Kaappien kätköissä

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt tovi jos toinenkin.
Kotona Turussa ollaan vielä. Aika on kulunut siivillä ja tekemistä on riittänyt.
Varsinaiset järjestelyasiat muuton ja tulevan asunnon suhteen ovat kuitenkin vielä yhtä levällään kuin ne kuuluisat eväät. Meiltä puuttuu vielä yhtä sun toista dokumenttia työnantajan suunnalta ja sen vuoksi kaikki "viralliset asiat" ovat jäissä.

Kotona on sentään tullut tehtyä yhtä ja toista. Melkein kuuden vuoden asuminen samassa asunnossa on tarkoittanut sitä, että on ollut hyvin aikaa leikkiä oravaa ja jemmata yhtä sun toista tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa nurkkiin. Nyt on ollut siis aika käydä näitä jemmoja läpi.

Pyöritin pari viikkoa "kirpparibisnestä". Kierrätyskeskukseen on viety useampi kuorma tavaraa ja tekstiilikeräykseen toinen mokoma vaatetta ja erinäisiä kankaita. Varaston kätköistä löytyi myös useampi banaanilaatikollinen vanhoja opiskelumuistiinpanoja ja -töitä. Voin vain ihmetellä miksi ihmeessä olen säästänyt esimerkiksi kaikki lukioaikojen muistiinpanot. Eihän sen koulun aloittamisesta ole kuin se kaksikymmentävuotta  aikaa. Voisin väittää, etten ole kertaakaan niitä materiaaleja tarvinnut. Jos pitäisi terästää muistia ja tarkistaa miten vaikkapa fotosynteesi tapahtuikaan, niin ennemmin sitä etsisi tiedon Googlesta kuin hakisi vintiltä banaanilaatikollisen mappeja ja alkaisi mappien ruutupapereista pläräämään oikeaa tietoa.

Tätä raivausrupeamaa tehdessä on tullut sellainen olo, että taidetaan olla oikeasti lähdössä jonnekin. 😏

Ensimmäinen matka Irlantiin

Mietiskelen monesti lentokoneen laskeutuessa ja paikkojen piirtyessä tarkemmin näkyviin, että miltä tuntuisi asua alhaalla näkyvässä paikassa. Hassuinta tässä on, että tällä kertaa sitä oli oikeasti menossa katsomaan potentiaalista asuinpaikkaa.

Viime viikonloppuna tein nimittäin ensimäisen matkani vihreälle saarelle. Britanniassa ja Skotlannissa olen vieraillut monesti aiemminkin, mutta Irlannin puolelle tämä matka oli ensimmäinen laatuaan. Pidennetyn viikonlopun tarkoitus oli katsastaa paikkoja ja fiilistellä tulevaa. Lapsi oli jätetty isovanhemmille hoitoon ja mies oli ollut jo koko edeltävän viikon Irlannissa töissä.

Mieheni työpaikka sijaitsee pienessä kylässä Lounais-Irlannissa. Olen itse asunut aina kaupungeissa, joten muuttaminen alle 10 000 asukkaan kylään tuntuu aika hurjalta. Sen vuoksi olimme päättäneet katsastaa myös lähialueita noin tunnin matkan säteiltä työpaikasta.

Ajelimme - väärällä puolella - pitkin maita ja mannuja. Vehreää ja suloista maaseutua riitti lehmineen ja lampaineen. Hauskinta oli, että isotkin tiet menivät aina kylien keskeltä, eivätkä kiertäneet niitä. Satasen nopeusrajoitus muuttui tuosta vain kylänraitiksi.

Heti alkuvaiheessa huomasi sen, että asunnonetsintä ei tule olemaan siitä helpoimmasta päästä. Myytäviä asuntoja tuntuu olevan paljon, mutta vuokra-asuntoja huomattavasti vähemmän. Ja nekin mitä ovat, menevät hetkessä. Sekin selvisi, että asuntoa vastaan täytyy esittää ainakin todistus työnantajalta sekä suosituskirje entiseltä vuokraisännältä. Se meillä on selvittämättä miten suomalainen omistusasunnon omistaja toimii jälkimmäisen pyynnön kohdalla.

