Kotiäitiydestä

Minulta pyydettiin jokin aika sitten postausta kotiäitiydestä. Hetken jo ihmettelin, että miksi? Minulta?

Toki kun faktoja pistetään tiskiin, niin tosiasia on, että olen ollut kotona jo hieman yli neljä vuotta. Siis oikeasti neljä vuotta! En tahdo uskoa tätä itsekään.

Tosiasiassa en kuitenkaan tunnista itseäni kotiäidiksi ja sen vuoksi asian myöntäminen on hieman hankalaa. En mielestäni ole kotiäitityyppiä – mitä se sitten lieneekään. En ole pullantuoksuinen kotihengetär, joka hyysää lapsiensa perään ja rakastaa leipomista ja ruoanlaittoa yli kaiken. En ole intohimoinen askartelija tai Marttakerhon kasvatti. En läheskään aina jaksa osallistua leikkeihin tai koe suurta ahaa-elämystä maistellessani minulle tarjottua leikkiruokaa tai kuunnellessani päättymätöntä tarinaa, jonka olen kuullut jo ties kuinka monet kerrat. En ole sellainen, jonka unelmana olisi viettää mahdollisimman pitkään lasten kanssa kotona.

Omalla kohdalla olen enemmänkin olosuhteiden vuoksi ajautunut kotiäitiyteen. Olin palaamassa takaisin työelämään kun Nappula oli puolitoistavuotias. Halusin olla mukana lapsen ensimmäisissä vuosissa ja seurata pienen kehitystä ja kasvamista. En olisi ollut valmis laittamaan lasta päiväkotiin ennen puolentoista vuoden rajapyykkiä. Siinä vaiheessa lapsi osasi jo kävellä ja puhua jonkin verran, joka tuntui omalta kohdalta helpottavan hoidon aloittamista.

Minkään sortin pidemmän linjan kotiäitiyssuunnitelma eivät olleet kuuna päivänä edes käyneet mielessäni. Päinvastoin.

Mutta niinpä vain hoitosuunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi Irlantiin muuton myötä ja elo kotona on jatkunut. Jatkuneet pidempään kun olisin ikinä osannut aavistaakaan. Toki lukuvuoden startatessa Nappula on arkipäivisin muutamat tunnit esikoulussa, jolloin toimin lähinnä kävelyseurana hoitopaikalle ja takaisin.

Rehellisesti sanoen ajatukset omasta kotiäitiydestä ovat edelleenkin hyvin ristiriitaiset.

Olen iloinen siitä, etteivät päivämme ole aamusta iltaan sekuntikellon kanssa siirtymistä sängystä – hoitoon ja töihin – ruokakauppaan ja ruoanlaittoon – iltatoimiin ja nukkumaanmenoon. Vaan päivissä on joustovaraa ja tarpeentullen sitä pööpöilyaikaa. Sitä ainakin meillä tarvitaan. Säiden salliessa voimme tehdä äidin ja lasten yhteistä kivaa ja käydä retkeilemässä. Tai lukea vielä yhden kirjan lisää. Tai tehdä vielä yhden rakennelman dublolegoista. Varsinkin tällä hetkellä kun mies tekee pitkiä työpäiviä ja matkustaa töidensä vuoksi ajoittain paljonkin, ei meidän arki toimisi ilman toista enemmän kotona olevaa aikuista. Sitä saattaa kuvastaa jonkin verran nelivuotiaan Nappulan toissailtainen kommentti Tuleeko isä joku päivä käymään kotona?

Tosiasiassa en jaksaisi tai olisi jaksanut näin kauaa kotonaoloa, jollei minulla olisi täällä samassa tilanteessa olevia kavereita ja tuttuja. Niitä, jotka ovat osittain tai kokonaan kotona, mikä on (osa-aikatyö) oman kokemukseni mukaan Irlannissa huomattavasti tyypillisempää kuin Suomessa. Sellaisia, joiden kanssa voi treffata keskellä normi-ihmisen työpäivän kahvikupposen ääressä tai leikkipuistossa tai ihan vain jutella lämpimikseen vanhempi-lapsikerhoissa. Ilman näitä tuttavuuksia olisin varmasti hyppinyt seinille jo aikapäiviä sitten.

