Peruskeskiviikko

Ajattelin kirjoittaa auki meidän melkoisen tavallisen keskiviikon. Eron siihen ihan tavanomaiseen tekee se, että olen taas valitettavasti flunssan kourissa. Olisikohan kolmas kerta tälle syksylle? Tuntuu, että olen onnistunut nappaamaan itseeni kaikki Nappulan räkätaudit.

Miehen kello soi joskus kuuden huitteilla. Käännän itse kylkeä, vaikka olenkin jo hereillä. Tukkoisen olon vuoksi en ole nukkunut kovin hyvin. Vaivun vielä jonkinlaiseen koomaan, kunnes oma kelloni soi 7.20. Nousen, vedän villasukat, kylpytakin ja tossut jalkaan. Viileä aamu. Petaan sängyn ja hipsin alakertaan puuron keittoon. Puuron keittyessä korjailen kuivausritilältä eilisiä tiskejä kaappiin ja laitan pöydän valmiiksi. Menen herättelemään Nappulaa ennen kahdeksaa. Hän on syvässä unessa. Harmittaa aina nämä aamut, kun toinen vetelee hirsiä hyvällä tahdilla ja täytyy mennä herättämään kesken unien. Tiedän jo valmiiksi, että edessä on vähintäänkin pienimuotoista ärtymystä. Ja mietin taas, että miten on mahdollista, että viikonloppuisin hän on yleensä tähän aikaan ylhäällä ja hoitoaamuina tarvitsee aina herätellä?

Yllättävän vähän väännöllä selviämme kuitenkin keittiöön aamupalalle. Puuron kanssa tarvitsee aina vähän hoputtaa, koska muuten siihen tuhlautuu pieni ikuisuus aikaa. Puuron syönnin, potalla istumisen, aamupesujen ja pukeutumisten jälkeen selviämme liikkeelle vähän yhdeksän jälkeen.

Ulkona on kaunis rapsakka sää. Yöllä on selkeästi painunut pakkasen puolelle ja ruohikko on muuttunut huuruisen valkoiseksi. Linnut laulelevat. Meidän asuinalueella on muuten ihan hiljaista kun lykin Nappulaa rattaissa hoitoon. Vähän isommalla tiellä tulee vastaan tuttu posteljooni, jonka kanssa vaihdan muutaman sanan. Pian posteljoonin jälkeen tulee koiraa ulkoiluttava nainen ja vähän hänen jälkeensä intialaisennäköinen mies. Tervehdin molempia, vaikken heitä tunnekaan. Vajaan vartin kävelyn jälkeen olemme päiväkodilla. Nappula menee hakkaamaan tumpullaan päiväkodin ovea, eikä vaivaudu sanomaan minulle hei heitä, kun täti tulee avaamaan sen, vaan pyyhältää suoraan sisälle.

Tavallisesti jatkaisin tästä itse keskiviikkoisin suoraan salille treenaamaan, mutta tänään se on jätettävä väliin tämän räkätaudin vuoksi, vaikka mieli tekisikin. Kävelen samaa reittiä takaisin kotiin. Ihastelen taivaalla olevaa haaleaa sateenkaarta. Mietiskelen, että jännä juttu että taivaalle on ilmestynyt sateenkaari, vaikkei ole edes satanut. Suunnilleen saman tien taivaalta alkaa tippua niskaani jäätävän kylmiä vesipisaroita.

Pääsen omalle asuinalueellemme ja kiinnitän huomiota tien laitaan tuotuihin roskakoreihin. Muistan, että meilläkin on tänään roskisten tyhjennyspäivä. Käyn tyhjentämässä kaikki sisällä olevat roskikset ulkoroskiksiin ja raahaan kolme ulkoroskista (bio-, sekajäte- ja kierrätysjäteroskikset) tien laitaan. Roskikset tyhjennetään joka toinen viikko.

