Paddy suomalainen

Paddy syntyi maaliskuun alussa. Hän sai Suomen kansalaisuuden, vaikka syntyikin Irlannissa. Irlantilaista hänestä ei tullut, koska me molemmat vanhemmat olemme suomalaisia ja olemme asuneet maassa alle neljä vuotta. Ennen vuotta 2005 tilanne on ollut toinen, silloin Irlannissa syntyneet ovat saaneet automaattisesti Irlannin kansalaisuuden, sukujuuristaan riippumatta.

Siitäkään huolimatta tämä paperilla suomalaistuminen ei mennyt ihan sormia näpäyttämällä. 

Ehkä jokunen muistaakin, että mietiskelin alkuvuodesta mikä lapselle annettaisiin nimeksi. Nimiehdotuksia meillä oli tytölle ja pojalle, muttei yhtä ylitse muiden. Siksipä olimme sairaalassa melkoisia kummajaisia, kun meillä ei ollut vauvalle nimeä, siis lempinimi Paddya kummempaa. 

Viikko sairaalasta pääsemisemme jälkeen löimme nimen lukkoon ja marssimme papereinemme virastoon, jossa nimi tuli rekisteröidä. Kyseinen virasto hoiti näitä nimiasioita vain yhtenä päivänä viikossa. Sinne olisi pitänyt varata käynti etukäteen, mutta yllättäen kukaan ei vastannut puheluihin. Rekisteröintiä varten tuli ottaa mukaan esitäytetty lomake, johon oli täytetty vauvan nimi, syntymäaika, osoite ja vanhempien tiedot. Sairaalasta saatu paperi sekä meillä vanhemmilla piti olla passit mukana. Olimme varautuneet siihen, että jokin tuossa kirjaamisessa menee keturalleen ja tietokantaan lyödään ihan väärä nimi. Ei nimittäin olisi ollut ensimmäinen kerta. Sen sijaan meidät otti vastaan rouva, joka käänsi koneensa suurikokoisen näyttönsä meihin päin ja pyysi tarkistamaan huolella, että kaikki tiedot oli lyöty oikein. Itse tietojen rekisteröiminen oli ilmaista, mutta jos dokumentin halusi printattuna, se maksoi 20€. Ja tiedoksi muuten, että Paddya ei rekisteröity Kariksi, vaikka tätä nimeä kovasti ehdoteltiinkin Facebookin puolella.

Ennenkuin syntymätodistus eli tämä printattu paperi on virallinen syntymätodistus, se pitää virallistaa. Virallistaminen tapahtui hankkimalla siihen Apostille -leima. Leimaamista varten lähetin syntymätodistuksen kirjattuna kirjeenä seuraavaan virastoon Dubliniin. Leimaaminen maksoi 40€.

Postipate kuskasi leimatun syntymätodistuksen kotiin pari viikkoa lähettämiseni jälkeen. Tättärää, ensimmäinen osio purkissa. Paperin myötä homma oli kunnossa Irlannin päähän, nimen rekisteröinnin myötä Paddy sai automaattisesti PPS -numeron eli niin sanotun Irlannin henkilönumeron.

Seuraava tehtävä oli hankkia Paddylle Suomen sosiaaliturvatunnus. Tätä ulkomailla syntynyt suomalainen lapsi ei automaattisesti saa, vaan sitä tulee hakea. Tätä varten tarvittiin virallistettu syntymätodistus, hakulomake sekä varmuuden varalle kopiot vanhempien passeista. Tämän pumaskan lähetin kirjattuna kirjeenä Suomen Dublinin suurlähetystöön leimattavaksi, josta he toimittivat sen edelleen maistraatiin Suomeen jatkokäsittelyä varten. Lapsella tulee olla ensin Suomen sosiaaliturvatunnus, ennen kuin hänelle voi anoa passia. Tähän sosiaaliturvatunnukset saamiseen hupenikin sitten kokonainen kuukausi. Suurlähetystössä näitä leimauksia tehdään kerran viikossa ja epäonneksi samaan ajankohtaan osui myös leimaajan loma. Maistraattiin, jonne olin myös erikseen yhteydessä, pyydettiin varaamaan pari viikkoa sosiaaliturvatunnuksen saamiseen.

Siinähän sitä oli sitten hyvin aikaa otattaa Paddysta passikuvat. Se olikin omalta osaltaan haasteellista. Pidin Paddya käsi suorana sivuillani ja kannattelin toisella kädellä hänen niskaansa. Ei ihan kevyt nakki pidellä ruoka-aikaan kotona ollutta jantteria paikoillaan, joka vielä halusi koko ajan tunkea toisen käden suuhunsa.

Kun sosiaaliturvatunnus vihdoin kolahti turvameilillä miehen sähköpostiin otin yhteyttä Suomen Dublinin suurlähetystöön ja varasin sinne ajan passin hakemista varten. Lapsen ensimmäistä passia varten paikanpäälle tulee mennä lapsen kanssa. Täällä tosin riitti se, että toinen vanhemmista menee paikalle ja toiselta on asiaan valtakirja. Molempien vanhempien passit tuli olla mukana. Valokuvan, valtakirjan ja passien lisäksi mukana tuli olla se sosiaaliturvatunnus sekä kuitti etukäteen maksetusta passista. Passi maksoi 140€ (Suomessa hinta on noin 50€). Tämän lisäksi maksoimme etukäteen passin postituskulut, muutoin se olisi pitänyt hakea Dublinista, jonne meiltä on se neljän tunnin matka.

