Neljä ja nolla

Oheisessa kuvassa näet emännän. Kuvan emäntä on puuhaillut viime päivät muuton tiimellyksissä. Leikkinyt muuttoautoa ja kuskaillut erinäistä tavaraa ja maalaustarpeita julkisilla ja kävellen kaupasta ja lainakodista uuteen osoitteeseen. Pakannut, purkanut ja kulkenut epämääräisten tavaroiden kanssa paikasta toiseen.

Oheiseen kuvaan valmistautuessaan hän on ollut erittäin luovalla tuulella ja vääntänyt lasitavaran suojana olleesta käärepaperista numeron – numero pysyi hieman paremmin koossa, kun sitä vahvisti käteen osuneella lahjapaperinarulla. Lahjapaperinarun hän sai aamulla avaamastaan paketista. Emännän kasvoista ja suun asennosta saatat havaita joku hämmästyneen sekaista järkytystä tai viitteitä eräästä soikeasta numerosta.

Hämmennys, paketti, naru ja kynttilät kakkupalan päällä muistuttivat vahvasti uudesta vuosiluvusta, jolle siirryin tänään.

Ne ovat neljä ja nolla.

En siis voi valehdella olevani enää kakskytviis tai kolmekymppinen. Mieleltäni voin onneksi olla ihan mitä vain! Mutta tiedättekö, ei tämä hullummalta tunnu tämäkään. Ehkä pari uutta naururyppyä, muutama aivosolu vähemmän, muttei vielä kremppaavia niveliä. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Juhlat jäävät tällä haavaa aamuiseen lauluun ja kakkuun, illalla saatan jopa hullutella sen verran, että skoolaan pienellä oluella. Myöhemmin keväällä pääsen lahjan muodossa hyppimään nuoruuteni musiikin tahdissa keikalle. Ja kiva olisi luvata, että myöhemmin keväällä näitä pyöreitä juhlitaan ihan oikeastikin – se jääköön vielä nähtäväksi, tuumitaan kun näistä muista härdelleistä selvitään.

Nyt lähden matustelemaan miltä tämä uusi kymmenluku tuntuu.

Kyllä taksikuski tietää

Minua on huvittanut nämä pikkukaupungin jutut. Tiedättehän, sellaiset jutut, jotka melkein kaikki tietävät. Yhtenä hyvänä esimerkkinä tästä ovat taksikuskit, joista ajattelin kertoa teille muutamankin tarinan tosielämästä.

Täällä saaren syrjällä ei ole mitään yleistä taksikeskuksen numeroa, vaan jos haluat tilata taksin, on sinun tiedettävä jonkun taksikuskin puhelinnumero.

Itse haalimme ensimmäiset taksinumeromme ihan täällä elomme alkukynnyksellä. Kävimme syömässä jossakin pubissa ja sanoin miehelleni, että olisikohan viisasta selvittää hätä- ja taksinnumero, ihan kaiken varalta. (tuohon aikaan meillä ei toiminut netti kotona, eikä minulla ollut paikallista puhelinliittymää, joten ystäväni Google ei osannut auttaa asiassa). Niinpä tarjoilija rustasi meille lapulle molemmat numerot. Ja tuo paperilappunen on edelleenkin tallella. Lisää taksien numeroita on kertynyt, kun taksin on ottanut tolpalta ja kuski on antanut käyntikorttinsa. Sittemmin olen säästänyt kolmen eri taksikuskin numeron.

Taksia tulee tällä hetkellä käytettyä aika vähän, käytännössä silloin jos olen kavereiden tai miehen kanssa ulkona syömässä ja tulen myöhään illalla kotiin. Mies käyttää taksia tuon edellä mainitun lisäksi, jos lähtee aikaisin aamulla työmatkalle tai vastaavasti palaa sen verran myöhään, että minä ja lapset emme pääse häntä lentokentältä tai rautatieasemalta hakemaan.

Raskaana ollessani sen sijaan käytin taksia huomattavasti useammin, koska paikasta toiseen vaappuminen alkoi olemaan turhan vaivalloista ja matkat, jotka normitilassa kävelen leikiten vaativat useita pysähdyksiä ja huilitaukoja.

Tuohon aikaan kävin myös arki-iltana äitiyspilateksessa, josta tulin aina kotiin taksilla. Otin taksin tolpalta ja niin ensimäisellä, toisella, kuin kolmannellakin kerralla ratin varressa sattui olemaan sama kuski. Joka tässä vaiheessa tuttavuuttamme totesi, sinä oletkin se suomalainen, muistankin jo missä asut. Aksentin lisäksi vahvana tunnistuskeinona oli suuren suuri kangaskassi, jossa kannoin pilatestunnilla tarvittavaa tyynyä ja peittoa. Neljännellä kerralla päätin vaihtaa taksitolppaa, mutta kuinka ollakaan, niin oli tehnyt myös tuttu taksikuski ja yhteinen matkamme jatkui.

Viime viikonloppuna tarvitsimme taksia. Mies oli tilannut taksin vakiokuskiltaan eli häneltä, jonka numeron saimme aikojen alussa. Takapenkillä mies mietiskelikin, että alussa oli jotenkin kummallista, että jo soittaessa taksin, kuski tiesi kuka soittaa ja mistä tulla hakemaan. Sittemmin hän on tykästynyt asiaan, että tuttu kuski on vastassa. Ja siinä he sitten sopivat jo tuttavallisesti tulevan viikon aamunoutoja lentokentälle, mies ja kuski. Olimme tällä kertaa matkalla kaverimme synttäreille. Juhlat järjestettiin sankarin kotona, joka on kaupunkialueen ulkopuolella. Tuollaisille alueilla oleville taloille ei ole osoitetta, vaan talo tunnistetaan joko aluekoodin tai talon nimen mukaan. Meillä ei ollut tiedossa kumpaakaan, vaan annoimme taksikuskille ohjeita mihin suuntaan ajetaan – olimmehan käyneet siellä lukemattomia kertoja. Päästessämme katulamppujen ulottumattomiin eli kaupunkialueen ulkopuolelle mutisin takapenkillä, että paikan tunnistaminen näin pimeässä onkin vähän haastavampaa. Taksikuski siihen sitten kysymään, että mihin olemme tarkemmin ottaen menossa? Vastauksena kerroimme eräille 50-vuotisjuhlille. Menettekö Ronanin (nimi vaihdettu) 50-vuotisjuhliin? Minä tiedän missä hän asuu! Kertokaa hänelle minulta hyvät 60-vuotisonnittelut, taksikuski virnuili ja lupasi tulla noutamaan meidät samasta paikasta yön pikkutuneilla.

