Urheiluhullut

Irlantilaiset ovat urheiluhullua kansaa. Ainakin, mikäli penkkiurheilu toimii sen mittarina. Nämä arviot menevät ihan omalla mututuntumalla, mutta heittäisin, että reilusti yli puolet saarelaisista seuraa aktiivisesti kansallislajeja gaelilaista jalkapalloa (klik) ja/tai hurlingia (klik). Seuraavana tulevat rugbyn kannattajat. Niin sanottua tavallista jalkapalloakin fanitetaan, erityisesti naapurisaaren liigaa. Ja sitten tulee joukko muita lajeja, kuten hevosurheilu, golf, koripallo ja ralli muun muassa.

Näin loppukesästä on GAA:n eli gaelilaisen jalkapallon ja hurlingin juhla-aikaa. Molemmissa kilvoitellaan mestaruuksista. Siitä huolimatta, että molemmat lajit ovat erityisen suosittuja ja ottelut vetävät katsomoihin kymmeniä tuhansia katsojia per ottelu, ovat kaikki lajin liigapelaajat amatöörejä ja tienaavat elantonsa jostakin muusta kuin pelaamisesta. Sen vuoksi lajien sarjakaudet ovat lyhyehköt ja kestävät keväästä loppukesälle. Sarjan lisäksi pelataan joitakin cup-pelejä.

GAA joukkueet eivät tule kaupungeittain, vaan kreivikunnittain. Nämä kreivikunnat vastaavat ehkä hivenen Suomen muinaista maakuntajakoa. Irlannissa on kaikkiaan 32 kreivikuntaa, joista 26 Irlannin tasavallan ja 4 Pohjois-Irlannin puolella. Irlanti on myös jakautunut aika vahvasti gaelilaseen jalkapalloalueisiin ja hurlingalueisiin. Siitä huolimatta monesta kreivikunnasta tulee edustus molempiin liigoihin.

Hurlingin mestaruudesta kilvoiteltiin elokuun puolivälissä. Ottelua seurattiin myös meidän kotisohvalta. Mestaruuden vei tänä vuonna Tipperary, jonka kotipeliä kävimme katsomassa aiemmin kesällä (klik).

Meillä on sen sijaan olleet jännät paikat täällä Irlannin lounaisrannikolla, sillä oma Kerryn joukkueemme taisteli tänään gaelilaisen jalkapallon mestaruudesta. Se ei ole jokavuotista hunajaa. Ja se on kuulkaa näkynyt! Vihreä-keltaisia lippuja ja viirejä ja tsemppauskylttejä on näkynyt hyvän aikaa siellä ja täällä. Ohiajavissa autoissa on liehunut pieniä kannatuslippuja. Naapurustossa monen ikkunaan on viritetty lippu tai se on tuotu liehumaan talon portille. Läheinen postikonttori oli kääritty viirein varustettuun lippusiimaan pubeista nyt puhumattakaan. Ottelua edeltäneenä perjantaina oli virallinen Kerry jersey day, jolloin ihmisiä kehoitettiin pukeutumaan pelipaitaan. Fanitus näkyy, varsinkin kuin oman kylän tai tässä tapauksessa kreivikunnan pojat pääsevät taistelemaan mestaruudesta.

Sekä hurlingin, että gaelilaisen jalkapallon loppuottelut pelataan aina Dublinin Croke Parkin stadionilla, riippumatta siitä mitkä joukkueet taistelevat mestaruudesta. Stadionin lehtereille mahtuu yli 82 000 katsojaa ja yllättäen varsinkin finaaleihin liput ovat erittäin haluttuja. Lippujen ostaminen on sikäli mielenkiintoista, että niitä ei saa ostettua minkään paikallisen Lippupisteen kautta, vaan liput jaetaan kaikkien GAA seurojen kesken, jotka hoitavat pilettien myynnin.

Ajatuksenani oli suunnata seuraamaan peliä läheiseen pubiin, jossa tunnelma olisi ollut varmasti taattu, mutta näkyvyys kenties hieman heikompi. Koska osa kotijoukkueestamme oli puolikuntoisia, tehtiin kannatuskatsomo omaan olohuoneeseen. Asianmukaisesti puin päälle joulupukin tuoman Kerryn pelipaidan.

