Ensiaskeleet irlantilaiseen päivähoitoon

Nyt se viimein alkoi eli Nappulan päivähoito. Päivähoidosta ja hoitopaikan etsimiseen liittyvät aiemmat kirjoitukset löytyvät täältä ja täältä.

Onhan tästä kotona jo puhuttu monet viikot tsemppaushengessä "pian pääset päiväkotiin, siellä on monia muita lapsia, joiden kanssa pääset leikkimään".

Ja noh, myönnettäkön on sitä tullut käytettyä myös uhkailutarkoituksessa.

- Koitappas nyt syödä.

- (loputonta säätöä) Äiti auttaa!

- Olet jo iso tyttö, osaat kyllä syödä itsekin.

- Äiti auttaa!

- Tiiätkö, menet pian sinne päiväkotiin. Siellä täytyy syödä itse. Siellä on paljon lapsia, eikä tädit ehdi auttamaan kaikkia syömisen kanssa. Nyt on hyvä hetki harjoitella.

- Päiväkodissa ei pelleillä!

Uskon, että hän on täysin valmis aloittamaan päivähoidon, mutta tietysti jännittää kuinka hän siellä kielitaidottomana pärjää. Suomea suusta sinkoaa kuin Mertarannalta konsanaan, mutta nekin muutamat englanninkielen sanat, jotka olivat hallussa vielä keväällä, ovat kadonneet sanavarastosta kesän aikana. Muuten Nappulan on pääsääntöiesti reipas ja itsenäisenoloinen tapaus, mutta selvästi arastelee alkuun kun paikalla on vieraita ihmisiä, olivatpa sitten lapsia tai aikuisia.

Näiden saatetarinoiden myötä se ensimmäinen päiväkotipäivä koitti tällä viikolla. Olin pakannut saamani ohjeistuksen mukaan tarvittavat tavarat eli vaihtovaatteet, vaipat, wet wipesit ja juomapullon. Täällä lapsi tunnutaan vaipanvaihdon jälkeen puhdistamaan aina noilla märkäpyyhkeillä. Itse olen luottanut kotona ollessa veden voimaan, mutta liikkeellä ollessa nuo märkäpyyhkeet jäävät usein käytännössä ainoiksi varteenotettaviksi vaihtoehdoiksi.

Ensimmäinen hoitoviikko on ollut harjoitteluviikko. Minulle annettiin ohjeeksi jättää lapsi ensin vain puoleksi tunniksi hoitoon ja mikäli kaikki menee hyvin, kasvattaa aikaa vähän kerrallaan. Ensimmäisenä päivänä Nappula oli siellä puoli tuntia. Lähdin siis itse tuoksi ajaksi pois, enkä mennyt mukaan tutustumaan, kuten olen ymmärtänyt, että ainakin suomalaisissa päiväkodeissa alkuun tehdään. Meillähän oli tämän vuoden tammikuulle Nappulalle päivähoitopaikka Suomesta, mutta tämän ulkomaillemuuton vuoksi emme koskaan tulleet aloittaneeksi siellä.

Ensimmäinen päivä alkoi itkulla, kun hoitotäti tuli ja nappasi hänet syliinsä. "You have better go", hän sanoi minulle. Ei siis mitään extrahaleja tai muuta lirkutteluja. Ovi kiinni ja menoksi. Itku oli kuulemma loppunut heti kun hän oli päässyt varsinaiseen hoitohuoneeseen.

Seuraavana päivänä hän oli hoidossa 45 min ja kolmantena reilun tunnin. Itkukaava on toistunut samana minun annettua hänet hoitajalle, mutta loppunut kuulemma joka päivä melkein saman tien. Kyselin, onko hän tehnyt siellä mitään tai leikkinyt muiden lasten kanssa. Ensimmäinen päivä oli mennyt pitkälti hoitajan sylissä, toisena lelut olivat alkaneet jo kiinnostaa enemmän ja kolmantena lelut olivat selkeästi vieneet voiton.