Kahdeksan hassua irlantilaista tapaa

1. Käytetään ulkokenkiä sisätiloissa

Ulkokengät pidetään sisällä jalassa niin kotona kyläreissuilla kuin päiväkodeissa ja kerhoissakin. Irlantilaisissa kodeissa ei näe kenkätelineitä eteisessä, mutta sen sijaan paikallisen rouvan päivittäisiin rutiineihin kuulu jokapäiväinen lattioiden luuttuaminen – sattuneesta syystä. Salille tai muuhun liikuntaharrastukseen mennessä, ne treenikengät on vaihdettu jalkaan jo kotona eli niin sanottuja sisäpelikenkiä ei Irlannissa tunneta.

2. Säästä keskusteleminen

Sää on aihe, josta voi aina puhua. Sinäänsä ymmärrettävää, että siitä riittää puhetta, koska sää voi helpostikin muuttua vähintäänkin sen viisi kertaa päivässä äärilaidasta toiseen. Perusharmaasta sumutinpullosateesta – kaatosateeksi– rakeiksi – ukkoseksi – auringonpaisteeksi ja päälle vielä sopivasti tuulta. Mutta niin siitä jaksetaan aina vain keskustella sekä ottaa lähes varmoja katsantoja tulevaan millainen sää on huomenna tai loppuviikosta. Ihan niin kuin sen joku tietäisi. Vaihtuu kumminkin.

3. Puhelun päättäminen

Irlantilaisilla on hassu tapa päättää puhelinkeskustelu. Tämä sama toteutuu ihan siitä riippumatta oletko soittanut kaverille, lasten päivähoitoon tai lääkärin vastaanottoon. Puhelun päättyessä nimittäin hoetaan bye -sanaa kiihtyvällä temmolla vaikka kuinka monta kertaa. (sano kymmenen kertaa perätysten tosi nopeasti bye – siltä se kuulostaa).

Omaan korvaani se kuulostaa siltä, että puhuja haluaisi päästä eroon toisesta osapuolesta, ja bye :ta hoetaan niin monta kertaa, että se toinenkin osapuoli tajuaa puhelun päättyneen. Mieheni teoria tähän puhelun loppuseremoniaan on, että kyseessä on kisa, kumpi ehtii sanomaan viimeisen bye:n.

4. Juoman valmistaminen toiselle

Kun menet käymään jonkun luona kylässä saat melkein heti keittiöön astuessa kysymyksen Otatko kahvia vai teetä? Jos juot teetä, niin älä oleta saavasi mitään muuta kuin ruskeaa pussiteetä. Irlantilaiset rakastavat omia Barry's ja Lyons teitään ja ne juodaan tietysti maidon kanssa. Otatpa teetä tai kahvia, niin juoma valmistetaan sinulle kahvin ja sokerin laittamista myöden. Jos satutut vierailun aikana nauttimaan vielä toisenkin kupillisen samaa kuumaa tavaraa, niin jostakin syystä kahvi-/teekuppi tavataan pestä aina näiden kaatojen välissä. Pesu ja uuden kupin valmistaminen tapahtuu tietysti talon emännä/isännän toimesta.

5. Peruna, peruna ja vielä kerran peruna

Noin äkkiseltään ei tule juuri ruoka-annoksia mieleen, johon ei kuuluisi peruna. Ainakin jossakin muodossa. Ranskalaisina, keitettynä tai muussina. Peruna tuntuu olevan vähän joka ruoka-annokseen kuuluva kylkiäinen, joka tarjoillaan omassa astiassaan. Irlantilaisittain salaatti ja ranskalaiset tai lasagne ja ransalaiset ovat ihan perusyhdistelmä.

6. Pukeutuminen

Pukeutuminen sään mukaan, no sitä harvemmin näkee. Sateessa vedetään helposti pelkkä huppari päällä. Toppatakki voidaan vetää ylle kelien hivenen viiletessä, mutta toppatakin kaverina voidaan hyvin käyttää shortseja. Shortseja näkee käytettävän myös silloin, kun suomalaisittain on vedetty tuulen-ja vedenpitävää kerrosta päälle ja silti kalseus menee luihin ja ytimiin. Kylmien kelien tullessa viihteelle menevät irlannittaret kipsuttelevat korkeissa sandaaleissaan ja lyhyissä mekoissaan, ilman sukkahousuja tietenkin. Välillä tuntuu, että niitä viilenempiin keleihin sopivia saapikkaita käytetään silloin kun niille ei säiden puolesta olisi vielä tarvetta.

Viileällä säällä ihmiset saattavat sisätiloissa, kuten kahviloissa istua se toppatakki päällä, tosin viereisessä pöydässä on yleensä aina se joku t-paitasankari, jota ei viilentyneet kelit paljoa pidättele.

7. Kävelemisen kauhistelu

Vaikka irlantilaiset tuntuvat harrastavan viikonloppukävelylenkkejään, on niin sanottu hyötyliikunnaksi laskettava käveleminen lähes utopistista. Hyvin harva kävelee sitä puolta kilometriä lähikauppaan tai muille pikkuasioilleen vaan hurauttaa sen autolla. Sen vuoksi tällainen paikasta toiseen käveleminen jaksaa herättää ihmetystä ja lähes kauhistelua – kävelitkö koko kahden kilometrin matkan tänne? Yleensä parempi jättää mainitsematta, että myös lapsi kävelee helposti ne matkat, kun on siihen tottunut. Jos kyseessä on sateinen sää tarjotaan autokyytiä eittämättä. Siihen harvoin riittää selitykseksi, että varauduttu on, löytyy veden- ja tuulenpitävää vaatetusta.

