Kilpaa auringon kanssa

Tämä meneillään oleva viikko on alkanut poikkeuksellisen hyvin. Olen puhkunut hyvää energiaa. Energia on tosin kulminoituvat enemmän itseäni kiinnostaviin asioihin, eikä niinkään epämääräisten nyssyköiden ja pussukoiden täplittämän eteisen siivoamiseen tai vaatteita pursuavan tuolin raivaamiseen. Kaikki aikanaan.

Olen käynyt juoksemassa. Kiitänyt pitkin rantaa ja mutkitellut kivitalokortteleissa. Monen kuukauden juoksutauon jälkeen askeleet ovat tuntuneet ihmeen kevyiltä. Musiikki on siivittänyt menoani kun olen päättänyt ravata vielä yhdet portaat ylös ja hengähtää vasta perillä.

Olen yrittänyt mennä aiemmin nukkumaan ja antanut kirjan sivujen tuudittaa minut uneen. Tuntuu, että koko alkuvuoden vaivannut väsymys ja osittain huonot ja katkonaiset unet olisivat vihdoin helpottamassa. Se tuo muuten kummasti pontta muuhunkin tekemiseen.

Harmittelin pitkään, ettei lumipeite valaissut Etelä-Suomea ja ne talviset riemut jäivät kokematta. Nyt olen kuitenkin iloinnut auringosta ja sen suomasta keväisestä paisteesta. Tehnyt havaintoja, että päivä on selkeästi pidentynyt. Hoitoaamuina lapsia viedessä ei ole enää pimeää ja iltapäivisin konseptit meinaavat mennä sekaisin valon vuoksi. Pistää ihan hymyksi. 

Valo ja orastava Suomen kevät. Tuntuu, että tämäkin emäntä on valmis siihen.

Paluumuuton palapeli

Paluumuutto Suomeen on ollut verrattavissa palapelin kokoamiseen. Levällään on ollut koko tuhatpalainen komeus ilman selkeää alkua. Palapelilaatikon mallikuva on ainoastaan antanut osviittaa mihin kokoamisessa pyritään. Kuten minkä tahansa palapelin, niin tämänkin alkuun piti ensin etsiä kulmapalat - tai ainakin osa niistä.

Yhden selkeän kulmapalan antoi miehen työpaikka ja sen sijainti. Pitkälti sen perusteella etsimme lapsille hoitopaikkaa, saadaksemme muodostettua seuraavan kulmapalan. Sopivaa palojen muodostumista toi lainakodin sijainti miehen työpaikan läheltä ja samoin hyvien julkisten kulkuyhteyksien päästä lasten hoitopaikasta. Se on sujuvoittanut kummasti paluumuuttajan arkirutiineita uudessa kaupungissa, sillä autoa emme tällä hetkellä omista, eikä sille olisi tällä haavaa ollut juuri tarvettakaan.

Siitä huolimatta, että osa kulmapaloista on löytänyt paikkansa on edessä ollut välillä pelkkiä sinisiltä taivaspaloja. Paloja, joista ei saa mitään otetta ja mistä mikään ei sovi toisiinsa – ei edes väkisin vääntämällä. On tehnyt välillä mieli työntää koko aloitettu kokonaisuus pöydältä alas sen sijaan että olisi jatkanut oikeiden palojen etsimistä ja sovittelua.

Yhden puuttuvan kulman palat löytyivät hiljattain täysin odottamattomatta. Mieheni hyvä kaveri soitti ja kysyi etsimmekö vielä asuntoa. Alkuvuonna olemme käyneet useammissa asuntonäytöissä yrittäen etsiä korviketta keskustan valmiiksi kalustetulle lainakodille. Miehen kaveri on asunut vuosia toisessa maassa ja heidän kodissaan ovat asuneet pitkäaikaiset vuokralaiset. Yllättäen vuokralaiset olivat päätyneet irtisanomaan asunnon ja koti oli vailla uusia asukkaita. Lähes käsittämättömän ajoituksen lisäksi asunto on enemmän kuin sopivan kokoinen meidän tarpeisiin ja sijainti on juuri siltä alueelta, josta olemme asuntoa etsineet.