Ja hei tättärää, tänään postipate rinkutteli ovikelloa ja pyysi allekirjoittamaan lähetyksen. Täpärästi alle kolmen kuukauden selvittiin tästä rastista, sillä Paddy sai vihdoin passinsa.

Emännän sporttikorneri: Laukkakilpailut

Muistatteko kun lanseerasin taannoin Emännän sporttikornerin? No ei ihme, en meinannut minäkään enää muistaa.


Sporttikornerin ajatuksena on siis käydä seuraamassa paikallisia tai vähintäänkin täällä suosittuja urheilulajeja. Ja tehdä niistä sitten tällainen epäammattimainen selostus. Edellisestä kerrasta on kulunut tovi jos toinenkin, mutta siirrytään nyt kuitenkin rohkeasti osioon numero kaksi. Tällä kertaa vuorossa ovat laukkakilpailut.


Meidän oli tarkoitus mennä seuraamaan hevosten laukkakisoja jo viime syksynä, kun Irlannin suosituimmat laukkakilpailut juostaan vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä Listowelissa. Valitettavasti tuolle kisa-ajankohdalle sattuivat niin surkeat säät, että ajatus jäi toteuttamatta.

Meidän kylältä Traleestakin löytyy laukkastadion, joka on todellakin parhaat päivänsä nähnyt. Alueelle piti Irlannin villien talousvuosien aikaan rakentaa ostoskeskus, joten menestyksekkäät kisat saivat väistyä rakennusten tieltä. Näin siis suunniteltiin. Tosiasiassa kisat piti jakaa muiden paikkakuntien kesken ja Irlannin talouden ajautuessa alamäkeen, jäi ajatus ostoskeskuksesta toteuttamatta ja tilalle jäi rapistuva stadion ilman kisoja. Bongasin kuitenkin ilmoituksen kotistadionilla järjestettävistä yksittäisistä kisoista. Päätimme lähteä katsomaan niitä, jotta emäntä saisi seuraavan sulan penkkiurheiluhattuunsa.

Kisoissa oli väkeä paikalla hyvin maltillisesti, johtui todennäköisesti siitä, ettei näitä kisoja järjestetä täällä säännöllisesti. Suurin kuhina taidettiinkin käydä lasten pomppulinnan luona. Pomppulinnan lisäksi muuna viihdykkeenä löytyi jokunen ruokakärry, sekä tietysti pubi, jossa Benidorm -matkamuisto t-paitaan pukeutunut baarimikko lasketteli Guinnessia tuoppiin dj:n soittaessa taustalla irlantilaisia iskelmiä.

Laukkakisoihin mielletään yleensä hyvin tyylikäs pukeutuminen. Monipäiväisissä kisoissa on monesti Ladies Day, jolloin naiset panevat parastaan päälle. Näissä yhden päivän satunnaiskisoissa ei ollut mitään dress codea, vaan nähtävillä oli kaikkea minihameen ja tolppakorkojen sekä farkkujen ja fleecetakin väliltä. Sulauduimme siis ulkoisesti hyvin joukkoon.

Kisa käytiin isolla nurmikentällä. Vähän niin kuin raviradalla, mutta pohja oli nurmea. Kunkin kisan juoksumatka oli kolme mailia eli vajaat viisi kilometriä. Yksi kierros nurmikentällä oli noin 2 km. Yhteen kisaan otti osaa 15 - 19 hevosta ja kisojen välissä oli aina noin parinkymmenen minuutin tauko. Kierroksen aikana hevosten tuli tehdä vähintään 12 esteen ylitystä. Aikamoista vauhtia hevoset kirmasivat menemään. Kerran jos toisenkin hevonen näytti päässeet karkuun sitä ohjastaneelta jockeylta, onneksi mitään vakavampaa ei kuitenkaan sattunut. Täytyy sanoa, että värikkäisiin takkeihin pukeutuneilla langan laihoilla jockeylla täytyy olla aika rautaiset reisilihakset, sellaiseen kyytiin ja rynkytykseen ne tuolla juoksutaipaleella joutuvat. Näytti, että he istuivat ison osan matkasta ilmassa, eivätkä hevosen selässä.

Monilla katsojilla oli kiikarit mukanaan, jotta näkivät tapahtumat radan toisella puolella. Vähän edistyneemmällä radoilla saattaisi olla jonkunlainen videotaulu, josta näkisi kisan etenemisen.

Vedonlyönti on tietysti osa kisahuvia. Vedonlyöntikioskeja löytyi yksi jos toinenkin. Myönnän, etten ollut millään lailla perehtynyt siihen millä hevosella oli proteiinipitoisimmat kaurat kaukalossa ja kenellä laukka kulkee parhaiten. Kioskien vedonlyöntitauluilta oli nähtävissä kunkin hevosen kertoimet. En pistänyt kuukauden lapsilisiä likoon veikatessani kierroksen voittajaa, vaan pelasin varovasti muutaman euron panoksilla hevosista Asking for answers ja Go to court. Ei tarvinnut lähteä tällä kertaa rahakassin kanssa kotiin.


Laukkakisat olivat hauska kokemus kaikkinensa. Olisi tämän testikerran jälkeen mukava ottaa osaa vielä sellaisiin kunnon kisoihin!