8. Nimen toistaminen

Irlantilaiseen puhetyyliin kuuluu juttukumppanin nimen toistaminen. En mahda sille mitään, että monesti näissä tilanteissa minulle tulee olo, kun olisin juttusilla jonkun myyntihemmon kanssa. Hei Riikka, kuinka voit? Onko sinulla suunnitelmia viikonlopulle Riikka? Ahaa, sehän ihanaa. Oletko käynyt siellä aikaisemmin Riikka?

Lehmän hönkäys

Pienellä takapihallamme on harvoin sellaisia hetkiä, että siellä tarkenisi oikeasti istuskella. Ainakaan iltaisin. Vaikkei meri ihan vieressä olekaan, viilentävät Atlantilta tulevat tuulahdukset kummasti pieniä tiluksia. Toisinsanoen takapihalla tuulee käytännössä aina ja yleensä viileästi.

Tässä eräänä iltana sääntöön tuli kuitenkin pieni poikkeus. Istuin takapihan haaveilutuolissa pitkä kesämekko päälläni. No, okei olin kääriytynyt vilttiin, mutta jo se, että kykenin illalla istumaan takapihalla paleltumatta tai kastumatta oli iso juttu.

Harvinaisen illan tunnelman maksimoidakseni kävin kaatamassa lasillisen punaviiniä ja kutsuin miehen seurakseni.

Siinä sitä sitten istuimme höpöttelemässä pienevässä illassa kynttilän liekin lepattaessa iloisesti viereisellä pöydällä. Kauempaa kantautui musiikkia meneillään olevilta festivaaleilta.

Kesken jutustelun jostakin hyvin läheltä kuului kolahduksia ja epämääräistä ääntä. Ihan varmasti joku liikkui talon kulman takana! Jos olisin istunut pihalla yksin olisin varmasti tarrautunut kiinni nurkaan nojailevaan lasten pihaharjaan ja luikkinut mitä nopeammin sisälle. Kun meitä oli kerran paikalla kaksi, tulin varmistaneeksi kuuleeko toinenkin nuo äänet? Epäselvyyksien välttämiseksi viinilasillisesta oli tässä vaiheessa nautittu noin kolme siemausta. Ihan kuin joku liikkuisi pihallamme, totesi mieskin.

Pian epämääräisen kuljeskeluäänen päätti syvä ja matala hönkäys. Syvää hönkäystä seurasi noin viisitoistalitraisen virtsarakon rivakka tyhjentäminen ja tyytyväinen nahkahännän huiskaus kohti pimenevää iltataivasta. Sehän on lehmä! Tajusimme molemmat.

On taas se loppukesän aika, kun lehmät saapuvat takapihaamme rajaavalle pellolle. Lehmiä ei korkeiden pensaiden ja puiden vuoksi pihalta näy, paitsi silloin kun kipuaa pihan korkeimmalle kohdalle, pienen mäentöppäreen päälle kuikuilemaan. Mutta parhaimmillaan muutaman metrin päässä töpsyttelevät lehmät välillä kuulee ja se jaksaa edelleen ihmetyttää entistä kaupunkiasukkia.

Pian puolitoista vuotias Paddy on oppinut myös tunnistamaan lehmän ja sen nähdessään hän toteaa aina iloisesti ammuu. Useamman kerran päivässä istummekin sylikkäin vierashuoneen sängyn laidalla ja kurkimme ikkunasta läikikkäitä ruohonsyöjiä. Niiden seuraaminen tuntuu rauhoittavan meidän molempien mieltä.

Siitä kuuntelemisen jalosta taidosta

Aika usein tuntuu siltä, ettei tässä talossa kukaan kuuntele mitään eikä ketään. Ei ainakaan sillä tasolla, että reagoisi asioihin. Onkohan kaikkien korvissa luvattoman paljon vaikkua vai onko se vain kiinnostuksen puutetta?

Kun perheen pienimmälle antaa useamman kerran päivässä kieltoja paikkoihin x menemisestä tai tekemisestä - kuten nyt vaikka sen suihkunviemäriritilän irroittamisesta ja suuhun laittamisesta tai ruoan yltiöpäisestä heittelemisestä. Saa vastaukseksi katseen suoraan silmiin ja naurunremakan päälle. Kuultu on, muttei ymmärretty! Tai ainakaan haluttu ymmärtää niitä typeriä sääntöjä.

Sen sijaan sitä hivenen vanhempaa kun yrittää pyytää tai hoputtaa tekemään sitä tai tätä askaretta, ei vastaukseksi saa edes sitä katsetta. Kesken jääneet puuhat jatkuvat, niin kuin kukaan ei olisi ikinä koskaan yrittänytkään puuttua niihin. Ehkä ääneni on sittenkin liian hiljainen, vaikka olen aina luullut toisin?

Ei voi syyttää lapsia, kun ei vanhemmillakaan mene kovin lujaa. Ei silläkään osastolla aina kuunnella, tajuta tai yritetä ymmärtää. Tämän sisäistämiseksi annan muutaman keskusteluesimerkin lähimenneisyydestä.

E: - Meneekö sulla huomenna töissä pitkään?

M: - Ei kai mitenkään normaalia pidempään. Kuinka niin?

E: - Mä oon menossa sinne leffaan huomenna.

M: - Ai niin...

E: - Niin, että jos ehtisit sen verran ajoissa tänne, ettei tarttis tehdä ihan ovella läpystä vaihtoa.

M: - Siis kuinka niin?

E: - No kun oon menossa sinne leffaan, niinku just sanoin.

Eikä tuota nyt voi pelkästään miehen jäätymisen piikkiin voi laittaa.

E: - Kävin muuten tänään ettimässä soijarouhetta siitä yhestä terveyskaupasta. Niillä on ollut sitä myynnissä, mutta nyt hyllypaikka oli tyhjä. Kysyin myyjältäkin, muttei se tarkalleen tiennyt milloin saavat lisää. 

