Puoli vuotta paluumuutosta

Näin se on yllättäen hupsahtanut puoli vuotta siitä kun tammikuun alun päivänä palasimme kassiröykkiömme kanssa Suomeen ja aloitimme kotiutumisen tuttuun maahan, mutta uuteen kaupunkiin.

Tuntuu, että tuosta pimeästä päivästä on yhtäaikaa pitkä ja lyhyt aika.

Menneeseen puoleen vuoteen on mahtunut lukuisia säätöjä ja selvittelyitä. Purettua pahvilaatikkoa ja kadonneiden tavaroiden etsintää. Itkua ja iloa. Uusien asioiden opettelua ja vanhojen muisteluita.

Jos mietin itseäni ensimmäisellä kesälomallamme Suomessa, puolen vuoden Irlannissa olon jälkeen. Oli minulle syntynyt liuta ystävyyssuhteita. Oli jo tutuksi muodotuneita kuvioita ja olin tottunut alati vaihtelevaan, oikukkaaseen säähän.

Puoli vuotta paluumuuton jälkeen tilanne on osittain sama. Olen ollut hämmästynyt siihen, että aurinkoisena alkanut päivä voi jatkua iltaan saakka samanlaisena. Aina ei tarvitse kantaa mukana koko arsenaalia vaatetusta varautuen kaikenlaisiin sääilmiöihin. Ja tuttuja kuvioita ja rutiineita olen tietysti muodostanut täälläkin.

Ystävyyssuhteiden kohdalla sen sijaan ammottaa iso lovi. Niitä ei ole syntynyt. Onneksi on perheenjäsenet, pienet keskustelut lasten päiväkodin hoitajien kesken ja turinoinnin muutamien naapureiden kanssa. Ja on joitakin vanhoja kavereita, joiden kanssa on onnistuttu tapaamaan muutamia kertoja.

Heti muuttomme jälkeen, lasten ollessa vain osan viikkoa hoidossa otimme osaa perhekerhoon. Tätä tapaa olin hyödyntänyt niin Irlannissa kuin aiemmin Suomessa asussamme, kun Nappula oli pieni. En tiedä, ehkä olin itse liian väsynyt, ehkä kerho oli väärä tai jotakin siltä väliltä, mutta se ei sillä kertaa ollut meidän paikkamme. Päädyin ainoastaan juttelemaan kerhon ohjaajan kanssa ja lapset puuhasivat keskenään muiden ennestään tuttujen äitien ja lasten puuhaillessa omassa porukassaan. Hommasin salikortin ja ilmoittauduin tanssikurssille – ajatuksena, josko kunnon ylläpitämisen lisäksi saisin uusia tuttavuuksia. Sitten tuli korona ja nämä harrasteet jäivät. Alkuun tietysti harmitti, että kaikki ne yritykset muodostaa uutta elinpiiriä tyssähtivät epidemiaan.

Myöhemmin keväällä huomasin kuitenkin olevani salaa tyytyväinen koko tilanteeseen. Sillä tajusin siinä vaiheessa kuinka väsynyt olin ja tunsin jonkinlaista iloa siitä, ettei tarvinnut yrittää pistää suurempia paukkuja sosiaaliseten ympyröiden luomiseen.

Maastamuutto, mietteen asunnon löytymisestä, tavaroiden läpikäyminen ja työnhaku olivat vieneet voimia. Taustalla painoi myös varmasti edelliseltä vuodelta tuttu epävarmuus. Koko edellinen vuosihan oli niin sanottu extravuosi ulkomailla asumisen suhteen. Päätöstä jäämisestä muutettiin työnantajan osalta useamman kerran vuoden aikana, joka tietysti teki meidän olomme epävarmaksi sen suhteen saammeko jatkaa Irlannissa vai onko edessä muutto ja milloin muutto tulee olemaan.

Kevään aikana tajusin myös sen kuinka yksin olin edelliset kolme vuotta ollut lasten kanssa. Mies teki Irlannin vuodet järjettömän pitkiä päiviä, lähtien aamulla meidän muiden ollessa vielä nukkumassa ja palatessa juuri ennen kuin lapset olivat menossa sänkyyn. Nyt onkin ollut iso ilo huomata, että meitähän on oikeasti kaksi aikuista pyörittämässä perhettä.

Joku minulle viisaasti sanoikin ennen Irlantiin muuttoamme, että paluukin voi olla shokki. Oikeassapa oli. Oman aikansa se on ottanut, mutta nyt ollaan jo voiton puolella. Tuntuu, että nyt puolen vuoden jälkeen Irlannin elo alkaa tuntumaan jo kaukaiselta ja välillä olen jopa epäillyt olemmeko missään olleetkaan. Ihan siitäkin huolimatta, että lähtisin tältä istumalta mihin vain monista sikäläisistä suosikkipaikoistani tai tapaamaan sinne jääneitä ihania ihmisiä. Sen sijaan tänä kesänä tehdään pientä Suomiturneeta ja nähdään muutamaa kaveria, joiden edellisestä tapaamisesta onkin jo kulunut aikaa.

Emäntä sai töitä

Paluumuutto tarkoitti minulle monen asian muuttumista. Muuttamista takaisin kotimaahan, muuttamista uuteen kaupunkiin, uuden arjen hiljaista rakentamista palanen kerrallan ja monen asian aloittamista alusta. Niin ja tarkoitti se myös toimia kotiäitielämän päättymistä ja paluusta työelämään.

Paikkakunnan muuton myötä ei tosin ollut paikkaa, jonka ovelle mennä työn perässä kolkuttelemaan, vaan koko tilannetta piti aloittaa haistelemaan vähän uudelta kantilta. Annoin itselleni kaksi kuukautta aikaa keskittyä työpaikkojen etsimiseen, joista olen oikeasti kiinnostunut ja jos homma ei etenisi, laajentaisin skaalaa. Kiinnostavuuden lisäksi oli kiinnitettävä huomiota siihen missä työpaikka sijaitsisi ja miten sinne pääsisi. Tätä tutkaillessa kävi hyvin selväksi, että pääkaupunkiseudulla työmatkoihin saa varata aikaa. Jos paikka näytti olevan liian etäällä tai käytännössä hankalien yhteyksien päässä oli mietittävä saisiko lapsiperheenarkea päiväkotivienteineen ja -hakuineen ihan oikeasti noilla palikoilla toimimaan?

Lasten muutamat viikoittaiset päivähoitopäivät tarkoittivat minulle keskittymistä työnhakuun. Ja aika alusta sen homman kanssa saikin lähteä liikenteeseen. Edellisestä työnhausta oli ehtinyt kulua tovi jos toinenkin – nähtävästi sen verran pitkä, että CV:ssani puhuttiin ATK-taidoista. Hakeminen vaati muutenkin aikaa. Pitkät nettipohjaiset hakemukset vaativat tarkkoja tietoja ja osan hakemieni paikkojen kylkeen oli tehtävä esittelyvideoita itsestä.

Alkuvuoteen mahtui jokseenkin synkkiä hetkiä. Paluumuutto tuntui huonolta ratkaisuilta. Työnhaku ei edistynyt. Raahustin yksiksenki keskustan katuja pitkin. Ulkona satoi ja oli pimeää. Olin aika varma, että olin ollut ihan liian monta vuotta poissa työmarkkinoilta, enkä kelpaisi enää mihinkään. Kalenteri oli kääntynyt helmikuulle. Hiekka valui tiimalasissa. Lähetettyjen työhakemusten lista kasvoi ja niin kasvoi vastaanottamieni kiitos, mutta ei kiitos sähköpostienkin. Kiinnostus koko työnhakua kohtaan lopahti, mutta tiesin että sitä on siitä huolimatta jatkettava ja tsempattava itseäni eteenpäin.