Se, että saan tarvittaessa muutakin seuraa kuin lapset ja elomme toisinaan velloo eteenpäin ilman sen suurempia velvoitteita, myönnän kuitenkin kaipaavani jotakin muuta tämän puhtaan kotonaolon rinnalle. Ihan niinkin yksinkertaisia asioita, kuin niin sanottuja aikuisten juttuja. Enkä tarkoita tällä pelkästään sitä, että saisin puhua jonkun kanssa ilman, että homma keskeytyy johonkin epämääräiseen huutoon tai tapahtumasarjaan. Vaan, tekemistä ja miettimistä, jotka pyörivät muunkin kuin mitä tänään syötäisiin, lasten tai minkä värisiä pyykkejä pestään -ajatusten ympärillä. Toisinsanoen kaipaan päälleni vähän muutakin tekemistä, ennenkuin aivoni nollautuvat täysin. Sillä välillä tuntuu siltä, että pitkä elo kotona on saanut minut todelliseen tyhmiötilaan.

Siitä huolimatta, etteivät mietteet kotiäitiydestä ole pelkästään maailmaa syleileviä, olen kuitenkin tyytyväinen, että tällainenkin jakso – ennalta käsikirjoittamaton jakso – on tullut nähtyä ja koettua. Tuskin tässä enää kovin montaa vuotta menee, kun saan olla se pienten ihmisten maailman halutuin tyyppi.

Lehmän hönkäys

Pienellä takapihallamme on harvoin sellaisia hetkiä, että siellä tarkenisi oikeasti istuskella. Ainakaan iltaisin. Vaikkei meri ihan vieressä olekaan, viilentävät Atlantilta tulevat tuulahdukset kummasti pieniä tiluksia. Toisinsanoen takapihalla tuulee käytännössä aina ja yleensä viileästi.

Tässä eräänä iltana sääntöön tuli kuitenkin pieni poikkeus. Istuin takapihan haaveilutuolissa pitkä kesämekko päälläni. No, okei olin kääriytynyt vilttiin, mutta jo se, että kykenin illalla istumaan takapihalla paleltumatta tai kastumatta oli iso juttu.

Harvinaisen illan tunnelman maksimoidakseni kävin kaatamassa lasillisen punaviiniä ja kutsuin miehen seurakseni.

Siinä sitä sitten istuimme höpöttelemässä pienevässä illassa kynttilän liekin lepattaessa iloisesti viereisellä pöydällä. Kauempaa kantautui musiikkia meneillään olevilta festivaaleilta.

Kesken jutustelun jostakin hyvin läheltä kuului kolahduksia ja epämääräistä ääntä. Ihan varmasti joku liikkui talon kulman takana! Jos olisin istunut pihalla yksin olisin varmasti tarrautunut kiinni nurkaan nojailevaan lasten pihaharjaan ja luikkinut mitä nopeammin sisälle. Kun meitä oli kerran paikalla kaksi, tulin varmistaneeksi kuuleeko toinenkin nuo äänet? Epäselvyyksien välttämiseksi viinilasillisesta oli tässä vaiheessa nautittu noin kolme siemausta. Ihan kuin joku liikkuisi pihallamme, totesi mieskin.

Pian epämääräisen kuljeskeluäänen päätti syvä ja matala hönkäys. Syvää hönkäystä seurasi noin viisitoistalitraisen virtsarakon rivakka tyhjentäminen ja tyytyväinen nahkahännän huiskaus kohti pimenevää iltataivasta. Sehän on lehmä! Tajusimme molemmat.

On taas se loppukesän aika, kun lehmät saapuvat takapihaamme rajaavalle pellolle. Lehmiä ei korkeiden pensaiden ja puiden vuoksi pihalta näy, paitsi silloin kun kipuaa pihan korkeimmalle kohdalle, pienen mäentöppäreen päälle kuikuilemaan. Mutta parhaimmillaan muutaman metrin päässä töpsyttelevät lehmät välillä kuulee ja se jaksaa edelleen ihmetyttää entistä kaupunkiasukkia.

Pian puolitoista vuotias Paddy on oppinut myös tunnistamaan lehmän ja sen nähdessään hän toteaa aina iloisesti ammuu. Useamman kerran päivässä istummekin sylikkäin vierashuoneen sängyn laidalla ja kurkimme ikkunasta läikikkäitä ruohonsyöjiä. Niiden seuraaminen tuntuu rauhoittavan meidän molempien mieltä.