Kysyessäni hoitopäivien päätteeksi "Oliko päiväkodissa kivaa?" On vastaus ollut "oli". Mikä sinänsä on hyvin positiivista, koska perusvastaus lähes kaikkeen on nykyään "ei". Viimeisen kokeilupäivän päätteeksi Nappula totesi minulle "mennään huomennakin päiväkotiin". Tässä vaiheessa piti tuottaa pettymys ja kertoa, että seuraavan kerran mennään vasta ensi viikolla.

Alkuaskeleet päivähoidon suhteen ovat olleet siis kovin lupaavia ja tuntuu, että tästä on hyvä jatkaa. Nappulan hoidossaan ja emännän käydessä sillä välin kävelyllä tai kahvilla läheisellä huolttiksella. Melkoiseksi luksukseksi päässyt tämä elämä solahtamaan :)

Kunhan harjoittelujaksosta päästään eteenpäin, on Nappula menossa kolmena puolikkaana päivänä hoitoon. Jatkossa nuo kolme päivää ovat tarpeiden mukaan muutettavissa kolmeksi kokonaiseksi päiväksi.

Päivähoidosta ja sen myötä tulevasta kielenkehityksestä piisaa varmasti juttua lisää vielä tuonnempana. Löytyykö sieltä lukijoista muita, kuka on mennyt vieraskieliseen hoitoon tai laittanut lapsensa sellaiseen? Olisi kiva kuulla kokemuksista!

Kuorsaava sika ja sen kaverit

Vietimme sunnuntaita meidän lähikaupungissa Killarneyssa, joka on yksi Irlannin suosituimpia matkakohteita. Killarneyssa on tullut käytyä monesti aiemminkin, vaikka postaus kaupungista on edelleen tekemättä. Tällä kertaa vierailimme siellä lähinnä myöhäisen lounaan ja kahvittelun merkeissä, sillä päivän varsinainen ohjelma oli hyvinkin eläinpainotteinen ja sijaitsi pienen ajomatkan päässä kaupungin ulkopuolella. Kävimme tutustumassa Kennedy Pet Farmiin eli kotieläintilaan.

Luonnonkauniiden maisemien keskellä olevalla farmilla puput, marsut, kanat, kilit, lampaat ja peurat kuljeskelivat vapaina. Ja tulivat uteliaina tutustumaan uusiin tulijoihin. Vapaana olevia eläimiä sai silitellä ja ottaa - tai ainakin yrittää ottaa – syliin.

Peurat – kotoisammin bambit olivat erityisen kiinnostuneita mukana olleista matkarattaista ja niiden sisällöstä. Syötävästä sellaisesta. Ja humps vain, niin peurakaksikko oli löytänyt rattaiden tavaratilasta pussin, johon oli pakannut parit banskut matkaevääksi. Olivat varmaan tyytyväisiä, etten ollut laittanut niitä liiskaantuneiden retkibanaaneiden pelossa laukun sisälle. Mutta niinhän siinä kävi, että emäntä oli tämän pakkausratkaisun jälkeen yhtä banaania köyhempi. Yrittäessäni pelastaa jäljellä olevia retkieväitä bambi (joka ei enää tässä vaiheessa ollut pelkästään sellainen suloinen ja kömpelö Disney -piirrettyjen ilmentymä) äännähteli ja näytteli minulle hampaitaan. Päätin silti pitää pintani ja pelastin ne eväät mitä pelastettavissa oli ja pakkasin ne tällä kertaa vähän parempaan suojaan.

Vapaana kulkevien eläinten lisäksi aitaukseen pääsi paijailemaan koiranpentuja. Ja muuten saattoi ihmetellä aitauksissa olevia hevosia, aaseja, isompia lintuja sekä lehmiä.

Nappula oli jo suuntaamassa yhdelle kotieläintilan monista leikkipuistoista, kun kuulimme muurin takaa hyvin syvää ja maaperää tutisuttavaa kuorsausta. Ja ketkäs ne siellä, muut kuin kolme isoa roikkovatsasikaa kuorsasivat kilpaa. Ei paljon ympärillä olevan maailman meno heitä hetkauttanut. Kävellessämme myöhemmin saman aitauksen ohi, olivat samat kaverit heränneet mitäpä muuta kuin syömään. Ja taas oli melkoinen massutuksen ja röhkinän ääni ilmassa. Täytyy sanoa, että ainakin ruokailun äänet menivät yksi yhteen sikamaisen käytöksen kanssa.

