Irlantilaisen tanssin alkeet

Edellisessä postauksessa mietiskelin sitä milloin lapsen tulee aloittaa harrastaminen (klik). Tämä ei ole vastaus, mutta kuitenkin ikäänkuin jatko-osa sille.

Sillä meidänkin perheessä on päästy pieneen harrastamisen makuun muidenkin kuin aikuisten osalta.

Elettiin viime kevättä kun eräänä iltapäivänä Nappula hoki keittiössä toe, heel, toe, heel, toe, heel and other leg ja teki sanomansa mukaisia liikkeitä. Kysyin oletteko tanssineet tänään Pre Schoolissa. Vastaus oli kuitenkin tiukka ei. Sama toistui seuraavalla viikolla. Sen jälkeen kysyin opettajalta lasta viedessäni, että oletteko tanssineet täällä, kun meille on tullut kotiin ihan uusia liikesarjoja. Oletukseni osui kuin osuikin ihan oikeaan.

Nappulan toimesta tanssipäivää odotettiin kuin kuuta nousevaa. Joidenkin viikkojen jälkeen tanssia ei kovasta odotuksesta huolimatta enää kuulunut. Kysyin tästä taas opettajalta ja kävi ilmi, että tanssia oli ollut viiden viikon jakso. Opettaja oli samaa mieltä kanssani, että Nappula oli kovin innostunut tanssimisesta. Koska en itse tiennyt tanssikuvioista mitään, saati siitä löytyykö tanssiryhmiä alle kouluikäisille, jatkoin kysymysten esittämistä opettajalle. Seuraavana päivänä hän antoikin minulle paperilapulla tanssinopettajan puhelinnumeron ja koordinaatit missä ja milloin tunteja järjestetään.

Soitin tanssiopettajalle ja päätin viedä Nappulan kokeilemaan.

Kyseessä oli irlantilaisen tanssin tunti, samaa jota he olivat eskarissa tanssineet. Kutakuinkin ikäisilleni ja vanhemmille tutuin linkki irlantilaiseen tanssiin lienee Riverdance -tanssiryhmä, joka teki irlantilaista tanssia tutuksi Suomessakin joskus 90 -luvulla. Tanssille on tyypillistä, että kädet ja vartalo pysyvät paikallaan, mutta jalat tikittävät kuin viimeistä päivää.

Eräänä keväisenä lauantaina se sitten alkoi. Astuimme homeelta haiskahtavaan saliin. Salissa oli lisäksemme iäkäs pariskunta – iäkkäillä tarkoitan tässä yhteydessä yli 70 vuotiaita sekä lauma lapsia noin viidestä ikävuodesta yli kymmeneen sekä muutamien muiden lasten vanhempia. Minä menin istumaan salin perälle ja Nappula meni kehoituksestani salin keskelle muiden lasten kanssa.

Iäkäs pariskunta pyysi lapset riviin seisomaan ja esittämään yksi kerrallaan jonkinlaisen askelsarjan. Tällainen extempore esiintyminen muiden edessä on lähes kauhistus itselle, joten kämmenet melkein hikosivat Nappulan puolesta. Mutta sinne se meni, astui vuorollaan askeleen eteenpäin muusta rivistä ja nosteli jalkojansa. Eihän se nyt tietenkään oikein mennyt, mutta ystävällinen opettaja tuli ottamaan kädestä kiinni ja siinä askelsivat yhdessä.

Näiden liikesarjojen perusteella ryhmä jaettiin kahtia; aloittelijoihin ja kokeneempiin. Kokeneemmat osaavat tanssia pyynnöstä erilaisia tanssin osia kun taas aloittelijoille opetetaan kädestäpitäen alkelsarjoja. Salissa soi ponnekas irlantilainen kansanmusiikki ja tila täyttyy musiikin lisäksi kopahduksista, kun hyppyaskeleet iskeytyvät tahdissa kohti puulattiaa. Lapset tanssivat alkuksi nyöreillä sidottavissa mustissa nahkatossuissa. Myöhemmin kokeneemmat tanssijat laittavat hivenen puukengän ja steppikengän välimuotoa olevat kovapohjaiset jalkineet jalkaan – sen jälkeen rytmikäs tikitys salissa vasta yltyykin.

Tanssitunteja on nyt takana useita sekä keväältä, että alkaneelta syksyltä. Irlantilaisen tanssin askelsarjojen opettelu tuntuu olevan vähän niin ja näin. Aina välillä mietinkin, että noin pienille, kuten nelivuotiaalle Nappulalle saattaisi toimia paremmin jokin muu tapa tutustua irlantilaiseen tanssiin kuin askelten yksityiskohtainen hiominen. Kun lapsia on paikalla paljon ja opettajia se muutama, tulee pienille paljon odotteluaikaa. Ja välillä se tuntuu menevän penkillä venkoiluksi. Sitten taas kun näen lapseni ilosta kiiluvat silmät ja poskipäille nousevan varovaisen hymynkareen, kun he tanssahtelevat vapaasti ympäri salia alku- ja lopputunnista, niin voin taas todeta, että kyllä hän siitä näyttää nauttivan.

Milloin lapsi aloittaa harrastamisen?

Minulla ei ole tähän kysymykseen vastausta. Ja siihen tuskin löytyykän oikeaa tai väärää vastausta. Oma mielipiteeni on kuitenkin se, että lapsen on jossakin vaiheessa hyvä aloittaa harrastamaan jotakin mistä hän on innostunut ja kiinnostunut. Jotakin mitä on kiva tehdä ja johonkin, johon riittää motivaatiota. Monilla se harrastusvaihe voi alkaa kouluiässä, toisilla aiemmin.