Peli piti otteessaan sen reilun 70 minuutin keston ajan. Ennakkosuosikiksi povattu kokeneempi Dublinin joukkue ei ollut täysin ylivoimainen, vaikka olikin suurimman osan ottelusta niskan päällä. Peli päättyi tasan. Jäin odottamaan jatkoaikaa. Mutta mitäpä vielä, noviisiemännälle selvisi, että peli päättyi siihen ja tasatuloksen tullessa pelataan uusi ottelu. Parin viikon päästä on aika kaivaa pelipaita uudelleen päälle ja jatkaa kannustusta. Go Kerry!

Emännän sporttikorneri: Hurling

Sporttikornerin ideana on käydä seuraamassa irlantilaisia tai täällä suosittuja urheilulajeja. Ja kertoa niistä teille vähemmän ammattilaisilla otteilla. 

Tällä kertaa emäntä matkasi muutaman tunnin ajomatkan - tai tarkennettakoon tässä kohtaan, että Google Maps väitti matkan kestävän kaksi tuntia, mutta koska liikkeellä oli aika monta muutakin autoilijaa, oli ajomatka suuntaansa lähes tuplat - päähän seuraamaan irlantilaista perinnelajia Hurlingia.

Jos emäntä olisi pelipäivään valmistautuessaan tajunnut kuinka pienestä paikasta ja kuinka suuresta yleisömäärästä on kyse, olisi hän jättänyt ihmettelemättä, että viimeisen reilun kymmenen kilometrin matkantekoon meni yli tunti aikaa ja kylän maajussit olivat avanneet peltoja pelimatkailijoiden parkkipaikoiksi viiden euron pysäköintimaksua vastaan.

Tipperary - Limerick välinen Hurlingottelu pelattiin pienessä, vajaan kahdeksan tuhannen asukkaan Thurlesin kaupungissa. Koosta huolimatta paikkakunnalla oli huomattavan suuri stadion, johon oli pelipäivänä pakkautunut liki 40 000 katsojaa pelipaidoin ja suosikkijoukkueen letitetyin villanauhoin varustautuneina.

Vaikka auto jäi parkkiin pellolle, noin kilometrin päähän stadionista oli stadionille menossa suuren maailman meininkiä, kun joukkiomme käveli putkea pitkin kentän laitaan ja kipusi edelleen täpötäydelle lehterille.

Niin ja se itse peli. Hurligia pelataan jalkapallokentällä. Maaleina on tavalliset jalkapallomaalit, joiden päissä on jenkkifutistyyppiset tolpat. Pelissä on kaksi erää, yhden erän pituus on 35 minuuttia. Hurlingissa on viisitoista kenttäpelaajaa per joukkue, maalivahti, kuusi puolustajaa, kaksi keskikenttäpelaajaa ja kuusi hyökkääjää. Hurlingin pallo on hyvin lähellä pesäpalloa. Palloa pelataan mailan kanssa, joka muistuttaa jääpallomailan ja leipälapion yhdistelmää. Palloa lyödään mailalla, hurl :lla, sitä saa myös potkia tai lyödä avokämmenellä. Palloa saa kuljettaa kädessä neljän askeleen verran ja sitä saa kuljettaa myös pomputtelemalla tai kuljettamalla tasapainottelemalla mailan päällä. Pallon mennessä maaliin saa kolme pistettä ja sen mennessä maalin päällä olevien tolppien välistä, saa yhden pisteen. Peli on erittäin nopeatempoisia, niin että tällainen hitaammanpuoleinen emäntä meinasi jäädä kakkoseksi. Mailat viuhuvat ilmassa ja pelaajien kesken tuli jonkin verran yhteenottoja. Pallon kovuudesta ja mailojen heiluvuudesta huolimatta pelaajilla oli suojanaan ainoastaan kypärät, jotka nekin tulivat kuulemma pakollisiksi vasta joitakin vuosia sitten.

Tämä on lasten hurlingmaila, mutta aikuisten mailan malli on sama. Varsi on tietysti pidempi.

Kaikkien hurlingjoukkueiden pelaajat ovat amatöörejä, kuten myös toisessa suositussa GAA -lajissa Gaelic Footballissa. Mikään uusi laji ei ole kyseessä, sillä Hurlingia on pelattu vihreällä saarella jo yli 4000 vuotta.