M: - Ai, siis mistä terveyskaupasta?

E: - En muista sen kaupan nimeä, mutta se iso terveyskauppa siinä kävelykadunpätkällä, sen ulkoiluvaateliikkeen vieressä.

M: - Mähän sanoin, että kävin siellä viikonloppuna katsomassa, eikä niillä ollut sitä myynnissä. Pelkkä tyhjä kohta hyllyssä.

E: - Ai...muistan kyllä, että puhuit siitä jotakin. Mutta muistin, että sanoit nimenomaan, että mee kattomaan siitä isosta terveyskaupasta.

M: - Ei vaan, sanoin että kävin siellä ja käy joku päivä katsomassa siitä pienemmästä liikkeestä. Tiedätkö, et säkään kyllä mitään kuuntele!

Perheen sisäinen viestintä vaatii selkeästi pientä viilausta ja toivetta siitä, että joku kuuntelisi joskus jotakin.

Kun luotto sittenkin pelaa

Joskus käy näitä hassuja sattumuksia. Asioita, joiden suhteen olet oikeastaan jo luovuttanut ja sitten yhdessä hujauksessa asiat ovatkin kääntyneet toisin.

Olen näistä autoiluasioista kirjoitellut ennenkin (täällä ja täällä). Pikakertauksena kuitenkin, että taloudessamme on yksi auto, jota mies tarvitsee päästäkseen toiselle paikkakunnalle töihin. Minä kuljen jalkaisin (lue: rattaita työntäen) kahden lapsen kanssa. Automme on miehen työsuhdeauto, jota minulla ei ole lupa ajaa. Irlannissa auton ajajat tulee kirjata erikseen autovakuutukseen. 

Taannoin kyselin useampaan otteeseen mieheltä, josko hän selvittäisi tuota vakuutusasiaa. Sain vastaukseksi yleensä Nyt on kauhea kiire töissä. Joo, yritän jossakin välissä selvitellä. Ja mitä näitä nyt oli. Jossakin kohtaa kuitenkin ymmärsin, että selvittämättömyyden syy tuskin oli vain kiireessä tai asian monimutkaisuudessa vaan enemmänkin pelossa luovuttaa autoa emännän käyttöön, joka saattaisi romuttaa koko ajopelin.

Lopetin kyselyt. Viime kesänä aloin vuokraamaan autovuokraamosta kaaraa aina silloin tällöin käyttööni muutamiksi päiviksi kerrallaan tarpeeni mukaan.

Viime viikolla mies heitti täysin puskista kommentin, että selvittää minulle autonsa ajolupaa. Koko aiheesta ei oltu keskusteltu ainakaan yli puoleen vuoteen. Syynä tähän "äkilliseen mielenmuuttumiseen" taisi olla se, mies tulee lähitulevaisuudessa olemaan jonkin verran töidensä vuoksi poissa kotoa ja voisi siten jättää auton minulle arkeamme helpottamaan.

Perjantaina mies palasi töistä lomakkeen kanssa, johon oli kopioitu ajokortini ja täytetty muutamat tiedot. Allekirjoituksen jälkeen minulla oli lupa auton käyttöön. Mietin, että tässä vaiheessa lienee parasta olla avautamatta vakuutusasianhoitamisen hankaluudesta.

Lauantaina lähdimme läheiseen ostoskeskukseen tekemään viikonlopun ruokaostoksia ja muutamia muita hankintoja. Meinasin kuitenkin alkaa jänistämään, kun mies laittoi minut kuskiksi. Vuokra-autojen kriteerinä minulla on ollut mahdollisimman pieni auto, josta näen kunnolla ulos ja jonka linjat hahmotan näillä kapeilla kiviaitojen reunustamilla teillä. Miehen auto on käytännössä kaikkea muuta. Sen kanssa omasta pihasta ulospääsykin vaatii omat kikkansa.

Ostoskeskukseen ajaessamme huomasin syrjäsilmällä miesraasun hapuilevan pelkääjänpuolen ovenkahvaa ja heittävän kommentteja nyt menee kyllä tosi läheltä muuria! Melkein rysähti rotvallin! Jätin läpät optisista harhoista sikseen ja jatkoin ajamista kieli keskellä suuta. Mies teki varmaan mielessään korjausbudjettia, eikä tainnut paljon helpottua kommentistani mihis soitan, sitten jos sattuu jotakin? Parkkeerattuani ostoskeskuksen perimmäiseen parkkiruutuun mies kysyi takapenkiltä helpottuneena eikös äiti ajanutkin hyvin? Tiesin toki enemmän kuin hyvin, että Nappula vastaa aina tällätavoin asetettuihin kysymyksiin joo. Niin tälläkin kertaa.

Sattumuksia viileässä talossa

Saimme hieman tuntumaa siitä, kun asiat talon suhteen alkavat vierimään loivaa alamäkeä. Tiedoksi niille, jotka ovat lukeneet vähemmän tätä blogia, että asioiden hoitaminen tällä vihreällä saarella etenee pitkälti omalla painollaan. Ja tieto siitä, että asioita etenkin asunnon suhteen joutuu hoitamaan, nostattaa jo valmiiksi niskakarvat pystyyn.

Reilu viikko sitten kävi niin, että olin illalla ottanut kaukosäätimen käteen ja päättänyt kerrankin nollautua sohvan kulmassa telkkarin ääressä. Alkoi kuitenkin tulemaan vilu ja vedin vilttiä päälleni. Vilu ei juuri hellittänyt. Syy selvisi pian. Patterit olivat kylmät, eikä kraanasta tullut lämmintä vettä. Öljy oli loppunut! Ihmettelimme hetken miehen kanssa, kuinka se on loppunut niin nopeasti, edellisestä täytöstä ei kuitenkaan ollut kovin pitkää aikaa. Ehkäpä sitä oli vain salakavalasti kulunut enemmän loppuvuonna, kun olimme olleet kaikki kotona. Mitään mittaria öljytankkiin ei ole, joten sen täyttäminen on aina enemmänkin omien arvailuiden varassa.