Maaliskuun aikana aiommekin kasata romppeemme lainakodista. Vuokrata pakettiauton ja hakea tavaroitamme kahdesta eri varastosta ja etsiä tavaroille paikat uudesta kodista.

Vaikka palapelistä puuttuu vielä monta kokonaisuutta ja irrallista palaa, näyttää kuitenkin siltä, että kolme kulmapalaa ja niiden ympäristö on nyt saatu muodostettua. Hip hei!

*Kuvat on otettu keskuskirjasto Oodista

Lasten kaupunki

Senaatintorin laidalla, keltaisen porttikongin sisälle kätkeytyy oiva lapsiperheiden tutustumiskohde. Porttikongia pitkin pääsee nimittäin kulkemaan Helsingin kaupunginmuseoon, joka sijaitsee Helsingin vanhimmassa korttelissa. Korttelin vanhin rakennus on museon käytössä oleva vuonna 1757 valmistunut Sederholmin talo. Helsingin kaupunginmuseo pitää sisällään useita erilaisia näyttelyosuusksia ja kokonaisuuksia, joista perheen pienimpiin uppoaa taatusti parhaiten Lasten kaupunki.

Tutustuin lasten kaupunkiin neljä- ja pian kaksivuotiaan kanssa, mutta paikalla hiihteli paljon alakouluikäisiäkin lapsia. Mutulla sanoisin, että museo on oiva kohde alle kymmenenvuotiaille. Museossa oli ehdottomasti parasta se, että esineisiin sai koskea siellä sai leikkiä. Saimme käytettyä museokierrokseen helposti pari tuntia ja lopulta lapsia piti ylipuhua kotiinlähtöön.

Lasten kaupungin alakerrassa aikamatkattiin menneeseen. Vanhassa kaupassa sai tehdä ostoksia; lastata leipää, makkaroita ja kankaita pärekoriin. Kaupan ikkunoista avautui näkymä pieneen kylänraittiin, jossa pääsi ajelemaan hevoskärryllä, ohjaamaan satamaan saapunutta laivaa ja nakuttelemaan kenkiä suutarin pajaan. Alakerrasta löytyi myös teatterin näyttämö lukuisine roolivaatteineen, mutta siihen puuhaan seuralaiseni olivat vielä hivenen liian pieniä. 

Lasten kaupungin yläkertaan on sisustettu vanha koululuokka, jossa hihittelin vanhoille valistustauluille, sekä 70-luvun erittäin retro mummola. Mummolan oranssilta sohvalla saattoi seurata tietokirjojen, viirien ja matkamuistojen kanssa samaan kirjahyllyyn asetetusta pikkuruisesta telkkarista Kyllitätiä ja keittiön puolella puuhastella ruoanlaiton ja reseptien parissa. Omiin lapsiini vanha kunnon puhelin teki selvästi suurimman vaikutuksen.

Yläkerran muissa huoneissa saattoi leikkiä junaradalla ja monikerroksisella nukkekodilla sekä tutustua perinteisempään museomeinkiin eli vitriinien takana oleviin leluihin ja esineisiin. Sieltä bongasin samanlaiset sukset, jotka muistan omalla isällä olleeni sekä joitakin leluja omasta lapsuudestani – taitaisi tämäkin emäntä joutaa jo museoon.

Lasten kaupungin alakerrasta löytyy tila, jossa voi syödä ja lämmittää omia eväitä. Alakerrassa on myös lounasta tarjoava pienehkö kahvila ja lähikortteleissa on lukuisia muita ruokapaikkoja, mikäli hiuko iskee kierroksen aikana. Vaunut ja rattaat tulee parkkeerata sisäpihalla olevaan katokseen.

