Lehmän hönkäys

Pienellä takapihallamme on harvoin sellaisia hetkiä, että siellä tarkenisi oikeasti istuskella. Ainakaan iltaisin. Vaikkei meri ihan vieressä olekaan, viilentävät Atlantilta tulevat tuulahdukset kummasti pieniä tiluksia. Toisinsanoen takapihalla tuulee käytännössä aina ja yleensä viileästi.

Tässä eräänä iltana sääntöön tuli kuitenkin pieni poikkeus. Istuin takapihan haaveilutuolissa pitkä kesämekko päälläni. No, okei olin kääriytynyt vilttiin, mutta jo se, että kykenin illalla istumaan takapihalla paleltumatta tai kastumatta oli iso juttu.

Harvinaisen illan tunnelman maksimoidakseni kävin kaatamassa lasillisen punaviiniä ja kutsuin miehen seurakseni.

Siinä sitä sitten istuimme höpöttelemässä pienevässä illassa kynttilän liekin lepattaessa iloisesti viereisellä pöydällä. Kauempaa kantautui musiikkia meneillään olevilta festivaaleilta.

Kesken jutustelun jostakin hyvin läheltä kuului kolahduksia ja epämääräistä ääntä. Ihan varmasti joku liikkui talon kulman takana! Jos olisin istunut pihalla yksin olisin varmasti tarrautunut kiinni nurkaan nojailevaan lasten pihaharjaan ja luikkinut mitä nopeammin sisälle. Kun meitä oli kerran paikalla kaksi, tulin varmistaneeksi kuuleeko toinenkin nuo äänet? Epäselvyyksien välttämiseksi viinilasillisesta oli tässä vaiheessa nautittu noin kolme siemausta. Ihan kuin joku liikkuisi pihallamme, totesi mieskin.

Pian epämääräisen kuljeskeluäänen päätti syvä ja matala hönkäys. Syvää hönkäystä seurasi noin viisitoistalitraisen virtsarakon rivakka tyhjentäminen ja tyytyväinen nahkahännän huiskaus kohti pimenevää iltataivasta. Sehän on lehmä! Tajusimme molemmat.

On taas se loppukesän aika, kun lehmät saapuvat takapihaamme rajaavalle pellolle. Lehmiä ei korkeiden pensaiden ja puiden vuoksi pihalta näy, paitsi silloin kun kipuaa pihan korkeimmalle kohdalle, pienen mäentöppäreen päälle kuikuilemaan. Mutta parhaimmillaan muutaman metrin päässä töpsyttelevät lehmät välillä kuulee ja se jaksaa edelleen ihmetyttää entistä kaupunkiasukkia.

Pian puolitoista vuotias Paddy on oppinut myös tunnistamaan lehmän ja sen nähdessään hän toteaa aina iloisesti ammuu. Useamman kerran päivässä istummekin sylikkäin vierashuoneen sängyn laidalla ja kurkimme ikkunasta läikikkäitä ruohonsyöjiä. Niiden seuraaminen tuntuu rauhoittavan meidän molempien mieltä.