Mitä kaipaan Irlannista

Paluumuuttajan solahtaminen uuteen arkeen on vähän nikotellut. Tajuntaan on toki jo iskeytynyt, että täällä ollaan – muutenkin kuin lomalla, mutta ihan noin vain näpsäkästi en ole tänne asettunut. Huomaan lähes päivittäin miettiväni tai kaipaavani asioita, joita tapasin tehdä irlantilaisessa pikkukaupungissa.

Kaipaan ikkunoistamme avautuvaa maisemaa. Pihan takana kivimuurein reunustettua peltoa, mutta erityisesti molemmin puolin taloa näkyviä vuoria – tai jos nyt ei ihan vuoria, niin vihreitä kukkuloita ainakin. Mikäli talvisaikaan ilma painui kylmemmäksi, laskeutui takapihan vuorien puolelle valkoinen lumihuntu. Avatessani aamuisin talon etupuolella olevaa Nappulan huoneen verhoja, seurasin kukkuloiden lomassa kiemurtelevaa valolinjaa. Valolinjassa kulki töihin, kouluun, arkiaskareisiin autoillaan körötteleviä ihmisiä.

Kaipaan ihmisiä. Kavereita. Naapureita. Kadun tallaajia. Kaipaan sitä että, ohikulkevia ihmisiä huomioitiin, tervehdittiin, heitettiin muutama kohteliaisuus. Kaipaan small talk jutustelua naapureiden kanssa, sekä sitä, että heiltä saattoi aina kysyä apua tai neuvoa eteentulevissa kysymyksissä. Erityisesti kaipaan tietysti niitä ihmissuhteita, joita kolmen vuoden aikana tuli luotua. Kavereita, joiden kanssa treffata ja viettää aikaa. Ihmeekseni hämmästyttävän moni näistä tuttavuuksista oli lasten kanssa kotona tai työskenteli muutamana päivänä viikossa, jolloin päivätreffit sopivat kuvioon. Se antoi eväitä sosiaaliseen elämään.

Kaipaan monia arkirutiineitani. Tarkemmin mietittyäni huomaan kaipaavani nimenomaan niitä rutiineja, joihin liittyi muiden ihmisten kohtaaminen. Lasten vieminen hoitoon ja sen jälkeen treenaamaan, jossa tapasin hyvänpäivän treenituttuja, mutta joiden kanssa tuli edes höpetettyä niitä näitä. Suomalaisella salilla jokainen on omat kuulokkeet korvillaan, eikä kukaan puhu mitään. Kaipaan aamukahvikokoontumisia tuttujen äitien kera. Ja yhtälailla viikottaisia kerhoja, jossa kävin ensin Nappulan, sitten molempien ja lopulta Paddyn kanssa. Kerhot, jonne tutut äidit tulivat lastensa kanssa muutamaksi tunniksi turisemaan ja leikkimään.

Kaipaan vihreää yleisilmettä. Nyt katson ikkunasta tien vastapuolella olevaa harmaata taloa. Märkä räntä lyö vasten mustaa kivetystä. Kaipaan ympäri vuoden vihreitä olevia puita ja pensaita, vihreää nurmikkoa ja niittyjä. Harmainkaan taivas ei näyttänyt niin harmaalta, kun ympärillä oli sopivasti vihreää.

Kaipaan mahdollisuutta siitä, että lyhyen ajomatkan päässä oli lukuisia kilometrien mittaisia hiekkarantoja, joille pääsi rentoutumaan ja tuulettamaan päätään. Keräämään simpukoita ja tuijottamaan vellovaa merta.

Ja olisihan se kiva, jos täällä pohjolassakin viinipullon voisi nakata koriin ruokaostostenteon yhteydessä. Mutta ehkei se mene kuitenkaan kaipauslistalle, vaan jää asiaksi, jota ilmankin pärjätään.

Ehkä kaipaus alkaa taittumaan, kun saa luotua uusia rutiineita uudessa ympäristössä ja valo ottaa enemmän valtaa pimeiltä päiviltä.

* Kuvissa nautitaan aurinkoista ja lämmintä syyskuun lopun sunnuntaita Inch Beachilla.