Kennedy Pet Farm osoittautui täsmäosumaksi Nappulan ikäiselle kaksivuotiaalle, joka tunnistaa eläimiä ja saa positiivisia kiksejä eläinten ympärillä pörräämisestä ja niiden silittelystä ja ruokkimisesta. Kohde oli lisäksi sopivan kompaktin kokoinen, mutta silti tekemistä löytyi mukavasti. Paikka sopii mainiosti alle kouluikäisille ja miksei vanhemmillekin lapsille – varsinkin jos fanittaa eläimiä. Ja bonuksena samoilta seuduilta löytyy monta muutakin vierailemisen arvoista kohdetta yhdistettäväksi reissupäivään.

Rantalenkki

Kesän aikana tuli liikuttua luvattoman vähän. Muutamia hassuja juoksulenkkejä, joitakin uintikilometrejä ja jokunen puistojumppa. Toki tavaraa tuli rahdattua paikasta toiseen ja bodailtua mööpeleiden siirron kanssa, mutta summa summarum vähiin jäi sellainen oikea liikunta.

Irlantiin palatessa on tullut käytyä muutamalla juoksulenkillä. Hyötyliikuntaa täällä tulee harrastettua melko lailla, kun kävelee tai pyöräilee paikasta toiseen. Silti keho ja mieli odottelevat jo levottomina sellaisen kunnollisen, säännöllisemmän liikunnan jatkamista.

Aamupäivällä pääsin toteuttamaan pienen ihmisen pienen toiveen, joka on ollut mielessä jo viime talvesta saakka. Nimittäin juoksemaan rannalle! Ei siis paljon vaadittu. Muuta kuin sopiva sää, autokyyti ja lapsenvahti. Tänään lykästi kaikkien kanssa.

Tie rannalle tai tarkemmin ottaen rannalta pois.

Kävimme meille täysin uudella rannalla. Olen huomannut aiemmin kyseiselle rannalle ohjaavan kyltin tienposkessa, mutta emme ole tulleet siellä aiemmin käyneeksi. Sijaintinsa puolesta veikkaisin, että tästä saattaapi tulla meidän uusi suosikkiranta. Lähiranta nyt ainakin. Autolla kun tuonne hurautti vain viidessätoista minuutissa. Sinänsähän tuo olisi arkisinkin pyöräiltävän matkan päässä, mutta liikenne kapealla ja pientareettomalla tiellä on sen verran vilkasta etten uskalla pyörällä Nappula kyydissä lähteä sitä testaamaan.

Vaikka Tralee, jossa asumme, rajoittuu Atlanttiin, ei ihan vieressä ole rantoja. Merenranta tai oikeastaan merenpohjukka on kyllä kävelymatkan päässä meiltä, mutta päiväsaikaan eli laskuveden aikaan vesi on kaukana rannasta ja ranta on lähinnä liejuista kivikkoa. Sen vuoksi rannalle pitää lähteä varta vasten.

Juoksupuuhia silmällä pitäen paras aika tulla rannalle on aamun ja alkuiltapäivän välillä, silloin kun on laskuveden aika. Myöhemmin iltapäivästä vesi alkaa nousemaan ja varsinkin matalilla rannoilla hiekka peittyy melkoisen nopeasti, jolloin rannan hiekkaosuus jää kovin kapeaksi ja monesti ylempänä rannalla alkaa olemaan kivikkoista.

En ole nähnyt vielä tähän mennessä merta täällä kertaakaan niin tyynenä kuin tänään. Ei tuulta, eikä edes laineita juuri nimeksikään. Täydellistä! Hiekkarantaakin tuntui jatkuvan mutkien jälkeen aina vain pidemmälle ja pidemmälle. Nappula ja mies jäivät leipomaan hiekkakakkuja ja keräämään simpukoita, kun tämä emäntä lähti laittamaan tossua toisen eteen. Ja tekipä vaan eetvarttia, tunnin juoksulenkki rannalla kerrassaan mainiossa säässä, meren tuoksuja haistellen. Jalan alla juuri sopivasti joustava hiekka on vieläpä niin hyvä juoksualusta. Ihan toista kun tuo asvaltti, jota pitkin täällä joutuu muuten juoksentelemaan. Tämä on niitä juttuja, jotka tulee laittaa "tarttee toteuttaa toistekin" -listalle.