Koko Irlanti on täplitetty GAA-joukkueilla, osassa seuroista on edustettuna molemmat lajit, osassa vain toinen. Pääsarjoissa pelaa yksi joukkue per kreivikunta. Tässäkin toki löytyy poikkeuksia, sillä Irlanti on aika vahvasti jakautunut alueisiin, jotka ovat enemmän Gaelic Football voittoisia ja toiset taas hurlingvetoisia. Kerryn kreivikunta, jossa me asumme on Gaelic Footballin aluetta, jonka vuoksi täällä ei ole lainkaan pääsarjassa pelaavaa hurlingjoukkuetta. Lähistöllä ei siis näe kovatasoisia otteluita, jotakin kyläsarjaa kyllä. Sen vuoksi ottelua piti lähteä katsomaan merta edemmäs kalaan- periaatteella. GAA lajit ovat muuten siitä mukavia, että otteluihin voi huoletta mennä pientenkin lasten kanssa. Seurattavaa ja meteliä ja kannustusta riittää, mutta katsomossa on sopuisa ja leppoisa meininki.

Seuraamassani ottelussa Tipperary vei voiton Limericistä pistein 25 - 21.

Aiemmat Emännän sporttikornerit löydät täältä:

Vinttikoirakisat

Laukkakilpailut

Gaelic Football

Emännän sporttikorneri: Gaelic Football

Nyt tätä emäntää viedään. Pitkään jäissä olleet penkkiurheilutouhut ovat kokeneet vauhdikkaan mäkilähdön. Sillä taas sitä oltiin katsomossa.


Meillä oli jo suunniteltuna muuta pientä tutustumiskohdetta viikonlopulle, mutta kun kaverini viestitteli, että ovat menossa sunnuntaina katsomaan matsia ja kyselivät haluaisimmeko lähteä mukaan, siinä vaiheessa olivat omat alustavat suunnitelmat jo melkein unohtuneet. Varsinkin kun mies totesi en tiedä tuleeko siitä pelin seuraamisesta näiden lasten kanssa oikein mitään. Mitä jos sinä menet sinne? Olen kuitenkin muutamissa matseissa käynyt. Pumppaa maitoa pulloon, niin menen lasten kanssa siksi aikaa vaikka puistoon. Mietin tarjousta ehkä puoli sekuntia.

Tällä kertaa vuorossa oli Irlannin suosituimman lajin eli Gaelic Football :n seuraaminen. Pelipaidan puutteessa puin päälle vihreän paidan, onhan se kotijoukkueemme väri. Kotijoukkueemme on Kerry eli samanniminen kuin tämä kreivikunta, jossa asumme. Kotijoukkueemme on siitä erikoinen, että sen kotipelejä pelataan kahdella eri stadionilla, sekä Traleessa, jossa me asumme, että puolen tunnin ajomatkan päässä Killarneyssa. Ylimmällä sarjatasolla joukkueita on kaikkiaan 26, yksi jokaisesta kreivikunnasta. Keskenään pelaavia joukkueita on jaoteltu maakuntien mukaan. Ottelukausi tällä sarjatasolla on kovin lyhyt, se kestää vain huhtikuulta syyskuulle. Lyhyttä kautta taitaa isolta osalta selittää se, että pelaajat eivät ole ammattilaisia. He eivät saa pelaamisesta palkkaa, vaan käyvät päivätöissä. Sponsoritukea he toki saavat autojen yms. muodossa. Ottelut käydään viikonloppuisin.

Kosketukseni kyseiseen lajiin, oli ennen tämän matsin seuraamista; satunnaisten ottelupätkien toisella silmällä seuraaminen telkkarista sekä jutut, joita mies on kertonut kun hän on käynyt muutamissa matseissa. Varsin vahvalla pohjalla siis! Nyt ei auttanut kuin mennä silmä kovana katsomoon ja yrittää saada jotakin tolkkua pelin ideasta.

Gaelic Footballia pelataan hieman tavallista jalkapallokenttää suuremmalla viheriöllä. Maalit ovat samankokoiset kuin jalkapallossa, mutta maalin päällä on lisäksi korkeat tolpat, samaan tyyliin kuin amerikkalaisessa jalkapallossa. Jalkapallomaaliin tehdystä maalista saa kolme pistettä ja tolppien välistä menneestä pallosta yhden pisteen. Kentällisessä on 15 pelaajaa ja maalivahti. Peliä pelataan normikokoisella jalkapallolla, mutta mikäli käsitin oikein, niin pallo on vähän painavampi kuin tavanomainen jalkapallo. Palloa saa tässä pelissä potkia, kuljettaa käsissä ja pomputtaa. Eli ensikertalaisen emännän silmin kombo jalkapalloa ja käsipalloa. Käsissä palloa saa pitää neljän askeleen verran, jonka jälkeen sitä täytyy joko pomputtaa, potkaista tai syöttää toiselle pelaajalle. Pelissä näkyi myös paljon lentopallohenkistä syöttelyä, kun pallo lyötiin nyrkillä. Ottelu koostuu kahdesta 35 minuuttia pitkästä erästä ja vartin erätauosta. 