Äänestystulos

Irlannissa järjestettiin eilen kansanäänestys abortin laillistamisesta. Äänestyspaikat olivat avoinna aamu seitsemästä ilta kymmeneen. Koulut olivat koko maassa äänestyspäivänä kiinni. Monet tuntuivat olevan viimeiseen saakka kahden vaiheilla päätöksensä kanssa.

Mediassa aihe on luonnollisesti ollut viime viikot voimakkaasti esillä. Keskusteluohjelmia puolesta ja vastaan, sekä ihmisten kertomia koskettavia tarinoita itsestä tai läheisistä. Muun muassa naisesta, jonka syöpähoidot lopetettiin, koska hän oli tullut raskaaksi. Hoitojen lopettamisella suojattiin sikiötä, eikä aborttia tässäkään tapauksessa sallittu. Kyseinen nainen menehtyi lopulta syöpään.

Olin viikolla muutaman päivän Dublinissa, jossa äänestyksen lähestymiseltä ei voinut välttyä. Se näkyi ja kuului. Olisin halutessani voinut kerätä kassillisen Yes ja No -kannattajien esitteitä. Yes ihmiset olivat lakialoitteen eli abortin sallimisen kannalla ja No uudistusta vastaan. Flyereidenjakajia tuntui olevan liikkeellä kaikenikäisiä aikuisia ihmisiä, mutta tein silti sen huomion, että näin huomattavasti enemmän miehiä No puolella kuin Yes:ssä. 

Flyereiden ja lähes joka toiseen lyhtypylvääseen kiinnitettyjen julisteiden lisäksi lähestyvä äänestys näkyi puheina, joita pidettiin mikkiin huutaen tai paasaten milloin missäkin kadun kulmassa. Osa kadulla kulkevista vastaantulijoista kertoi mielipiteensä rintamerkein, jossa luki joko Yes tai No tai vastaavasi samat iiriksi Ta' tai Nil.

Tämä abortin laillistamista käyty äänestys oli jo kolmas laatuaan Irlannissa. Ja selkeästi voimakkaita mielipiteitä herättävä ja tunteita jakava. Lähipäivinä olen saanut käydä mielenkiintoisia keskusteluita asian tiimoilta. Äänestysoikeus oli täysi-ikäisillä irlantilaisilla.

Äänestysprosentti oli vaaleissa korkea ja se pisti liikkeelle myös muissa maissa asuvat irlantilaiset, sillä monet, varsinkin nuoret matkustivat viikonlopuksi kotimaahansa äänestämään. 

Tällä kertaa voi todeta, että kolmas kerta toden sanoo, sillä Yes -äänet voittivat 66, 4% enemmistöllä ja abortti tullaan sallimaan tulevaisuuden Irlannissa. Samointein uudistus ei astu voimaan.

Aika rytinällä tässä katolisessa maassa ollaan viime aikoina edetty, sillä avioerot sallittiin vasta vuonna 1995. Tasa-arvoisesta avioliittolaki meni kansanäänestyksessä läpi 2015 ja abortin sallimisen 2018.

Vauvan kanssa Dublinissa

Tein vajaan kolmen kuukauden ikäisen Paddyn kanssa reissun Dubliniin. Syy reissuun oli asioida Suomen suurlähetystössä passiasioissa. Totesimme, että homma menee helpoiten, jos lähden tekemään reissun yksin. Tai no siis kahdestaan vauvan kanssa. Sain järjestettyä Nappulan päivähoitokuvioita niin, että keikka onnistui.

Matka junalla saaren toiselle laidalle kestää neljä tuntia, päätin valita sen kulkupelin, vaikka bussilla olisikin päässyt huomattavasti halvemmalla. Juna maksoi mennen tullen rapiat 90€, bussilla olisi päässyt noin 20€/suunta. Oman kokemuksen mukaan bussit ovat yleensä ihan tupaten täynnä ja hervottoman itkukohtauksen iskiessä junassa voi kävellä ja tyynnytellä matkaseuralaista. 

Pitkähköstä matkustusajasta johtuen, ajattelin että on näppärämpää jäädä yöksi Dubliniin. Ja ottaa keikka samalla miniloman kannalta. Oma ajatus parin päivän reissuun oli tuon suurlähetystökäynnin ohella kuljeskella ympäriinsä ja nauttia kaupunkimeiningistä. Istua kahvilla ja syödä ainakin yksi ruoka rauhassa, Paddyn nukkuessa. Istua lukemassa kirjaa ja näpytellä blogia. Nukkua mahdollisimman hyvin ja ehkä pistäytyä muutamissa kaupoissa.

Vajaan viikon varoajalla tehty majoitusvaraus ei mennyt ihan sukkana sisään. Tarjontaa oli keskusta-alueella tosi vähän ja ne mitä oli, olivat tyyriitä. Lisäksi piti saada sellainen majapaikka, johon pääsee rytistelemään vaunujen kanssa sisään. Edellisellä Dublinin keikalla majoituin pikkuhotellissa, jonka respa oli toisessa kerroksesa ja huone useamman portaikon ja kapean käytävän takana - paikka johon ei olisi ollut mitään asiaa vaunuilla, varsinkaan yksin matkustaessa. 