Useista yrityksistä huolimatta saimme sovittua reissumme ajalle vain yhden asuntonäytön. Mutta se olikin sitä mielenkiintoisempi. Treffasimme välittäjän kappelin pihassa (kyseisen kylän palveluina olivat pelkästään pubi, kappeli ja päiväkoti). Välittäjä ajelutti meidät laitumien läpi ihan pätevännäköiselle omakotitalolle. Sisälle emme kuitenkaan päässeet, koska edelliset asukkaat asuivat vielä talossa. Välittäjä kertoi vuolassanaisesti mukavista huoneista ja kivoista ikkunanäkymistä. Me sen sijaan yritimme kurkkia verhojen raosta sisälle. Tokkopa tulee kauppoja tuosta talosta - ei ainakaan vielä tuolla näkemällä.

Olin lähtökohtaisesti ajatellut, että mitä isompi paikkakunta niin sitä parempi. Syynä tähän lähinnä se, että tekemistä ja vaihtoehtoja löytyy yleensä enemmän. Tämän reissun perusteella se suurin tulee karsiutumaan listalta. Limerick ei tehnyt meihin lähtemätöntä vaikutusta. Samaa mieltä ovat olleet monet nettikirjoitukset, joita olin etukäteen kaupungista lukenut. Varsinaista suitsutusta se ei ole saanut osakseen. Toki kaupungissa näytti olleen siistejä ja mukavannäköisiä asuinalueita, mutta yleisfiilis ei ollut niin hyvä, kun mitä pienemmistä paikkakunnista jäi.

Irlannin neitsytmatkan perusteella ensi fiilikset ovat hyvät. Ensinnäkin, ei satanut kertaakaan :) Ihmiset vaikuttivat ystävällisiltä ja lapsiperheitä tuntui olevan mukavasti liikenteessä. Pubeissa oli iloinen tunnelma ja viimeistään irkkumusiikin soidessa tunnelma kohosi entisestään. Näissä tunnelmissa jatkamme muuton matustelua.

Tästä se lähtee - ensimmäinen kirjoitus

Olemme monesti puhuneet mieheni kanssa, että jos joskus tarjoutuisi tilaisuus muuttaa ulkomaille, niin lähtisimme ilman muuta.

Syyskuussa 2016 olin ollut reilun vuoden tyttäremme kanssa kotona ja suunnitellut palaavani takaisin töihin joulukuussa. Hoitopaikka oli varattu ja arjen tarkoitus asettua uomiinsa.

Eräs tavallinen perjantainen palaveri muutti meidän suunnitellumme arjen suuntaa, sillä miehelleni tarjottiin kahden vuoden työkomennusta Irlantiin.

Ensireaktioni oli; "Joo - toki otat sen vastaan". Vasta sitten alkoi jännittämään ja mietityttämään kuinka kaikki asiat hoidetaan. Niin ja siellähän tarvitaan sadetakkia släpäreiden sijaan. Jostakin syystä tähän ulkomailla asumiseen oli aina mielessään liittänyt lämmön ja auringon :)

Vaikka olen matkustanut paljon ja ollut erinäisissä ulkomaanprojekteissa mukana oli tämä asetelma minulle täysin uusi juttu - Mitä minä teen siellä? Muuta kuin kotiäiteilen? Jaksanko olla enää kotona, sillä pää kaipaa jo muuta tekemistä kotoilun rinnalle? Mistä löydän tekemistä ja uusia tuttavuuksia?

Näitä aiheita pureskellessa päätin perustaa blogin ja kertoa sopivin väliajoin miltä kotoisista ympyröistä lähteminen tuntuu ja millaiseksi elämä uudessa paikassa muodostuu.