Itsehän vein omat lapseni harrastuksiin, kun he olivat sen kaksi – kolme kuukautta vanhoja. Toisinsanoen niin aikaisin kun jonkun harrastuksen sai suunnilleen aloittaa. Tällä ei tietenkään ollut mitään tekoa sen kanssa, että lapsi tai tässä tapauksessa vauva haluaisi tai tarvitsisi harrastaa jotakin. Siinä oli enemmän kiinni siitä, että halusin itselleni jotakin tekemistä, tutustua muihin samassa tilanteessa oleviin ihmisiin ja saada joillekin päiville jotakin aikataulua ja rytmiä. Niinpä sitä tuli kierreltyä muskarit, äiti-lapsi -jumpat, perhekerhot, pilatekset, uintiryhmät ja bailatinot vauvojen ja vähän vanhempienkin temmeltäjien kanssa. Ja kyllä, saatiin tekemistä ja kavereita.

Nämä mainitsemani kerhot ja aktiviteetit olivat paikkoja, jossa kävin/käyn lasten kanssa, enkä miellä niitä samalla tavalla harrastamiseksi, kuin sellaista, jossa lapsi kävisi enemmänkin omasta mielenkiinnostaan ja halustaan ja kenties ilman vanhempaa. 

Käytin Nappulan viime kesänä nelivuotistarkastuksessa Suomessa ja siellä kyseltiin onko lapsella harrastuksia. En tiedä oliko kysymyksessä sellaista pitäisi olla- äänensävyä vai kuvittelinko ainoastaan sen. Joka tapauksessa tuon kesäisen käynnin jälkeen aloin ensimmäisen kerran miettimään asiaa. Pitäisikö lapsen harrastaa jotakin ja onko sen aloittamiselle jokin ikä? Vähän niinkuin parasta ennen -aika?

Milloin ja minkä ikäisenä jotakin harrastusta tulisi aloittaa riippuu ennen kaikkea lapsesta. Tarvitseeko hänen saada jotakin lisäpuuhaa? Kentien paikkaa jossa purkaa energiaa tai saada ikäistään seuraa?

Meidän tapauksessamme  terveystarkastusta edeltäneenä syksynä Nappulan aloitellessa eskaria, tuntui siinä olevan enemmän kuin riittävästi aktiviteettia hänelle. Ihan siitäkin huolimatta, että kyseessä on vain neljä tuntia päivässä ja muu aika päivästä pööpöillään tämän emännän johdolla.

Olen itse ollut aina sellainen harrastushirmu. Olen aina harrastanut jotakin. Lukuisat harrastukset ovat kulkeneet mukanani kymmeniä vuosia. Ja osa on ollut enemmänkin lyhyemmän ajan kokeiluita. Lyhyemmän ajan kokeiluun aikuisiällä voi listata ainakin akvarellivärimaalauksen, rugbyn ja afrotanssin. Lasten synnyttyä omat harrastukset ovat jääneet vähän vähemmälle. Ne eivät ole päättyneet, mutta koska aikaa on ollut käytettävissä vähemmän, ovat jäljelle jääneet muutamat helmet. Liikunnan harrastamisesta jollakin muotoa olen pitänyt kuitenkin tiukasti kiinni.

Siitäkin huolimatta, että olen itse harrastanut yhtä sun toista, en koe suurta viehtymystä lähteä harrastuskuskiksi, mitä se ainakin pienten lasten kohdalla olisi tai viettää iltoja ja viikonloppuja kentän reunalla tai vastaavassa paikassa. Ja leipoa niitä kuuluisia mokkapaloja myyjäisiin. Osaan kyllä arvata, että sekin aika on vielä edessä.

Mutta miten on, pitääkö sinun mielestäsi lapsen harrastaa jotakin? Mikä on sopiva ikä harrastuksen aloittamiseen?

*Tähän postaukseen on tulossa lähiaikoina jatko-osa*

Ajatuksia eriarvoisuudesta

Irlannissa asuminen on avannut silmiäni monilla tavoin. Lukuisia asioita olen alkanut katselemaan toiselta kantilta, mutta tällä kertaa matustelen asiaa eriarvoisuuden näkökulmasta. Eriarvoisuuteen ei liity varsinaisesti se, että asun Irlannissa vaan ennemminkin se, että täällä asumisen myötä olen saanut ympärilleni kansainvälisen kaveri- ja tuttavapiirin. Suomessa piirini olivat hyvin pitkälti suomalaisia, joten tällaisten asioiden kanssa en ole ollut aiemmin kasvotusten, vaan olen ollut näiden seikkojen kanssa samalla viivalla muiden kanssa.

Saarella asuessani omaan kaveri- ja tuttavapiiriini kuuluu irlantilaisten lisäksi kymmenkunta eri kansallisuutta. Osa Euroopasta, osa huomattavasti kauempaa tulleita. Ajattelin avata hieman kahden kaverini tilannetta. Molempiin olen tutustunut hyvinkin täällä olomme alkumetreillä ja molempien kanssa olen edelleen tekemisissä. Meitä yhdisti ennen kaikkea se, että kaikilla on pienet lapset ja kaikki olivat tutustumishetkellä asuneet aika vähän aikaa tässä pikkukaupungissa. Paremman tutustumisen myötä yhdistäviä seikkoja on löytynyt paljon lisää.