Soitin valitsemaani hotelliin etukäteen ja varmistin löytyykö heiltä hissi. Tottahan toki! Noh, perille päästessäni huomasin pääovelle johtavan jyrkät portaat. Portaiden vieressä oli pyörätuolihissi, mutta se ei toiminut. Onneksi joku kadunmies auttoi minua kantamaan vaunut ylätasanteelle. Tämän jälkeen sain kyllä aina avuliaasti kantoapua hotellin henkilökunnalta.

Yhden yön reissua varten sai pakata naurettavan paljon tavaraa mukaan. Harsoja, wet wipseja, vaippoja, riittävästi vaihtovaatteita. Molemmille. Siis niitä vaatteita. Siihen kun on tottunut, että aina on jotakin eritettä jossakin vaatteessa tai vähintäänkin ruokatahroja. Ja henkinen varautuminen siihen, että ne kuuluisat niskapaskat lävähtävät aina huonoimmalla mahdollisella hetkellä. Niin tälläkin keikalla, eivätkä jääneet yhteen tai kahteen kertaan. Onneksi oli varauduttu.

Pilvinen Dublin muuttui pian saapumisemme jälkeen aurinkoiseksi. Sain syötyä muutaman kerran rauhassa, pyöriä hieman kaupoissa ja näpytteltyä blogiakin. Nautin suunnattomasti ihan vain kuljeskelusta ympäriinsä ja kurkkia mitä seuraavan kulman takaa löytyy. Ainakin lisää punatiilitaloja ja värikkäitä ovia. Tallailin pääsääntöisesti turistialueiden eli Temple Barin ja ydinkeskustan ulkopuolella. Yksi paikallinen kaverini, joka asui pitkään Dublinissa kuvasi taannoin näitä ydinkeskustan ulkopuolella olevia alueita nimellä Villages. Ja sitähän ne olivatkin. Ensin loputtomasti punatiilirivitalokortteleita, jotka päätyivät pieneen kylämäiseen alueeseen, josta löytyvät kaupat, apteekit ja kahvilat. Ja sen jälkeen perusasutus ja puistot taas jatkuivat. 

Paddy osoittautui onneksi hyväksi matkakumppaniksi. Hän nukkui tai köllötteli tyytyväisenä liikkuvissa vaunuissa. Vaunujen pysähtyessä ja varsinkin hänen haistaessaan kahvin tuoksun eivät unet usein jatkuneet kovin kauaa. Vähän hätäinen kaveri! Jättisuurilta itkukohtauksilta vältyttiin, vaikka kotona aamut ja illat ovat aika itkuisia ja tapaan viettää hyviä toveja jumppapallon päällä pomppien ja pikkukaveria rauhoitellen. Vaunujen lisäksi minulla oli mukana kantoreppu, joka osoittautui korvaamattomaksi apuvälineeksi muun muassa junaan mennessä, kun vaunut piti saada kasaan sekä vessassa käydessä, jos vaunuja ei saanut mahdutettua mukaan. Dublinin keskusta-alueelta lastenhoitohuoneita löytyy ainakin isommista ostoskeskuksista, joita on Liffey joen molemmin puolin. Näin pienen matkaseuralaisen vaipanvaihto onnistui toki myös vaunuissa.

Katuja kulkiessani ja seiniin liimattuja keikkajulisteita katsoessani haaveilin viikonloppuretkestä Dubliniin miehen kanssa. Siihen kuuluisi ehdottomasti joku keikka, hyvää ruokaa ja olut jos toinenkin. Haavekupla kuitenkin puhkesi pian kun muistin, että meillähän on lapsia, eikä tämänkaltainen retki onnistu tällä hetkellä. Tyydyin kävelemään boheemilla alueella rokkareiden näköisten tyyppien perässä vauvanvaunuja työntäen. How cool is that?

Olemattomat kesäsuunnitelmat

Monella on ollut kesäloman ajankohta tiedossa jo kuukauden päivät. Lomakamman jäljelläolevat piikit ovat hyvin tarkasti tiedossa. On reissusuunnitelmia, kyläilyaikeita, kesämökin rassailua, kirjojen lukemista, kasvimaan mylläämistä ja mitä kenelläkin. Ulkosuomalaiset ovat ostaneet lippunsa kotimaassa vierailua varten tai piletit johonkin muuhun lomakohteeseen.

Meillä sen sijaan paletti on yhtä sekaisin kuin ne kuuluisat eväät. Tai sanotaanko, että suunnitelmia on, mutta toteutus on tällä hetkellä erittäin huono. Pelkkää saamattomuuttako vai mistä homma kiikastaa? 

Pieni ruksi voidaan laittaa siihen saamattomuussarakkeeseen, mutta suurempi syy on kahdella muulla seikalla. Ensinnäkin Paddylta puuttuu vielä passi. Monivaiheinen prosessi on venynyt ja paukkunut kuin uunissa sulanut juusto konsanaan. Nyt tunnelin päässä näkyy onneksi jo vähän valoa. Kirjoitan siitä aiheesta oman postauksensa, sitten kun asia on viety loppuun saakka. Toisena lomasuunnitelmahidasteena on miehen työ. Toimistolla on eletty vaiherikkaita ja kiireisiä hetkiä, jonka vuoksi hän ei ole voinut lyödä lomiaan lukkoon.