Kai jossakin sisimmässäni tiesin, että tämäkin asia jossakin kohtaan järjestyy, mutta kuten aina odottavan aika on pitkä. 

Oltiin jo helmikuun lopussa ja tiesin itselleni asettaman rajan alkavan vääjämättä olevan käsillä. Pohdin erilaisia ratkaisuja. Sitten yhtenä päivänä kuun lopulla sain samana päivänä kaksi haastattelukutsua. Ensimmäiset laatuaan. Voi sitä helpotuksen tunnetta. Tuntui, että vihdoin jokin asia oli nytkähtänyt vähän eteenpäin.

Jännitin ensimmäistä haastattelua kuin mikä. Toivoin muistavani oman nimeni, enkä päästäväni sammakoita suustani ja onnistuisin jättämään kertomatta ne parhaat läppäni työhaastattelussa.

Ensimmäiset haastattelut eivät johtaneet eteenpäin, mutta mikä parasta niistä sai haastattelukokemusta, jonka tarpeessa selkeästi olin. Näiden perään sain lisää kutsuja, joihin osasin lähteä jo hivenen rennommalla asenteella. Niistä yksi eteni toiseen haastatteluvaiheeseen.

Koronakriisi oli jo puhjennut päälle. Suomessa ryhdytty isompiin varotoimiin. Kouluja suljettiin ja päiväkodeista pyydettiin siirtämään lapsia kotihoitoon mikäli mahdollista. Uutisista tulvi epävarmuutta, lomautuksia ja irtisanomisuhkia. Sähköpostiini kilahteli posteja. Olet hakenut työtehtävään y. Koronatilanteen vuoksi joudumme keskeyttämään tämän työpaikan hakuprosessin.

Yhtenä näistä epävarmoista päivistä puhelimeni soi. Olemme valinneet sinut työtehtävään x. Oletko vielä kiinnostunut?

Paluumuuton palapeli

Paluumuutto Suomeen on ollut verrattavissa palapelin kokoamiseen. Levällään on ollut koko tuhatpalainen komeus ilman selkeää alkua. Palapelilaatikon mallikuva on ainoastaan antanut osviittaa mihin kokoamisessa pyritään. Kuten minkä tahansa palapelin, niin tämänkin alkuun piti ensin etsiä kulmapalat - tai ainakin osa niistä.

Yhden selkeän kulmapalan antoi miehen työpaikka ja sen sijainti. Pitkälti sen perusteella etsimme lapsille hoitopaikkaa, saadaksemme muodostettua seuraavan kulmapalan. Sopivaa palojen muodostumista toi lainakodin sijainti miehen työpaikan läheltä ja samoin hyvien julkisten kulkuyhteyksien päästä lasten hoitopaikasta. Se on sujuvoittanut kummasti paluumuuttajan arkirutiineita uudessa kaupungissa, sillä autoa emme tällä hetkellä omista, eikä sille olisi tällä haavaa ollut juuri tarvettakaan.

Siitä huolimatta, että osa kulmapaloista on löytänyt paikkansa on edessä ollut välillä pelkkiä sinisiltä taivaspaloja. Paloja, joista ei saa mitään otetta ja mistä mikään ei sovi toisiinsa – ei edes väkisin vääntämällä. On tehnyt välillä mieli työntää koko aloitettu kokonaisuus pöydältä alas sen sijaan että olisi jatkanut oikeiden palojen etsimistä ja sovittelua.

Yhden puuttuvan kulman palat löytyivät hiljattain täysin odottamattomatta. Mieheni hyvä kaveri soitti ja kysyi etsimmekö vielä asuntoa. Alkuvuonna olemme käyneet useammissa asuntonäytöissä yrittäen etsiä korviketta keskustan valmiiksi kalustetulle lainakodille. Miehen kaveri on asunut vuosia toisessa maassa ja heidän kodissaan ovat asuneet pitkäaikaiset vuokralaiset. Yllättäen vuokralaiset olivat päätyneet irtisanomaan asunnon ja koti oli vailla uusia asukkaita. Lähes käsittämättömän ajoituksen lisäksi asunto on enemmän kuin sopivan kokoinen meidän tarpeisiin ja sijainti on juuri siltä alueelta, josta olemme asuntoa etsineet.

Maaliskuun aikana aiommekin kasata romppeemme lainakodista. Vuokrata pakettiauton ja hakea tavaroitamme kahdesta eri varastosta ja etsiä tavaroille paikat uudesta kodista.

Vaikka palapelistä puuttuu vielä monta kokonaisuutta ja irrallista palaa, näyttää kuitenkin siltä, että kolme kulmapalaa ja niiden ympäristö on nyt saatu muodostettua. Hip hei!

*Kuvat on otettu keskuskirjasto Oodista

Irlannin tuliaiset

Emäntä on jättänyt Irlannin, mutta Irlanti ei ole jättänyt kokonaan emäntää. Olen huomannut, että aika vihreällä saarella on jättänyt toimintatapoja – ikään kuin tuliaisia, josta saan maistiaisia arkipäivinämme.

Asuessamme Irlannin kodissa iso osa päivistä kului keittiössä – ruoan laittamisessa, pyykkipuuhissa, lasten leikeissä. Tila oli iso. Keittiöpuuhastelua tahditti taustalla soiva radio. Radiosta oli aina valittu paikallisradiomme Radio Kerry. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että radio oli rikki, eikä siitä saanut säädettyä muita kanavia. Tutuksi tulivat siis paikallisuutiset, kuolinilmoitukset ja radiomainokset. Kuinka ollakaan tätä nykyä helsinkiläisen lainakotimme iltapäivissä on samaa tunnelmaa. Riikka, laita Radio Kerry, pyytää nelivuotias. Tuleekohan sieltä taas se mainos, hän hykertelee. Avaan läppärin, etsin tutun kanavan ja pistän nettiradion soimaan. Iloiset hitit ja ilmoitukset karanneista lampaista hiljentävät taustalta kantautuvaa ratikoiden kolinaa. Tosin aikaeron vuoksi suosikkimusiikkiohjelmani ei enää tule illallisaikaamme.

Puhelimen näytöllä välkähävät viestit. Whatsapp ja Messenger -ryhmiä. En ole hennonnut erota niistä, vaikka on sanomattakin selvää, etten pääse ottamaan osaa aamukahvitreffeille tai etteivät vinkit keskustan kaupan alennusmyynneistä kosketa minua juuri nyt. On silti kiva pitää jotakin otetta, seurata sivusta mitä tutuissa ympyröissä tapahtuu ja mitä siellä puuhataan. Ja sivusta seuraamisen lisäksi olla suoraan yhteydessä niihin, ketkä olivat edelliset vuodet kiinteä osa arkeani.

Monesti iltaisin, juuri ennen nukkumaanmenoa avaan kirjan ja kuljen sen sivuilla Dublinin kaduilla ja astun sisään värikkäistä ovista. Hymähtelen sivuilla vastaan tuleville niin irlantilaisille jutuille kuten tavalle kaataa etikkaa ranskalaisten päälle tai sunnuntaiselle paistilounaalle.