Meistä kolmesta minä olin se toisesta EU-maasta muuttanut, joka saapui maahan miehen työn perässä. Taskussani oli ja on passi, jonka turvin pääsen matkustamaan käytännössä mihin maahan tahansa, jopa lyhyeksi aikaa niihin maihin, joihin muuten vaaditaan viisumia. Tulen maasta, jossa koulutus on ilmaista, jossa tunnetaan asia nimeltä sosiaaliturva ja ajatus siitä, että lähettäisin säänöllisesti rahaa omille vanhemmilleni, appivanhemmilleni tai sisaruksilleni tuntuisi lähes absurdilta.

Tutustutaanpa sitten näihin kavereihini. Toinen heistä muutti pallon toiselta puolelta Irlantiin reilut kuutisen vuotta sitten heikon englanninkielentaidon turvin. Hänen tarkoituksenaan oli oppia englantia, asua maassa jonkin aikaa ja mitä luultavammin palata takaisin kotimaahansa, mutta sitten löytyikin mies ja elämä asettui uomiinsa täällä. Kotimaahan hän ei ole lähtönsä jälkeen päässyt käymään kertaakaan. Syynä on maan poliittinen tilanne. Toissa vuonna hän oli pienistä tienisteistä saanut säästettyä rahaa kalliiseen lentolippuun, jotta pääsisi tapaamaan perhettään, mutta matkaan tarvittavaa lupaa ei myönnetty ajallaan ja kallis lento meni sivusuun. Hänen kotimaansa hallintoviranomaiset kuulemma vitkuttelevat tahallaan asioissa, jotka koskevat passin uusimista, viisumeita ja maahantulolupia. 

Kaverini on onneksi saanut sittemmin Irlannissa paremmin jalkaa oven väliin. Työskennellyt tarjoilijana, jonka avulla pystyi rahoittamaan peruseloa ja käynyt kursseja alalta, josta hän on kiinostunut ja jossa on silminnähden taitava. Pienehköistä tuloista hän lähettää rahaa kotimaassaan asuville perheenjäsenilleen, jotta nämä saisivat ostettua ruokaa ja muuta tarpeellista. Tällä hetkellä tilanne hänen kotimaassaan on sen verran kriittinen, että perhe käy ruokaostoksilla naapurimaassa. Tilannetta helpottaa se, että he asuvat lähellä rajaa. Muutamaan otteeseen hän on saanut Irlannissa asuessaan järjestettyä viisumin ja ostettua lennot äidilleen, joka on voinut tulla tapaamaan tytärtään ja lapsenlastaan.

Aiemmin viikolla näinkin tätä kaveria ja kyselin tapani mukaan mitä hänen perheelleen kuuluu. Esitin liudan kysymyksiä hänen kotimaansa tilanteesta, mutta aloin taas jossakin kohtaa miettimään kuinka paljon asiasta on soveliasta kysellä.

Toinen kavereistani, josta halusin kertoa, tulee täältä ja tästä toisesta kaverista katsottuna täysin vastakkaiselta puolelta palloa. Hänen kotimaansa on köyhä, mutta mitä ilmeisimmin hänen perheensä tilanne on ollut suhteellisen hyvä, sillä seitsenlapsisen perheen nuorimmaisena hän on saanut yliopistokoulutuksen ja työskennellyt hyvissä työtehtävissä kotimaassaan ja tuntunut muutenkin tehneen asioita, jotka eivät todellakaan ole mahdollisia läheskään kaikille sikäläisille. Töiden kautta hän tutustui erääseen irlantilaiseen mieheen ja lopun ehkä arvannettekin. 

Tätä nykyä tämä kaverini on asunut Irlannissa reilut neljä vuotta. Hänen koulustaan vastaavia töitä ei valitettavasti löydy tästä pienestä kaupungista. Huomaan hänen kaipaavan ajoittain työelämää, vaikka hän on myös ilmeisen tyytyväinen voidessaan viettää aikaa pienten lastensa kanssa kotona. Kalliista lennoista huolimatta hän on voinut täällä asuessaan käydä muutaman kerran kotimaassaan. Muuten hän ei ole Euroopassa juuri matkustanut, pitkälti sen vuoksi, ettei hänen passillaan pääse noin vain matkustamaan maasta toiseen, vaan se vaatii aina reissun tai pari Dubliniin anomaan matkaan vaadittavaa viisumia. Tiedän, että myös hän muistaa perhettä kotimaassaan rahasiirroin. Niillä ehkä autetaan hänen iäkkäitä vanhempia tai kenties kustannetaan jonkun hänen sisaruksen lapsen koulunkäyntiä. Hänen haaveenaan on, että joku hänen perheenjäsenistään pääsisi käymään Irlannissa.

Siitä huolimatta, että olemme nykyisine elämäntilanteinemme jokseenkin samalla viivalla, olemme taustoiltamme ja mahdollisuuksiltamme kuitenkin kaukana samoista lähtökuopista. Haasteellisista ja hankalista tilanteista huolimatta jaksan aina ihmetellä kuinka hyväntuulisia nämä molemmat naiset ovat.

Takaisin ruotuun

Tässähän hulahti reilut pari kuukautta pääasialliseen nenänkaiveluun, kun nostetaan aihe nimeltä liikunnan harrastaminen pöydälle. Löytyy selityksiä ja ehkä tekosyitäkin. Siitä huolimatta melkeinpä ihmettelen, että näin pääsi käymään. Sillä minähän tykkään liikkua! Se on se, minkä avulla tämä emäntä jaksaa ja mistä ammentaa energiaa.

Niin tai näin. Olen käynyt Irlannissa asuessa säännöllisesti samalla ohjattuja tunteja pyörittävällä salilla yli pari vuotta. Välille mahtui jokunen tauko, muun muassa kesälomat Suomessa ja yksi synnytys toipumisineen. Heinäkuun alkupuolella, juuri ennen kesälomalle lähtöä salikortti umpeutui sopivasti.