Mies sai onneksi tilattua lisää öljyä seuraavaksi päiväksi. Tulin lasten kanssa kotiin alkuillasta ja totesin, ettei se lämmitys vieläkään toiminut. Tein ne toimet, jotka osasin, mutta lämpöä, saati lämmintä vettä ei tullut. Menin vielä illansuussa kolkuttelemaan Naapurinrouvan ovelle, josko hänellä olisi antaa joku vinkki vitonen kiukuttelevaan lämmitykseen. Rouva teki kertomukseni perusteella diagnoosin samoin tein. Putkeen on syntynyt ilmalukko, paikalle tarvitaan putkimies. Ennenkuin ehdin suustani avata, oli rouva jo puhumassa puhelua. Minulla on täällä ihanat naapurit. Heiltä loppui aiemmin öljy ja nyt säilön täytön jälkeen lämmitys ei toimi. Heillä on kaksi pientä lasta. Tiedän, että on myöhä ja olet varmaan illallisella. Lainaan heille nyt omaa patteriani. Mieti voitko jättää lapsia kylmenevään taloon! Mietin taas kertaalleen, että jos omaisin rouvan kaltaiset puhelahjat, pystyisin myymään vaikka taideteoksen sokealle.

Myöhemmin illalla erittäin hankalaa aksenttia puhuva iäkäs putkimies saapui paikalle. Ilmakupla poistettiin, mutta selvisi, että se ei poistanut lämmitysongelmaa. Vika oli polttimessa ja sille ei tämä putkimies pystynyt tekemään mitään.

En ilahtunut tästä uutisesta, eikä liioin myöhään illalla töistä kotiin palannut mieheni. Me molemmat tiesimme kokemuksesta, että edessä on lukuisia yhteydenottoja vuokranvälitystoimistoon. Toimisto toimii meidän ja vuokranantajamme välikätenä ja sen kautta hoidetaan muun muassa nämä vikailmoitukset.

Seuraavana aamuna mies lähetti toimistoon sähköpostin tapahtuneesta. Ja soitti perään. Tällä saarella kaikki asiat hoidetaan puhelimitse, mutta toisinaan se sähköposti kannattaa lähettää, että yhteydenotosta jää joku jälki. Siitäkin huolimatta sähköpostit ovat kerran jos toisenkin mystisesti hävinneet jonnekin mustaan aukkoon.

Tähän sattumusten sumaan kuului tietysti vielä se, että meille oli tulossa kyläilijöitä Suomesta. Lähettelin heille ottakaa lämmintä vaatetta mukaan, meillä ei toimi lämmitys- viestejä.

Päivän aikana olin jatkanut lämmitysnappuloiden ränkläilyä ja muistin piilossa olevan virtakytkimen. Sen avulla vesi lämpenee sähkön avulla, eikä öljyllä. Hurraa, ratkaisu jääkylmän veden ongelmaan! Onnesta lähes soikeana aloin lämmittämään itselleni suihkuvettä, sekä kokkaamaan tulevia kyläilijöitä varten. Ei tarvinnut kuitenkaan kauan jatkaa näitä puuhia, kun kaikki sähkölaitteet sammuivat ja keittiössä leijaili hyvin epämääräinen haju. Kipusin sähkökaapille vain todetakseni, että kaikki painikkeet olivat siinä asennossa missä pitikin, mutta pääsulake polttavan kuuma. No nyt meiltä meni sitten sähköt, infosin miestäni. Mies soitteli uudelleen vuokranvälitystoimistoon. Itse puolestani viestittelin meille matkalla oleville vieraille, että nyt ei enää toimi sähkötkään, syökää jotakin matkalla, en pysty tekemään ruokaa. Päätin, että jos kyläilijöille ei pysty tarjoamaan ruokaa heidän saapuessaan, niin vähintäänkin heidät vastaanottaa semisti freessi emäntä ja menin suihkuun. Aivan jäätävän kylmään sellaiseen. Olo oli kuin olisi pää jäässä pulahtanut Jäämereen. Oli muuten nopein suihku ikinä.

Kuin ihmeen kaupalla sähkömiehet pölähtivät pihaan yllättävän pian yhteydenoton jälkeen. Vaihdettiin sulakkeita ja vedettiin uutta piuhaa. Sen verran oli kärähtäneen näköinen se vanha johto, ettei sähköviasta aiheutunut tulipalo olisi todellisuudessa ollut kovin kaukana. Huh! Patistin sähkömiehet vielä hommiensa päätteeksi vilkaisemaan öljypoltinta, ettei toimistolle jäisi sellaista oloa, että homma on hoidettu kun siellä on kerran käyty.

Sarjassaan neljäs lämmityksetön päivä alkoi sillä, että mies soitti taas aamusta välitystoimistoon korjaajan perään. Itse marssin paikalle myöhemmin päivällä näyttämään naamaani. Olen todennut, että joskus hommat alkavat lutviutumaan vasta siinä vaiheessa, kun käy asioimassa kasvotusten. Myöhemmin samana päivänä korjaaja ilmestyikin paikalle ja totesi öljypolttimon olevan rikki. Uuden asentamisesta pitäisi ensin neuvotella talon omistajan kanssa, mutta häneltä löytyisi kotoa varaosia, joiden avulla lämmitys saataisiin toimimaan. Korjaaja lupasi palata myöhemmin illalla osien kanssa. Tässä tapauksessa se myöhempi ilta tarkoitti seuraavaa päivää. Mutta tuli kuitenkin ja hoiti hommansa.

Tässä välissä ehti tekemään jo pienen välituuletuksen. Ihan vain todetakseen, että alakerran patterit eivät edelleenkään lämmenneet, mutta kaikesta huolimatta vesi ja yläkerran patterit lämpenivät.

