Irlannin tuliaiset

Emäntä on jättänyt Irlannin, mutta Irlanti ei ole jättänyt kokonaan emäntää. Olen huomannut, että aika vihreällä saarella on jättänyt toimintatapoja – ikään kuin tuliaisia, josta saan maistiaisia arkipäivinämme.

Asuessamme Irlannin kodissa iso osa päivistä kului keittiössä – ruoan laittamisessa, pyykkipuuhissa, lasten leikeissä. Tila oli iso. Keittiöpuuhastelua tahditti taustalla soiva radio. Radiosta oli aina valittu paikallisradiomme Radio Kerry. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että radio oli rikki, eikä siitä saanut säädettyä muita kanavia. Tutuksi tulivat siis paikallisuutiset, kuolinilmoitukset ja radiomainokset. Kuinka ollakaan tätä nykyä helsinkiläisen lainakotimme iltapäivissä on samaa tunnelmaa. Riikka, laita Radio Kerry, pyytää nelivuotias. Tuleekohan sieltä taas se mainos, hän hykertelee. Avaan läppärin, etsin tutun kanavan ja pistän nettiradion soimaan. Iloiset hitit ja ilmoitukset karanneista lampaista hiljentävät taustalta kantautuvaa ratikoiden kolinaa. Tosin aikaeron vuoksi suosikkimusiikkiohjelmani ei enää tule illallisaikaamme.

Puhelimen näytöllä välkähävät viestit. Whatsapp ja Messenger -ryhmiä. En ole hennonnut erota niistä, vaikka on sanomattakin selvää, etten pääse ottamaan osaa aamukahvitreffeille tai etteivät vinkit keskustan kaupan alennusmyynneistä kosketa minua juuri nyt. On silti kiva pitää jotakin otetta, seurata sivusta mitä tutuissa ympyröissä tapahtuu ja mitä siellä puuhataan. Ja sivusta seuraamisen lisäksi olla suoraan yhteydessä niihin, ketkä olivat edelliset vuodet kiinteä osa arkeani.

Monesti iltaisin, juuri ennen nukkumaanmenoa avaan kirjan ja kuljen sen sivuilla Dublinin kaduilla ja astun sisään värikkäistä ovista. Hymähtelen sivuilla vastaan tuleville niin irlantilaisille jutuille kuten tavalle kaataa etikkaa ranskalaisten päälle tai sunnuntaiselle paistilounaalle.

Ehkä eniten näistä tuliaisista minua on kuitenkin ilahduttanut uusi harrastukseni, joka kulkee tutun poljennon tahdissa. Tämän emännän piti nimittäin muuttaa Irlannista Suomeen aloittaakseen harrastamaan irlantilaista tanssia. Tosiasiassa asumassamme pikkukaupungissa tuskin olisi ollutkaan alkeisryhmää aikuisille, sillä sen askeleet kulkevat enemmän tai vähemmän äidin maidossa.

Lähtökohtaisesti taidan olla aika kaukana tanssijasta. Olen enemmänkin venymätön pökkelö, joka on harrastanut enemmänkin äijämäisiä ryskemislajeja minkään rytmitajun tai askelsarjojen hallitsemisen sijaan. Irlannissa tapasin istua salin laidalla Nappulan tanssiharjoitusten aikana, sivusta katsottuna askelkuviot näyttivät helpoilta. Vaan itsetehtynä eivät näytä enää. Mutta hauskaahan se on silti ollut. Siispä jatkan haparoivista askeleista ja muista tuliaisista nauttimista.