Uppoudun hetkeksi pienen ompeluprojektin pariin. Koska kaikki ei tietenkään mene ihan niin kuin strömsöössä, havahdun jonkin ajan kuluttua, että olen nököttänyt puolitoista tuntia ompelukoneen edessä.

Lämmitän itselleni lounaaksi eilisen päivän jämiä. Pyrin tekemään aina sen verran illallista, että siitä riittää miehelle työeväät sekä mahdollisesti jotakin itselleni. Otan koneen esille ja kirjaan syödessäni aamun ajatuksia blogia varten. Juon ruoan päälle kahvit, jotka ovat samalla aamukahvit. Pakkailen kirjastonkirjat kassiin, vaihdan jotakin fiksumpaa päälleni aamuisten collegehousujen tilalle, jotka vedin aamulla päälleni ihan sen vuoksi, koska olivat päällimmäisenä tuolille syntyneessä vaatekasassa. Yhdeltä haen Nappulan hoidosta.

Hoidosta lähtiessä Nappula tuumii, että ruoho on nyt vihreää, vaikka oli aamulla valkoista ja kyselee pääseekö huomennakin päiväkotiin. Suuntaamme päiväkodista suoraan kirjastoon. Täällä kirjojen laina-aika on kolme viikkoa, joten tapaamme käydä siellä kolmen viikon välein. Annan Nappulan tutkailla rauhassa lastenosastoa samalla kun katselen valikoimaa ja valitsen hänelle muutamat lainattavat kirjat. Itselleni en lainaa mitään, koska kotona odottaa yksi keskeneräinen opus. Lähtiessä käymme katsomassa kirjaston minikokoisessa salissa esilläolevan paikallisten kuvaajien valokuvanäyttelyn.

Kirjaston eteisessä käydään taas se nykypäivän perustaistelu. Puetaanko ulkovaatteet vai ei? Nappula juoksee räkättäen karkuun ja minä takin kanssa perässä. Sen jälkeen seuraa muuntautuminen spagetiksi ja kädenvääntö siitä laitetaanko ne hanskat käteen vai ei. Syvä huokaus! Pitkän tovin jälkeen pääsemme jatkamaan matkaa kohti keskustaa. Käyn apteekissa ja toisessakin. Yllättäen sillä välin kun etsin haluamaani tuotetta tai juttelen kassan kanssa Nappula on taas ehtinyt riisua ulkovaatteensa ja lähtiessä on taas edessä pukemisrumba. Kaupungin jouluvalot sytytettiin viime lauantaina. Ihailemme talojen välillä roikkuvia koristeita ja valoja, vaikkeivat valot olekaan päällä päiväsaikaan.

Nappula kävelee osan kotimatkasta. Asuinalueellamme törmään naapuruston naiseen, jonka lapsen synttäreillä olimme viime lauantaina, jään turisemaan hänen kanssaan hetkeksi. Kotiin pääsemme neljän aikaan. Työntelen tyhjennetyt roskalaatikot takaisin pihalle ja autan Nappulaa riisuutumaan. Leikkaan meille hedelmiä välipalaksi ja juon samalla apteekista löytämäni Finrexinin kaltaisen flunssantaltutusjuoman.

Laitan koneellisen pyykkiä pyörimään ja imuroin keittiön ja eteisen. Jostakin mystisestä syystä keittiön lattia tuntuu aina olevan täynnä ruoanmuruja ja eteisestä löytyy tahattomasti tai tahallisesti kulkeutunut kivi- ja lehtivalikoima.

Sitten onkin jo aika alkaa laittamaan ruokaa. Nappula leikkii lelujensa kanssa sillä välin kun valmistan yhtä taloutemme vakioruokaa; tomaattilinssisosekeittoa. Keittoon laitan aina vähän fiiliksen mukaan niitä vihanneksia, joita kaapista sattuu löytymään. Tällä kertaa pataan pääsee bataattia, porkkanaa, lehtikaalia ja pieni pala chiliä. Vihannesten poristessa kattilassa pelataan eläinlottoa.