Lasten kaupunkiin on vapaa pääsy. Museo on avoinna maanantaista perjantaihin klo 11 – 19 ja viikonloppuisin klo 11 – 17. 

Irlannin tuliaiset

Emäntä on jättänyt Irlannin, mutta Irlanti ei ole jättänyt kokonaan emäntää. Olen huomannut, että aika vihreällä saarella on jättänyt toimintatapoja – ikään kuin tuliaisia, josta saan maistiaisia arkipäivinämme.

Asuessamme Irlannin kodissa iso osa päivistä kului keittiössä – ruoan laittamisessa, pyykkipuuhissa, lasten leikeissä. Tila oli iso. Keittiöpuuhastelua tahditti taustalla soiva radio. Radiosta oli aina valittu paikallisradiomme Radio Kerry. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että radio oli rikki, eikä siitä saanut säädettyä muita kanavia. Tutuksi tulivat siis paikallisuutiset, kuolinilmoitukset ja radiomainokset. Kuinka ollakaan tätä nykyä helsinkiläisen lainakotimme iltapäivissä on samaa tunnelmaa. Riikka, laita Radio Kerry, pyytää nelivuotias. Tuleekohan sieltä taas se mainos, hän hykertelee. Avaan läppärin, etsin tutun kanavan ja pistän nettiradion soimaan. Iloiset hitit ja ilmoitukset karanneista lampaista hiljentävät taustalta kantautuvaa ratikoiden kolinaa. Tosin aikaeron vuoksi suosikkimusiikkiohjelmani ei enää tule illallisaikaamme.

Puhelimen näytöllä välkähävät viestit. Whatsapp ja Messenger -ryhmiä. En ole hennonnut erota niistä, vaikka on sanomattakin selvää, etten pääse ottamaan osaa aamukahvitreffeille tai etteivät vinkit keskustan kaupan alennusmyynneistä kosketa minua juuri nyt. On silti kiva pitää jotakin otetta, seurata sivusta mitä tutuissa ympyröissä tapahtuu ja mitä siellä puuhataan. Ja sivusta seuraamisen lisäksi olla suoraan yhteydessä niihin, ketkä olivat edelliset vuodet kiinteä osa arkeani.

Monesti iltaisin, juuri ennen nukkumaanmenoa avaan kirjan ja kuljen sen sivuilla Dublinin kaduilla ja astun sisään värikkäistä ovista. Hymähtelen sivuilla vastaan tuleville niin irlantilaisille jutuille kuten tavalle kaataa etikkaa ranskalaisten päälle tai sunnuntaiselle paistilounaalle.

Ehkä eniten näistä tuliaisista minua on kuitenkin ilahduttanut uusi harrastukseni, joka kulkee tutun poljennon tahdissa. Tämän emännän piti nimittäin muuttaa Irlannista Suomeen aloittaakseen harrastamaan irlantilaista tanssia. Tosiasiassa asumassamme pikkukaupungissa tuskin olisi ollutkaan alkeisryhmää aikuisille, sillä sen askeleet kulkevat enemmän tai vähemmän äidin maidossa.

Lähtökohtaisesti taidan olla aika kaukana tanssijasta. Olen enemmänkin venymätön pökkelö, joka on harrastanut enemmänkin äijämäisiä ryskemislajeja minkään rytmitajun tai askelsarjojen hallitsemisen sijaan. Irlannissa tapasin istua salin laidalla Nappulan tanssiharjoitusten aikana, sivusta katsottuna askelkuviot näyttivät helpoilta. Vaan itsetehtynä eivät näytä enää. Mutta hauskaahan se on silti ollut. Siispä jatkan haparoivista askeleista ja muista tuliaisista nauttimista.

Annantalossa

Lapsemme ovat tällä hetkellä kolmena päivänä viikossa hoidossa ja kaksi jäljelläolevaa arkipäivää mennään mallilla emäntä ja muksut. Noille kahdelle päivälle olen keksinyt jotakin pientä tekemistä. Yleensä se on ollut leikkipuistoja tai kirjastoretkiä. Muutama viikko sitten kyselin somen puolella vinkkejä Helsingin keskusta-alueen lapsiystävällisistä kahviloista tai vastaavista, jossa olisi jokin leikkipaikka tai tekemistä muksuille. Yhtenä vinkkinä sain Annantalossa sijaitsevan Skidilän.