Ehkä eniten näistä tuliaisista minua on kuitenkin ilahduttanut uusi harrastukseni, joka kulkee tutun poljennon tahdissa. Tämän emännän piti nimittäin muuttaa Irlannista Suomeen aloittaakseen harrastamaan irlantilaista tanssia. Tosiasiassa asumassamme pikkukaupungissa tuskin olisi ollutkaan alkeisryhmää aikuisille, sillä sen askeleet kulkevat enemmän tai vähemmän äidin maidossa.

Lähtökohtaisesti taidan olla aika kaukana tanssijasta. Olen enemmänkin venymätön pökkelö, joka on harrastanut enemmänkin äijämäisiä ryskemislajeja minkään rytmitajun tai askelsarjojen hallitsemisen sijaan. Irlannissa tapasin istua salin laidalla Nappulan tanssiharjoitusten aikana, sivusta katsottuna askelkuviot näyttivät helpoilta. Vaan itsetehtynä eivät näytä enää. Mutta hauskaahan se on silti ollut. Siispä jatkan haparoivista askeleista ja muista tuliaisista nauttimista.

Asuntoajatuksia

Kun reilut kolme vuotta sitten muutimme Suomesta jätimme jälkeen kauniin 50-luvun kerrostaloasunnon. Asunnon, jota olimme hinkanneet huolella mieleiseksemme ja ajattelimme, että tästä ei niin vain luovuta. Asiat ja mieli kuitenkin tuppaavat välillä muuttumaan, niin tässäkin tapauksessa. Puolen vuoden Irlannissa asumisen jälkeen oli helppo tehdä päätös. Viihdyimme hyvin vihreällä saarella eikä paluu käynyt mielessä. Lapsen kanssa omakotitaloasuminen oli helppoa ja plussatuloksen tehtyäni tiesimme, että 50-luvun helmi tulisi auttamatta jäämään meille jossakin vaiheessa pieneksi.

Kolme vuotta vilahti omakotitaloasujana. Tilaa, oma pieni piha eikä pelkoa, että onnistuisimme älämölöllämme hirveästi häiritsemään naapureita.

Paluumuuton kynnyksellä haaveissa siinsi joku vuokrarivitalo, johon tämän neljän hengen poppoon olisi helppo asettua.

Totuus alkoi kuitenkin paljastua kun aloin aktiivisemmin seuraamaan vuokra-asuntoilmoituksia. Suomen vuokra-asuntokanta on hyvin toisenlainen kuin mihin olimme Irlannissa tottuneet. Tarjolla on pääasiassa kerrostaloasuntoja, ainakin niillä aluilla, jotka meitä pääsääntöisesti kiinnostavat. Luupin olemme rajanneet muutamille alueille. Kriteerinä olemme pitäneet läheistä sijaintia lasten päiväkotiin tai hyviä julkisia kulkuyhteyksiä lasten päiväkotiin. Pienten lasten kanssa asuessa hissi on välttämättömyys, ellei kyse ole ensimmäisen kerroksen asunnosta. Etsinnän tässä vaiheessa talotyypin ohella tuli kohdata myös muut faktat muuttaessa pikkukaupungista pääkaupunkiin. Siinä missä neliömäärä pienenee varmaan puolella, tulee vuokrahinta vähintään tuplaantumaan. Tämä ei taida olla sellainen win – win -tilanne.

Useampia asuntoja olemme käyneet katsomassa ja tehneen jonkinlaista skauttausta siitä mitä on tarjolla. Minulla oli jostakin syystä se käsitys, että pääkaupunkiseudun asunnot viedään heti käsistä ja päätös pitäisi tehdä jo näytössä. Tämä on osoittautunut kuitenkin harhaluuloksi ja taitaakin koskea enemmän tietyn hintaluokan myytäviä asuntoja. 

Lasten kanssa asuntonäytöissä käyminen on ollut oma episodinsa. Luonnollisesti kaikki asukkaan tavarat ovat kiinnostaneet suuresti ja niissä paikoissa, joissa on ollut lasten leluja ovat kutsuneet leikkimään – ihan kun olisi kylään mennyt. Tyhjillään olevat asunnot ovat taas herättäneet miksei täällä ole mitään? -kysymyksiä.

Irlantiin verrattuna pääkaupunkiseudun vuokra-asuntojen taso on yllättänyt positiivisesti. Lähes poikkeuksetta asunnot ovat olleet tosi siistejä, ei katosta halkeilleita maaleja tai epämääräisiä sähköjohtojen päitä. Monessa on ollut lisäksi putkiremontin jäljiltä uudehkot kylpyhuoneet. Yllättäen kokolattiamatot ovat loistaneet poissaolollaan.

Paniikkia ei asunnon löytymisen suhteen kuitenkaan ole, sillä majailemme vielä turvallisesti lainakodin katon alla. Ja vaihtoehtoja markkinoilta tuntuu löytyvän ihan mukavasti.

*Kuvan rakennukset eivät liity tapaukseen.

Kun paluumuuttaja lunta näki

Tammikuun pitäisi yleensä olla se kylmin kuukausi. Tylsät faktat kuitenkin kertovat, että Helsingissä oli tammikuussa tasan yksi pakkaspäivä. Oikeasti yksi!

No sehän on tiennyt sitä, että mustaa on ollut. Tammikuun ainana valkoinen väri kävi parilla pikavissitillä. Ensimmäisellä kerralla lunta nähdessään nelivuotias Nappula totesi ulos mennessään täällä on vaahtoa. Kauppareissulla sama neiti tuijotti pitkään pulkkakasoja ja liukuririvejä ja kysyi; Äiti, mitä noi on? Vaikka talvea ei omalla mittarillani ole Etelä-Suomessa ollut, on pienelle paluumuuttajalle riittänyt ihmeteltävää.

Viikonloppuna kävimme Tampereella. Tampereella riitti iloisia jälleennäkemisiä ja sen lisäksi vastassa oli valkoinen ilmiö. Voi jee, lunta! Talvitamineita lainaan ja pulkkamäkeen. Alas, ylös ja alas kerta toisensa jälkeen. Voi sitä riemua! Toivottavasti näitä talvipäiviä on luvassa eteläänkin.

Mitä kaipaan Irlannista

Paluumuuttajan solahtaminen uuteen arkeen on vähän nikotellut. Tajuntaan on toki jo iskeytynyt, että täällä ollaan – muutenkin kuin lomalla, mutta ihan noin vain näpsäkästi en ole tänne asettunut. Huomaan lähes päivittäin miettiväni tai kaipaavani asioita, joita tapasin tehdä irlantilaisessa pikkukaupungissa.

Kaipaan ikkunoistamme avautuvaa maisemaa. Pihan takana kivimuurein reunustettua peltoa, mutta erityisesti molemmin puolin taloa näkyviä vuoria – tai jos nyt ei ihan vuoria, niin vihreitä kukkuloita ainakin. Mikäli talvisaikaan ilma painui kylmemmäksi, laskeutui takapihan vuorien puolelle valkoinen lumihuntu. Avatessani aamuisin talon etupuolella olevaa Nappulan huoneen verhoja, seurasin kukkuloiden lomassa kiemurtelevaa valolinjaa. Valolinjassa kulki töihin, kouluun, arkiaskareisiin autoillaan körötteleviä ihmisiä.