Nappula kantaa astioita pöytään ennen ruokailua. Se on hänen suosikkipuuhaansa. Heitän ennen ruokailua pyykit koneesta kuivausrumpuun. Näin talvisaikaan pyykit kuivuvat päiväkausia jos ne laittaa suoraan koneesta kuivaustelineelle. Tosin ei tuo kuivausrumpukaan mikään mahtikone ole, mutta todellakin tyhjää parempi, saa ainakin suurimmat kosteudet pois. Kuudelta päästään pöytään. Tämäkään ruokailu ei suju täysin harmonisesti ja sooloilematta, mutta kutakuinkin asiallisesti kuitenkin. Mies tulee jo puoli seitsemältä kotiin, olemme silloin vielä ruokapöydässä. Vaihdetaan siinä päivän kuulumiset. Ruoan jälkeen Nappula pääsee potalle ja itse siivoilen keittiötä. Tiskit koneeseen ja kone päälle. Mies keittää meille teevettä ja pakenen teekupin kanssa viltin alle sohvalle. Saan kyllä hyvin pian seuraa olohuoneeseen. Mies alkaa lukemaan Nappulalle kirjoja. Itse otan koneen ja jatkan blogin naputtelua.

Mies ottaa kopin Nappulan iltatoimista ja siirtelen sillä välin kameralta kuvia koneelle. Puoli yhdeksältä käyn toivottamassa Nappulalle hyvää yötä ja laulan hänelle muutaman iltalaulun. Nostan vielä pyykit kuivurista kuivaustelineelle kuivumaan ja palaan blogin pariin.

Mies siirtyy kymmenen aikaan yläkertaan iltapuuhiin. Seuraan pian perässä, koska kuulemma kolistelen aina niin paljon, että herätän hänet, jos hän on jo ehtinyt nukahtamaan. Teen omat iltatoimet ja luen sängyssä siihen saakka kunnes meinaan nukahtaa.

Tulipa tästä sepostuksesta pitkä kuin nälkävuosi, mutta tällaista tänne tänään.
Miten sinun päiväsi sujuu?

Kiva viikonloppu

Koko loppuviikon on ollut kylmää ja vahvasti talven tuntua ilmassa. Asunnon lämmitysaikoja on täytynyt lisätä ja ostamalleni sähköpöhöttimelle on ollut käyttöä. Rakeita ja vettä on satanut pitkin viikonloppua ja ikkunoista näkyville vuorille on satanut kevyt lumipeite.

Miehen koko syksyn jatkuneiden työkiireiden vuoksi, olemme useampaan otteeseen huomanneet, että sosiaalinen elämämme on päässyt salakavalasti luiskahtamaan vähän raiteiltaan. Monesti viikonloput on tullut vietettyä omalla porukalla puuhastellessa. Ja tärkeää sekin tietysti on, koska sekin aika on ollut kortilla. Siitäkin huolimatta muidenkin ihmisten näkeminen ja ylipäätään sosiaalisten kontaktien ylläpitäminen on luvattoman tärkeää. Omalta osalta asiat eivät ole niin huonolla tolalla, koska tulen nähneeksi ihmisiä arkisinkin.

Perjantai-iltana pääsin kuitenkin pitkästä aikaa viettämään iltaa naisporukassa, kun seitsenhenkinen äitiseurueemme lähti yhdessä illallistamaan. Ja tulipa tarpeeseen, saada nauttia hyvää ruokaa hyvässä seurassa, ilman sitä lasten jatkuvaa keskeyttämistä ja säheltämistä. Onneksi näitäkin tilaisuuksia mahtuu silloin tällöin tähän kotirouvan elämään! Pukea päälle muutakin kuin tennarit ja jotkut niistä loppuun ajetuista farkuista. Mies tosin kohteliaaseen tapaansa totesi, että näytän planetaariolta säihkyvässä bling bling -paidassani. Mutta, ei annettu sen muuttaa tunnelmaa, vaan nautittiin illasta täysillä.

