Kävelevä nainen

Kevät ja aurinko ovat yltäneet Irlantiin. Kauniit kevätpäivät ovat siirtäneet ihmiset puistoihin ja rannoille. Aurinko on myös herättänyt tämän meidän kulmakunnan pikkuhiljaa talviuniltaan. Se on tarkoittanut sitä, että ulkona on nähnyt lähiviikkoina ihmisiä, muutakin kuin vain huristavan ohi autoillaan. Naapurin rouvaan on toki törmännyt pitkin talvea. Se johtuu siitä, että hänellä on muutama koira, joita hän käy ulkoiluttamassa. Rouvan jälkeen ulos ilmestyivät myös naapuruston pojat pelaamaan jalkapalloa ja skeittaamaan. Mukavaa kun on tullut hieman vipinää, emmekä ole ne ainoat ulkoilijat.

Täällä ei asuinalueilla ruutukaavaa tunneta, vaan ne rakentuvat käytännössä isommasta tiestä haarautuvina umpikujina. Tämä meidän asuinalueemme haarautuu yhtälailla isommasta tiestä ja päätyy kolmeen umpikujaan. Lapsen kanssa tällainen alue on siinä mielessä turvallinen, ettei läpikulkuliikennettä ole, mutta toisaalta aina liikkeelle lähtiessä on kuljettava samaa reittiä, mikä on hitusen tylsää.

Otin tänne muuttaessamme antisuomalaisen roolin. Aloin moikkailemaan ja juttelemaan naapureille – siis silloin harvoin kun satuin jonkun ulkona näkemään. Täytyy tarkentaa, etten ole Suomessakaan ollut se henkilö, joka odottaa oven takana kunnes rappukäytävä on hipihiljainen ja hipsii vasta sitten katse tiukasti kengänkärjissä käytävään. Olen kyllä sielläkin naapureita tervehtinyt, mutta täällä aloin ottamaan tämän naapuritsättäilyn ja sellaisen hyvänmielen naapurikyyläilyn oikein asiakseni.

Toissapäivänä näin ensimmäistä kertaa muutaman talon päässä asuvan naisen. Tiesin perheessä olevan kaksi noin kymmenen vuotiasta poikaa. Perheen isän kanssa olen jutellut muutamaan otteeseen. Toissapäivänä näin hänen vaimonsa työntävän rattaita. Menin juttusille. Rattaissa istui tutti suussa ja tiukasti viltteihin käärittynä muutaman kuukauden Nappulaa nuorempi tyttö. Hyvin ovat talvikuukaudet viettäneet sisällä, kun en ole pikkutyttöä kertaakaan aiemmin nähnyt. Silla välin kun juttelin naisen kanssa Nappula tutki ominaiseen tapaansa tienposkesta löytyviä keppejä ja kiviä. Nainen kyllä tunnisti minut, vaikkemme olleet koskaan tavanneet. "Sinä olet se, joka kävelee paljon", hän tokaisi. Ja "lapsesikin kävelee todella hyvin".

Aloin tämän keskustelun jälkeen miettimään, että totta tosiaan, en ole täällä juuri nähnyt tuollaisten taaperoikäisten kävelevän muualla kuin puistossa tai rannalla. Siitä en ole yhtään yllättynyt, että minua varmasti pidetään tämän kulmakunnan omituisuutena "kävelevänä ja pyöräilevänä naisena". Oman outouteni lisäksi kävelytän myös lastani. Jos meillä ei ole mihinkään kiire, annan nappulan aina kävellä "ison tien risteykseen". Se muutaman sadan metrin matka etenee aina aika hitaasti, koska matkalla tutkitaan kaikki kiinnostava ja pysähdytään jokaisen talon oven eteen ja tokaistaan "avataan ovi". Välillä seotaan juoksuaskeleissa ja kaadutaan rähmälleen asfalttiin ja todetaan "Sattuipas!". Sitten noustaan ylös ja jatketaan menoa.

Siitä lienee parempi olla ihan vain hissun kissun, että jos Nappula on nukahtanut kotimatkalla rattaisiin, niin olen jättänyt hänet ulos nukkumaan. Täällä kun olen huomannut vanhempien seuraavan nettikameran välityksellä eri kerroksessa olevan lapsen päiväuniakin. Meillä kun tuo on tupannut ihan ääneen ilmoittamaan kun herää uniltaan, ilman että olen tarvinnut sen havaitsemiseen mitään ylimääräisiä aparaatteja.

Ja hei peeäss. Tuonne sivun oikeaan reunaan on ilmestynyt Facebookin tykkää -nappula. Jos olet Facebookissa, niin käy tykkäämässä. Käyn laittamassa sinne linkin aina kun olen päivittänyt blogia.

Aurinkoista alkavaa viikkoa!