Tällä juoksulenkin energialla on hyvä jatkaa viikonloppua!

Ajoittain nihkeää

Tänne Irlannin arkeen asettuminen on sujunut vaihtelevalla menestyksellä, kuten osasin jo alustavasti aavistellakin. Onhan sitä aina kesän jälkeen Suomessakin sellainen vähän haikea tunnelma siitä että kesä on ohi ja syksy ovella.

Nihkeää tunnelmaa täällä on luonnollisesti lisänneet viime viikon lopulla Turusta kantautuneet käsittämättömät ja murheelliset uutiset. Valehtelematta ajatukset pyörivät koko viikonlopun enemmän ja vähemmän niiden tapahtumien ympärillä. Vielä viime viikolla, päivää ennen paluuta Irlantiin tulin kävelleeksi juuri samaa ikävien tapahtumien reittiä tapaamaan kaveriani, jotta ehtisimme käydä kahvilla vielä ennen lähtöäni. Seurasin koko viikonlopun uutisia eri medioista ja yritin imeä lisätietoa tapahtuneesta. Kunnes supersateisen sunnuntain jälkeen tuntui, että pää alkoi olla liian täynnä kaikkea kurjuutta ja ymmärtämättömyyttä tekoa kohtaan, että oli pakko saada muuta ajateltavaa ja kehitettyä jotakin muuta alkavalle viikolle.

Olin toivonut, että Toddlers club (ns. perhekerho), jossa tapasimme koko alkuvuoden käydä olisi jatkunut ja olisimme päässeet jollakin tavalla kiinni siihen niin sanottuun normiarkeen, mutta kaikki harrastetoiminta on tauolla syyskuun alkuun saakka.

Onneksi Rose of Tralee -festivaali jatkui täällä vielä alkavan viikon ja sain kun sainkin sovittua muutamia äitikaveritapaamisia alkuviikon päiville ja ottamaan osaa keskustassa järjestettyihin perhetapahtumiin. Ja piristipä se vain mieltä! Nähdä pitkästä aikaa muutamia täkäläisiä kavereita ja vaihtaa kuulumisia.

Syksy tulee toki olemaan muutoksen aikaa muutenkin, sillä monet äitituttuni ovat palaamassa ainakin osittain töihin tai aloittamassa opintoja. Ja filippiiniläinen kaverini, jonka kanssa olemme treffailleet useamman kerran viikossa on lähdössä koko syyskaudeksi kotikonnuilleen.

Nappula oli selkeästi unohtanut täkäläiset kaverinsa kesän aikana, vaikka on heistä moneen otteeseen puhunutkin pitkin kesää. Onneksi jää murtui tiistaina toisella treffiyrityksellä, kun hän kirmasi puistossa saman ikäisen saksalais-irlantilaisen pojan kanssa ja repi kilpaa ruohoa maasta. Pienin askelin rakennetaan taas sitä normiarkea tässä päässä, välillä harmitellen monia asioita ja toisaalta taas iloiten ja nauttien tästä menosta.

Rose of Tralee

Täällä meidän kylillä alkoi tapahtumaan melkeinpä heti kun saavuimme Nappulan kanssa pelipaikalle. Meneillään on nimittäin paikkakunnan suurin vuotuinen tapahtuma, nimeltään Rose of Tralee. Tapahtuma kestää viikon ja sen keskiössä pyörivät mitkäs muut kuin kauniit tytöt. Kyseessä on kauneuskilpailu, mutta toki sen ympärille on rakentunut paljon kaikkea muutakin.