Kaipaan ihmisiä. Kavereita. Naapureita. Kadun tallaajia. Kaipaan sitä että, ohikulkevia ihmisiä huomioitiin, tervehdittiin, heitettiin muutama kohteliaisuus. Kaipaan small talk jutustelua naapureiden kanssa, sekä sitä, että heiltä saattoi aina kysyä apua tai neuvoa eteentulevissa kysymyksissä. Erityisesti kaipaan tietysti niitä ihmissuhteita, joita kolmen vuoden aikana tuli luotua. Kavereita, joiden kanssa treffata ja viettää aikaa. Ihmeekseni hämmästyttävän moni näistä tuttavuuksista oli lasten kanssa kotona tai työskenteli muutamana päivänä viikossa, jolloin päivätreffit sopivat kuvioon. Se antoi eväitä sosiaaliseen elämään.

Kaipaan monia arkirutiineitani. Tarkemmin mietittyäni huomaan kaipaavani nimenomaan niitä rutiineja, joihin liittyi muiden ihmisten kohtaaminen. Lasten vieminen hoitoon ja sen jälkeen treenaamaan, jossa tapasin hyvänpäivän treenituttuja, mutta joiden kanssa tuli edes höpetettyä niitä näitä. Suomalaisella salilla jokainen on omat kuulokkeet korvillaan, eikä kukaan puhu mitään. Kaipaan aamukahvikokoontumisia tuttujen äitien kera. Ja yhtälailla viikottaisia kerhoja, jossa kävin ensin Nappulan, sitten molempien ja lopulta Paddyn kanssa. Kerhot, jonne tutut äidit tulivat lastensa kanssa muutamaksi tunniksi turisemaan ja leikkimään.

Kaipaan vihreää yleisilmettä. Nyt katson ikkunasta tien vastapuolella olevaa harmaata taloa. Märkä räntä lyö vasten mustaa kivetystä. Kaipaan ympäri vuoden vihreitä olevia puita ja pensaita, vihreää nurmikkoa ja niittyjä. Harmainkaan taivas ei näyttänyt niin harmaalta, kun ympärillä oli sopivasti vihreää.

Kaipaan mahdollisuutta siitä, että lyhyen ajomatkan päässä oli lukuisia kilometrien mittaisia hiekkarantoja, joille pääsi rentoutumaan ja tuulettamaan päätään. Keräämään simpukoita ja tuijottamaan vellovaa merta.

Ja olisihan se kiva, jos täällä pohjolassakin viinipullon voisi nakata koriin ruokaostostenteon yhteydessä. Mutta ehkei se mene kuitenkaan kaipauslistalle, vaan jää asiaksi, jota ilmankin pärjätään.

Ehkä kaipaus alkaa taittumaan, kun saa luotua uusia rutiineita uudessa ympäristössä ja valo ottaa enemmän valtaa pimeiltä päiviltä.

* Kuvissa nautitaan aurinkoista ja lämmintä syyskuun lopun sunnuntaita Inch Beachilla.

Melkein matkalaukkuelämää

Onhan tämä meidän elo tällä hetkellä jonkinlaista sillisalaattia. Mutta kaikkeen tottuu. Niin tähänkin. Enemmän olen huomannut tämän meidän tilanteen herättäneen hämmennystä tuttujen ja puolituttujen toimesta. Mutta väliäkö tuolla, saahan tätä ihmetellä.

Nyt elellään monilta osin varsin simppelillä linjalla ja tässä on oikeasti paljon hyviä puolia.

Asumme tällä hetkellä valmiiksi kalustetussa asunnossa, jossa edes kahvikupit tai lakanat eivät ole omiamme. Kaappeihin on pakattu laukuissa mukana tuodut vaatteet ja muu tarpeisto. Lapset leikkivät hyvin minimaalisella lelureservillä; katselevat samoja kirjoja ja taistelevat niistä muutamista leluista. Mukaan puuhailuihin on otettu pahvilaatikoita ja purnukoita. Tämä on taas hyvä muistutus siitä, että leikkeihin tarvitaan loppuviimein vähän leluja, mutta roimasti mielikuvitusta, jotka kantavat leikkiä.

Muuttokuormamme on vielä matkalla Suomeen, mutta kun pääsemme siihen käsiksi, on sieltä tarkoitus napata muutamat laatikot ja syöttötuoli käyttöön. Muut roippeet varastoidaan, koska ne eivät mahdu tänne väliaikaiseen lainakotiin.

Muut tavarat, entisen Suomikodin jäämistö ovat sen sijaan varastoituna toisessa varastossa Turussa.

Että mitäpä tästä sanomaan; varastoja, varastoja ja sen verran tavaraa millä selvitään. Oikeastaan aika kivaa ja yksinkertaista. Menee kuulkaa esimerkiksi siivoamiseen huomattavasti vähemmän aikaa, kun ensin ei tarvitse kärrätä leluvuoria ja erinäistä sälää paikasta toiseen.

Mutta onhan tässä melkein matkalaukkuelämässä pienet kääntöpuolensakin. Asioiden tietää olevan väliaikaisia ja harvaan asiaan viitsii tällä hetkellä sitoutua. Näillä asioilla tarkoitan esimerkiksi harrastuksia, koska en osaa vielä sanoa minne ja minkälaisten välimatkojen päähän ankkuroimme itsemme seuraavaksi. Sen verran kuitenkin aktivoiduin, että hankin itselleni kuntosalikortin, vaikken mikään suuri salifani olekaan, mutta tuntui siltä, että tähänkin väliaikaiselämään halusi luoda jonkinlaista mukanaan vieviä rutiineja.

Aliasta ja bussimöykkää

Tämän havainnon tehdäkseen ei tarvitse olla mikään Einstein, mutta paluumuuton tiimellyksessä ollaan päästy myös siihen faktaan, että ympärillä olevat ihmiset ymmärtävät mitä me puhumme. Enää ei ole salakieli Suomea. Ventovieraiden korviin ovat kantautuneet ne herkullisimmat pissa-kakkajutut. Ja muut tärkeät ja vähemmän tärkeät lausahdukset. Välillä mietin pitäisikö lapsia pyytää puhumaan hiljempaa vai onko se vain hyvä, että nämäkin faktat kaikuvat kaikkien korville?

Käytämme nykyään ahkerasti julkista liikennettä. Olen tietysti havainnut, että kaikki matkaavat siellä hiljaa; kuulokkeet korvillaan tai puhelimeensa uppoutuneena. Paitsi me.

Olen käyttänyt nykyisestä asunnostamme sanaa lainakoti, jonka Nappula päätti erään bussimatkan aikana jalostaa uusiksi. Riikka, pitäisiköhän Nappulalle ja Paddylle saada uusi lainaäiti? Tämä ja sitä seuranneet herkulliset jatkokysymykset kajautettiin tietysti ilmoille varsin kuuluvaan ääneen, niin että jokusen kanssamatkustajan katse saattoi irrota puhelimen näytöltä.

Lapset ovat olleet ihan fiiliksissä näistä uusista kulkumuodoista. On muutakin kuin jaloin eteneminen. Bussi kyytii! Huutaa Paddy. Eiku mennään raketilla, komppaa isosisko. Käsitteet vielä vähän hakusessa, mutta niin ne ovat itse kullakin. 

Irlannissa asuessa selitin monesti sanoja, kun en niiden oikeaa merkitystä tiennyt. Sanaa jolle en
tiennyt vastaparia sanakirjasta tai asiaa, jota nyt en noin yleisestikään tiennyt onko sellaista käytössä koko vihreällä saarella. Tällä selittelyllä ja oman elämäni pikku Aliaksella selvittiin monesti eteenpäin.