Jos ja kun esteet a ja b selätetään, niin mitä sitä sitten tekisi? Suunnitelmiahan on, vaikka niiden toteuttaminen onkin vielä toinen puoli. Joku kompakti Suomen reissu on ajatuksissa. Sinä aikana hoidettaisiin muutamia asioita, järjestettäisiin Paddylle jotakin pientä ristiäistentynkää, nähtäisiin kavereita ja perhettä. Eli noin toisinsanoen suhaamista sinne ja tänne, väliin vähän saunomista ja uusia perunoita.

Mielessäni olen myös suunnitellut Irlannin turneeta. Tähän mennessä olemme kolunneet pääsääntöisesti näitä lähellä olevia kulmia, mutta muun kuin viikonlopun turvin olisi mahdollista katsastaa myös pidemmällä olevia kohteita. Nähtävää tällä saarella kyllä riittäisi useammankin reissun ajaksi.

Pienen eläimen lailla puolitoistavuotta töitä paiskinut mies on omien sanojensa mukaan totaalinollauksen tarpeessa. Ja hulina ei tietenkään ole jäänyt vain työpaikalle, vaan sitä on riittänyt myös täällä kotona. Hänen haaveissa on elbata spiidot jalassa altaan reunalla. Läheiseltä pikkukentältä pääsisi irlantilaisen Ryanairin siivillä muutamiin etelän kohteisiin. Ja myönnetään, että noilla etelän rannoilla on varmimmin hyvät säät, verrattuna noihin kahteen aiempaan kohteeseen.

Viimeistään elokuun lopulla sitä voi sitten ihmetellä mitä tuli kesän aikana tehty. Oliko lomia ja missä niitä lopulta vietettiin? Toivottavasti kuitenkin jotakin ja jossakin.

Kuka asuu naapurissasi?

Millä nimellä kutsut naapuriasi, jos et tiedä hänen nimeään?

Suomessa puhuimme miehen kanssa samassa talossa asuvista ihmisistä heidän sukunimillään, jos etunimi ei ollut tiedossa. Irlannissa ihmisten ovissa tai postiluukuissa ei ole sukunimiä, joten tätä samaa taktiikkaa ei voi käyttää. Sen vuoksi naapuruston asukkaille on täytynyt kehitellä lempinimiä. Monen kanssa olen toki tätänykyä esittäytynyt, mutta myönnän omaavani surkean nimimuistin. Muistan kasvot, mutta en nimiä. Sentään osan naapuruston asukkaiden nimet ovat tallentuneet henkilökohtaiselle kovalevylleni.

Tulin muutama päivä sitten vaunulenkiltä Paddyn kanssa ja törmäsin kotimatkalla erääseen naapuriin. Kotona totesin miehelle "Christina harrastaa näemmä kilpapyöräilyä." Johon mieheni "Niin kuka olikaan Christina?". "Se kenellä on sininen tila-auto, joka käy töissä County Clairessa ja jonka iäkäs äiti vierailee usein täällä." "Joo, joo. Tajusin jo". Tästä huolimatta olisin voinut jatkaa kuvailua vielä useamman lauseen verran. Yhtä sun toista sitä tietää tai vähintäänkin luulee tietävänsä naapureistaan, jopa niistä keitä ei juuri näe.

Niin keitä muita meidän naapurustossa sitten asuu? Muutamia mainitakseni: Tässä blogissa monesti mainittu keski-ikäinen puhelias naapurinrouva kulki perheessämme pitkään koiranaisena, kunnes olin vihdoin varma hänen oikeasta nimestään. 

Liettualaiset, perheen äidin etunimen tiedänkin, mutta perheenä he kulkevat tuolla maatunnuksella. 

Naapurinrouvan kaveri, keski-ikäinen papupata hänkin. Tosin hänestäkin puhuessa pystyy jo nykyään käyttämään hänen oikeaa nimeään.

Vanha Koiramies, iäkäs mies, joka ulkoilee pienen hevoisenkokoisen koiransa kanssa. Hänen rouvaansa en ole sen sijaan nähnyt ikinä kävelevän. Ajelevan kylläkin monesti ohi vaalean vihreällä autollaan. Vanhan koiramiehen ja hänen rouvansa etunimet ovat nykyään tiedossa, koska he kuuluvat tämän asuinalueen toimikuntaan.

Kanadamies, en tosin tiedä onko tällä miehellä mitään tekemistä Kanadan kanssa, mutta mitäs ulkoiluttaa aina koiriaan Kanadalippis päässä. Hänen vaimonsa olen tainnut nähdä vain kerran vilaukselta. Siitä huolimatta tiedän, että hän käy laihdutusryhmässä. Jaa, mistäkö tämän tiedän? No, tämä on pieni kaupunki, jossa kaikki tuntuvat tietävän kaiken.

Ja jottei jäätäisiin vain koiriin, niin tottahan naapurustosta löytyy Audimies ja bemarimies. Molempien kulkupelit ovat luonnollisesti väriltään mustat. Audimiehen epäilen olevan sama kaveri, joka tunnetaan myös ammattinsa puolesta nimellä "poliisi ja etsivä". Tämä Audimiehen ja etsivän mysteeri on vielä tältä Emäntä Marplelta ratkaisematta.

Melkein hävettää, etten vieläkään tiedä skotti- ja eteläafrikkalaisen -pariskunnan oikeita nimiä. Eli noilla maanimillä kulkevat vielä.

