Edellisessä postauksessa mietiskelin
sitä milloin lapsen tulee aloittaa harrastaminen (klik). Tämä ei ole vastaus, mutta kuitenkin ikäänkuin jatko-osa sille.
Sillä meidänkin perheessä on päästy
pieneen harrastamisen makuun muidenkin kuin aikuisten osalta.
Elettiin viime kevättä kun eräänä iltapäivänä Nappula hoki keittiössä toe, heel, toe, heel, toe, heel and other leg ja teki sanomansa mukaisia liikkeitä. Kysyin oletteko tanssineet tänään Pre Schoolissa. Vastaus oli kuitenkin tiukka ei. Sama toistui seuraavalla viikolla. Sen jälkeen kysyin opettajalta lasta viedessäni, että oletteko tanssineet täällä, kun meille on tullut kotiin ihan uusia liikesarjoja. Oletukseni osui kuin osuikin ihan oikeaan.
Nappulan toimesta tanssipäivää
odotettiin kuin kuuta nousevaa. Joidenkin viikkojen jälkeen tanssia
ei kovasta odotuksesta huolimatta enää kuulunut. Kysyin tästä
taas opettajalta ja kävi ilmi, että tanssia oli ollut viiden viikon
jakso. Opettaja oli samaa mieltä kanssani, että Nappula oli kovin
innostunut tanssimisesta. Koska en itse tiennyt tanssikuvioista
mitään, saati siitä löytyykö tanssiryhmiä alle kouluikäisille,
jatkoin kysymysten esittämistä opettajalle. Seuraavana päivänä
hän antoikin minulle paperilapulla tanssinopettajan puhelinnumeron
ja koordinaatit missä ja milloin tunteja järjestetään.
Soitin tanssiopettajalle ja päätin
viedä Nappulan kokeilemaan.
Kyseessä oli irlantilaisen tanssin
tunti, samaa jota he olivat eskarissa tanssineet. Kutakuinkin
ikäisilleni ja vanhemmille tutuin linkki irlantilaiseen tanssiin
lienee Riverdance -tanssiryhmä, joka teki irlantilaista tanssia
tutuksi Suomessakin joskus 90 -luvulla. Tanssille on tyypillistä,
että kädet ja vartalo pysyvät paikallaan, mutta jalat tikittävät
kuin viimeistä päivää.
Eräänä keväisenä lauantaina se
sitten alkoi. Astuimme homeelta haiskahtavaan saliin. Salissa oli
lisäksemme iäkäs pariskunta – iäkkäillä tarkoitan tässä
yhteydessä yli 70 vuotiaita sekä lauma lapsia noin viidestä
ikävuodesta yli kymmeneen sekä muutamien muiden lasten vanhempia.
Minä menin istumaan salin perälle ja Nappula meni kehoituksestani
salin keskelle muiden lasten kanssa.
Iäkäs pariskunta pyysi lapset riviin
seisomaan ja esittämään yksi kerrallaan jonkinlaisen askelsarjan.
Tällainen extempore esiintyminen muiden edessä on lähes kauhistus
itselle, joten kämmenet melkein hikosivat Nappulan puolesta. Mutta
sinne se meni, astui vuorollaan askeleen eteenpäin muusta rivistä
ja nosteli jalkojansa. Eihän se nyt tietenkään oikein mennyt,
mutta ystävällinen opettaja tuli ottamaan kädestä kiinni ja siinä
askelsivat yhdessä.
Näiden liikesarjojen perusteella ryhmä
jaettiin kahtia; aloittelijoihin ja kokeneempiin. Kokeneemmat osaavat
tanssia pyynnöstä erilaisia tanssin osia kun taas aloittelijoille
opetetaan kädestäpitäen alkelsarjoja. Salissa soi ponnekas
irlantilainen kansanmusiikki ja tila täyttyy musiikin lisäksi
kopahduksista, kun hyppyaskeleet iskeytyvät tahdissa kohti
puulattiaa. Lapset tanssivat alkuksi nyöreillä sidottavissa
mustissa nahkatossuissa. Myöhemmin kokeneemmat tanssijat laittavat
hivenen puukengän ja steppikengän välimuotoa olevat kovapohjaiset
jalkineet jalkaan – sen jälkeen rytmikäs tikitys salissa vasta
yltyykin.
Tanssitunteja on nyt takana useita sekä
keväältä, että alkaneelta syksyltä. Irlantilaisen tanssin
askelsarjojen opettelu tuntuu olevan vähän niin ja näin. Aina
välillä mietinkin, että noin pienille, kuten nelivuotiaalle
Nappulalle saattaisi toimia paremmin jokin muu tapa tutustua
irlantilaiseen tanssiin kuin askelten yksityiskohtainen hiominen. Kun
lapsia on paikalla paljon ja opettajia se muutama, tulee pienille
paljon odotteluaikaa. Ja välillä se tuntuu menevän penkillä
venkoiluksi. Sitten taas kun näen lapseni ilosta kiiluvat silmät ja
poskipäille nousevan varovaisen hymynkareen, kun he tanssahtelevat
vapaasti ympäri salia alku- ja lopputunnista, niin voin taas todeta,
että kyllä hän siitä näyttää nauttivan.