Tänne Irlannin arkeen asettuminen on
sujunut vaihtelevalla menestyksellä, kuten osasin jo alustavasti
aavistellakin. Onhan sitä aina kesän jälkeen Suomessakin sellainen
vähän haikea tunnelma siitä että kesä on ohi ja syksy ovella.
Nihkeää tunnelmaa täällä on luonnollisesti lisänneet viime
viikon lopulla Turusta kantautuneet käsittämättömät ja
murheelliset uutiset. Valehtelematta ajatukset pyörivät koko
viikonlopun enemmän ja vähemmän niiden tapahtumien ympärillä.
Vielä viime viikolla, päivää ennen paluuta Irlantiin tulin
kävelleeksi juuri samaa ikävien tapahtumien reittiä tapaamaan
kaveriani, jotta ehtisimme käydä kahvilla vielä ennen lähtöäni.
Seurasin koko viikonlopun uutisia eri medioista ja yritin imeä
lisätietoa tapahtuneesta. Kunnes supersateisen
sunnuntain jälkeen tuntui, että pää alkoi olla liian täynnä
kaikkea kurjuutta ja ymmärtämättömyyttä tekoa kohtaan, että oli
pakko saada muuta ajateltavaa ja kehitettyä jotakin muuta alkavalle viikolle.
Olin toivonut, että Toddlers club (ns.
perhekerho), jossa tapasimme koko alkuvuoden käydä olisi jatkunut
ja olisimme päässeet jollakin tavalla kiinni siihen niin sanottuun
normiarkeen, mutta kaikki harrastetoiminta on tauolla syyskuun alkuun
saakka.
Onneksi Rose of Tralee -festivaali
jatkui täällä vielä alkavan viikon ja sain kun sainkin sovittua
muutamia äitikaveritapaamisia alkuviikon päiville ja ottamaan osaa
keskustassa järjestettyihin perhetapahtumiin. Ja piristipä se vain
mieltä! Nähdä pitkästä aikaa muutamia täkäläisiä kavereita
ja vaihtaa kuulumisia.
Syksy tulee toki olemaan muutoksen aikaa muutenkin, sillä monet äitituttuni ovat palaamassa ainakin osittain töihin tai aloittamassa opintoja. Ja filippiiniläinen kaverini, jonka kanssa olemme treffailleet useamman kerran viikossa on lähdössä koko syyskaudeksi kotikonnuilleen.
Nappula oli selkeästi unohtanut täkäläiset
kaverinsa kesän aikana, vaikka on heistä moneen otteeseen puhunutkin
pitkin kesää. Onneksi jää murtui tiistaina toisella
treffiyrityksellä, kun hän kirmasi puistossa saman ikäisen
saksalais-irlantilaisen pojan kanssa ja repi kilpaa ruohoa maasta.
Pienin askelin rakennetaan taas sitä normiarkea tässä päässä,
välillä harmitellen monia asioita ja toisaalta taas iloiten ja nauttien
tästä menosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kiva kun kommentoit!