Alakertaa lämmitettiin useiden päivien ajan pitämällä irtopatteria siinä huoneessa missä oli tarve olla. Mielen syövereistä alkoi tulvia muistoja omasta mummolasta, jossa lämmitettiin vain niitä huoneita joissa vietettiin aikaa, eteinen ja etenkin vessa olivat aina kylmiä. Yhtälailla huomasin muistuttelevani ovien sulkemisesta, ettei lämpö karkaa.

Reilu viikko koko tapahtumasarjan alkamisesta kuulin takapihalta ihmeellistä kolinaa. Korjaaja oli palannut uuden polttimon kanssa rikospaikalle. Ja nyt taas lämpöä pukkaa! On muuten ensimmäinen kerta, kun kerron tämän vetoisan talon olevan lämmin (siis lämmin siihen verrattuna mitä tämä useiden päivien aikana oli). Ja onnekkaita olimme myös sen suhteen, että säät alkoivat viiletä sen myötä kun lämmitys saatiin toimimaan.

Salaopas

Työnsin muutama päivä takaperin rattaita suhteellisen vilkkaasti liikennöidyn kadun vartta pitkin. Vierelleni hiljensi pakettiauto. Pelkääjänpaikalla ollut henkilö ruuvasi ikkunan auki ja kysyi löytyykö lähettyviltä McDonaldsia. Annoin ohjeet pikaruokaravintolaan ja Iso-Britannian kilvissä ollut paku lähti huristelemaan oikeaan suuntaan.

Tämä ei ollut ensimmäinen, eikä tuskin viimeinen kerta kun opastan jotakuta jonnekin. Muutama viikko sitten kävelin kaverini luota kotiin ja minut pysäytettiin kahdesti, kun ihmiset kysyivät reittiä paikkaan x. Laitoinkin kotiin päästyäni viestiä kaverilleni, että näytänköhän paikallisoppaalta keltaisessa sadetakissani? Kaverini mielestä syy ei ollut sadetakissa, vaan näytän kuulemma ystävälliseltä ja helposti lähestyttävältä. Tiedä sitten onko syy siinä, vai siinä että yksinkertaisesti kuljen jalkaisin ja minut on helppo pysäyttää? Tähän mennessä olen osannut opastaa ihmiset heidän haluamaansa paikkaan. Akilleenkantapäänäni on selkeästi kadonneet koirat. Niitäkin minulta on kysytty useasti. Että olenko nähnyt sen ja sen rotuista vifiä juoksentelemassa näillä main. Koirarodut eivät kuulu vahvuuksiini, joten näissä vainuhommissa en ole voinut olla avuksi.

Ehkä olen tietämättäni ollut edellisessä elämässäni opas.

Nämä opashommat eivät nimittäin rajoitu pelkästään ulkotiloihin.

Ei ole kerta tai kaksi kun minulta on kysytty ruokakaupassa mistä mitäkin löytyy. Ja tätä on tapahtunut Irlannin lisäksi myös Suomessa. Tässä välissä tarkennettakoon, etten asioi tarkoituksella punavalkoisissa vaatteissa Cittarissa ja vihreissä Prismassa tai minkään muunkaan kauppaketjunmukaisessa asustuksessa. Irlannissa olen saanut lisäksi useamman kerran vastailla kysymykseen mihin käytät tuota tuotetta? Kun lataan tavaroita kassahihnalle tai napsin niitä hyllystä.

Teillekin tiedoksi, että sitä tomaattipyrettä käytän muun muassa pizzan tomaattikastikkeena ja sitä kuivatuilla hedelmillä ryyditettyä siemensekoitusta heittelen aamupuuron päälle.

Todennäköisyyksiä vauvaperheessä

Toiveikkaana (ja tyhmänä) sitä kuvittelee, että jotkut asiat muuttuisivat, mutta vauvaperheessä ne vain tuntuvat toistavan samaa kaavaa. Kerta toisensa perään. 

Tässä muutamia esimerkkejä meidän arjen todennäköisyyksistä tuon puolivuotiaan Paddyn kanssa.

Paddy on edelleenkin aika kova poika pulauttelemaan. Ja niitä pulautuksiahan tulee, aina ja kaikkialle. Mutta varsinkin, jos alla on juuri pesty leikkipeitto tai juuri pesusta tullut matto. Tämä sama tapahtuu toki myös vaatteille; omiensa lisäksi myös kaikkien muiden perheenjäsenten vaatteille. Sen vuoksi olenkin todennut, että kotona on parempi hengata puolilikaisissa kuteissa, koska ne sottaantuvat kuitenkin. Ja mitä noihin vauvan vaatteisiin tulee, niin olen tehnyt havainnon, että puklut ja muut sotkut tarttuvat aina parhaiten niihin vähän parempiin vaatteisiin, eivät niinkään helposti niihin ties kuinka monet lapset kiertäneisiin, sopivasti nyhjättyihin ja ziljoonia kertoja pestyihin kotivaatteisiin.

Jos mutsi on liian hidas vaihtamaan vaippaa, on kiva heittää kaaressa kepillinen. Etenkin jos alastuloalustana on juuri pesty kylpyhuoneen matto.

Paddy ei ole missään vaiheessa arvostanut liiemmin nukkumista (epäilen vieläkin onko hän oikeasti meidän lapsemme. Ainakin oletetut vanhemmat rakastavat nukkumista). Ainakin silloin kun hänen toivoisi ja soisi nukkuvan, on pojilla usein mielessä muut puuhat. Ja vaikka hän jostakin kumman syystä olisi sikeässä unessa, herää hän viimeistään silloin kuin äiti kuvittelee saavansa pienen hetken omaa aikaa ja saa kahvin eteensä.

Paddy on tissimiehiä. Maito on edelleen parasta mitä hän tietää. Muut eväät uppoavat kovin satunnaisesti tai ainakin niitä menee vielä alas kovin pieniä määriä. Kovimmat päänkääntelyt ja ruoan pörisyttämiset tulevat yleensä silloin kun olet käyttänyt hyvän tovin ruoanlaittoon; tehnyt ja muussannut puuron tai kuorinut, keittänyt ja vetänyt blenderissä omatekoiset eväät alusta saakka. Sormiruokailukaan ei ole vielä ottanut tuulta alleen. Parhaiten maittaa kaupasta saatava vauvoille soveltuva valmispuuro. Asuuko meillä eines-Pete?