Aurinkohaaveita

Palasimme tasan kolme viikkoa sitten takaisin Irlantiin. En tiedä voinko uskoa tätä itsekään todeksi, mutta yhtä päivää lukuunottamatta joka ikinen päivä tuon kolmen viikon aikana on satanut vettä. Toisinaan taivaalta tulee vain sitä ikuista sumutinpullosadetta ja toisinaan kuin saavista kaatamalla. Jos jotakin hyvää, niin sentään lämpötilat ovat olleet vielä suhteellisen kelvolliset, siinä viidentoista – kahdenkymmenen välillä ja kosteusprosentti keikkuu siellä tavannomaisessa 80% tai reilusti päälle, joten sateista huolimatta ei ole varsinaisesti kylmä päässyt tulemaan.

Mutta kyllähän se silti ketuttaa. Tuo ainainen sade ja läpitunkeva kosteus. Varsinkin kun tietää sen, ettei se tähän lopu vaan meno yltyy syksyä päin mentäessä.

Uskokaa tai älkää, mutta tuolla sankan pilviverhon takana on vuoristo.

Kahden ja puolen viikon jälkeen aloin jo syöttämään lakkoilevan Ryanairin sivuille lentotietoja lähikentältä Espanjaan. Haaveilin viikosta tai vajaasta Espanjan auringon alla. Siitä, että saisi kulkea vielä viikon huolettomasti hameessa tai shortseissa ja vetäistä varvastossut jalkaan, eikä antautua täysin sadevaatteille.

Keltaisiin haaveisiin tuli vain yksi isompi särö. Sitä säröä kutsutaan käytännön järjestelyksi.

Miehellä ei ole mahdollisuutta lähteä tällaiseen aurinkojahtiin. Toisinsanoen valittavissa olisi lähteä yksin kahden lapsen kanssa. Hetken jo meinasin, että mikäpä siinä! Kyllähän se menisi, möllöttäisimme altaassa ja naukkailisimme evääksi auringonkypsyttämiä hedelmiä.

Kunnes pysähdyin järkeilemään asiaa uudemman kerran. Nauttisinko tosissani lentomatkoista ja muusta matkasähellyksestä noiden kahden kanssa? En. Jos olen kahden uimataidottoman kanssa liikenteessä, pääsenkö itse uimaan? En. Tilanteen kruunaa vielä se, että yleensä hymyilevä, hyväntuulinen ja hyvin syövä Paddy on ollut viime viikot kaikkea muuta kuin oma itsensä. Toisin sanoen meillä on menneet viikot mönkinyt perseeseen ammuttu karhu, jonka metsässä kaikki on väärin päin ja marjatkin hukassa. Mikä lie aikainen murrosikä alkanut. Lähinnä olen laskenut hitaasti päässäsi kymmeneen – kymmeniä kertoja, että oma pää ja pakka pysyisi edes kutakuinkin kasassa sen kaiken mielenosoituksen keskellä.

Kun speksit ovat tässä ja mahdolliset matkaseuralaiset kaikkea muuta kuin hyväntuulisia. Kannattaa ne kesäreleet ehkä suosiolla kasata kaapin perimmäiseen nurkkaan. Ottaa sadevaatteet hollille ja etsiä ihan vain sitä omaa sisäistä aurinkoa.

Vauvantuoksua

Kävin eilen kaverini luona katsomassa hänen hiljattain syntynyttä vauvaansa. Ja samalla vasta valmistunutta, kauniille paikalle luonnon keskelle upotettua uutta kotia.

Irlannissa kun ollaan, niin lapsi ei tietenkään ollut ensimmäinen tai toinen - vaikka toki niitäkin järjestyksen ylläpitämiseksi tarvitaan - vaan kolmas. Saavuin paikalle kahden oman - toisen, joka olisi vain halunnut leikkiä oman nukkansa kanssa ja toisen puolimörököllin kanssa. Voitte ehkä kuvitella, etten saapunut pelkästään hiljaiseen uutuuttaan hohtavaan vauvantuoksuiseen kotiin, vaan sellaiseen jossa oli jo ennestään elämää ja niitä elämän ääniä toimme tullessamme vähän lisää.

Muistan kuinka moni totesi minulle molempien lasteni kohdalla näinkö pieniä nämä olivatkin! Ja ihmettelin, etteikö sellaista muka muista. Vaan niinpä jäin itse itselleni kiinni saman asian toistelusta. Kyllä vain kuukausi sitten syntynyt vauva on pieni! Pieni avuton nyytti, jonka itkukin oli vielä - noh usein toistuvaa, mutta hiljaista.