Olen antanut itseni ymmärtää, että Gaelic Football on tavattoman suosittu laji, mutta siitä huolimatta totuus yllätti täysin. Tämä ottelu pelattiin Killarneyn stadionilla, jonne meiltä ajaa kotoa puoli tuntia. Aika moni muukin oli näemmä matkalla samaan suuntaan, sillä liikenne oli loppumatkan ihan tukossa ja matkantekoon kului reilusti yli tunti aikaa. Toki nyt on myös sesonki päällä ja turisteja liikenteessä, mutta silti. Enkä enää ihmetellyt ruuhkia kun kuulin ottelun katsojamäärän. Yli 16 000 katsojaa! Ja siihen oli laskettu vain lipun ostaneet, ei pieniä lapsia, jotka pääsivät ilmaiseksi otteluun. Katsojia oli enemmän kuin koko Killarneyssa on asukkaita, eikä stadion ollut edes täynnä. Täten voinen siis unohtaa usein käyttämän sanonnan sakkia ku SaiPan pelissä.

Gaelic Football osoittautui vauhdikkaaksi lajiksi, jota oli kiva seurata. Tapahtumia riitti, kontaktia tuli silleen sopivasti, vaikka varsinainen jännitys pelistä puuttui, sillä kotijoukkue vei vastustaja Clarea kuin pässiä narussa. Katsomossa oli mukavasti tunnelmaa ja ylipäätään tunnelma oli lämminhenkistä. Oikein hyvin sitä olisi voinut lastenkin kanssakin mennä katsomaan. Kerry voitti ottelun pistein 32 - 10.

Pelin jälkeen viheriölle sai mennä vielä kuvauttamaan itseään muutamien pelaajien kanssa, sekä hakemaan nimikirjoituksia.

Innostuin tuosta pelistä sen verran, että uskon, ettei tämä jäänyt viimeiseksi käyntikerraksi. Ja lämmin suositus muuten myös kevään ja alkusyksyn välillä Irlantiin matkaaville penkkiurheilua harrastaville turisteille, jotka haluavat saada kosketuksen paikalliseen lajiin. Menkää katsomaan Gaelic Footballia! Tämän ylimmän sarjatason lisäksi pyörii kaikenlaista alemman tason kyläliigaa, joten otteluita varmasti löytyy.

Aiemmin ilmestyneet sporttikornerit:

Vinttikoirakisat

Laukkakilpailut

Emännän sporttikorneri: Laukkakilpailut

Muistatteko kun lanseerasin taannoin Emännän sporttikornerin? No ei ihme, en meinannut minäkään enää muistaa.


Sporttikornerin ajatuksena on siis käydä seuraamassa paikallisia tai vähintäänkin täällä suosittuja urheilulajeja. Ja tehdä niistä sitten tällainen epäammattimainen selostus. Edellisestä kerrasta on kulunut tovi jos toinenkin, mutta siirrytään nyt kuitenkin rohkeasti osioon numero kaksi. Tällä kertaa vuorossa ovat laukkakilpailut.


Meidän oli tarkoitus mennä seuraamaan hevosten laukkakisoja jo viime syksynä, kun Irlannin suosituimmat laukkakilpailut juostaan vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä Listowelissa. Valitettavasti tuolle kisa-ajankohdalle sattuivat niin surkeat säät, että ajatus jäi toteuttamatta.

Meidän kylältä Traleestakin löytyy laukkastadion, joka on todellakin parhaat päivänsä nähnyt. Alueelle piti Irlannin villien talousvuosien aikaan rakentaa ostoskeskus, joten menestyksekkäät kisat saivat väistyä rakennusten tieltä. Näin siis suunniteltiin. Tosiasiassa kisat piti jakaa muiden paikkakuntien kesken ja Irlannin talouden ajautuessa alamäkeen, jäi ajatus ostoskeskuksesta toteuttamatta ja tilalle jäi rapistuva stadion ilman kisoja. Bongasin kuitenkin ilmoituksen kotistadionilla järjestettävistä yksittäisistä kisoista. Päätimme lähteä katsomaan niitä, jotta emäntä saisi seuraavan sulan penkkiurheiluhattuunsa.