Kun kyseessä on matkanteko jollakin kulkuneuvolla, kuten junalla tai lentokoneella tai pidempi automatka, tapahtuu aina joku kakkaepisodi. Ja ne eivät koskaan ole mitään pieniä pintaraapaisuja vaan kaikkialle levittäytyvä niskapaska.

Olen käynyt keväästä saakka kuukausittain Paddyn kanssa fysioterapiassa, jossa on pyritty laittamaan pojan liikkuvuutta paremmalle tolalle. Edellisellä käynnillä olin juuri kertonut fysioterapeutille tehneemme ahkerasti hänen neuvomaansa jumppaa, mutta siitä huolimatta poika ei vielä pääse ympäri toiselta kyljeltään. Heti tämän sanottuani Paddy kääntyi siltä väärältä kyljeltään ympäri. Tiedä sitten oliko se ensimmäinen ja viimeinen kerta.

Sitähän minäkin ihmettelen!

Yksi jos toinenkin tuttu tai tuntematon on esittänyt minulle viime kuukausina samoja kysymyksiä. Yhteistä näille tutuille ja tuntemattomille on se, että he ovat nähneet minut ja puolivuotiaan Paddyn, eivät miestäni.

- Onpas sinulla iso vauva! Miehesi taitaa olla suurikokoinen? 

(Niille, ketkä eivät tiedä minua oikeassa elämästä, tiedoksi että painin itse kääpiösarjassa)

- Ei hän ole suurikokoinen.

- Jaa...

- Juu, sitä minäkin vähän ihmettelen.

- Onpa vauvallasi kauniit rusket silmät (tässä vaiheessa komentoja katsoo aina minua). Miehelläsi taitaa olla rusket silmät?

- Ei hänelläkään ole ruskeita silmiä.

- Jaahah...

- Niin sitä minäkin ihmettelen mistä tuo väri on tullut.

- Ihana vauva! En vain näe hänessä sinun näköäsi. Onko hän miehesi näköinen?

- Eipä oikeastaan.

- Vai niin.

- Näyttää sentään samalta kuin isosiskonsa vauvana.

Muillekin ihmettelijöille tiedoksi: 

Postinkantajamme on nainen ja milk mania tai pool boyta ei ole. 

ASK-dieetti

Onhan näitä. Karppaamista, kaalikeittokuureja ja Atkinsin dieettejä. Mutta oletteko kuulleet vielä ASK-dieetistä? En minäkään, ennenkuin vähän aikaa sitten huomasin vahingossa kehittäneeni sellaisen.

ASK-dieettiä suosittelen erityisesti ruuhkavuosia eläville. Niille, kenellä on aina liian lyhyet ja katkonaiset yöunet. Niille, kenen ruokailu jää aina puolitiehen. Ruoka syödään sitten kun syödään ja kun syödään, niin se nautitaan pätkissä ja loppujen lopuksi kylmänä. Niille, ketkä kelaavat päässään hätäuloskäyntien sijaintia, suunnitellen pakoa hetken rauhaan härdellin keskeltä. Ja niille, ketkä ajattelevat, että nyt mennään näillä ja mietitään sitten joskus kuinka sitä pitäisi oikeasti itsensä ravita.

Tässä dieetissä ei puhuta terveysvaikutuksista tai laihtumisesta, vaan se antaa enemmänkin pieniä selviytymiskeinoja ja mielihyvää hulina-arkeen. Ei niitä vihanneksia, vitamiineja ja protskujaan sovi unohtaa, mutta ne eivät kuulu tämän dieetin kivijalkaan.

Mielesi tekee varmaankin jo kysyä mistä kummasta ASKissa on kyse?

ASK koostuu alkukirjaintensa mukaisesti kolmesta asiasta. Keihäänkärjen muodostavat:

A alkoholi. Lasillinen viiniä tai olut tekevät ne arjen pakosuunnitelmat kevyemmiksi. 

S suklaa/sokeriherkut. Mikäpä sen parempaa kun syödä salaa suklaata. Auttaa myös pienimuotoiseen ketutukseen. Saa verensokerin nousuun ja antaa taas voimia painaa ennen kuin saa sitä oikeaa ruokaa suuhunsa.

K kahvi. Lääke ja herättäjä monien liian lyhyiden yöunien jälkeen.

ASK-dieetillä taataan vähintäänkin hetkellinen erinomaisuuden tunne. Annoskokoja suositellaan pitämään kohtuullisina.

*Vielä ei ole saatu tutkittua tietoa kuurin pitkäaikaisvaikutuksista.*

**Tämä lähes tieteellinen analyysi on kirjoitettu aamupäivällä sopivasti väsyneenä taikasana kahvin puutteessa. Ties mitä huttua tänne olisikaan tullut kirjoitettua, jos olisin ollut virkeä hyvien yöunien jälkeen ;)**

Väriä pihamaalle - asioita, joita et ennen tätä tiennyt tarvitsevasi

Matkaan hyvin epäsäännöllisesti erään pienen kylän läpi. Niinkuin suuri osa kylistä täällä päin maailmaa, niin tämänkin alueen pääväylä kulkee kylän läpi, eikä suinkaan sitä kiertäen. Muistan jo ensimmäiseltä läpiajolta jääneen mieleen erään kaupan, jonka pihalla kaupattiin muun muassa puutarhatonttuja ja niiden kavereita.

Jostakin syystä kauppa teki minuun huvittavuudellaan niin lähtemättömän vaikutuksen, että olen monesti maininnut miehelle, että joskus poiketaan siellä. Kiinnostavuuttani ei ole vähentänyt se, että mies ajaa päivittäin töihin kyseisen kylän läpi ja raportoi minulle (joo, tällaisista tärkeistä asioista meillä kotona jutellaan :) mitä hahmoja pihalla on ollut. Kuultuani kaupan pihalla olleesta normikokoisesta aasipatsaasta oli pakkomielteeni lukittu.