Lauantai-iltapäivälle Nappula oli saanut kutsun naapurustomme lapsen synttäreille. Synttärit vietettiin läheisessä, Hop Lopin kaltaisessa sisäleikkipuistossa. Itse sisäleikkipuistossa oli tietysti väkeä vaikka muille jakaa, mutta varsinaisilla synttäreillä Nappula erottui joukosta kuin rusina pullataikinasta. Hän oli juhlien ainoa vaaleaihoinen. Itse olen iloinen, että hän tottuu jo pienestä pitäen olemaan osana erilaisia väkijoukkoja, jossa kielet ja ulkonäkö vaihtelevat. Meillä oli kaikilla oikein mukava iltapäivä. Sillä välin kun Nappula veti sokeriöverit ja kiipeili liukumäissä, me vanhemmat pääsimme olemaan sosiaalisia muiden lasten vanhempien kanssa.

Sunnuntai-iltana olimme kutsuneet syömään väliaikaista poikamieselämää -elävän kaverini miehen. Kaverini on tällä hetkellä käymässä lapsensa kanssa Filippiineillä, omassa kotimaassaan. Mieheni on ystävystynyt hänen irlantilaisen miehen kanssa. Ja jälleen oli ilta, jonka jälkeen oli kylläisen mukava olo kaikkien syöminkien ja tarinoinnin jälkeen.

Päätimmekin, että vielä tämän vuoden puolella vietämme vastaavanlaisia sosiaalisempia viikonloppuja, vaikka pimenevinä iltoina se kotisohva meinaakin kummasti kutsua puoleensa.

Ihan itte tein

Innostun epäsäännöllisen säännöllisesti näpräilemään ja tekemään jotakin käsilläni. Milloin se on ollut huovutusta, milloin pientä ja yksinkertaista ompelua ja milloin söhläämistä pensselin ja värien kanssa.

Neulomisesta en ole kuitenkaan koskaan innostunut, se ei ole millään haavaa minun juttuni, vaikka siihen puuhaan on moni muu hurahtanutkin. Ensimmäiset ja oletettavasti myös viimeiset neulomiseni olen tehnyt peruskoulun pakollisilla käsityötunneilla. Onneksi jostakin on aina löytynyt se ystävällinen mummo, täti tai kaveri, joka on neulonut tälle villasukkarakastajalle uudet sukat. Tai hädän hetkellä olen parsinut vanhoja, elämän ehtoopuolella olevia villasukkia.

Noh, lähtipäs tämä juttu melkein sivuraiteille. Aika ajoin saan innostuksen ja idean alkaa tekemään jotakin pientä kivaa käsityöjuttua. Keräilen tarvittavat välineet kokoon ja ryhdyn hommiin. Sitten voi taas olla pitkiä hiljaisia kausia, etten tule syystä tai toisesta tehneeksi juurikaan mitään käsitöitä.

Syksyn aikana innostuin taas pitkästä aikaan väkräilemään koruja ja muita pieniä tekeleitä. Koruntekovälineet olivatkin yksi harvoista välineistä, jotka ylipäätään toin muuttokuorman mukana Irlantiin.

Nyt ne releet ja härpäkkeet ovat ottaneet isosti haltuun taloutemme toisen ruokapöydän. Vaikken siitä niin tykkääkään, että tavarat ovat levällään, on hommia paljon helpompi jatkaa, kun välineet ovat valmiina. Helposti pienikin juttu jää tekemättä, jos tarvitsee lähteä varta vasten kaivamaan jotakin työvälinettä tai varaosaa jonkin kassin pohjalta. Toki nuokin romppeet olen syksyn aikana korjannut useampaan otteeseen pois ja tuonut taas jossakin vaiheessa takaisin.