Nyt huomaan saman jatkuneen Suomessa. Menin topakasti pyörimään Akateemiseen kirjakauppaan. Tiedän mitä etsin, mutten muistanut mikä sen nimi on. Eikun tiskille esittämään Aliasvisailuani. Myyjä pääsi jyvälle ja sain mitä halusin. Eikä ollut ensimmäinen muille esitetty visailupähkinä sille päivälle. Luulen, että oman elämäni Aliaspeli tulee vielä jatkumaan.

Kaksi viikkoa paluumuutosta

Parin viikon jälkeen olo on edelleen epätodellinen. Että täälläkö sitä ollaan, ihan muutenkin kuin vain lomalla? Niin kai sitten. Muistan aiemmin ulkomailla asuneiden ystävien neuvoneen meitä reilut kolme vuotta sitten, kun olimme itse lähdön kynnyksellä, ettei paluu Suomeen ole välttämättä helppo. Oikeassa olivat, helpolta se ei ole tuntunut. Ihan siitäkin huolimatta, että monet perusasiat ovat tuttuja juttuja.

Pariin paluumuuton jälkeiseen viikkoon on mahtunut muun muassa uusiin laina-asuntokulmiin tutustumista. Junailua Helsingistä Turkuun, jossa lasten isovanhempien tapaamista ja erään vuokravaraston louhimista, jossa kuokalle olisi totta vieköön ollut käyttöä, vaikkei aarteita varsinaisesti löytynytkään. Julkisen liikenteen ja reittien opettelua, joka on ollut ihan uusi rasti tällaiselle maalais-mamulle sekä kura- ja talvivaatteiden hankintaa, joista jälkimmäisen tarve on ollut erittäin vähäistä. Sekä yleistä toteamusta siitä, että liikkumiseen paikasta toiseen menee enemmän aikaa; ensin puetaan useampi kerros vaatteita, välimatkat ovat pidempiä ja toisessa päässä kuoriudutaan niistä kerroksista.

Ennen paluuta arvelin kokemuksesta, että lapset reagoivat muutokseen jollakin lailla. Tietämättä tietenkään vielä miten. Ajattelin nelivuotiaan Nappulan ehkä kyselevän kavereiden, Pre Schoolin ja kodin perään. Näitä kysymyksiä ei ole juuri tullut, lähinnä hän on tehnyt erilaisia havaintoja ympäristöstä, selittänyt nousu- ja laskuvedestä ja kysellyt muutamien lelujensa perään – ne rantautuvat aikanaan laivalla satamaan. Sen sijaan tytössä on näkynyt väsymys, joka on purkautunut välillä jatkuvalta tuntuvalta kiukutteluna etenkin allekirjoittanutta kohtaan. Neiti myös toivoo, että hänen viereensä tultaisiin nukkumaan, mikä on ihan uusi juttu meidän perheessä. Aina ennen hyvin syönyt Paddy on sen sijaan elellyt edeltävät viikot käsittämättömän pienellä ruokavaliolla ja heräillyt öisin. Ja tietysti mamman syliin täytyy päästä niin usein kuin mahdollista.

Helpolla en ole päässyt itsekään. Tuntuu, että väsymys ei päästä irti otteestaan. Sitä ei toki helpota se, että nukun huonosti ja heräilen useita kertoja yön aikana. Ja päiviä ei varsinaisesti piristä pimeys ja loputtomalta tuntuva hämäryys, joka pakottaa pitämään valot päällä päiväsaikaankin. Rehellisesti sanoen haluaisin hautautua johonkin pehmeään kuoppaan, vetää peiton korvilleni ja nousta kun kevätaurinko alkaa valaisemaan ympäristöä. Väsymyksen ohella mieltä painavat monet asiat, joita tiedän, että tulisi alkaa toden teolla hoitamaan, mutta joiden eteen ponnistelu on ollut vielä kovin, kovin vähäistä. Ihan noin niinkuin asunnon ja töiden etsintää muun muassa. Epävarmuuden kanssa tasapainoilua, sitäpä se taas kerran.

Mutta on joukossa hyviäkin uutisia. Lapset ovat aloittaneet uudessa hoitopaikassa, joka on osoittautunut oikein mukavaksi pieneksi englanninkieliseksi päiväkodiksi. Monien muutosten vuoksi startti on tehty hyvin kevyesti; lyhyillä päivillä ja kolmena päivänä viikossa. Nappula on viihtynyt uudessa paikassa varsin hyvin ja yleensä iltapäivällä seuraa taistelu siitä ettei hän halua lähteä kotiin. Paddyn kanssa alku on mennyt surkuttelun puolelle, mutta reippaana hänkin on siellä ollut sen jälkeen kun mamma on siirtynyt takavasemmalle. Keskusteltuani muutaman paikkakuntalaisen kanssa, olen vasta tajunnut kuinka onnekkaita olimme päiväkotipaikan suhteen. Monesti päiväkotipaikkoja saa Helsingissä kuulemma jonottaa neljäkin kuukautta, meidän hakuprosessimme oli monin verroin lyhyempi.

Ensihavaintoja Helsingistä

On aika lyödä ensimmäiset paluumuuttajan havainnot tiskiin. Ostikointi on ehkä sinänsä harhaanjohtavasti, että monet havainnoista osuvat yleisesti Suomeen, mutta sellaisen otsikon olen tainnut jo kerran kirjoittaa. Ja vielä pienenä taustatietona se, etten ole kahteen vuoteen ollut Suomessa talvella, enkä ole aiemmin asunut pk-seudulla. Tai no, syntynyt Vantaalla, mutta muuttanut muualle ennenkuin tiedostin mitään purulelua kummempaa.

Sitten niihin havaintoihin

Kuiva, todella kuiva ilma. Niin sisällä kuin ulkonakin. Ja vielä ei olla päästy kunnolla pakkaslukemiin. Kolme vuotta tottui siihen, että ilmankosteus on ympäri vuoden korkea, monesti siinä 80% tietämillä tai reippaasti yli, niin tämä kuivuus kyllä tuntuu. Huomaan, että ihoa kiristää koko ajan, etenkin kasvojen ihoa. Yön jäljiltä nenä menee tukkoon, samanlainen efekti kun minkä olen huomannut tapahtuvan joka kerta kun on laivassa yötä tai pitkän matkan lennolla.

Kuivuuteen liittyy myös sähköiset hiukset, jonka olemassaolon olin autuaasti unohtanut. Katsoin eilen nelivuotiaan Nappulan pitkiä hiuksia, jotka nousivat takaanta sähköisyytensä vuoksi pystyyn. Se toi heti flash backin jonnekin 90 -luvun alkupuolelle, kun teimme talvisin perheen kanssa matkaa autolla Suomen toiselle laidalle. Keskipenkillä pörhelsi silloin noin Nappulan ikäinen pikkusiskoni, jonka sähköiset hiukset liimautuivat hämähäkinseitin lailla naamaani. Ai että inhosin sitä.

Sisätilojen kuumuus. Kääks, miksi sisällä täytyy olla niin lämmintä, että talvella tarkenee mainiosti hihattomassa paidassa ja paljain jaloin? Nukkuminen on ollut ihan tuskaa – siis toisinsanoen en ole juuri nukkunut. Käänsin kaikki lämpöpatterit pois päältä, jonka jälkeen tilanne on sentään helpottanut.