Tohkeissani pakkasin kesälomakassiin uikkaria ja lenkkaria. Onhan lomallakin hyvä vähän liikkua, edes vähän. Ajatuksissani siinsi maauimalan uima-allas, jossa voisi uida matkaa. Ja toisessa ajatuskuplassa pyörivät pururadat ja mökkimaisemien hiekkatiet. Toisinsanoen loistavat juoksualustat verrattuna näihin Irlannin asfalttiteihin.

Kolmen ja puolen viikon aikana ne ajatuskuplat sitten jotenkin kuitenkin poksahtelivat. Ajatukset aamu-uinneista tai ihan mihin tahansa aikaan päivästä uiduista matkoista jäivät kahteen maauimalakäyntiin. Eikä se lenkkisaldo hyvine alustoineen ollut sen kummoisempi. Kolme. Ja viimeiselle juoksulenkille jouduin melkeinpä pakottamaan itseni, kun huomasin matkalaukun pohjalta löytyvän käyttämättömiä ihan varmuudenvuoksi mukaanotettuja varajuoksuvaatteita. Pesukonekin on keksitty!

Elokuu ei paluun jälkeen alkanut liikunnan suhteen sen auvoisemmissa merkeissä. Juostua tuli käytyä vähän useammin. Parina lauantaina otin pitkästä aikaa osaa joka viikkoiseen ilmaiseen Park Run -juoksutapahtumaan. Lasten kanssa tuli tietysti käveltyä sinne ja tänne, joten ei tämä elo mihinkään sohvalla makailuun ja sipsien syöntiin ole mennyt, mutta se sellainen hikiliikunta jäi pitkälti väliin. Elo oli ylipäätään vaihtelevampaa, kun lapset olivat pääsääntöisesti kotona ja mies oli paljon reissussa. Kerran taisin yrittää jopa jonkinlaista kuntopiiriä kotona, mutta yritykseksi jäi. Jostakin syystä kotona liikkuminen – niin helppoa kuin se olisikin – ei ole minun heiniäni.

Syyskuussa, silloin lähtee! Päätin elokuun lopulla. Sitten loppuu tämä varpaiden heiluttelu ja navankaivuu. Vaan eihän se ihan niin mennytkään. Kuun alkuun otettiin koko porukan sairastelut ja omalta kohdalta liikuntakuntoon toipuminen tuntui vievän aikaa.

Kuun alkupuolen kaksi ensimmäistä viikkoa Paddy harjoitteli pieniä pätkiä päiväkodissa. Kolmannella viikolla päästiin tositoimiin ja jäpikkä aloitti hoidon kolmena aamupäivänä viikossa. Tämä tiesi selkeämpää rytmiä omaankin olemiseen.

Nyt ei ollut enää sijaa tekosyille. Maanantaina, väsyneenä huonosti nukutun yön jälkeen etsiskelin treenikenkiä epämääräisen kasan alta. Vein molemmat lapset hilkulla ajallaan aamupäiväksi hoitopaikkaan ja jatkoin siitä sumutinpullosateessa kävelymatkaani salille. Kuittasin seuraavan kolmen kuukauden jäsenyyden itselleni. Hey Riikka, you're back! Good to see you again. -toivotuksia sateli niin valmentajilta kuin kanssaliikkujiltakin. Enkä edes kuollut ensimmäiselle tunnille, vaikkei se pelkältä glorialta tuntunutkaan. Mutta treenin jälkeen tuntui hyvätä, kuten aina. Tästä on hyvä jatkaa.

Kouluun ilmoittautuminen Irlannissa

Irlannissa koulutaival alkaa sinä vuonna kun lapsi täyttää viisi. Koulun saa aloittaa jo vuotta aiemminkin eli sinä vuonna kun lapsi täyttää neljä, mutta ainakin omassa tuttavapiirissäni lapsi pidetään ennemmin kaksi vuotta esikoulussa (klik) ja koulu aloitetaan tämän jälkeen viisivuotiaana.

Kouluihin ilmoittautuminen ei hoidu vain kliks ja kloks täyttämällä kouluhakuilmoitus jossakin hienossa nettijärjestelmässä ja paikka aukeaisi käytännössä automaattisesti lähimpään kouluun. Ehei. Olemme Irlannissa. Ei ole niitä hienoja nettijärjestelmiä enkä tiedä onko mitään varsinaista arpaa heittävää koulutoimeakaan.

Irlannissa kaikki koulut ovat niin sanotusti omia erillisiä yksiköitään ja kouluihin tulee hakea suoraan, ilman asiaa hoitavia välikäsiä. Koulua aloittava lapsi ei mene lähes puoliautomaattisesti lähikouluun, vaan vanhemmat hakevat lapselle koulupaikkaa mieleisistään kouluista. Ja kuten arvata saattaa, toiset koulut ovat suositumpia kuin toiset. Olen kuullut tapauksista, joissa lapsi ilmoitetaan kouluun pian syntymänsä jälkeen. Tällä varmistellaan paikkaa siihen ennalta haluttuun kouluun. Viimeistään hakua suositellaan tekemään vuotta ennen koulun aloittamista. Meidän kohdalla Nappula aloittaisi koulun ensi syksynä täyttäessään viisi vuotta.