Keskustaan mennessä kotimatkamme varrella olevalle joutomaa-alueelle oli noussut sirkusteltta, keskustan pari suurinta parkkialuetta olivat muuttuneet tivoliksi. Keskuspuistoon oli tullut kaikenlaista kivaa aktiviteettia lapsille ja muuten yhdelle jos toiselle kadunpätkälle oli noussut ruokakojua ja mitä lie aloe vera -rasvakauppiaskojua.

Tapahtuman myötä tämä pikkukaupunki on herännyt ihan uudenlaiseen eloon. Kaikki kaupungin hotellit ja majatalot ovat olleet täyteen buukattuja jo pitkän aikaa. Melkein harmitti, etten tajunnut perustaa meille semi-irlantilaista B&B -majoitusta tapahtuman ajaksi.

Iltaisin tänne meidän muuten niin hiljaiselle asuinalueelle kantautuu musiikkia, koska joka ilta "tapahtumateltassa" on ohjelmaa. Nykyiselle entiselle keskustan tuntumassa asuneelle kerrostaloasujalle tämä on pelkästään mukava ilmiö. Jostakin siis kuuluu jotakin ääntä, eikä pidetä vain ihan hiljakseen majaa täällä Irlantilaisen pikkukaupungin pellon laidalla.

Ja kuten mainittu, tapahtumia on riittänyt viikon jokaiselle päivällä. Ensimmäiseen ohjelmaan tulimme kuitenkin tutustuneeksi vasta lauantaina, kun lähdimme myöhäisiltapäivällä tutkailemaan illan tarjontaa kaupungille. Lauantai-illan kruunasi kieltämättä hienosti toteutettu paraati. Jonkun makuun se olisi taatusti liian imelä, sillä pääosassa kulkivat jättimäiset, hieman Disney -hengessä toteutetut erityyppiset kärryt, jotka kuskasivat näitä Rose of Tralee -kauneuskilpailun kandidaatteja. Erilaisten kärryjen välissä kulkivat eripuolilta Irlantia tulleet orkesterit ja välillä väkijoukkoa viihdyttivät taitavat tanssijat. Nappulakin jaksoi illan myöhäisinä tunteina seurata yli puolitoista tuntia paraatin kulkua.

Rose of Tralee -kauneuskilpailuita on käyty jo vuodesta 1959 saakka, joten ihan tuoreesta tapahtumasta ei ole kyse. Ensimmäisen kilpailun voitto meni dublinilaiselle Alice O'Sullivanille. Ehdokkaita on tänä vuonna aikamoinen määrä, yhteensä 64 kappaletta. Ehdokkaita on Irlannin lisäksi ainakin Yhdysvalloista, Australiasta ja Isosta-Britanniasta. Ja mahtuipa sinne myös Hong Kongin ja Arabiemirattien ehdokas. Asuinpaikasta huolimatta yhteistä näille ehdokkaille on Irlantilaiset juuret. Juuriksi taitavat riittää vaikkapa irlantilaiset isovanhemmat. Rose -ehdokkaiden ympärille on kerätty myös miehiä nimittäin Escort -ehdokkaita :)

Irlannin TV -yhtiö televisioi kinkereiden ensimmäisen karsintakierroksen tänään (maanantaina) ja jatkoa piisaa huomenna. Saa nähdä onko tuolla kuvan inasen tutunnäköisellä ehdokkaalla mitään toivoa, vai jatkaako hän emännän eloa ihan vain oman elämänsä ruusuna?
Veikkaan vahvasti jälkimmäistä.

Paluu vihreälle saarelle

Täällä sitä taas ollaan. Irlannissa.

Viimeiset pari päivää ovat  menneet ollessa, ihan kotikulmilla. Juuri ruokakauppaa kauempana en ole edes vielä käynyt.

Olen yrittänyt nukkua univelkoja pois. Purkanut laukkuja ja täyttänyt ruokakaappeja. Mitään isompia ponnisteluja en ole tähän väliin jaksanut ottaa, kun tuntuu että iso osa energiasta paloi Suomen päässä muuttohommien loputtomalta tuntuneessa viimeistelyssä.

