Palasimme tasan kolme viikkoa sitten
takaisin Irlantiin. En tiedä voinko uskoa tätä itsekään todeksi,
mutta yhtä päivää lukuunottamatta joka ikinen päivä tuon kolmen
viikon aikana on satanut vettä. Toisinaan taivaalta tulee vain sitä ikuista
sumutinpullosadetta ja toisinaan kuin saavista kaatamalla. Jos
jotakin hyvää, niin sentään lämpötilat ovat olleet vielä
suhteellisen kelvolliset, siinä viidentoista – kahdenkymmenen
välillä ja kosteusprosentti keikkuu siellä tavannomaisessa 80% tai
reilusti päälle, joten sateista huolimatta ei ole varsinaisesti
kylmä päässyt tulemaan.
Mutta kyllähän se silti ketuttaa. Tuo
ainainen sade ja läpitunkeva kosteus. Varsinkin kun tietää sen, ettei se tähän lopu vaan
meno yltyy syksyä päin mentäessä.
Uskokaa tai älkää, mutta tuolla sankan pilviverhon takana on vuoristo. |
Keltaisiin haaveisiin tuli vain yksi
isompi särö. Sitä säröä kutsutaan käytännön järjestelyksi.
Miehellä ei ole mahdollisuutta lähteä tällaiseen aurinkojahtiin. Toisinsanoen valittavissa olisi lähteä yksin kahden lapsen kanssa. Hetken jo meinasin, että mikäpä siinä! Kyllähän se menisi, möllöttäisimme altaassa ja naukkailisimme evääksi auringonkypsyttämiä hedelmiä.
Kunnes pysähdyin järkeilemään asiaa uudemman kerran. Nauttisinko tosissani lentomatkoista ja muusta matkasähellyksestä noiden kahden kanssa? En. Jos olen kahden uimataidottoman kanssa liikenteessä, pääsenkö itse uimaan? En. Tilanteen kruunaa vielä se, että yleensä hymyilevä, hyväntuulinen ja hyvin syövä Paddy on ollut viime viikot kaikkea muuta kuin oma itsensä. Toisin sanoen meillä on menneet viikot mönkinyt perseeseen ammuttu karhu, jonka metsässä kaikki on väärin päin ja marjatkin hukassa. Mikä lie aikainen murrosikä alkanut. Lähinnä olen laskenut hitaasti päässäsi kymmeneen – kymmeniä kertoja, että oma pää ja pakka pysyisi edes kutakuinkin kasassa sen kaiken mielenosoituksen keskellä.
Miehellä ei ole mahdollisuutta lähteä tällaiseen aurinkojahtiin. Toisinsanoen valittavissa olisi lähteä yksin kahden lapsen kanssa. Hetken jo meinasin, että mikäpä siinä! Kyllähän se menisi, möllöttäisimme altaassa ja naukkailisimme evääksi auringonkypsyttämiä hedelmiä.
Kunnes pysähdyin järkeilemään asiaa uudemman kerran. Nauttisinko tosissani lentomatkoista ja muusta matkasähellyksestä noiden kahden kanssa? En. Jos olen kahden uimataidottoman kanssa liikenteessä, pääsenkö itse uimaan? En. Tilanteen kruunaa vielä se, että yleensä hymyilevä, hyväntuulinen ja hyvin syövä Paddy on ollut viime viikot kaikkea muuta kuin oma itsensä. Toisin sanoen meillä on menneet viikot mönkinyt perseeseen ammuttu karhu, jonka metsässä kaikki on väärin päin ja marjatkin hukassa. Mikä lie aikainen murrosikä alkanut. Lähinnä olen laskenut hitaasti päässäsi kymmeneen – kymmeniä kertoja, että oma pää ja pakka pysyisi edes kutakuinkin kasassa sen kaiken mielenosoituksen keskellä.
Kun speksit ovat tässä ja mahdolliset
matkaseuralaiset kaikkea muuta kuin hyväntuulisia. Kannattaa ne
kesäreleet ehkä suosiolla kasata kaapin perimmäiseen nurkkaan.
Ottaa sadevaatteet hollille ja etsiä ihan vain sitä omaa sisäistä
aurinkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kiva kun kommentoit!