Olen ollut näiden kouluhakuhommien kanssa sopivasti pihalla, joten laitoin hiljattain ystävääni Googleen haun laulamaan paikkakunnan alakouluista ja aloin käymään listaa läpi kartan kanssa. Kyselin lisäksi tietoja muutamilta kavereilta, joiden lapset ovat aloittaneet koulun. Jokaiseen kouluun järjestetään yleensä keväisin avoimien ovien päiviä, jolloin mahdolliseen haettavaan opinahjoon pääsee tutustumaan. Itsehän missasin nämä kaikki, joten valinta tehtiin enemmän mutulla suositusten ja sijainnin suhteen.

Irlannissa lähes kaikki koulut ovat katolisia kouluja. Pikkukaupungistamme löytyy katolisten koulujen lisäksi yksi protestanttinen koulu sekä yksi koulu, jolla ei ole mitään tekemistä kirkon kanssa. Kaikki lähialuumme alakoulut ovat sekakouluja, mutta erillisiä tyttö- ja poikakouluja löytyy edelleen.

Päädyin hakemaan paikkaa kahdesta koulusta, joista molemmista kuulin suosituksia.

Miten näihin kouluihin hakeminen sitten tapahtui?

Toisen koulun nettisivuilta löytyi hakemuspaperi, joka tuli printata, täyttää ja lähettää kouluun. Toisen valitsemani koulun nettisivuilta löytyi jopa nettilomake, jonka täyttämällä hakemisen pystyi tekemään. Molemmissa lomakkeissa kysyttiin lapsen nimi, syntymäaika, yhteystiedot, vanhempien yhteystiedot, mihin seurakuntaan oma asuinalue kuuluu (tästä ei ollut hajuakaan, onneksi oli taas kerran naapuri, jolta kysyä asiaa) sekä opiskeleeko kyseisessä koulussa muita lapsen sisaruksia. Mikäli koulussa on ennestään lapsen sisarusksia, on se kuulemma vahva tae saada koulupaikka toisellekin lapselle samasta koulusta. Muuten en tiedä mitkä luonnonvoimat auttavat saamaan paikan halutusta koulusta, varsinkaan jos ei ole ollut kovin aikaisin liikenteessä.

Toinen hakemistani kouluista on pienempi maaseutukoulu kaupungin ulkopuolella ja toinen suurempi koulu. Koulut sijaitsevat eri suunnissa, mutta molempiin on meiltä matkaa kolmisen kilometriä. Kovin lähellä kotiamme ei alakoulua olekaan, lähimpäänkin on muutama kilometri matkaa. Mikäli Nappula pääsisi jompaa kumpaan hakemistani kouluista ja aloittaisi koulutiensä täällä, olisi meillä väistämättä edessä toisen auton hankkiminen. Täällä lapsia tavataan kuljettaa kouluun, omasta näkökulmasta hyvinkin vanhaksi asti. Helposti nimittäin näkee vanhempien kuskaavan vielä lukioikäisiäkin kouluun. Tosin ymmärrän kyllä, jos koulu on kovin kaukana tai sinne joutuu kulkemaan pidemmän matkan maaseututeitä pitkin, joissa ei pientareita tunneta ja autot huristavat 100 km/h ohi.

Syy siihen, että olen kouluasian kanssa aika myöhään liikenteessä ja olin koko hakuprosessista autuaan pihalla, on se etten ole uhrannut ajatuksia asialle. Olen koko ajan ajatellut, ettemme ole täällä enää ensi syksynä Nappulan aloittaessa koulutietään. Koska tilanteemme on vielä epäselvä (tästä joskus lisää, kun minulla on aiheesta jotakin kirjoitettavaa), ajattelin että on parempi ottaa tämä kouluasia hoitoon. Kauhukuvani nimittäin on se, että asumme täällä edelleen ensi syksynä – tai siis täällä asuminen ei ole kauhukuvani – vaan se, että tajuan ettei lapselle ole koulupaikkaa, koska en ole viitsinyt tehdä asialle mitään. Nyt jään varmaakin postiluukun alle odottelemaan tippuuko sieltä joku sateinen päivä hyväksymiskirje johonkin kouluun ja sen jälkeen ihmettelemään mistä ja minkälaisia koulupukuja lapselle kuuluu hommata.

Uutisvirtaa

Rakastan sellaisia kiireettömiä hetkiä. Entisessä elämässä ne hetket ajoittuivat sunnuntaiaamuihin. Silloin oli aikaa, painomusteenhajuinen sanomalehti ja sammiollinen kahvia. Aika on kuitenkin muuttunut; ne kiireettömät tai sanoisinko häiriöttömät hetket ovat melkein historiaa. Kahvia tulee juotua vähemmän ja edellisen kerran olen lukenut oikeaa sanomalehteä kesällä Suomessa – sen kahvikupillisen kanssa tietty.

Siitä huolimatta, että tykkään lukea sanomalehden sanomalehtenä, ei minun tule luettua niitä Irlannissa. Kyllähän niitä olisi kaupoissa tarjolla iso repertuaari – sanomalehtiä ei täällä toimiteta kotiin, vaan ne ostetaan kaupoista. Paikallislehdet, ainakin täällä meidän kulmilla ovat enemmänkin täynnä omasta näkökulmasta epäoleellisia tietoja; jonkun synttäreistä ja kyläliigan ottelun lopputuloksista rahankeruukampanjaan, jolla on saatu koulun x pihalle uusi leikkipaikka. Vähiin on jäänyt siis paikallislehtienkin lukeminen.

Aikaa tulee seurattua ilman lehteäkin. Olen huomannut, että uutisten seuraamisen suhteen, minulle on Irlannissa asumisen aikana noussut kolmikko, joista jokaisella on oma rooli tietotoimistonani. 