Romuautotyypit, jotka kulkevat myös nimellä aasialaiset. Yhdessä naapuruston taloista asuu aasialaista alkuperää oleva perhe - veikkaisin sukujuurten tulevan Malesia - Filippiinit -akselilta. Useampilapsisesta perheestä en ole ulkona nähnyt koskaan ketään muita kuin perheen isän. Ja hänetkin rassaamassa autoaan. Pienelle etupihalle on ahdettu neljä autoa, joista kaksi taitaa olla käytössä ja muilla ei ole renkaiden mallista ja muista vaurioista päätellen ihan hetkeen hummailtu.

Yksinäinen mies, asuu sanan mukaisesti yksin. Hän on itseasiassa hyvin suomalaistyyppinen; tervehtii toisinaan ja kun tervehtii, hän tekee sen hyvin vähäeleisesti eikä ikinä juttele pikaista tervehdystä kummempaa.

Muutaman talon päässä asuu nuorikko. Kaunis vaaleahiuksinen tyttö. Talossa asuu myös iäkäs, golfia harrastava mies. Olimme pitkään varmoja, että he ovat pariskunta, vaikka ikäeroa olisikin aika monta kymmentä vuotta. Luultavammin tämä kampaajaksi paljastunut nuorikko on kuitenkin golfmiehen tytär.

Vahinkolapsen isoäiti. Niin mistäkö tiedän, että joku on vahinkolapsi? No, kaikista asioista perilläoleva naapurinrouva kertoi asiasta taannoin, kun kävin hänen luonaan teellä. Isoäidin kanssa samassa talossa asuu myös hänen tyttärensä ja tämä vahinkolapsi ja kenties myös lapsen isä.

Koska Irlannissa harrastetaan erivärisiä ovia, löytyy naapurustosta ainakin vihreän oven talon ja punaisen oven talon perheet.

Naapurustossamme asuu myös paljon lapsia. Pääosin noin 6-16 vuotiaita poikia. Ainakin heitä näkee eniten pelailemassa ja hörheltämässä ympäriinsä. Lapsijoukkoon kuuluvat ainakin Velmu. Noin seitsemänvuotias poika, jolla on aina sellainen ilme naamalla, että hän on käynyt tekemässä jotakin, joka ei ole ihan sallittua. Futaaja, asuinalueen pojat pelaavat usein jalkapalloa keskenään, mutta tämä noin 15-vuotiaspoika erottuu joukosta erinomaisilla taidoillaan. Hänet näkee usein kikkailevan pallon kanssa kotipihallaankin.

Näiden tyyppien lisäksi naapurustossa asuu monia, joille ei ole siunaantunut lempinimeä, koska tiedän heidät etunimeltä sekä iso joukko kasvottomia ihmisiä. He ajavat aina ohi autollaan, joten tiedän suunnilleen mihin pihaan kuuluu minkäkinlainen auto. Tämän nimeämiseen pohjalta olisi kiva tietää mitä nimitystä minusta käytetään? Vahva veikkaukseni liittyy joka paikkaan kävelemiseen tai rattaiden työntämiseen. Jonkun sortin hullun maineessa olen varmasti joka tapauksessa, koska eihän täällä muuten juuri kukaan kävele mihinkään.

Keitä sinun naapurustossasi asuu?

Lapsen kielenkehitys

Aihe, josta minun on pitänyt kirjoittaa jo hyvän tovin, mutta asia on jotenkin jäänyt. Olen kai odotellut jonkun merkittävän läpimurron tapahtumista, mutta sitä merkittävää alkuräjähdystä ei ole vielä tapahtunut.

Monesti kuulee sanottavan, että lapset imevät uuden kielen itseensä tuosta noin, jopa puolessa vuodessa. Ihan näin se ei ole ainakaan meidän kohdalla mennyt. Nappula alkoi puhumaan aika varhain. Hän oli puolitoistavuotias kun muutimme Irlantiin, jolloin hän höpötteli jo pitkiä lauseita suomeksi. Tästä syystä varmaan oletin hänen nappaavan englannin vallan nopeasti. Kotikielenä meillä on luonnollisesti suomi. Viime Kevätkauden kävin hänen kanssaan monissa erilaisissa vanhempi-lapsi -harrastuksissa, tapasimme tuttuja puistossa tai kahvittelun merkeissä. Näissä tilanteissa minä olin aina läsnä ja meidän keskeinen kommunikointi käytiin suomeksi, vaikka ympärillä olisikin puhuttu muita kieliä.

Kesällä kolme vuotta täyttävä Nappula aloitti päiväkodissa viime syyskuussa. Hoidossaoloa on nyt siis takana hieman yli kahdeksan kuukautta. Hän on kolmena päivänä viikossa pienessä päiväkodissa, joista kahtena puolikkaan päivän (3,5h) ja yhtenä koko päivän. Hoidossa hän on alusta alkaen viihtynyt hyvin ja mennyt sinne kovin mielellään.

Joulun tienoilla olimme muutaman viikon Suomessa ja ajattelin tämän tekevän jotenkin hallaa lapsen kielelle, mutta tuntui, että se pieni tauko taisikin olla vain hyvästä. Kieli pääsi vähän muhimaan päänlokeroihin. Jossakin vaiheessa alkuvuoden puolella huomasin nimittäin hänen tapailevan itsekseen pidempiä pätkiä englanninkielisten lastenlaulujen sanoja. Tätä ennen hän oli lähinnä hokenut yhtä tai kahta sanaa sekä pölöttänyt itsekseen "höpö-höpö" -kieltä. Puheen nuotti oli englantia, mutta sanat ihan mitä sattuu, löpinästä saattoi erottaa välillä sanan no tai bye.