Täällä meidän kulmilla on vain ongelma, että juuri mitään käsityötarvikkeita ei saa ostettua kaupoista. Jotakin pientä tietysti löytyy, mutta varsinainen varastojen täydennys ei onnistu. Saahan noita tarvikkeita tietysti tilattua nettikaupoista ja niitä on postinjakajamme tänne saanut toimitellakin. Joitakin juttuja on vain yksinkertaisesti kiva käydä katsomassa ja funtsailemassa paikanpäällä. Dublinin reissulla vietinkin hyvän tovin korutarvikkeita myyvässä pikkukaupassa. Omalle kohdalle ne ovat vähän sellaisia aikuisen karkkikauppoja. Jossa voisin viettää vaikka kuinka paljon aikaa tuumaillen ja ideoita saaden. Mua varmaan luullaan monesti myymälävarkaasi tuollaisissa paikoissa, kun tutkin ja räpläilen kaikkea ja vietän kaupassa pienen ikuisuuden.

Tällä viikolla oli taas sellainen päivä, kun kannoin tavarakassini alakerran pöydän ääreen ja pistin pienen pajan pystyyn. Toteutin ensin muutaman mieleen tulleen vision. Ja väänsin samalla hauskat, keveät nahkahapsu -korvikset tämän iltaisiin naisten illanistujaisiin. Ja pitihän sitä sitten vielä väsätä samaan sävyyn oleva kaulakorukin... Pientä pikkujouluhenkistä väritystä.

Mitäs pidätte?

Kun mies suosittelee kampaajaa

Minulla on ollut jo hyvän tovin helpot ponnaripitkät hiukset, joille ei tarvitse kovin usein tehdä mitään. Tai ehkä pitäisi, mutta ei tule tehtyä... Kesällä Suomessa ollessani kävin viimeeksi leikkauttamassa hiukseni ennen kaverin häitä.

Nyt olin kuitenkin saanut päähäni, että annan otsahiuksille taas mahdollisuuden. Mikä ei ehkä ole paras idea, näin pipokauden kynnyksellä. Ja saihan noita latvoja muutenkin saksia otsahiusten lisäksi.

Uuden kampaajan löytäminen on aina juttu erikseen. Suomessa kävin pitkään samoilla kampaajalla, kunnes kävi jotakin. Kampaaja jäi äitiyslomalle, muutti tai päätti vaihtaa alaa. Alkoi uuden etsiminen, milloin se löytyi helpolla ja milloin vaati useampia kokeiluita eri paikoissa.

Irlannissa en ollut käynyt vielä kertaakaan kampaajan pakeilla. Mies sen sijaan käy säännöllisesti leikkauttamassa hiuksensa. Ja suositteli minullekin samaa paikkaa "siellä on kivat tytöt, osaavat hommansa ja tuovat kupin kahvia sekä Irish Independentin luettavaksi". 

Mieheni on käynyt tyytyväisenä samassa paikassa tammikuusta lähtien. Marssi suunilleen ensimmäiseen näkemäänsä paikkaan ja on jäänyt sille tielleen. 

Muistan, että olimme viime keväänä kaverin lapsen synttäreillä ja totesin jossakin vaiheessa, että meidän pitää alkaa pian lähtemään, koska miehelläni on hiustenleikkuuaika keskustassa. Reaktio siitä jäi elävänä mieleen "Ai, oikein aika varattuna! Jopas jotakin!".

Sen jälkeen tulinkin kysyneeksi mieheltäni, että missä paikassa oikein käytkään leikkaamassa hiuksesi? Ja aloin kiinnittämään huomiota pitkin kaupunkia oleviin barber shopeihin, jonka edustalla pyörii merkkinä puna-valkoinen hyrrä. Siellähän ne muut miehet käyvät! Jonottavat omaa vuoroaan kapeassa tilassa parturituolien takana. Näihin paikkoihin ei varata aikoja, vaan homma toimii liukuhihnaperiaatteella. Mieheni ei halunnut kuitenkaan siirtyä näihin "perusmiesten paikkoihin", koska tykkää jonottamisen sijaan mennä paikalle ennalta sovittuna aikana. Jossakin vaiheessa hän uskaltautui kysymään rempseämmän oloiselta kampaajalta "olenko ainoa mies, joka käy täällä?". " Käy täällä kaksi muutakin miestä", vastasi kampaaja. 