Vietän päivittäin useita tunteja keittiössä; ruoan laittamisen, syömisen, tiskien ja pyykkien kimpussa muun muassa. Näitä hommia tahdittaa lähes poikkeuksetta taustalla soiva radio. Radion uutislähetysten ja ajoittain tulevien ajankohtaisohjelmien myötä olen mielestäni riittävän hyvin kärryillä siitä mitä paikkakunnalla tapahtuu. Radio on tässä maassa paikallisesta näkökulmasta hassu kapistus, sen avulla tiedän missä on liikenneruuhkia, missä on jokin tapahtuma tai kenellä on hautajaiset. Ja tottahan radion uutislähetyksissä tulee tietoa laajemmallakin skaalalla kuin pelkästään paikallisesta vinkkelistä.

Tämän laajemman skaalan tukena toimivat TV-uutiset. En katso valtakunnallista illan uutislähetystä päivittäin, mutta useamman kerran viikossa kuitenkin. Radion ohella TV toimii tietotoimistonani siitä mitä tällä saarella ja sen ulkopuolella tapahtuu.

Suomen tapahtumia seuraan yllättäen netin kautta. Pääasiallisena lähteenäni toimii Ylen verkkouutiset. Luen niitä päivittäin. Toisinaan enemmän otsikkotasolla, toisinaan huomattavasti syvällisemmin, riippuen päivän kulusta. Yle on valikoitunut päälähteekseni sen vuoksi, että kaikkia sen uutisia pääsee lukemaan vapaasti. Tykkään lukea myös Hesaria, mutta koska minulla ei ole sinne vaadittavia tunnuksia, turhaannun usein klikkailemaan kiinnostavien kolumnien tai uutisten alkuja pääsemättä niissä sen pidemmälle. Turun Sanomien tarjontaa silmäilen myös ajoittain, mutta sen lukeminen on vähäistä samasta syystä Hesarin kanssa.

Ja niinhän se aina menee, että mikäli maailmassa – pienemmällä tai isommalla sektorilla - tapahtuu jotakin mielenkiintoista, tulee siitä haettua lisätietoa milloin mistäkin lähteestä.

Yle uutiset täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Ylen nettisivuille (klik) on tehty videokooste jokaisen vuoden merkityksellisistä tapahtumista. Sinä vuonna kun synnyin tehtiin muun muassa lottouudistus ja Juha Mieto hävisi sadasosasekunnilla olympiakullan. Mistä uutisoitiin sinun synnyinvuotenasi? Ja mistä lähteestä seuraat tapahtumia lähellä tai kauempana?

Päivähoito Irlannissa

Syys se starttasi meilläkin. Esikoulut aloittivat kautensa syyskuun alussa ja reput kaivettiin esiin. Köörimme flunssailu heitti kapuloita rattaisiin, mutta aloittamaan päästiin kuitenkin, vaikkei ihan ajallaan.

Esikoulu – Pre School on Irlannissa kaksivuotinen. Se alkaa lapsen ollessa kolmevuotias. Nelivuotias Nappula on käynyt eskarissa vuoden ja aloitti nyt toisen vuotensa. Hänen kohdallaan aloitus oli helppo, koska paikka, hoitajat ja noin puolet lapsista olivat ennestään tuttuja. Hoitopaikka on itsessään pieni, se on samassa talossa, jossa päiväkodinjohtaja asuu. Päiväkodissa on kaksi ryhmää, toinen alle kolmevuotiaille ja toinen eskariryhmä kolme – neljävuotiaille.

Esikoulu on Irlannissa ilmaista, valtion kustantamaa toimintaa. Sitä on arkipäivisin kolme tuntia päivässä. Tässä montessorieskarissa he etenevät teemoittain, jotka vaihtuvat parin – kolmen viikon välein. Osa päivästä tuntuu olevan leikkien ja pelien kautta enemmän opetuksenomaista toimintaa ja osa kädentaitoja, satujen kuuntelua, musiikkihetkiä tai vapaata leikkiaikaa. Ulkoilua on valitettavan vähän. He taitavat leikkiä pienellä pihalla ainoastaan silloin kuin on kuivaa, eikä merkkejä sateesta. Eli tosi harvoin. Ulkoilu painottuu lähinnä kevätkuukausille, jolloin säät ovat yleensä hieman paremmat. Mitään erillisiä ulkoiluvaatteita lapsille ei viedä mukana.

Esikouluun viedään omat eväät eli eväsrasiat ja juomapullot on kaivettu naftaliinista aktiivisempaan käyttöön. Tämä eväs on enemmänkin aamupäivällä syötävä välipala. Aamupalan syömme kotona. Normaalin kolmituntisen eskaripäivän sijaan Nappula on päivittäin hoidossa neljä tuntia. Tämän ylimääräisen tunnin aikana hän syö lounaan, joka valmistetaan hoitopaikan keittiössä. Ylimääräinen tunti on maksullinen.

Huvittavaa täällä modernien asioiden Irlannissa on se, että joka viikon alussa lapselle annetaan kirjekuori, johon tulee viikon loppuun mennessä palauttaa käteisenä viikon hoitokulut. Omalta osalta sluibasimme tästä tavasta jo heti Nappulan aloittaessa hoidossa kaksi vuotta sitten ja saimme luvan maksaa kerralla kuukauden kulut hoitopaikan tilille.

Alkaneeseen syksyyn tuli myös toinen isompi muutos. Puolitoistavuotias Paddy aloitti hoidon samassa paikassa Nappulan kanssa. Tämä ensimmäinen viikko on ollut silkkaa pehmeää laskua. Ensimmäisenä päivänä puoli tuntia, toisena tunnin ja kolmantena oli tarkoitus olla puolitoista. Tätä kolmatta päivää ei vielä ensimmäisellä viikolla saavutettu, sillä kuume vei pikkumiehen takaisin petiin.