Otin vauvan syliini, nojaamaan olkapäätäni vasten ja annoin kaverilleni vapaat kädet toimia. Näköjään oma heilumisliike toimi edelleen, sillä itku loppui pian. Ja siihen se pieni, kevyt ihmisenalku nukahti olkapäälleni. Tuhisi ja oli. Tämmöistäkö tämä oli? kyselin itseltäni ja katsoin ikkunasta, kun se toinen joka olisi halunnut leikkiä vain nukkensa kanssa kirmasi menemään kaverin lasten kanssa ja se puolimörökölli oli löytänyt lattialta jotakin kiinnostavaa tutkittavaa.

Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät ole koskaan poteneet vauvakuumetta. Mutta siitä huolimatta myönnän, että kyllä tuollaisen pikkuruisen nyytin pitämisessä on jotakin taikaa! Kuunnella pienen tuhisevaa hengitystä ja tuntea lämpöä. Ja nähtävästi tuollaisella hetkellä unohtaa autuaasti ne loputtomilta tuntuneet katkonaiset yöt, jatkuvan väsymyksen ja pukluiset harsot.

Ajoimme takaisin kotiin, kunhan olin saanut ensin patistettua sen lapsen liikkeelle, joka halusi leikkiä vain oman nukkensa kanssa. Ja kuuntelin koko kotimatkan kuinka hän olisi halunnut jäädä vielä leikkimään kavereiden kanssa. Kotona näin naapurin miehen puuhailemaan pihassaan ja kerroin hänelle olleemme kyläilemässä samassa lähikylässä, josta naapurinmieskin on kotoisin. Oli kaunis uusi talo ja suloinen vauva, huokailin. Jonkun ajan päästä nekin ovat vanhoja, niin ne talot kuin ne vauvatkin! Totesi naapuri ironisesti ja jatkoi rännin korjaamista. Omalta takapenkiltä kuului sen verran mekkalaa, että oli parempi päästää mekastajat ulos ja mennä kiireesti lämmittämään ruokaa sitä tarvitseville.

Elokuu on lomakuu

Teimme paluun vihreälle saarelle elokuun alussa. Mies palasi sorvin ääreen. Minulla ja lapsilla on vielä menossa jonkinlainen lomankaltainen välitila.

Elokuu on Irlannissa vielä täysi lomakuu, tarkoittaen sitä, että esikoulut, koulut ja harrasteet ovat vielä lomalla ja alkavat/jatkuvat syyskuussa. Nappula tosin käy elokuun ajan kahtena aamupäivänä viikossa päiväkodissa, samassa paikassa, jossa hän on esikoulussa. Toive tähän tuli hoitajien puolelta. Taka-ajatuksena on Nappulan englanninkielenkehitys. Ja ratkaisu on vaikuttanut oikein hyvältä. Parina päivänä aamusta noustaan kellon voimalla, toimitaan enemmässä tai vähemmässä yhteisymmärryksessä ja lähdetään liikkeelle. Muina päivinä ollaan kuin Ellun kanat ja toimitaan suurimmilta osin painovoiman ja nälkätilan ohjaamina.

Sosiaalisista suhteista huomaan lomakauden olemassaolon. Monet kaverini ovat matkoilla tai menossa reissuilleen myöhemmin elokuun aikana – etenkin ne, joiden juuret ovat jostakin toisesta maasta kuin tältä tuuliselta saarelta. Monen kohdalla reissu kotimaahan on vasta edessäpäin.

Tässä pienessä ja tavallisessa irlantilaisessa pikkukaupungissa lomakuun huomaa myös siitä, että turistibusseihin ja ryhmiin törmää tuon tuosta. Monet ohikulkumatkalla tai piipahtamassa hetken ennen siirtymistä seuraavaan etappiin. Emme siis asu varsinaisessa turistikeskittymässä. Viikon aikana olen kuitenkin opastanut vaellusvermeisiin sonnustautunutta jenkkiryhmää ulkoilureitin alkuun ja toista porukkaa ruusupuistoon ja yhtä pariskuntaa sairaalaan. Tällä viimeisellä nyt ei varmaan ollut mitään tekoa turismin kanssa. Jokatapauksessa rattaita lykkivä emäntä näyttää ilmeisesti aina sopivan paikalliselta neuvonantajalta.