Varasin itselleni ajan samaan paikkaan, jossa mieheni on selkeää vähemmistöä. Veikkaisin, että hinta oli kyseisessä paikassa hitusen korkeampi kun muissa kaupungin kampaamoissa. Omalta osalta homma meni taas vähän säätämiseksi, kun en taas täysin ymmärtänyt vahvaa Kerryn aksenttia puhuvaa tyttöä. Selvisihän siinä sitten, että kyse oli jakauksen paikasta ja jonkun tietyn hiustenhoitotuotteen laittamisesta.  

"Näytät jotenkin erilaiselta, oletko tehnyt jotakin hiuksillesi?" kysyi päiväkodin täti hakiessani Nappulaa hoidosta. Hyvää työtä samalla salilla kanssani käyvä kampaajatyttö teki. Uskallan toistekin luottaa mieheni suosituksiin :)

Vähän sinnepäin mennyt joulukuvaussessio

En ole mikään varsinainen jouluihminen. Vaikka ikää on kertynyt jonkun mittarin mukaan varmaan jo liikaakin, en ole silti viettänyt vielä yhtään joulua omassa kodissa. Ne on vietetty joko lapsuudenkodissani tai mieheni vanhempien luona. Tai siis tosiasiassahan joulut ovat olleet suhaamista näiden kahden paikan välillä. Tämän vuoksi en ole koskaan koristellut kotia joulukuntoon. Toki laittanut vähän pimeään vuodenaikaan sopivia valoja, iskenyt ne muutamat koristeet esille ja kynttilöitä on poltettu tavanomaista enemmän. Mutta siinäpä se.

Se ainoa asia, johon olen jouluvalmisteluissa panostanut, muutamien lahjojen lisäksi, ovat joulukortit. Ne minulla on ollut aina tapana tehdä itse. Ja joka vuosi havahdun siihen yhtä yllättäen, että taas olisi se aika vuodesta, kun pitäisi olla kortti-ideoita ja sopivia tarvikkeita. Suomikodissa niitä tarvikkeita kyllä olikin valmiina, mutta täältä ne vielä puuttuvat.

Nappulan syntymän jälkeen olen tavannut ottaa hänestä joulukuvan ja lähettää sen kummeille, isovanhemmille ja sisaruksillemme. Yllättäen tähän kuvien ottamiseen tulee myös havahduttua aika myöhään. Kahdet edelliset kuvat olen ottanut meillä sisällä, mutta tällä kertaa ajattelin kokeilla ulkokuvaamista.

Tänään taivas oli perinteisen harmaa, mutta muuten sää näytti lupaavalta – ei satanut. Koska viikonloppuisin meillä on valoisan aikaan auto käytössä miehen ollessa kotona, päätin hyödyntää tilaisuuden kulkemisen ja sään suhteen. Suuntasimme Dinglen niemimaalle metsäiselle ulkoilureitille, joka sijaitsee noin parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä meiltä. Emme ole olleet siellä aikaisemmin, joten senkin vuoksi oli kiva lähteä reippailemaan uuteen paikkaan. Pakkasin reppuun vähän kuvausrekvisiittaa, kameran ja kartan. Kartta olikin ihan hyvä apu mukana, koska puhelimen kentästä ei ollut taas tietoakaan tuolla vuorten välisessä laaksossa.

Nappulalle olin pukenut ulkovaatteiden alle siistimmät vaatteet. Ulkovaatteet riisuttiin pois aina sopivan kuvaustaustan kohdalla. Vaikka sää ei ollutkaan kylmä, oli tuuli sen verran viileä, että se toi omat haasteensa kuvaamiseen. Hiukset olivat aina silmillä ja tietysti kylmäkin tuli paljon helpommin.