Otin tämän Annantalon tarkempaan syyniin ja lähdimme tutustumaan mistä on kyse.

Annantalo sijaitsee ihan Kampin ostoskeskuksen kupeessa. Se on vanha koulu, jonka leveät käytävät kutsuvat juoksemaan ja värikkäät seinäkoristeet tutkailemaan. Helsingin kaupungin ylläpitämässä lasten ja nuorten taidekeskuksessa löytyy kivasti tekemistä niin pienille kuin isommillekin.

Tarjolla on muun muassa vaihtelevia näyttelyitä, työpajoja, tapahtumia ja lasten teatteri-/elokuvaesityksiä. Osaan tapahtumista vaaditaan etukäteisiloittautumista. Kesäaikaan pihan lavalla järjestetään konsertteja ja tanssiesityksiä. Tekemisessä kuultaa osallistumisen helppous ja saavutettavuus.

Me marssimme paikalle sen suuremmitta suunnitelmitta. Minua huvitti talon ulkopuolelle parkkeetattu vaunu- ja ratasrivistö. Tälläista pikkulasten menopelien ulkoparkkeerausta en ikinä nähnyt Irlannissa, vaan kaikki sullottiin sisälle – oli tilaa tai ei.

Lapset ottivat tilan haltuun temmeltämällä käytävillä ja kiipeilemällä portaissa. Suurimpien höyrypäästöjen jälkeen oli aika tutustua näyttelyyn. Käyntihetkellämme esillä oli Anna Seppälän Kaikki kotona -näyttely, joka koostui erityislapsen omaishoitajaäidin yksin ja lapsensa kanssa yhdessä tekemistä maalauksista, piirroksista ja videosta.

Annantalon alakerrassa oleva Skidilä -kahvilasta haimme vatsantäytettä. Tarjolla oli muutamia varsin kohtuuhintaisia kasvis-/vegaanilounas vaihtoehtoja, jotka ainakin meidän porukalle tekivät erinomaisesti kauppansa. Lasten intoutuessa leikkimään Skidilän leluin täytetyssä pikkutalossa hain itselleni kahvikupposen ja tahmean, kardemummalla kyllästetyn korvapuustin – oli muuten todella vaikea perustella itselleni miksen olisi hakenut toista tai kolmattakin.

Pieni retkemme Annantalolle (klik) oli kaikinpuolin onnistunut ja uskon siitä tulevan säännöllisen - epäsäännöllinen vierailupaikkamme.

Asuntoajatuksia

Kun reilut kolme vuotta sitten muutimme Suomesta jätimme jälkeen kauniin 50-luvun kerrostaloasunnon. Asunnon, jota olimme hinkanneet huolella mieleiseksemme ja ajattelimme, että tästä ei niin vain luovuta. Asiat ja mieli kuitenkin tuppaavat välillä muuttumaan, niin tässäkin tapauksessa. Puolen vuoden Irlannissa asumisen jälkeen oli helppo tehdä päätös. Viihdyimme hyvin vihreällä saarella eikä paluu käynyt mielessä. Lapsen kanssa omakotitaloasuminen oli helppoa ja plussatuloksen tehtyäni tiesimme, että 50-luvun helmi tulisi auttamatta jäämään meille jossakin vaiheessa pieneksi.

Kolme vuotta vilahti omakotitaloasujana. Tilaa, oma pieni piha eikä pelkoa, että onnistuisimme älämölöllämme hirveästi häiritsemään naapureita.

Paluumuuton kynnyksellä haaveissa siinsi joku vuokrarivitalo, johon tämän neljän hengen poppoon olisi helppo asettua.