Kisoissa oli väkeä paikalla hyvin maltillisesti, johtui todennäköisesti siitä, ettei näitä kisoja järjestetä täällä säännöllisesti. Suurin kuhina taidettiinkin käydä lasten pomppulinnan luona. Pomppulinnan lisäksi muuna viihdykkeenä löytyi jokunen ruokakärry, sekä tietysti pubi, jossa Benidorm -matkamuisto t-paitaan pukeutunut baarimikko lasketteli Guinnessia tuoppiin dj:n soittaessa taustalla irlantilaisia iskelmiä.

Laukkakisoihin mielletään yleensä hyvin tyylikäs pukeutuminen. Monipäiväisissä kisoissa on monesti Ladies Day, jolloin naiset panevat parastaan päälle. Näissä yhden päivän satunnaiskisoissa ei ollut mitään dress codea, vaan nähtävillä oli kaikkea minihameen ja tolppakorkojen sekä farkkujen ja fleecetakin väliltä. Sulauduimme siis ulkoisesti hyvin joukkoon.

Kisa käytiin isolla nurmikentällä. Vähän niin kuin raviradalla, mutta pohja oli nurmea. Kunkin kisan juoksumatka oli kolme mailia eli vajaat viisi kilometriä. Yksi kierros nurmikentällä oli noin 2 km. Yhteen kisaan otti osaa 15 - 19 hevosta ja kisojen välissä oli aina noin parinkymmenen minuutin tauko. Kierroksen aikana hevosten tuli tehdä vähintään 12 esteen ylitystä. Aikamoista vauhtia hevoset kirmasivat menemään. Kerran jos toisenkin hevonen näytti päässeet karkuun sitä ohjastaneelta jockeylta, onneksi mitään vakavampaa ei kuitenkaan sattunut. Täytyy sanoa, että värikkäisiin takkeihin pukeutuneilla langan laihoilla jockeylla täytyy olla aika rautaiset reisilihakset, sellaiseen kyytiin ja rynkytykseen ne tuolla juoksutaipaleella joutuvat. Näytti, että he istuivat ison osan matkasta ilmassa, eivätkä hevosen selässä.

Monilla katsojilla oli kiikarit mukanaan, jotta näkivät tapahtumat radan toisella puolella. Vähän edistyneemmällä radoilla saattaisi olla jonkunlainen videotaulu, josta näkisi kisan etenemisen.

Vedonlyönti on tietysti osa kisahuvia. Vedonlyöntikioskeja löytyi yksi jos toinenkin. Myönnän, etten ollut millään lailla perehtynyt siihen millä hevosella oli proteiinipitoisimmat kaurat kaukalossa ja kenellä laukka kulkee parhaiten. Kioskien vedonlyöntitauluilta oli nähtävissä kunkin hevosen kertoimet. En pistänyt kuukauden lapsilisiä likoon veikatessani kierroksen voittajaa, vaan pelasin varovasti muutaman euron panoksilla hevosista Asking for answers ja Go to court. Ei tarvinnut lähteä tällä kertaa rahakassin kanssa kotiin.


Laukkakisat olivat hauska kokemus kaikkinensa. Olisi tämän testikerran jälkeen mukava ottaa osaa vielä sellaisiin kunnon kisoihin!

Emännän sporttikorneri: Vinttikoirakisat

Minulla oli yhtenä tavoitteena Irlantiin muutettaessa käydä seuraamassa paikallisia urheilulajeja. Kaikki niistä eivät toki ole alun pitäen irlantilaisia, mutta tätä nykyä hyvin suosittuja lajeja. Tässä tulee nyt ensimmäinen laatuaan, nimittäin vinttikoirakisat. Tämän pään avauksen myötä lanseeraan uuden osion; sporttikornerin, jonka alta löytyvät nämä ei niin ammattimaisesti selostetut penkkiurheilukoitokset.

Meidän rapian 20 000 asukkaan pikkukaupungista löytyy oma vinttikoirastadion, jossa kisataan kolmesti viikossa. Paikka toi minulle mieleen lähinnä raviradan. Koko koirakilpailu oli minulle melkoisen vieras ilmiö, mutta koska täällä nyt asutaan, niin pitihän siihen käydä tutustumassa.

Piletit

Kisaan myytiin monia erilaisia lippupaketteja; illallispaketteja stadionin ravintolaan, kolmen ruokalajin illallisista rasvaisempiin snack -versioihin. Mainostettiinpa tuolla erilaisia polttaripakettejakin.