Olen aika ajoin kysellyt päiväkodin tädeiltä, puhuuko Nappula siellä mitään? Sanoja ei kuulemma juurikaan tule, puheen muodossa, mutta hän nauttii lauluista ja laululeikeistä ja laulaa ja leikkii niissä innokkaasti mukana. Hoitajien mukaan siitä ei ole kuitenkaan epäilystäkään, etteikö hän ymmärtäisi mitä hänelle sanotaan, ainakin hän kuulemma toimii sen mukaan miten on pyydetty. 

Tämän olen itsekin todistanut muutaman kerran. Kun esimerkiksi naapurin rouva on kysynyt Nappulalta jotakin. Hän ei ole vastannut kysymykseen mitään, mutta toiminut sen mukaan mitä rouva on tarkoittanut.

Monesti tapaan kysyä Nappulalta hakiessani häntä hoidosta "mitä päiväkodin täti sanoi sulle tänään?" Pitkään vastaus oli "Sanoks se hello?" Kevään kuluessa tähän on tullut uusiakin vastauksia, kuten "Sanoks se daaling?" tai "Sanoks se good girl".


Toisinaan ääntämisestä ei pääse ihan perille. Jokunen viikko sitten kuulin hänen taas laulavan itsekseen jotakin laulua. En saanut sanoista selvää, mutta pääsin kuitenkin kärryille mitä laulua hän laulaa. En osannut itse kyseisen laulun sanoja, joten googlasin laulun sanat. Selvisi, että pii päks pul oli three bags full. Tietty. 

Toivotaan, että kielen lukko alkaisi pikkuhiljaa avautumaan ja ykkösestä kymmeneen laskemisen ja laulunsanojen rinnalle tulisi muutakin puhetta. Sekä ylipäätään rohkeutta puhua sitä muutenkin kuin itsekseen, pieniltä lapsilta sitä puhumisen epävarmuutta ei juurikaan pitäisi vielä olla.

Mucross House

"Voisin kuvitella itseni tuonne viininpunainen kylpytakki päällä. Heiluttelisin biljardipöydän vieressä jääpaloja grogilasin pohjalla. Ja tuosta takaovelta olisi hyvä löydä golfpalloa nurmea pitkin järven suuntaan". Näin totesi mieheni kun saavuimme kauniina kesäpäivänä Mucross Housen pihaan.

Mucross House sijaitsee Killarneyssa, vehreän luonnonpuiston syleilyssä, Ring of Kerryn varrella kuuden kilometrin päässä Killarneyn keskustasta.

Meillä ei ollut sen kummemmin odotuksia kyseisen paikan suhteen. Tiesin että siellä on joku vanha talo ja puutarha. Koska sää oli mitä mainioin, emmekä olleet pitkään aikaan käyneet siellä suunnassa, päätimme kääntää autonnokan etelään ja käydä tsekkaamassa tilukset. Ja kylläpä kannatti. Ajomatkaa meiltä ei ollut kuin noin 45 minuuttia.

Mucross House sijaitsee todella kauniilla paikalla Killarneyn luonnonpuistossa. Taloa ympäröivät isot nurmialueet ja puutarha. Talon toiselta puolelta nurmikenttä päättyy pieneen järveen, jonka vastarannalta kohoavat vuoret. Täytyy sanoa, etteivät Henry Arthur Herbert ja hänen vaimonsa pykänneet vuonna 1843 valmistunutta taloaan yhtään hullumpaan paikkaan. 

Tänä päivänä kokonaisuuteen kuuluu tuo mainitsemani vanha talo ja sitä ympäröivät viheriöt. Puutarha, lounaskahvila myymälöineen sekä perinnemaatilat.


Lounastimme paikan kahvilassa. Lounas ei itsessään ollut kovin erikoinen. Jos olisi tiennyt, että sää oli koko päivän niin suotuisa ja olisin selvittänyt vähän tarkemmin etukäteen minne olemme menossa, olisivat picniceväät -ja viltti olleet ehdottomasti paikallaan. Puitteet siihen olivat enemmän kuin kohdallaan!

Aikomuksenani oli mennä lounaan ja puutarhassa kävelyn jälkeen tutustumaan itse taloon, mutta sanotaanko näin, että tuli vähän tilannetta lasten kanssa, jonka vuoksi pytinkiin tutustuminen jäi tällä kertaa väliin. Toisaalta myös kaunis sää houkutteli enemmän olemaan ulkona.

Mucross Housen ja puutarhan yhteydessä oli myös perinnemaatila "Mucross Traditional Farms", koska eläinjutut on koettu meillä toimivaksi konseptiksi, päätimme mennä tutustumaan sinne. Perinnemaatila koostui useammasta 1900-luvun alkupuolella rakennetusta turvekattotaloista. Maatilat olivat kahden kilometrin mittaisen kuoppaisen ja mäkisen hiekkatielenkin varrella Taloihin pääsi tutustumaan ja pihalla laidunsi milloin mitäkin eläimiä, muun muassa lampaita, possuja, vuohia, ankkoja ja hevosia. Nätillä säällä, kuten meidän vierailumme aikana tutustumisessa yhdistyi mainiosti ulkoilu ja kauniiden maisemien ihailu. Toisin olisi sen perinteisen irlantilaisen sään aikana, luulen ettei vetelän hiekkatien tallaaminen talolta toiselle olisi napostanut niin paljon.