Elokuun lopulla pikkukaupungissamma järjestetään vuoden suurin tapahtuma Rose of Tralee. Kauneuskilpailut, joiden ympärille on kasattu kaikenlaista muuta enemmänn ja vähemmän yhteensopivaa ohjelmaa. Ja sen valmisteluja ei ole voinut jättää huomaamatta. Paikat, jotka muuten repsottavat ympäri vuoden puunataan nyt kuntoon. Heijastinliivein sonnustautuneilla työmiehillä on selvästi kiireisempää kuin monina muina vuodenkierron päivinä. Kävelytietä reunustavia lahonneita aitoja uusitaan, rikkaruohoja kuokitaan ennätysinnokkaasti ja ryteikköidet pusikot saavat uusia muotoja. Keskustan pääkaduille on laitettu ruusukuviodut koristevalot ja päänäyttämönä toimiva teltta on noussut täyteen korkeuteensa.

Siitä huolimatta, että saan lasten kanssa ottaa tämän kuukauden vielä lunkimmin odotan jo hieman salaa selkeämpää rutiineihin siirtymistä. Mutta nautitaan nyt vielä tästä. Toiveena olisi saada tietysti lomaan sopivia, mahdollisimman vähäsateisia päiviä, mutta taitaapa kolahtaa utopististen asioiden toivelaatikkoon.

Suomihavaintoja

Vuosi on monelle lyhyt, mutta minulle pitkä aika siitä kun olin edellisen kerran vieraillut Suomessa. Ja tiedättekö, aika montaa asiaa tuli katseltua vihreiden linssien läpi tai sitten sain todeta vain, että tällaisia muutoksia!

Ihan ensinnäkin kun oleili Suomessa pääosin heinäkuussa, huomasi koko maan – tai ainakin siltä osin kun siellä itse kierteli – olevan lomalla. Niin, tuttu juttu ja tietäähän sen, mutta asian oli jokseenkin unohtanut, että käytännössä koko Suomi lomailee heinäkuussa. Porukka oli rennolla tuulella ja lähikaupassa saattoi törmätä paidattomaan kesälomahessuun. Tällaiseen paidattomaan kauppakumppaniin en nimittäin uskoisi ikinä törmääväni Irlannissa. Eikä täällä sen lisäksi tällaiseen lomailukulttuuriinkaan pääse käsiksi. Maassa toki vierailee paljon turisteja kesäkuukausina, mutta Suomenkaltaisia pitkiä kuukauden kestäviä kesälomia ei tunneta.

Helsingissä ja Turussa ei voinut välttyä törmäämästä sähköpotkulautoihin, joita oli keskusta-alueilla kaikkialla. Hujan hajan parkissa tai sitten niillä huristeltiin kovaa kyytiä paikasta toiseen. Asiasta innostunut emäntä päätyi ihmettelemään miten tällaisen laudan kyytiin pääsee? Ja siihenhän tarvittiin app, ihan niinkuin moneen muuhunkin asiaan. Näiden teknologiaseikkojen myötä olen huomaamattani siirtynyt melkeinpä kivikaudelle. Siinä missä Suomessa asian kuin asian pystyy hoitamaan netissä tai jonkin app:n välityksellä, hoituu moni samankaltainen toiminta Irlannissa edelleen puhelimitse tai kirjeitse. Kaikkien teknologiahienouksien äärellä tämä emäntä totesi olevansa mummoutunut ja mietti mistä löytyisikään se lähin pankkiautomaatti, sillä pitäähän sitä käteistä nyt aina olla mukana!

Vegaanibuumi tuntui tulleen Suomeen oikein isolla vimmalla. Asialle vihkiytyneitä ravintoloita löytyi keskustakävelyiden aikana useita. Tai vähintäänkin se vegaanivaihtoehto oli tarjolla. Puhumattakaan kauppojen valikoimista. Täällä saarella noista(kin) asioista tunnutaan olevan vielä melkein valovuoden päässä.

Suomessa ruokakauppojen valikoimat saivat aikaan intoa. Vitsi mitkä tarjonnat jopa pienissä lähikaupoissa! Ja ette kuule arvaakaan kuinka hyvälle ihan tavallinen viili maistui pitkän paussin jälkeen. Ruokakauppojen valikoimien lisäksi ilahdutti isosti se tuttu juttu, joka tältä saarelta valitettavan monesta paikasta puuttuu - nimittäin irtohedelmien ja vihannesten myynti. Oli oikein ilo pakata juuri sen verran monta tomaattia kuin oli tarve, eikä raahata kotiin järjettömän monta valmispakattua muovilootaa täynnä hedelmiä tai vihanneksia.