Istutimme Nappulan yhdessä kuvayrityksessä lampaiden laidunmaan kiviaidan reunalle. Rekvisiittana hänellä oli kuvassa ostamani tonttu. Yllättäen tonttu tipahteli tuulen voimasta useampaa kertaan pois kiviaidalta ja siitähän se riemu repesi. Kuvattavasta oli enemmän kuin hauskaa heitellä tonttua myös omatoimisesti alas aidalta. Lopputulemana hän nakkasi tontun kivi- ja piikkilanka-aidan yli lampaiden aitaukseen. Ja sinne se sitten jäi, ainoa joulukoristeemme. Mahtaa olla lampailla ja maajussilla ihmettelemistä aitauksen uudesta asukista.

Kuvattava karkasi välillä tutkimaan lampaankakkakasoja.

Joitakin itseäni kutakuinkin tyydyttäviä otoksia sain aikaiseksi. Voi kuitenkin olla, että sitä saan tehdä vielä uudemman yrityksen tai sitten vain suosiolla ottaa kuvat sisätiloissa, ilman vaihtelevia sääolosuhteita. 

Reippailu hienonoloisella metsäreitillä, jossa metsä ja karut vuoristomaisemat vuorottelivat mukavasti keskenään jäi lyhemmäksi, kun olin kuvitellut. Perheen pienin kun ei ollut oikein ulkoilutuulella. Kivien heittely vuoristojärveen sentään paransi tunnelmaa.

Onpahan taas yksi paikka lisää, jonne palata tutkailemaan maisemia ja reittejä paremmalla säällä ja fiiliksellä.

Kuinka monta kertaa päivässä voi sanoa ei?

Kun kotoa löytyy se reilu kaksivuotias, jolla on omaa tahtoa ja halua hoitaa hommat haluamallaan tavalla, joudutaan yhden jos toisen asian kanssa käymään keskustelua ja kädenvääntöä pitkin päivää. Mielestäni tarmokkain Ei! -vaihe oli kesällä ja sen jälkeen tilanne on hieman rauhoittunut, mutta salakavalasti tuo pikkusana on palannut ponnekkaasti arkemme iloksi. Tuntuu, että on päiviä, jolloin kaikki on yhtä eitä.

Senpä vuoksi ajattelinkin yhden päivän ajan laskea, kuinka monta kertaa tuo e -sana vilahtaa keskusteluissa. Tänään, testitorstaina Nappula on viettänyt kolme ja puoli tuntia päiväkodissa, jonka aikana laskentaa ei ole voitu suorittaa.

Muutamia ei -otteita päivän varrelta:

- Huomenta kulta, nukuitko hyvin?
- Ei.

- Syötkö vielä?
- Ei.
- Tuliko vatsa sitten jo täyteen?
- Ei.
- No pitäisikö sitten syödä vielä vähän?
- Ei.
Jep, jep...

Juoksee kadulla, kompastuu, kaatuu ja itkee vähän.

- Sattuiko? Annas, äiti puhaltaa.

- Ei, ei! Ei puhalleta siihen paikkaan, vaan tähän!

Luonnollisesti ein lisäksi tuossa iässä osataan niskoitella yhdestä jos toisesta asiasta. Kaikki ei tule ein kautta, vaan milloin juostaan karkuun, milloin heitetään pipo pois päästä ja milloin sooloillaan mitäkin. Nykyelämässä pitkälle pinnalle olisi monesti käyttöä!

Kaikesta huolimatta testitorstaihin on mahtunut myös monta kivaa ja hyvää hetkeä ja oikeastaan tuntuu, että ei -sanaa on viljelty normipäivään verrattuna vähemmän. Tämä siis perustuu pelkkään mututuntumaan, eipä tällaisia tule yleensä laskeskeltua.

Perushyvästä päivästä huolimatta tukkimiehenkirjanpitoni osoittaa, että päivään mahtui yhteensä 96 Ei -sanaa ja kaksi kertaa No -sana.

