Omia kokemuksia, miten raskaana olevan liikkumiseen suhtaudutaan Irlannissa

Liikunnan harrastaminen on aina ollut tärkeässä roolissa elämässäni. Vaikken ole koskaan mikään kilpaurheilija ollut, on lajeja tullut kokeilua laidasta toiseen ja monet hyväksi havaitut ovat roikkuneet matkassa vuosista ja vuosikymmenistä toiseen.

Ennen Nappulan syntymistä aikaa liikkumiseen riitti melkeinpä mielin määrin, noh iltaisin ja viikonloppuisin. Odottaessani Nappulaa kävin yhtälailla liikkumassa aktiivisesti. Toki jossakin vaiheessa niitä lajeja, joissa hypittiin paljon, piti alkaa karsimaan ja siirtymään mahan kasvaessa vähän rauhallisempaan suuntaan. Suomessa raskaana olevan naisen liikkumiseen ei mielestäni kiinnitetty millään lailla huomiota, ainoa poikkeus oli, että tuntemattomat ihmiset saattoivat aloittaa helpommin keskustelun vaikkapa uimahallissa. Noudatin neuvolankin antamaa maalaisjärki –ohjenuoraa, niin sanotut vaaralliset lajit olivat pannassa, mutta muuten käytännössä kaikki liikkuminen oli hyvästä niin kauan kun ne tuntuivat itsestä hyviltä.

Viime kevättalvena aloin käymään täällä Irlannissa salilla, jonka tunnit ovat pääasiassa raskaampia kuntopiirityyppisiä tunteja, sisältäen muun muassa cross trainingin kaltaista harjoittelua. Sen lisäksi olen käynyt juoksemassa.

Syksyn edetessä treenipaita alkoi pullottaa sen verran, että kanssatreenaajille alkoi käymään selväksi, ettei kyse ole totaalisesta herkuttelun lähtemisestä käsistä tai jännästi muodostuneista vatsalihaksista. Aloin saamaan muilta treenaajilta kommentteja ”saatko vielä käydä täällä?”, ”Kun olin itse raskaana makasin vain peiton alla ja join teetä”, ”En pysty tekemään tuota liikettä, vaikken edes ole raskaana”. Hyppiessäni korkeille laatikoille sain ohjaajalta ”ole varovainen” –kommentteja.

Kuunneltuani näitä kommentointeja aikani, tulin siihen tulokseen, että lienee aiheellista jutella asiasta jonkun ohjaajan kanssa, koska tarkoituksenani ei kuitenkaan ollut aiheuttaa pahennusta treenaamisellani. Täällä kun tunnutaan moneen asiaan suhtautuvan ”kenen vastuu ja kuka korvaa, jos käy jotakin” –mentaliteetilla. Kysyin ohjaajalta, onko heille ok, että käyn vielä treeneissä ja tein selväksi, että tarkoituksenani ei ole hajottaa itseäni vaan helpotan tai teen jotakin muuta liikettä sen sijasta, mikäli joku tuntuu hankalalta. Tämä järjestely sopi onneksi ohjaajalle hyvin, vaikkei se tietenkään vähentänyt kanssatreenaajien ihmetystä mahakasta treenaria kohtaan.

Loppuvuodesta haravoin pihaamme. Eräs naapurustomme nainen tuli juttelemaan kanssani. Hän kiinnitti huomiota pullottavaan takkiini ja heti onniteltuaan kysyi, onko haravoiminen tuossa tilassa sallittua?

Olen tottunut kävelemään paikasta toiseen. Raskauden loppuvaiheessa kävely ei ole enää tuntunut kovin miellyttävältä kaikkine kolotuksineen. Olen maininnut tästä muutamaan otteeseen lääkärilleni. Hänen neuvonsa on tietysti ollut välttää kävelemistä. En silti ole jaksanut alkaa selittämään, että autottomana ihmisenä käytännössä ainoa vaihtoehtoni on kävellä paikasta toiseen – sitä kun paikalliset eivät tee. Myönnän kyllä, että kävelyn vaikeutuessa viime viikkoina, olen ihan eritavalla alkanut priorisoimaan mihin viitsin lähteä ja kun lähden, otanko jonkun kävelyetapin sijaan taksin.

Jouluviikolla kävin vielä tutulla salilla heiluttelemassa kahvakuulia ja tekemässä muita liikkeitä ohjaajan pillin mukaan, mutta palattuani tammikuussa Irlantiin alkoi tuntumaan siltä, että on aika siirtyä rauhallisempien lajien pariin. Äitiysjoogaa ei pikkukaupungistamme löytynyt, siellä tykkäsin käydä odottaessani Nappulaa. Aloitin sen sijaan äitiyspilateksen. Vähän sellaista hengittelyähän se mielestäni on, mutta jos ei muuta niin saanpahan siitä ainakin viikoittaisen rentoutumishetken.

Joogan lisäksi olen käynyt toisinaan uimassa Nappulan ollessa hoidossa. Koska lasten vieminen julkiseen saunaan on kiellettyä Irlannissa, niin fiilistelin jo etukäteen mahdollisuudella mennä itsekseni uinnin jälkeen istumaan lämpimiin löylyihin. Vaan kuinka ollakaan, luonnollisesti saunaosaston kieltokyltissä luki ensimmäisenä, ettei saunaan ole menemistä raskaana ollessa. Koska hallissa ei aamupäivän tunteina ollut juuri muita uimareita, päätin mennä höyryhuoneeseen lämmittelemään ”huomaamatta” kieltokylttiä. Muutaman minuutin ehdinkin nauttia olostani, kunnes samaan tilaan astui keski-ikäinen nainen, joka tervehdittyään kysyi ”onko tämä terveellistä vauvalle?”. Sain sentään vastattua kohteliaasti, ettei höyryhuoneesta ole haittaa, jos siellä ei vietä liian pitkää aikaa.

Huvittavaahan tässä on se, että liikkumista pitäisi varoa ja saunominen on kiellettyä, niin sen sijaan useampi on suositellut minulle Guinnessia ja tuonut sitä tuliaisiksi. Sitä kun pitäisi juoda (kohtuudella toki) hyvän rautapitoisuutensa vuoksi. Että täällä sitä Emäntä tasapainottelee lenkkareissaan Guinnessin ja kiellettyjen asioiden ristiaallokossa.