P.S. Kirjeitä Shanghaista -blogin Elina tekee mielenkiintoista juttusarjaa expat-puolisoista. Saattaa joku tuttukin vilahtaa siellä ;)
Käyhän lukemassa (klik)!

Paluun tunnelmia

Pieni pihamme rehottaa ja hämähäkit ovat olleet ahkeria niin sisällä kuin ulkonakin ja kutoneet seittejään suunnilleen jokaiseen mahdolliseen paikkaan. Talossa tuoksuu ummehtuneelle ja ikkunoita pidetään tuulettumisen toivossa avoinna aamusta iltaan. Tavarat on pitkälti purettu ja sijoiteltu paikoilleen. Pyykkikori pursuilee vielä. Ne puhtaat, narulla roikkuvat odottavat kuivumistaan. Lapset ovat löytäneet lelunsa ja levitelleet niitä iloisesti ympäri taloa. Sade ja kosteus ovat muistuttaneet vahvasti olemassaolostaan. Kolmen ja puolen viikon mittaisella suomilomallamme satoi vain kerran ja toisella kertaa kesäteatterin katsomossa tihutti niin vähän, etten tajunnut edes suojautua. 

Olin henkisesti varautunut siihen, että palaamisen jälkeen olen useamman päivän jokseenkin allapäin. Yrittäen kasata itseäni loman jäljiltä ja asetella itseäni siihen irlantimuottiin. Kumma kyllä, tällä kertaa ei käynyt niin. Tuntui hyvältä palata, ihan siitäkin huolimatta, että kokemuksesta tiesin hämähäkkien kolttoset ja arvasin, että kaappiin jäänyt näkkileipä ei enää rousku ja suola on kostuessaan jämähtänyt purkkiin.

Kolme ja puoli viikkoa Suomessa kului nopeasti. Tekemistä ja näkemistä riitti. Oli ihanaa nähdä ystäviä, kavereita ja perhettä pitkästä aikaa. Tehdä sekä uusia että tuttuja juttuja ja syödä sellaisia herkkuja, joita olen täällä ollessa toisinaan kaivannut. Nautin myös niistä vanhoista tutuista jutuista, jotka tällä kertaa tuntuivat lähes uusilta. Kävellä tuttuja katuja pitkin, joita on tullut talsittua eri vuoden ja vuorokauden aikoina satoja kertoja. Tällä kertaa reiteiltä löytyi jotakin uutta. Onko tuo talo ollut aina tuon värinen? Mistäs tähän on kasvanut tällainen suuri puu? Tämä näyttää jotenkin erilaiselta kuin ennen. Niin, asioita ja paikkoja, niitä tuttujakin tuli katsottua uudella silmällä. 

Suomiviikkojen aikana tunsin itseni sopivalla tavalla turistiksi tutuilla kulmilla. Onnistuin myös mokaamaan niiden entisten tuttujen juttujen kanssa. Ryttäsin metallitölkin keräyslaatikkoon, kunnes muistin, että hei, täällähän saa pantin juomatölkeistä! Jätin hedelmät punnitsematta kassalle mennessä. Tervehdin vieraita ihmisiä. Ja koska olen nyt poistunut maasta, uskallan tunnustaa, että ajoin autoa väärällä kaistalla ja vieläpä koukkasin liikenteenjakajan väärältä puolelta. Huolestuneille tiedoksi, että auto on palautettu kolaroimattomana appivanhemmille.

Menneisiin viikkoihin mahtui paljon. Ehkä sen vuoksi tuntui hyvältä palata takaisin Irlantiin. Halutessani saan olla hetken olematta sosiaalinen ja antaa ajatuksia tulevalle. Ehkä loma oli kaikin puolin niin onnistunut, että oli valmis palaamaan ja solahtamaan takaisin tähän kuplaan. Tai ehkä tämä tuntuu juuri tällä hetkellä oikealta paikalta olla.
Niin tai näin, tiedän että sateiden lakattua piha villiintyneine nurmikkoineen, rikkaruohoineen ja puskineen kaipaa raivaajaa.