Meille on muuttanut sellainen pieni
melskaava poika. Tai no tarkemmin ottaen se sama pieni poika, Paddy
on asunut täällä jo yli puolitoista vuotta, mutta hiljattain hän
on alkanut tekemään vielä selvempää meteliä olemassaolostaan.
Tätä melskausta kutsutaan myös nimellä uhmaikä tai tahtoikä.
Ja myönnän, että tämä vaihe pääsi
yllättämään allekirjoittaneen melkein housut kintuissa.
Nappulan kohdalla tällaista uhmaikää
ei juuri ollut tai ei ainakaan näin vahvasti. Tai sitten aika on
vain totta tosiaankin kullannut muistot.
Paddyn sanavarasto on vielä aika
rajoittunutta. Erinäinen repertuaari yksittäisiä sanoja
putkahtelee suusta. Kuten esimerkiksi kookee (korkea), jota
hän käyttää erityisesti silloin kun on kiivennyt paikkoihin,
jotka tietää olevan liian korkeita hänelle. Kaakuu (juosta
karkuun), jota käytetään sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja
joitakin kahden sanan huomautuksia. Lisää eipää! (lisää leipää) tai tippu maaha, jota käytetään erityisesti
silloin kun jotakin on täysin vahingossa lentänyt lattialle.
Rajoitetusta kielitaidosta huolimatta
pojalla on taito saada viestinsä perille, ainakin siitä vinkkelistä
mikä asia nappaa ja mikä ei. Kommunikoinniksi riittää yleensä
yltiöpäinen mölinä, pään pyörittäminen tai tavaroiden
heittely – näillä keinoin yksinkertaisempikin vastapuoli tajuaa
miellyttääkö homma pikkumiestä. Palaute asiaan kuin asiaan tulee
aika nopeasti. Paddy taitaa suomeksi ja englanniksi sanan ei. Ja tämä
sana osataan lausua hyvin jämäkästi. Tuskin ketään yllättää,
että ei -sanan vastakohdasta ei ole kummallakaan kielellä vielä
mitään hajua. Paddyn suosikkitapa käyttää ei :tä on pyörittää
päätään ja hokea eieieieie kun hän tekee jotakin, mikä ei ole
sallittua, kuten juoksee autotielle.
Olin melkein luullut, että
itkupotkuraivarit ovat markkinamiesten kepposia, mutta nyt kun niitä
on päässyt itsekin todistamaan, niin eipä voi muuta kuin
pyöritellä silmiään niistä mielenosoituksista. Toisin sanoen se
sellainen maataan pitkin pituuttaan lattialla, lyödään nyrkeillä
maata ja huudetaan on tullut valitettavan tutuksi. Ja kuten ehkä
arvata saattaa näitä uhmarituaaleja tehdään erityisesti äidin
ollessa läsnä. Isä pääsee vähemmällä, puhumattakaan muista
tahoista. Mitä nyt joskun kirjastontäti tai kirjakaupan myyjä on
päässyt todistamaan uhmakohtausta, mikä on seurannut siitä, että
poikaa on kielletty repimästä kirjoja hyllyiltä. Päivähoidossa
hän on tietysti kiillottanut sädekehänsä viimeisen päälle ja
käyttäytyy siellä kuin mikälie pikku enkeli. Ihan yhtä
enkelimäisiä otteita ei aina kotona tavata.
Pikkumiehen elämässä tilanteet
heittelevät helposti nollasta sataan. Ilosta ja riemusta
uhmakiukkuun. Kiekuttelusta huolimatta paras keino rauhoittua on
istua mamman sylissä. Onneksi Paddy yleensä leppyy nopeasti ja
uhmakohtauksen mentyä ohi on hyvä viipottaa kohti uusia
kikkailuita. Vielä kun itse muistaisi aina niinä uhmanhetkinä
tämänkin olevan vain yksi niistä monista vaiheista.
Heh, kuulostaa kyllä niin tutulle. :D meillä kanssa ei vielä ihan hirveästi sanoja tule, johtunee varmaan juuri kaksikielisyydestä. Jonkun verran kyllä tulee mutta ei niin että pystyisi kertomaan suututuksen syitä tietenkään. Ikää 1,8v. Kyllä tämän äidin pinnaa koetellaan päivittäin näillä raivokohtauksilla! Huhuh!
VastaaPoistaKiitos Karla ja tsemppiä teille! Täysin samassa 18kk iässä meilläkin mennään. Ja sen kun aina tietäisi/ymmärtäisi mistä se kiukku tulee.
PoistaSen, joka ensimmäisenä kiipeää puuhun, voi lähettää hoitamaan muitakin asioita. Paddy taitaa olla niitä miehiä, jotka tietävät, mitä tahtovat ja tahtovat lujasti. Tähän maailmaan on tultu toimimaan!
VastaaPoistaParempi irroitella kotona ja fiksuilla julkisesti. Hyvä niin päin, vaikka joskus ottaa voimille.
Allekirjoitan täysin tämän tahtomiehen!
PoistaKiitos kommentistasi.