Viidakoitunutta pihaa olen sentään sadekuurojen välillä siistinyt. Rikkaruohot saivat kyytiä ja pensaita tuli parturoitua. Mies oli onneksi leikannut nurmikon kertaalleen ennen meidän paluuta. Keväällä tein ison siistimisen pihan ja pensaiden suhteen. Silloin minua blogikommentissa varoiteltiinkin, että piikkipensaat kyllä kasvavat takaisin. Ja niinhän ne tekevät. Ujuttavat piikkisiä lonkeroitaan aidan toiselta puolelta. Tuskin pääsevät kuitenkaan enää täysin villiintymään, kun niille näyttää epäsäännöllisen säännöllisesti oksasaksia. Leikkuuintoa se tietysti vaatii!

Kuten edellisessä päivityksessä ounastelin hämähäkit olivat kesän aikana seitittäneet ahkerasti taloamme ja niitä seittejä on löytynyt mitä merkillisimmistä paikoista. Pölyhuiskalle on riittänyt työnsarkaa.

Suomen ihana kuiva ja lämmin huoneilma on täällä vain muisto. Asunnossa oli tullessamme jämähtäneen kostea ilma, jota olen epätoivoisesti yrittänyt taltuttaa tuulettamalla. Tosin sekään ei täysin auta, koska ulkoilman kosteusprosentti pyörii 90% :ssa. Sentään muutaman päivän ahkera läpiveto alkaa pikkuhiljaa tuottamaan tulosta.

Kesän aikana suola ja muut mausteet olivat jämähtäneet kosteuden seurauksena kiinni maustepurkkeihin. Ja Suomesta kuskaamani Läkerolin xylitolpastillit muistuttavat lähinnä liimaa.

Samaten on pitänyt muistutella itseä vedenkäytöstä. Jos haluaa lämmintä vettä, pitää muista laittaa se ajoissa lämpenemään ja sitten vasta pääsee kikkailemaan erillisen kuuma- ja kylmävesihanan kanssa.

Naapurinrouva oli yhtä puhelias kuin aina ennenkin. Kävin rimputtamassa hänen ovikelloaan tässä eräänä päivänä ja vein kiitokseksi Geisha -suklaarasian, kun hän on poissaollessamme toiminut talovahtina. Rouvalla oli ruoanlaitto kesken, mutta hän kutsui silti minut ja Nappulan katsomaan  puutarhaansa. Ja siinähän sitä vilahti pitkä tovi jos toinenkin, kun rouva esitteli istutuksiaan. Kotiin palasin molemmat kädet täynnä rouvan viljelemiä yrttejä.

Nappula on ollut taas pyörällä päästään. Tällä kertaa hän sentään tuntui muistavan jotakin tästä paikasta, eikä saavuttu ihan "uppo outoon paikkaan" kuten kesällä Suomeen mennessä, kun hän ei muistanut koko kotia. Mutta eiköhän tuo pikkuihminenkin tähän taas totu, niin kuin tämä emäntäkin. Pientä ponnistelua se vaatii molemmilta.

Millä fiiliksillä takaisin?

Olen viettänyt lähes kaksi kuukautta Suomessa Nappulan kanssa. Vielä kuukausi sitten olin sitä mieltä, ettei paluu Irlantiin oikein hotsita. Ei sinäänsä, ettenkö sinne palaisi, mutta tuntui vaan jotenkin hyvältä olla Suomessa. Viettää kesäaikaa täällä. Tehdä tuttuja juttuja. Nähdä kavereita. Ymmärtää oikeasti mistä ihmiset puhuvat. Tietää kuuluvansa johonkin.

En ole muuten protestoinut yhtään kesäsäitä. Ainakin Turun seudulla, jossa olen ison siivun kesästä viettänyt ei ole satanut juuri nimeksikään ja Nappulakin on puettu kurahousuihin vain kahdesti koko kesän aikana. Kai sitä on ehtinyt tottua niin sateiseen ja tuuliseen säähän, että sen jälkeen kaikki tuntuu hyvältä.

