Ulkohoususankari

Muutama viikko sitten pääsin vihdoin aloittamaan liikunnanharrastamisen, siis muutakin kuin hyötyliikunnan ja hyvin satunnaiset juoksulenkit. Olen aina harrastanut paljon liikuntaa, tosin Nappulan synnyttyä huomasi, että jotenkin jännästi sitä ei enää niin vain päässytkään lähtemään monta kertaa viikossa hikoilemaan milloin millekin salille, kentälle, altaalle tai lenkkipolulle.

Täällä tuota liikunnan aloittamista vastaan soti miehen pitkät työpäivät sekä alkuaikojen flunssailu. Nyt miehen työajat ovat alun älyttömyyksien jälkeen tasaantuneet. Selvittelin erilaisia jumppa-/salivaihtoehtoja, joihin olisi helppo mennä mukaan. Kriteerinä oli myös sijainti sekä se että tunteja on tarjolla iltaisin ja viikonloppuisin. Tosin sunnuntaisin mikään paikka ei tunnu tarjoavan ohjattuja tunteja. Kuntosalille olisi helppo mennä omien aikataulujen mukaan, mutta en ole koskaan oikein ollut mikään salillakävijätyyppi. Siispä etsin jotakin ryhmäliikuntatunteja. Kyselin myös salia, jossa olisi järjestetty lastenhoito. Se olisi ollut minulle ratkaisu tähän lastenhoito-ongelmaan, mutta sellaista vaihtoehtoa ei tässä pikkukaupungissa tunnettu. Käytännössä kaikille saleille, uimahallin kuntosalia lukuun ottamatta tarvitaan jäsenyys, eikä esimerkiksi kymmenen kerran kortteja ole olemassa.

Lopulta löysin potentiaalisenoloisen salin noin kymmenen minuutin kävelymatkan päästä kotoa. Salin pääpaino on kuntopiiri -tyyppisissätunneissa. Päätin ottaa sinne kuukauden kokeilujakson.

Kävin eräänä iltapäivänä Nappulan kanssa viemässä ilmoittautumiskaavakkeeni salille sekä maksoin kuukauden kokeilun. Ilmoittautumisen vastaanottanut ohjaaja esitteli samalla hieman salin toimintaa ja näytti mistä mitäkin löytyy. Pukuhuoneita oli vain kaksi kaupan sovituskopin kokoista lukittavaa koppia. Ajattelin, että täytyy tulla ajoissa, että ehtiä vaatteet ennen treenin alkamista.

Ilmoittautumisen yhteydessä katsoin illan ohjelmaa ja ilmoittauduin illan viimeiselle tunnille. Ohjaaja vilkaisi minua vaivihkaa päästä varpaisiin ja kysyi: "Oletko liikkunut aiemmin, tuo on aika rankka tunti?". Mietin mielessäni viime kuukausina herkuttelemiani suklaa- ja omenapiirakoita ja totesin: "Onhan tuota tullut liikuttua, mutta nyt on ollut hieman taukoa. Tulen kuitenkin viimeiselle tunnille, koska saan silloin lapsen hoitoon".

Illalla suuntasin reppu selässä salille heti kun mies oli tullut töistä kotiin. Ei ollut jonoa pukukoppiin. Emäntä asettui tyytyväisenä kuorimaan itseään ulkokengistä, ulkohousuista, paidasta ja takista ja solmimaan sisälenkkareita jalkaansa. Eikä ollut syntynyt jonoa kopin taakse. Syy selvisi pian. Kukaan muu ei vaihda vaatteita, ei edes sisäliikuntakenkiä, vaan tulevat täysissä treenivermeissään kengät mukaan lukien suoraan salille. Ehkä joku huppari on heitetty treenipaidan päälle. Niin, taidan olla ainoa, joka kulkee salille jalan, muut tulevat autoilla.

Päätin ottaa ensimmäisen tunnin aika rauhallisesti, koska muistin ohjaajan sanat päässäni "aika rankka tunti". Ohjaaja tuli kuntopiirityyppisen kierroksen jälkeen kysymään kuinka meni ja miltä tuntui. "Hyvinhän se. Ja nyt tulee varmaan toinen kierros?", varmistin. Ohjaaja pyöritteli silmiä päässään: "Ei kyllä tämä harjoitus oli tänään tässä". Seuraaviin treeneihin lähdin sitten sillä asenteella, että tehdään kovempaa, jos treenit kestävät tälläkin kertaa sitä ilmoitettua tuntia vähemmän aikaa. Se tunti olikin sitten sellaista haipakkaa, että lopputunnista sain nieleskellä oksennuksen makua kurkusta alas.

Muutamien käyntikertojen jälkeen balanssi on löytynyt ja on päässyt paremmin jyvälle miten kovaa milläkin tunnilla kannattaa vääntää menemään. Olen huomannut, että pystyn kävelemään käsillä vaakatasossa olevia puolapuita pitkin, jota en ole muistaakseni ala-asteen välituntien jälkeen edes kokeillut.

Sali on remontoitu parakkirakennuksennäköiseen tilaan, eikä siellä tunnu olevan mitään lämmitystä. Viileillä ilmoilla siellä on ollut todella viileää ja on saanut ihan huolella pistää tossua toisen eteen, että tulee lämmin. Noin yleisesti kun olen aika hikoilevaa sorttia – asia joka taatusti kiinnostaa suunnattomasti kaikkia tämän blogin lukijoita :) Kun ulkona lämpötila on noussut muutamalla asteella yli kymmenen, on treenien jälkeen menty monesti ulos venyttelemään. Olen taas kerran todennut, että irlantilaiset ovat selkeästi viileämmän ilman ystäviä kuin minä.

Nyt olen käynyt kahtena – kolmena iltana viikossa liikkumassa. Ihan sen mukaan miten mies on ehtinyt töistä kotiin. Viimeinen tunti tuolla salilla alkaa klo 19. Tunneilla on ajoittaisesta rääkistä huolimatta mukava tunnelma, ohjaajat tuntevat tunnilla käyvät nimeltä ja tulevat kannustamaan ja heittämään läppää. Jos tätä nyt lueskelee joku joka on joskus käynyt minun ohjaamissani treeneissä Suomessa ja ihmettelee, "ei suinkka se meit koskaa nimel kutsun?". En kutsunut en, vaan turvauduin ennemminkin, "hei sinä punapaitainen siellä" -huuteluihin. Syynä on ihan yksinkertaisesti huono nimimuistini.

Omat tiedot ja taidot riittäisivät kotona vastaavanlaisten treenin tekemiseen, siis sellaisten liikkeiden osalta jossa ei erityisiä välineitä tarvita, mutta täytyy myöntää, että minussa virtaa sen verran laiskiaisen verta, etten saa oikein tehtyä mitään liikuntajuttuja kotona. Maksan mieluummin muualla käymisestä ja saan samalla omaa aikaa, mahdollisuuden tavata muita ihmisiä muussakin kuin siinä äitiroolissa sekä kohentaa tietysti kuntoa. Ja joo, ei tässä mikään kesäsikspäkki ole tavoitteena, vaan enemmänkin saada lisää tekosyitä herkutella irlantilaisilla leivonnaisilla.