Meidän kööri meni kisaan ihan niillä kaikkein halvimmilla lipuilla, seisomapaikka ulkona juoksuradan vieressä. Kympin hintaan sisältyi lisäksi käsiohjelma. Ihan niin kuin jääkiekko-ottelun seisomapaikka, tosin sillä erotuksella, että tämä paikka ei ollut piippuhyllyllä. Päädyimme tähän halvimpaan ratkaisuun sen vuoksi, koska kisat alkoivat suhteellisen myöhään, eikä Nappulan turnauskestävyydestä ollut täysiä takeita.

Hurjaa kyytiä

Kilpailijat valmistautuivat alkavaan koitokseen omalla backstageltaan. Ei-ihan-koiransa-näköiset -omistajat taluttivat numeroliiveihin ja kuonokoppaan puetut luiheliini koiransa radan keskiympyrään näytille. Tämän jälkeen koirat talutettiin lähtötelineisiin eli pieneen karsinaan. Äänimerkin jälkeen portit aukenivat ja radan laidalla oleva sähköjänis lähti kiitämään raidetta pitkin rataa ympäri. Perässä ravasivat koirat. Tuhatta ja sataa. Jösses mitä vauhtia ne juoksivat! Ei ehtinyt tämä emäntä juuri kissaa sanoa, kun ripakintut olivat jo maalissa. Oli tuo koirien kuvaaminen melkoisen haastavaa hommaa, ei tullut yhtään ihan sellaista osumaa kuin olisin halunnut.

Illan aikana juostiin kahta erilaista matkaa 297m sprinttiä ja 480m juoksua. Tuo pidempikin matka oli ohi alle puolessa minuutissa. Vinttikoirat voivat juosta jopa 70 km/h, joten ei ihme, että tuo valokuvaaminen osoittautui hieman haasteelliseksi. 

Kaikkiaan illan aikana nähtiin 11 lähtöä. Jokaisessa lähdössä oli aina kuusi vinttikoiraa. Aina lähtöjen välillä rata lanattiin traktorilla tasaiseksi.

Jos et veikkaa, et voi voittaa

Ostamillamme halvimmilla lipuilla olisi päässyt myös alakerran tiloihin, jossa kisoja pystyi seuraavaan tv-ruudulta, mutta aidompaahan se on suoraan kentän laidalta. Alakerran tilan lattiaa koristi hyvinkin katu-uskottava vinttikoirakuvioitu kokolattiamatto ja siellä leijui ihan järjetön paistinrasvan katku, ilmaa olisi voinut melkein leikata veitsellä. Näissä alakerran tiloissa pystyi paistirasvan lisäksi haistamaan myös rahan. Sillä sieltä löytyivät vedonlyöntikassat.

Vedonlyöntimahdollisuuksia oli useita kuten; mikä koira voittaa, mikä koira tulee ensimmäiseksi tai toiseksi, veikkaa ensimmäiset kaksi maaliin tullutta koiraa. Ja koirilla oli yhtä huvittavia nimiä kuin ravihevosillakin. Tämän illan kisassa kilvoittelivat muun muassa What a honey, Thats nice ja Slippy Joy.

Ja pitihän meidänkin veikata. Useita kierroksia, käyttäen eri vedonlyöntitapoja. Vaan ei tullut voittoa, vaikka kuinka yritettiin tutkia käsilehdykästä koirien juoksuhistoriaa. Ei hassattu kuitenkaan koko seuraavan kuun ruokabudjettia tai ehditty suunnittelemaan mitä kaikkea tehdään suunnattoman suurilla voittorahoilla. Kierroksiin laitettavat panokset olivat euron-kahden luokkaa, näin untuvikkoina ei lähdetty pelaamaan kovilla panoksilla, ja hyvä niin.

Ja hauskaahan tuo oli, sellaista lauantai-illan huumaa. Meidän lisäksi ulkokatsomon viilenevässä illassa värjötteli useampi muu lapsiperhe, pelisilmän omaavia vedonlyöntipappoja sekä ryhmä ranskalaisia turisteja. Ehkä ensi kerralla pystyn keskittymään paremmin varsinaisen juoksun seuraamiseen ja koirien kannustamiseen, sillä tällä kertaa keskittymiskyky suuntautui lähinnä kameran laukaisemisen painamiseen. Siinä vinttikoirat löivät tämän emännän 6 -0. Vuh!