Viimeiset pari viikkoa ja viimeistään sen jälkeen kun mies lähti edeltä vihreälle saarelle, aloin itsekin jo hieman odottelemaan paluuta. Isoksi osaksi sen vuoksi, että edeltäneet viikot ovat olleet melkoista härdelliä pakkailujen ja muuttokiireiden vuoksi. Toiseksi koti ei ole enää tuntunut siltä kodikkaalta kodilta, kun se on aiemmin ollut. Alkoi odottamaan sitä, että saa hetken hengähtää ja alkaa taas panostamaan niinkin arkisiin asioihin kuten ruoalaittoon, kaikenlaisten "tempaistaan nyt nopeasti jotakin pöytään täältä muuttolaatikoiden keskeltä" -settien jälkeen.

Tammikuussa Irlantiin lähti jännitys vatsanpohjassa. Kohti uutta seikkailua. Nyt se tunne nyt kadonnut. Tietää minne palaa ja kutakuinkin mitä edessä odottaa. Siitäkin huolimatta, etten oikeasti vielä tiedä mitä tulen syksyllä tekemään. Muuta kuin sitä perusarjenpyöritystä.

Siitä uskallan kuitenkin laittaa pääni melkein pantiksi, että hämähäkit ovat poissaollessamme valloittaneet seiteillää koko talon ja ällöttäviä littania nilviäisiä on ryöminyt ovien alla olevista raoista sisään ja tulleet tekemään tutkimusretkiä asuntoomme.  Yllättäviltä sateilta ei voi välttyä. Ja naapurinrouvan puheripulille näy loppua, kun kohtaamme tienposkessa.

Tuska ja ahdistus

Tiedätte varmaan sen fiiliksen, kun muuton aika häämöttää horisontissa? Ensin on aikaa vaikka sun mihin "eihän tässä vielä mikään kiire ole" -asenteella. Sitten alkaa pukkaamaan tuskanhikeä ja ahdistusta koko homman kanssa. Useiden rutistusten jälkeen on se olo, että melkeinhän tuo on homma pulkassa. Ja niinkuin aina. Se ei ikinä kuitenkaan ole.

Eilen kävin muun muassa hakemassa vielä muutamat asiat kahdesta asuntoomme kuuluvasta varastosta, jotka mieheni sanojen mukaan olivat "tyhjiä". Tosiasiassa varastojen kanssa hulahti kaksi tuntia. Löytyi yllätyksiä ja lisää yllätyksiä. Oletetut tyhjät laatikot eivät olleetkaan tyhjiä vaan sisältä paljastui kaikenmoisia kätkettyjä aarteita. Olen muistanut omistavani yhtä sun toista, mitä en ole nähtävästi vuosiin muistanut, saati tarvinnut.

Kävin loppuvuodesta ison osan tavaroitamme läpi. Myin niitä kirpparilla, vein kierrätykseen ja heitin paljon pois. Kuvittelin siis kesällä asuntoon tullessa, että nyt siellä on enää vain se tarpeellinen. Puoli vuotta muualla oli nähtävästi tehnyt tehtävänsä ja todella monelle tavaralle ja asialle oli tässä vaiheessa helppo sanoa heipat. Sekä tehdä ihmeellisiä löytöjä muka jo läpikäytyjen tavaroiden joukosta. Vai keneltä muulta löytyy Hippo-pankkikirja 80-luvun taitteesta tai lähes uudenkarhea Silvermatic -kortti?

Sain käydä pinoittain vaatteita läpi ja ihmetellä miksi näitä kaikkia on oikein säästänyt? Varsinkaan niitä monia hameita ja shortseja, jotka eivät edes mahtuneet päälle. Niiden suhteen päätin olla realisti, enkä optimisti. Vaikka todella toivonkin, että tulee taas se aika, jolloin pääsen harrastamaan liikuntaa aktiivisemmin.

Homman edistymisestä ja lopun häämöttämisestä kertonee seuraava kuva.

Sisustus on ylittänyt skandinaavisen minimalistisuuden ja olen siirtynyt uudelle tasolle; askeettisuuteen. On muuten kätevää, että jäljellä on vielä tuollainen pöytävalaisin, jota voi iltojen hämärtyessä kuljettaa huoneesta toiseen, kun on näppäränä emäntänä ottanut kattolamput pois.

Hei hoi ja tohinalla kohti kalkkiviivoja!