Ruokakauppojen valikoima on ihan mieletön, siis ihan niiden pientenkin kauppojen. Siistiä, kun niistäkin saa jotakin muuta kuin valkoista paahtoleipää ja sipsejä! Vielä en ole edes käynyt sekoamassa ja eksymässä missään isoissa marketeissa. Jospa se hedelmien ja vihannesten punnitseminen onnistuisi kolmannella yrittämällä.

Majailemme ensimmäiset kuukaudet valmiiksi kalustetussa lainakodissa kantakaupungissa. Ilokseni olen huomannut, että leikkipuistoja löytyy tuon tuosta, pienistä puistoista lyhyiden kävelymatkojen välein. Puistopäivinä sää on ollut kuiva, joten en ole vielä kironnut puistojen kuraista hiekkapohjaa. Kaikissa irlantilaisissa puistoissa, joissa kolmen vuoden aikana kävin, oli joko tenniskenttäpohja tai sellainen purupohja.

Turistien määrä näin talvisaikaan on yllättänyt. Kulkiessa Helsingin keskustan katuja, on korva bongannut useita ja taas useita eri kieliä.

Myös se on yllättänyt, että monet - tässä tapauksessa eri ruokapaikkojen – myyjät eivät osaa lainkaan suomea, vaan lounasostokset on suoritettu englanniksi. Enkä sano tätä sillä, että se haittaisi, vaan on nimenomaan yllättänyt.

Toppahaalarit katukuvassa. Huomaa, että olemme saapuneet pohjolaan, sillä toppahaalareita olen bongannut tuon tuosta. Pienet lapset lyllertävät niissä ja niissä viihtyvät myös suuremmat lapset. Lasten lisäksi myös aikuiset - pääasiassa niiden pienten lasten kanssa liikkuvat vanhemmat näyttävät suosivan toppahousuja. Ja järkeväähän se on, ettei pääse vilu yllättämään. Muutamat talvet leudommassa ympäristössä ovat saaneet toppakerrokset pistämään eri lailla silmään.

*Kuva iltakävelyltä LUX Helsingistä

Suomessa

Ensimmäinen päivä takana Suomessa. Täällä on hämärää ja harmaata. On outoa katsoa ikkunasta ulos kun näkee viereiset kerrostalot ja katua pitkin ohikiitävät autot. Missä ovat vuoret ja pelto ja tuttu kadunpätkä?

Eilinen aamupäivä meni asunnon loppusiivouksen viimeistelyssä. Viimeisten tavaroiden sullomisessa laukkuihin, roskien viemisessä ja ei jehna – jääkaappinkin viimeiset rippeet tuli tyhjentää ja kaappi siivota. Kahdet lähinaapurit kävivät aamupäivällä hyvästelemässä. Hieman puolen päivän jälkeen, juuri ennen lähtöämme kaveriperhe tuli vielä hyvästelemään. Suljimme oven – viimeisen kerran ja lähdimme. Sulkiessani auton oven ja heiluttaessani ikkunasta kaveriperheelle alkoivat kyyneleet valumaan vuolaina ja ääni värisemään toden teolla. Äiti, etkö sä halua muuttaa? Kysyi tytär katsoessani punaisia silmiäni ja märkiä poskiani.

Mieli tasautui ajomatkan aikana läheiselle pikkukentälle, josta lensimme Dubliniin. En tosin silti vielä tajunnut ihan täysin mitä oli tapahtumassa. Lähikentälle ilmestyi vielä yksi kaveri hyvästelemään. Nikotteluksihan se meni.

Puolen yön tietämillä saavuimme Helsinkiin. Nappula ihmetteli kentän vessan pideetä ja kysyi Kuka tuossa pikkusuihkussa käy kylvyssä?

Ajoimme taksilla läpi öisen ja hiljaisen Helsingin. Halki minulle täysin vieraiden seutujen ja katujen. Oli todella outoa ajatella, että olisimme asettumassa tänne. Ensimmäisen yön vietimme hotellissa.

Hotellin aamupalalla ihmettelin vegaanista juustoa – tällaista olisi turha odottaa irlantilaisessa hotellissa. Ja totesin, ettei tämä pimeys nyt niin paha olekaan, kun kello kahdeksalta on vain hämärää hämärää. Kunnes tajusin, että rannekelloni oli vielä Irlannin ajassa ja kello oli oikeasti kymmenen. Se siitä.

Käyskentelimme tuulisilla kaduilla ja kulutimme aikaa. Tuntui viileältä, vaikka ei oltu lähelläkään miinusasteita ja tuulen kanssahan tässä on viime vuodet tehty läheistä tuttavuutta. Kauppahallin Fafa'sin pitaleipä falafelpyöryköillä paransi tunnelmaa.

Ostin pienestä kivijalkakaupasta banaaneita ja karjalanpiirakoita välipalaksi. Se alkoi tietysti normisäädöllä. Tervehdin kassaneitiä englanniksi ja unohdin punnita hedelmät.

Myöhemmin iltapäivällä saimme avaimet väliaikaiseen valmiiksi kalustettuun asuntoon. Raahasimme laukkuröykkiötä hotellilta lainakotiin. Täällä on viihtyisää ja lämmintä.

Viikonlopun haluan levätä ja tasoitella tätä mieltä painavaa kisaväsymystä.

P.S. Kuvat eivät ole kovin mieltäylentäviä. Tänään ei pystynyt parempaan.

P.P.S. Muutamia Irlantijuttuja tulossa lähiaikoina.

Kun polut taas kohtaavat

Olen viime viikkoina kävellessäni paikasta toiseen antanut ajatukseni laukata ystävyys- ja kaveruussuhteissa. Ollut kiitollinen siitä, mitä kolme Irlannin Kerryn vuotta ovat tuoneet tullessaan kuin yhtälailla harmitellut isosti tulevaa ja näistä suhteista irrottautumista.

Kolmen vuoden aikana ympärille on punoutunut tiivis vyyhti ystävyys- ja kaverisuhteita, tuttuja ja naapureita. Niitä keitä on nähnyt monta kertaa viikossa, niitä joita sen kerran viikossa, niitä joita ehkä kerran kuussa ja niitä joita harvemmin. Kaikeille on kuitenkin kasvanut oma tärkeä roolinsa minun ja perheeni elämässä. On ihmisiä, joilta tiedän voivani kysyä neuvoa siihen tai tuohon, ihmisiä, joilta tarpeen tullen lainata jotakin, ihmisiä jotka ovat käytännössä aina valmiita lähtemään kahvikupin ääreen turinoimaan.

Vietimme viikonloppuna läksiäisiä paikalliseen tyyliin pubissa. Ajankohta oli hivenen hankala, koska tiesin monien, jotka ovat kotoisin muulta Irlannista viettävänsä joulun ja uuden vuoden välisen ajan vanhempiensa luona. Noin puolet kutsutuista ei tästä ja sairastelusyistä päässyt paikalle, mutta hyvä reilu parikymmenpäinen joukko pääsi kuitenkin tulemaan. Pelkäsin etukäteen, että ilta menisi surkutteluksi, mutta näin ei onneksi käynyt. Siitä pitivät huolen sekopäisesti temmeltäneet ja tilanteen haltuun ottanut lapsikatras sekä muutenkin rattoisa tunnelma. Sekä tieto siitä, että suurinta osaa paikalle päässeistä ehtisin vielä näkemään ennen lähtöämme. Sen sijaan aiemmin sanotut hei-heit näiden paikalle pääsemättömien kanssa pääsivät nostamaan palan kurkkuun. Kuten myös Nappulan eskarikaverilleen tekemä piirustus, jonka tekstitin. Nelivuotiaan lapsen mielestä kaveruussuhteet eivät tule jäämään tähän, sillä sitähän vain lennetään Irlannista Suomeen ja ehkä kaikki hänen läheisimmät kaverit ovat myös muuttamassa Suomeen. Zap, ongelma ratkaistu lapsen näkökulmasta.