Mammanpoika Paddylle alku tuntui olevan hankalampi. Itku tuli alussa ja lopussa, myös lyhyen hoitoajan aikana oli kyynel kirvonnt silmään. Uskoisin, että toisen viikon jälkeen tilanne lähtee toivottavasti helpottumaan.

Kun pehmeästä laskusta on toivuttu on Paddyn tarkoitus olla hoidossa kolmena aamupäivänä viikossa, neljä tuntia kerralla. Saman mittainen päivä kuin siskollaan isompien lasten ryhmässä.

Alle kolmevuotiaiden hoito on Irlannissa kallista. Kolmesta puolikkaasta päivästä viikossa maksamme 300€ kuukaudessa. Kokopäiväinen hoito samassa paikassa maksaa 640€ kuukaudessa. Tässä hoitopaikassa pienten lasten hoitoon sisältyy ruoka ja välipalat. Vaipat tuodaan kotoa.

Hintahaitari on samankaltainen meidän pikkupaikkakunnan päiväkodeissa. Jotkut hoitopaikat ovat vähän halvempia, mutta niihin tulee tuoda ruoat mukana. Dublinin seudulla olen kuullut yli 1000€ hoitokuluista kuukaudessa. Täällä voi vain uumoilla niistä alle kolmen sadan euron kokopäiväisen hoidon kuukausikuluista, joita Suomessa jää vanhemman maksettavaksi.

Majakkamatkailua Irlannissa: Loop Headin majakka

Olin tutkaillut karttoja jo aiemmin ja pistänyt niemen kärjessä nöpöttävän Loop Headin majakan nimen korvantaakse. Tuolla pitäisi joskus päästä käymään! Matka ei linnuntietä ole mikään mahdoton, mutta käytännössä se tällä konkkaronkalla tarkoittaa kuitenkin kokopäiväretkeä.

Elokuun viimeisellä viikolla, kun arki ei ollut vielä alkanut ja mies oli työreissulla, mikä tarkoitti, että minulla oli auto käytössä. Pakkasin eräänä aamuna lapset, eväät, kantorepun, vaihtovaatteet ja sadevatteet autoon ja ilmoitin, että nyt lähdemme majakkaretkelle! Teema sopi kuin nenä päähän juuri edellisinä päivinä luettujen Muumikirjojen kanssa.

Loop Headin majakka sijaitsee mantereella, Loop Headin niemen kärjessä. Meiltä nopein reitti paikalle vaati kuitenkin lauttamatkailua. Näppäräksi koettu puoli tuntia kestävää lauttamatka Kerryn kreivikunnasta Clairen kreivikunnan puolelle on tullut tutuksi aiemmiltakin reissuilta. Maksullinen lautta kulkee puolen tunnin välein.

Pian lauttamatkan jälkeen maisema muuttui vähäpuisemmaksi. Ajelimme maalaisteitä pitkin, muutamien pienten kylien läpi. Tie kulki peltojen ja nummien halki. Lehmät tuijottivat laidunmailtaan ja tuulivoimalat nousivat ylväinä vihreiden kumpujen takaa. Sinne tänne tienposkeen oli jäänyt tönöttämään asunnottomaksi jääneitä taloja, joiden pihapiirissä muraatti ja piikkipusikot olivat ottaneet vallan. Kärkeä lähestyttäessä meri pilkehti nummien ja peltojen lomasta, milloin toiselta, milloin molemmilta puolilta mutaista tietä.

Parkkeerasin auton majakan parkkipaikalle. Oli aika päästää takapenkkiläisten höyryt pihalle. Tuuli tuiversi milloin lempeämmin, milloin vähemmin lempeämmin. Kävelimme nummilla ja ihailimme lähellä majakkaa olevia jyrkkiä, meren työstämiä kallioseinämiä ja edessämme avautuvaa loputtomantuntuista Atlanttia. Seuraavalle mantereelle onkin matkaa. Katsoimme vuoroin aaltojen vellontaa ja vuoroin sitä mitä eväspaketin sisältä avautuu. Hyvälle maistuivat eväät näissä puitteissa, niinkuin aina ulkona.

Majakka itsessään oli ehkä pienoinen pettymys. Mielessäni olin verrannut sitä jylhään Bengtskärin majakkaan, mutta Loop Headissa ei ihan niihin kokoluokkiin päästy, sillä majakan tornin korkeus on vain 23m. Majakan pihapiirissä oli muutama rakennus. Entinen majakanvartian koti, joitakin huoltorakennuksia ja itse majakka. Entiseen kotiin oli tehty pieni museo, jossa kerrottiin paikan historiasta ja myös muista Irlannin majakoista.

Samalle paikalle rakennettiin majakan esiaste vuonna 1670. Se oli yksikerroksinen talo, jonka katolla pidettiin tulta. Tilalle tehtiin uusia rakennelmia 1800 -luvun alussa ja nykyinen majakkatorni valmistui 1854. Loop Headin majakka on edelleen toiminnassa, se automatisoitiin 1991.

Kävimme pienen ryhmän mukana tutustumassa itse majakkaan. Kipusimme ylös torniin kiertäviä portaita. Huipulla pääsi ulos majakkaa kiertävälle tasanteelle. Tässä vaiheessa tuuli oli yltynyt ja lisännyt joukkoon ison kourallisen vesipisaroita, joten lasten kauhistuneista huudoista päätellen, totesin että maisemia on parempi kurkkia majakan tyynemmältä puolelta.