Mucrossin puutarhaan ja piha-alueille on vapaa pääsy. Mucross Houseen sisäänpääsy maksaa aikuisilta 9€ ja Mucross Traditional Farms 9€, yhteislippu 15€. Alle kolmevuotiaat lapset pääsevät ilmaiseksi. Erilaisia perhe- ja ryhmälippuja on myös saatavissa.

Voivatko lelut lisääntyä?

Jopas tässä tuli heitettyä vallan pätevä otsikko tuon edellisen, paljon luetun aborttiäänestys postauksen jälkeen. Tapaukset eivät kuitenkaan liity toisiinsa, vaikka tarkemmin ajatellen antaisin kyllä ääneni lelujen lisääntymättömyydelle.

Meillä on mielestäni ollut kohtuullinen määrä leluja. Täkäläisen mittapuun mukaan varmasti vähän, jonkun muun mielestä ehkä paljon. Niin tai näin, riittämiin joka tapauksessa. Usein leikkikaluna toimii täysin joku muu kuin lelu, kuten vaikkapa tyhjä purkki tai vessapaperirullan hylsy. Lelujen kanssa leikit menevät kausittain. Joku on in nyt ja out jonkun kuukauden päästä, kunnes se taas keksitään uudelleen jonkun ajan päästä.

Tällä hetkellä Nappulalla on hoivavietti päällä. Nukkea ja pehmoleluja peitellään milloin minnekin nukkumaan. Yleensä kun ehtii selkänsä kääntämään, niin joku pehmoleluista on löytänyt tiensä Paddyn vaunuihin, sitteriin tai turvakaukaloon, jos se on sattunut kulkeutumaan sisälle. Ruokapöydästä vähintään yksi paikka on varattu jollekin pehmolelulle ja tälle katettu asianmukaiset astiat, jotta lelukin saisi "syödä lohipastaa tai tofua ja kasviksia". Lelut muuten harvemmin syövät puuroa, jonka syöminen on ollut viime aikoina kovin tökkiväistä. Ja auta armias, kun menet vahingossa (tai siivoustarkoituksella) siirtämään näitä katettuja astioita. Huuto on taattu "Pöllö on siinä syömässä riisikanalaatikkoa!" Viime aikoina moni pehmolelu on joutunut maitokuurille, niitä on nimittäin alettu imettämään.

Ovestakaan ei pääse ihan noin vain ulos, koska yleensä oven eteen on viety joku muovinen leikkikeittiön donitsi tai vastaava, joka sitten paljastuu "Iida nuken kakaksi".

Kuten ehkä arvata saattaa näitä leluja ja erinäisiä rakennelmia on ympäriinsä. Eikä siinä, hyvä että lapsi leikkii ja mielikuvitus kehittelee erilaisia juttuja ja osaa toki kopioidaan suoraan meidän arjesta. Mutta kyllä vain näihin leluihin kompastelee tuon tuosta ja päivittäin kiroan, miten joka paikasta voi löytyä leluja tai vähintään leikkitarkoituksessa ripoteltuja kiviä tai kuihtuneita kukkia.

Meillä ei ole mitään varsinaista leikkihuonetta, niin että lelut olisivat yhdessä huoneessa. Suuren osan hereillä- ja kotonaoloajasta vietetään alakerrassa, josta löytyvät keittiö ja olohuone. Iso osa Nappulan leluista on olohuoneessa. Jos minulta kysytään, niin sieltä löytyy kirjoille oma paikkansa ja muille leluille omat korinsa. Keittiössä on Nappulan leikkihella ja hänen huoneestaan löytyy vielä joku epämääräinen lelukori. Mutta olipa näille leluille paikkansa tai ei, niin aina ne ovat ympäriinsä. Kunnes illan tullen pistän hänet siivoilemaan ainakin osan, täysin kulkuväylällä olevat leikit.

Mies onkin näiden jatkuvasti jaloissa pyöriville leluille kehitellyt ajatusta huoneesta, jonka toisessa päässä olisi huoneen levyinen matalahko kuilu. Illalla lattia lakaistaisiin isolla luudalla ja lelut tiputettaisiin huoneen päädyssä olevaan lelukuiluun. Itse olen miettinyt tehokasta magneettia, joka nappaisi kiinni lattioilla lojuvista leluista ja imaisisi ne yhdeksi tai useammaksi suureksi lelumöykyksi. Taitavat molemmat ideat vaatia vielä vähän lisäkehittelyä.

Todennäköisesti nauran tälle kirjoitukselle muutaman vuoden päästä. Silloin ympäriinsä leviävien tavaroiden määrä on varmaan tuplaantunut, kun tuo toinenkin pallero on päässyt vauhtiin. Joten jalkoihinsa on tuijotettava tulevaisuudessakin. Niin ja mitä tuohon otsikkoon tulee, niin olen ihan varma, että leluja tai leluiksi luokiteltavia tavaroita on aina seuraavana päivänä enemmän kun mitä niihin lelukoreihin illalla nakkelee.