Vaikka suren jäähyväisiä, uskon, että osan näiden tällä hetkellä läheisten ihmisten kanssa tapaamme vielä joskus tulevaisuudessa. Onhan sen kokenut aiemminkin, toisten ihmisten kanssa kuljetaan samaa polkua pätkä elämää, kunnes ne erkanevat ja kenties joskus myöhemmin taas kohtaavat. Tai jäävät kohtaamatta. On koulukavereita, opiskelukavereita, harrastuskavereita, entisiä työkavereita, reissuissa tutustuttuja kavereita, äitikavereita. Joidenkin näiden kanssa on yhdistänyt elämäntilanne tai yhteiset kiinnostuksenkohteet, tilanteiden muuttuessa jotkut ovat jääneet rinnalle kulkemaan, jotkut suhteet sen sijaan taas haihtuneet ja haurastuneet. Toisten kanssa yhteinen polku onkin löytynyt yllättäen uudelleen. Toisten kanssa on taas kautta vuosien nähnyt harvoin, mutta yhteinen sävel on löytynyt ensimmäisten huonolla huumorilla höystettyjen lauseiden jälkeen.

Sen tiedän, että nämä täällä luodut suhteet jäävät tietyllä tavalla heikommalle tolalle välimatkan vuoksi. Enkä enää pian ole osa näiden ihmisten arkea. Näiden ihmisten elämä jatkuu täällä tuulisella saaren syrjällä, omani taas kylmässä pohjolassa. Itse uskon vakaasti, että tulen jonakin tuulisena ja sateisena päivänä käymään ja istahtamaan kenties tuttuun kahvilan pöytään tutun vastaparin kanssa. Pyrinkin pitämään mielessä ystäväni kirjoittamaa tekstinpätkää jäähyväiskortissa I don't want to say goodbye. I only want to say bye bye.

Paluumuuttajan muistilista

Viime kuukausina mieltä on painanut muutto ja siihen liittyvät järjestelyt. Kirjasin tehtyjä ja vielä työn alla olevia asioita listaksi, tiedä vaikka siitä olisi hyötyä jollekulle muullekin. Ja hei, kirjoitahan komentteihin, jos tulee mieleen muuta lisättävää!

Irtisano asunto / laita asunto myyntiin. Tarkista hyvissä ajoin mikä on asuntosi irtisanomisaika. Esimerkiksi Irlannissa irtisanomisaika riippuu siitä kuinka pitkään asunnossa on asunut, mitä kauemmin on asunut, sitä pidempi on irtisanomiaika. Entä liittyykö asunnon irtisanomiseen joitakin muita ehtoja siivoamisen lisäksi?

Mikäli tavaraa on menossa enemmän paluumaahan, kilpailuta kansainvälisiä muuttoja tekevät muuttofirmat. Onko sinulla muuttoa tehdessä pysyvämpi osoite tiedossa vai pitääkö tavaroita varten vuokrata määränpäässä varastotila?

Mikäli tavaroita on menossa vähemmän, ettei muuttofirmalle ole tarvetta, mutta enemmän kuin mitä matkalaukkuihin mahtuu, selvitä kuriiripalveluita.

Irtisano sähkösopimus

nettiliittymä

puhelinliittymä

jätehuoltosopimus

vakuutukset

ja muut mahdolliset sopimukset

Lopeta pankkitili

Käy läpi tavarasi - mitkä lähtevät mukanasi paluumaahan.

Mitä teet lopuille tavaroille? Myy, anna kaverille, vie kirpputorille, vie kaatopaikalle, kierrätykseen? Tämä homma kannattaa aloittaa hyvissä ajoin. Aina tulee kiire ja tekemistä on enemmän kuin uskotkaan. Kaappien kätköistä löytyy aina joitakin epämääräisiä yllätyksiä.

Peruuta mahdolliset lasten päiväkotipaikat / koulupaikat.

Peruuta harrastukset.

Osta lento/laiva/junaliput paluumatkalle.

Järjestä läksiäiset.

Mahdolliset läksiäislahjat työkavereille ja hoitajille.

Jätä yhteystiedot varmuuden vuoksi naapureille.

Paluumaassa

Etsi asunto

Hae mahdollisille lapsille päiväkoti/koulupaikat

Järjestele työkuviot/aloita työnhaku.

Tee muuttoilmoitus maistraattiin ja halutessasi Postiin. Tee ilmoitus Kelaan Suomeen paluusta. Hakemus Suomen sosiaaliturvaan piiriin tehdään Kelan lomakkeella Y77.

Järjestele vakuutus, puhelinliittymät ja nettiliittymät, sähkösopimukset.

Jouluntoivotus muuttosekamelsan keskeltä

Jouluhan se sieltä pääsi yllättämään nurkan takaa. Tai en tiedä yllättikö se varsinaisesi, sillä kuun etenemisestä ovat pitäneen huolen suklaakalenterin hupenevat luukut.

Joulukuu on kaikkinensa ollut suhaamista suuntaan ja toiseen. Siitä huolimatta arkea on pyritty jatkamaan mahdollisimman normaalisti. Asioiden hoitamista ja hoitamattomuutta. Epämääräisiä muistilappuja. Kaaosta ja sen epätoivoista hallintaa. Viimeisiä kerhokertoja, viimeisiä salikertoja, viimeisiä päivähoitopäiviä. Tavaroiden läpikäyntiä. Kauniita sanoja. Lentolippujen ostamista.

Muuttokuormamme lähtee joulupyhien jälkeen, joten joulu, no se tulee olemaan hieman erilainen ja sopivasti vasemmalla kädellä vedetty setti. Ei ole otettu paineita joulusiivouksista – päinvastoin. Ajattelin korvata sekamelskan himmentämällä valoja ja sytyttämällä kynttilöitä. Kynttilöiden lisäksi pientä jouluista tunnelmaa tuovat esiin otetut pari hassua joulukoristetta ja kynttilälyhty. Ajattelimme panostaa sen sijaan yhdessäoloon ja kavereiden tapaamiseen – sillä jälkimmäisen asian kanssa vedellään valitettavasti viimeisiä. 

Jouluaaton aaton hämärtyessä iltaan treffasimme kaveriperheen kanssa Traleen keskustassa, kävimme kävelyllä ja ihailemassa jouluvaloja, jonka jälkeen jatkoimme pubiin illalliselle. Joulua vietämme perheen kera suomalaiseen tapaan 24. päivä. Irlannissa aatto on vielä tavallinen arkipäivä ja joulua juhlitaan 25. päivä. Jouluaatto menee vielä osittain muuttohommissa, mutta iltapäivän puolella olisi ajatus siirtyä joulunviettoon. Syödä ja sytyttää niitä kynttilöitä sekä tuli takkaan. Suomalaisesta jouluruoista nautimme riisipuuroa lounaalla. Joulupöytään päätyy läheltä pyydettyjä merenantimia paikallisesta kalakaupasta; kalaa ja simpukoita.