Nyt pääsin vihdoin pääkallopaikalle, ihan noin niin kuin oikeasti, eikä pelkästään tiirailemaan patsaita bussin tai auton ikkunan läpi. Kyseisessä kaupassa myydään lemmikkieläintarvikkeita, vinttikoiravälineistöä sekä puutarhapatsaita. Herää kysymys, mistä tällaiseen jännään liikeideakomboon on päädytty?

Nyt kun mietit mitä sinne omalle pihalle tai parvekkeelle kevään tullen laittaisit, niin äläpä unohda näitä: kaljanhimoista puutarhatonttua, ilkikurista rottaa, pyhimyksiä tai baskeripäistä possua.
Voisiko enää olla yhtään parempaa tapaa saada kateellisia naapureita?

Kun kuitenkin kiinnostuit, niin pistä viestiä. Voin aloittaa sivubisneksenä puutarhatonttujen diilaamisen!

P.S. Tiedoksi, että se normikokoinen aasipatsas lienee menneen kaupaksi kun sitä ei kaupan pihalla näkynyt. Ja meidän matkaan ei kumma kyllä lähtenyt yhtäkään patsasta. Reissu jätti kuitenkin jälkeensä iloisesti ylöspäin nykivät suunpielet.

Lisää kokista!

En ole koskaan ollut mikään suuri virvoitusjuomien ystävä. Kotiin olen ostanut limpparia lähinnä silloin, kun kylään on tullut isompi joukko ihmisiä. Pullo on saatettu vieraiden toimesta avata ja juotu lasi tai pari. Sen jälkeen se on jämähtänyt jääkaappiin, kunnes heitän sen pois siinä vaiheessa kun kukaan ei enää muista milloin se on ostettu, saati avattu. Näistä monista kerroista oppineena olenkin alkanut tuputtaa avattua pulloa limpparinlitkijöiden mukaan.

Mies sai työpaikaltaan joululahjaksi massiivisen - siis oikeasti pienen kylpyammeen kokoisen joulukorin, joka oli täytetty makeilla ja suolaisilla herkuilla. Kori pilaantumattomine herkkuineen oli jäänyt notkumaan sivupöydälle siksi aikaa kun olimme jouluvisiitillä Suomessa. Palattuamme tutkiskelin jäljelle jäänyttä sisältöä ja ihmettelin ääneen mihin nämä monen monituiset keksi- ja suklaarasiat oikein laitetaan - tunnistaen samalla omat heikkouteni avattujen makeuspakkausten suhteen. Ehkä vien näistä jonkun laatikon jonnekin mennessäni, jatkoin yksinpuheluani.
- Sen kokispullon ja jättimäisen sipsipussin voit ainakin viedä, ne eivät meillä kulu. Mies huikkasi.
-Oikeastaan mun tekee ihan hirveästi mieli tuota kokista, tuumasin.
Korin sisältöön kuului myös viini- ja baileyspullo, jotka olisivat lähtökohtaisesti kiinnostaneet minua huomattavasti enemmän, mutta tässä tilassa ne oli parempi kantaa kaapin perukoille odottamaan parempia aikoja.

Kolan viilettyä riittävästi oli sitä pakko päästä maistamaan. Minulla ei ole tämän raskauden myötä ollut mitään erityisempiä mielihaluja, mutta kolan avaamisen myötä sellainen taisi salakavalasti alkaa. On ollut "pakko" saada lasi tai pari illassa ruskeaa sihijuomaa. Pois ne omenat, porkkanat ja überterveelliset teet. Tämä emäntä on nostanut villasukkiin käärityt jalkansa sohvapöydälle ja litkinyt kokista.

Muu muu siellä, muu muu täällä

Facebookin jaksoi muistuttaa, että Turussa olisi tänä viikonloppuna ollut Uuden muotoilun kevätmarket, johon olen monena keväänä ottanut osaa. Niin olisin varmasti tehnyt tänäkin viikonloppuna ellen olisi ollut Irlannissa.

Sillä muotoilun fiilistelyn sijaan tämän emännän pesue vietti päivän maatalousnäyttelyssä!

Jo vuosia sitten suljettu laukkakisastadion ja sitä ympäröivät pellot olivat täyttyneet kojuista, esittelyalueista ja aitauksista. Parkkipaikkana toimivalle lehmien miinoittamalle pellolle oli vedetty tiiviisti kaaraa kaaran perään. Varsinaista näyttelyaluetta koristivat myytävät lehmät ja palkintosonnit. Lammasaitaukset ja hevosalueet. Käytiin siellä myös ratsastus- ja koiramittelöitä.

Eläimet ääntelivät, lapset kirmailivat ja läheiseltä lavalta raikasivat paikallisen trubaduurin sulosoinnut. Markkinameininki oli siis taattu. Vain pölypussikauppiaat ja metrilakun myyjät puuttuivat.

Lapsille oli järjestetty tekemistä pomppulinnoineen ja kasvomaalauksineen. Meille riitti ihmetyksen aihetta ihan riittämiin eläimissä, traktoreissa ja höyrykoneessa.

Paikalle oli kokoontunut koko kulmakunnan kirjo. Lapsiperheitä, maajusseja, niitä kenestä näki, että edellinen ilta on venähtänyt pubissa pikkutunneille sekä harvahampaisia irlantilaispappoja villakangaslätsissään.

Jos joku olisi minulle puoli vuotta sitten kertonut, että vietän sunnuntaisen kevätpäivän maatalousnäyttelyssä, niin enpä olisi uskonut. Nyt on tämäkin nähty! Niin kai se niin menee, maassa maan tavalla.

Mukavaa alkavaa viikkoa täältä tennareiden pohjaan liimautuneen lannanhajun keskeltä!

P.S. En tullut kotiin lammas kainalossa ja lypsykoneenkin jätin näytteilleasettajille. Se punainen traktori jäi kyllä vähän kutkuttamaan...