Totuus alkoi kuitenkin paljastua kun aloin aktiivisemmin seuraamaan vuokra-asuntoilmoituksia. Suomen vuokra-asuntokanta on hyvin toisenlainen kuin mihin olimme Irlannissa tottuneet. Tarjolla on pääasiassa kerrostaloasuntoja, ainakin niillä aluilla, jotka meitä pääsääntöisesti kiinnostavat. Luupin olemme rajanneet muutamille alueille. Kriteerinä olemme pitäneet läheistä sijaintia lasten päiväkotiin tai hyviä julkisia kulkuyhteyksiä lasten päiväkotiin. Pienten lasten kanssa asuessa hissi on välttämättömyys, ellei kyse ole ensimmäisen kerroksen asunnosta. Etsinnän tässä vaiheessa talotyypin ohella tuli kohdata myös muut faktat muuttaessa pikkukaupungista pääkaupunkiin. Siinä missä neliömäärä pienenee varmaan puolella, tulee vuokrahinta vähintään tuplaantumaan. Tämä ei taida olla sellainen win – win -tilanne.

Useampia asuntoja olemme käyneet katsomassa ja tehneen jonkinlaista skauttausta siitä mitä on tarjolla. Minulla oli jostakin syystä se käsitys, että pääkaupunkiseudun asunnot viedään heti käsistä ja päätös pitäisi tehdä jo näytössä. Tämä on osoittautunut kuitenkin harhaluuloksi ja taitaakin koskea enemmän tietyn hintaluokan myytäviä asuntoja. 

Lasten kanssa asuntonäytöissä käyminen on ollut oma episodinsa. Luonnollisesti kaikki asukkaan tavarat ovat kiinnostaneet suuresti ja niissä paikoissa, joissa on ollut lasten leluja ovat kutsuneet leikkimään – ihan kun olisi kylään mennyt. Tyhjillään olevat asunnot ovat taas herättäneet miksei täällä ole mitään? -kysymyksiä.

Irlantiin verrattuna pääkaupunkiseudun vuokra-asuntojen taso on yllättänyt positiivisesti. Lähes poikkeuksetta asunnot ovat olleet tosi siistejä, ei katosta halkeilleita maaleja tai epämääräisiä sähköjohtojen päitä. Monessa on ollut lisäksi putkiremontin jäljiltä uudehkot kylpyhuoneet. Yllättäen kokolattiamatot ovat loistaneet poissaolollaan.

Paniikkia ei asunnon löytymisen suhteen kuitenkaan ole, sillä majailemme vielä turvallisesti lainakodin katon alla. Ja vaihtoehtoja markkinoilta tuntuu löytyvän ihan mukavasti.

*Kuvan rakennukset eivät liity tapaukseen.

Kun paluumuuttaja lunta näki

Tammikuun pitäisi yleensä olla se kylmin kuukausi. Tylsät faktat kuitenkin kertovat, että Helsingissä oli tammikuussa tasan yksi pakkaspäivä. Oikeasti yksi!

No sehän on tiennyt sitä, että mustaa on ollut. Tammikuun ainana valkoinen väri kävi parilla pikavissitillä. Ensimmäisellä kerralla lunta nähdessään nelivuotias Nappula totesi ulos mennessään täällä on vaahtoa. Kauppareissulla sama neiti tuijotti pitkään pulkkakasoja ja liukuririvejä ja kysyi; Äiti, mitä noi on? Vaikka talvea ei omalla mittarillani ole Etelä-Suomessa ollut, on pienelle paluumuuttajalle riittänyt ihmeteltävää.

Viikonloppuna kävimme Tampereella. Tampereella riitti iloisia jälleennäkemisiä ja sen lisäksi vastassa oli valkoinen ilmiö. Voi jee, lunta! Talvitamineita lainaan ja pulkkamäkeen. Alas, ylös ja alas kerta toisensa jälkeen. Voi sitä riemua! Toivottavasti näitä talvipäiviä on luvassa eteläänkin.