Joulupäivänä luvassa on uusi perinne – tai siis se tulee olemaan perinne, koska tulee tapahtumaan toistamiseen. Mies osallistuu viime vuoden tapaan joulu-uintiin eli pulahtaa hyiseen Atlantiin (klik). Ja koska perinteistä on pidettävä kiinni, toimin tänäkin vuonna kannustajan roolissa. Joulupäivänä on tarkoitus vierailla muutamien kaveriperheiden kotona.

Lähetän hyvät ja leppoisat jouluntoivotukset vihreältä saarelta! 

Mihin marraskuu katosi?

En tajua mihin marraskuu katosi, tuo kuukausi joka on yleensä pitkä kuin nälkävuosi. Vein tietämättäni marraskuun viimeisenä päivänä Nappulaa tanssitunnille. Käytin tunnin klapin hyväkseni ja menin sillä välin keskustaan hoitamaan askareita. Jostakin korttelin takaa kuului musiikkia ja metakkaa. Menin katsomaan mitä siellä tapahtuu. No mitäpä muutakaan kuin jouluparaati. Ihmettelin itsekseni, että jopas järjestävät paraatin aikaisin, kunnes katsoin puhelimesta, että elettiin marraskuun viimeistä päivää. Säikähdin.

Marraskuu oli käytännössä valunut sormien välistä. Olin suhannut viimeiset viikot – lapsivapaana aikana istunut koneen ääressä tehden opiskeluun liittyviä projektitöitä ja ne muut ajat puuhannut lasten kanssa sitä sun tätä, mieskun oli enemmän reissussa kuin paikan päällä edeltävät kolme viikkoa.

Tajuttuani ajan kulun kävelin ensimmäiseen kauppaan ja nappasin hyllyltä mukaani kolmanneksi viimeisen joulukalenterin lapsille.

Tarkemmin ottaen olisi se ajan kuluminen varmaan pitänyt tajuta. Nappula on laulanut jo monta viikkoa joululauluja, joita he ovat harjoitelleet jouluesitystään varten. Tutut äidit ovat pölisseet kuukausi tolkulla ajan varaamisesta joulupukin tapaamiseen ja iltahämärissä kotiin kävellessä olen huomannut, että moneen kotiin on jo laitettu joulukuusi säihkyvine valoineen. Mielessäni olin tainnut laittaa tämän kaiken irlantilaisten joulurakkauden ja koristelupaljouden piikkiin.

Tänään olen tuijottanut seinäkalenteria ja miettinyt kauhuissani mitä tästä joulukuusta oikein tulee ja kuinka nopeasti se kuluu? Joulukuussa pitäisi muun muassa vaatimattomasti laittaa tämä talo pakettiin. Ja voin kertoa, että kukaan ei tänne tullessaan ikinä uskoisi, että täällä ollaan tekemässä isoja liikkeitä – siitä ei ole ulkoisesti vielä mitään viitteitä. Päinvastoin. Joulukuun jokaiselle viikonlopulle on kalenterimerkintöjä illallisille ja muille kissanristiäisille ja takaraivossa nakuttaa vielä muutamat buukkaamattomat kekkerit. On eriporukoiden pikkujouluttelua ja sitten niitä viimeisiä illallisia, joita yksi jos toinenkin porukka tai pariskunta haluaa kanssani/-mme viettää. Sekä sen lisäksi sen tosiasian hyväksymistä, että kaikkea jota haluaisi vielä tehdä ja nähdä, ei vain yksinkertaisesti aika riitä.

Opiskelujen loppusilauksen lisäksi tulen tässä kuussa suhaamaan ja säätämään paikasta toiseen, tuskailemaan tavarapaljouden kanssa, kuluttamaan lukuisia tunteja ravintoloissa ja pubeissa. Ja varmaan syömään itseni muodottomaksi. Sekä toivottamaan liian monet jäähyväiset. Kulkisipa aika edes piirun verran hitaammin, sillä en halua laulaa koko joulukuuta Suurlähettiläitä.

Ajatuksia tulevasta

Kuten aiemmin kerroin, olemme puuhaamassa paluumuuttoa (klik). Ja sehän on herättänyt ajatuksen, jos toisenkin. Ihan siitäkin huolimatta, että olen yrittänyt pitää itseni kiinni tässä hetkessä – ja arki kaikkine puuhineen on kyllä osannut pitää siitä huolen. Mutta, onhan tässä nyt kuitenkin tulevaakin tullut mietittyä. Ja huomaan, etteivät ne pohdinnat ole kaikineen olleet ihan siitä positiivisimmasta päästä vaan sinkoilevat välillä melkein jonnekin kauhun rajamaille.

Niin.

Olen miettinyt kuraa, loskaa ja kurahanskoja – asioita, joita olen onnistunut kolme vuotta välttämään. Olen miettinyt pimeyttä – tottahan täälläkin pimeää on, mutta ympäri vuoden vihreät puut ja pensaat pitävät kiinni siitä, ettei talvinen yleisilme ole pelkästään ankean harmaa. Toisinsanoen toivon lumista talvea.

Olen miettinyt sopeutumista omalta ja lasten osalta. Tuleeko sellainen olo kun ei olisi koskaan missään ollutkaan vai yskivätkö koneet pitkäänkin? Ikävöikö Nappula kavereitaan ja löydänkö minä jonkun pienen paikkani jostakin?

Olen miettinyt tetristä. Sellaista kamalaa täyteen tungettua vuokravarastotetristä, joka odottaa ratkaisijaansa.

Olen miettinyt tämän pienen, mutta viihtyisän pikkukaupungin jättämistä taakse ja sen vaihtumista moninkertaisesti suurempiin kulmakuntiin.

Olen miettinyt kotiäitiyden päättymistä sekä hyvällä, että myös haikeudella tietäen sen olevan samalla yhden elämänvaiheen loppu.

Olen miettinyt sitä, että paluumuutto on jo yksistään iso muutos, mutta sen lisäksi me tulemme tekemään samalla hitusen suuremman muutoksen. Edessä tulee olemaan yksi jos toinenkin muuttuja.

Me muutimme kolme vuotta sitten Irlantiin Turusta, mutta myimme asuntomme jokunen vuosi takaperin ja siellä meidän kiintopisteenämme on se peijakkaan vuokravarastollinen tavaraa. Mielelläni olisin laskenut ankkurin takaisin tutuille kulmille Turkuun, mutta miehen työkuvioden myötä emme kuitenkaan palaa sinne vaan asettaudumme ainakin alkuun pääkaupunkiseudulle. Täällä kivimuurein ympäröidyn pellon laidalla asumisen jälkeen olen miettinyt lähes kauhulla busseja, ratikoita ja maan alla myllääviä metrojakin. Kiireisiä ihmisiä, ruuhkia ja aikataulutettua elämää. Olen miettinyt sitä, että minun pitää hakea töitä ja ihmetellyt kuka tällaisen kotimörssärin palkkaisi? Aloitamme tutuksi tulleella kuviolla, eli valmiiksi kalustetulla vuokra-asunnolla, josta käsin pitäisi etsiä jotakin hippusen pysyvämpää ratkaisua.

Olen miettinyt sitä, että asioita aloitetaan ja opetellaan lähitulevaisuudessa taas monella tapaa uudestaan.


P.S. Kuvat ovat tämän viikkoiselta iltapäiväulkoilulta, yhdeltä monista lähirannoistamme. Sitä minun ei tarvitse edes miettiä, että näitä pitkiä hiekkarantoja tulen taatusti kaipaamaan.