Vaikka Loop Headin majakka ei ollut kovin erikoinen paikkana, tekivät ympärillä avautuvat maisemat ja matka majakalle minuun vaikutuksen. Muutamien kilometrien päässä majakasta on myös muita käymisenarvoisia meren muovaamia luontokohteita, kuten Bridges of Ross. Loop Headin niemimaa sijaitsee muuten Wild Atlantic Wayn varrella, josta olen kirjoittanut aiemminkin (klik).

Loop Headin majakka on avoinna maaliskuulta marraskuun alkuun. Pääsymaksu aikuisilta on 5€, lapsilta 2€.

Irlannin saarella on yhteensä 12 isompaa, toiminnassa olevaa majakkaa, joihin pääsee tutustumaan. Mikäli majakkamatkailu kiinnostaa, lisätietoa kannattaa lukea täältä (klik).

Urheiluhullut

Irlantilaiset ovat urheiluhullua kansaa. Ainakin, mikäli penkkiurheilu toimii sen mittarina. Nämä arviot menevät ihan omalla mututuntumalla, mutta heittäisin, että reilusti yli puolet saarelaisista seuraa aktiivisesti kansallislajeja gaelilaista jalkapalloa (klik) ja/tai hurlingia (klik). Seuraavana tulevat rugbyn kannattajat. Niin sanottua tavallista jalkapalloakin fanitetaan, erityisesti naapurisaaren liigaa. Ja sitten tulee joukko muita lajeja, kuten hevosurheilu, golf, koripallo ja ralli muun muassa.

Näin loppukesästä on GAA:n eli gaelilaisen jalkapallon ja hurlingin juhla-aikaa. Molemmissa kilvoitellaan mestaruuksista. Siitä huolimatta, että molemmat lajit ovat erityisen suosittuja ja ottelut vetävät katsomoihin kymmeniä tuhansia katsojia per ottelu, ovat kaikki lajin liigapelaajat amatöörejä ja tienaavat elantonsa jostakin muusta kuin pelaamisesta. Sen vuoksi lajien sarjakaudet ovat lyhyehköt ja kestävät keväästä loppukesälle. Sarjan lisäksi pelataan joitakin cup-pelejä.

GAA joukkueet eivät tule kaupungeittain, vaan kreivikunnittain. Nämä kreivikunnat vastaavat ehkä hivenen Suomen muinaista maakuntajakoa. Irlannissa on kaikkiaan 32 kreivikuntaa, joista 26 Irlannin tasavallan ja 4 Pohjois-Irlannin puolella. Irlanti on myös jakautunut aika vahvasti gaelilaseen jalkapalloalueisiin ja hurlingalueisiin. Siitä huolimatta monesta kreivikunnasta tulee edustus molempiin liigoihin.

Hurlingin mestaruudesta kilvoiteltiin elokuun puolivälissä. Ottelua seurattiin myös meidän kotisohvalta. Mestaruuden vei tänä vuonna Tipperary, jonka kotipeliä kävimme katsomassa aiemmin kesällä (klik).

Meillä on sen sijaan olleet jännät paikat täällä Irlannin lounaisrannikolla, sillä oma Kerryn joukkueemme taisteli tänään gaelilaisen jalkapallon mestaruudesta. Se ei ole jokavuotista hunajaa. Ja se on kuulkaa näkynyt! Vihreä-keltaisia lippuja ja viirejä ja tsemppauskylttejä on näkynyt hyvän aikaa siellä ja täällä. Ohiajavissa autoissa on liehunut pieniä kannatuslippuja. Naapurustossa monen ikkunaan on viritetty lippu tai se on tuotu liehumaan talon portille. Läheinen postikonttori oli kääritty viirein varustettuun lippusiimaan pubeista nyt puhumattakaan. Ottelua edeltäneenä perjantaina oli virallinen Kerry jersey day, jolloin ihmisiä kehoitettiin pukeutumaan pelipaitaan. Fanitus näkyy, varsinkin kuin oman kylän tai tässä tapauksessa kreivikunnan pojat pääsevät taistelemaan mestaruudesta.

Sekä hurlingin, että gaelilaisen jalkapallon loppuottelut pelataan aina Dublinin Croke Parkin stadionilla, riippumatta siitä mitkä joukkueet taistelevat mestaruudesta. Stadionin lehtereille mahtuu yli 82 000 katsojaa ja yllättäen varsinkin finaaleihin liput ovat erittäin haluttuja. Lippujen ostaminen on sikäli mielenkiintoista, että niitä ei saa ostettua minkään paikallisen Lippupisteen kautta, vaan liput jaetaan kaikkien GAA seurojen kesken, jotka hoitavat pilettien myynnin.

Ajatuksenani oli suunnata seuraamaan peliä läheiseen pubiin, jossa tunnelma olisi ollut varmasti taattu, mutta näkyvyys kenties hieman heikompi. Koska osa kotijoukkueestamme oli puolikuntoisia, tehtiin kannatuskatsomo omaan olohuoneeseen. Asianmukaisesti puin päälle joulupukin tuoman Kerryn pelipaidan.

Peli piti otteessaan sen reilun 70 minuutin keston ajan. Ennakkosuosikiksi povattu kokeneempi Dublinin joukkue ei ollut täysin ylivoimainen, vaikka olikin suurimman osan ottelusta niskan päällä. Peli päättyi tasan. Jäin odottamaan jatkoaikaa. Mutta mitäpä vielä, noviisiemännälle selvisi, että peli päättyi siihen ja tasatuloksen tullessa pelataan uusi ottelu. Parin viikon päästä on aika kaivaa pelipaita uudelleen päälle ja jatkaa kannustusta. Go Kerry!