Nappula on syntyperäinen turkulainen. Ei suinkka se negaatio johtuis siitä?

Kun saadaan kavereita kylään

Kun saadaan kavereita kylään..

- Kävellään pikkukaupunkimme keskusta ympäri - ne muutamat hassut korttelit siis ja näytetään, että näillä kulmilla sitä nykyään eletään ja yritetään.

- Käydään arkilounaalla kaupungin parhaassa fish and chips -paikassa. Eikä paikka muuten ole tuottanut vielä tähän mennessä pettymystä.

- Raahaan rattaiden alla isomman erän olutta kotiin.

- Käydään illalla viihtymässä jossakin paikallisessa pubissa. Toki nykyelämäntilanteessa joudun tai toinen meistä joutuu jäämään kotiin Nappulavahdiksi.

- Syödään astetta parempaa aamupalaa, jolloin peruspuuro on korvattu vähintäänkin suorilla leivänpäällysrivistöillä.

- Lököillään porukalla olohuoneen sohvilla ja joristaan niitä näitä.

- Pyritään pitämään läpän taso sopivan alhaisena.

- Käydään näyttämässä hienoja paikkoja lähiympäristöstä.

- Saatetaan saada yllätyksiä matkan etenemiseen.

- Ja pyritään tutustumaan, johonkin itselle uuteen kohteeseen.

Kiva kun saadaan välillä vaihtelua arkeen!

Traleen värikkäät ovet

Olen aina pitänyt väreistä. Irlannissa asuessamme olen ihastellut vanhoja kirkkailla väreillä maalattuja taloja ja ovia. Ovat melkoinen piristysruiske sen monesti harmaan värisen taivaan kanssa. Olen pitkin täällä oloa tullut räpsineeksi kuvia niin niistä värikkäistä taloista kuin ovistakin. Nyt päätin pistää ovinäyttelyn pystyyn ja esitellä teille pienen siivun Traleen värikkäitä ovia. Kaikki ovet on kuvattu kaupungin keskustassa, vaikka löytyyhän niitä värikkäitä ovia muualtakin.

Löysin useitakin selityksiä siihen, miksi Irlannissa on niin paljon värikkäitä ovia. Kaikki nämä historian havinaa -jutut ovat lähtöisin Dublinista ja jääköön lukijan vastuulle, mikä kuulostaa parhaimmalta syyltä alkaa maalaamaan ovia.

Ensimmäinen oviteoria
Dublinissa on paljon yrjöjenaikaisia (1714-1830) saman näköisiä tiilitalorivistöjä, tästä mainitsinkin Dublinia käsittelevässä postauksessa. Koska talot olivat kovin saman näköisiä, oli ainoa tapa personoida oma asunto maalamalla ovi eri väriseksi.

Toinen oviteoria
Englannin kuningatar Viktorian kuoltua, myös irlantilaiset saivat käskyn maalata ovensa mustiksi surun merkiksi. Vaan irlantilaisetpa vähättelivät moista käskyä, maalasivat kyllä ovensa, mutta mustan sijaan kirkkailla väreillä.

Kolmas oviteoria
Dublinilaiset kirjailijat George Moore ja Oliver St. John Gogarty olivat naapureita. Goghartylla oli tapana tulla juovuksissa kolkuttelemaan Mooren ovea oman ulko-ovensa sijaan. Tämän seurauksena Moore vihdoin maalasi oman ovensa vihreäksi välttyäkseen vastaisuudessa yöllisiltä koputteluilta. Pian sen jälkeen Gogarty maalasi oman ovensa punaiseksi, merkiksi Moorelle omasta ovestaan.

Neljän oviteoria
Miestensä juopotteluun kyllästyneet naiset maalasivat ulko-ovensa eri värisiksi, opastaakseen miehiään tulemaan pubi-illan jälkeen kotiin ja estääkseen heitä menemästä "vahingossa" väärään asuntoon.

Tänä päivänä värikkäitä ovia näkee ympäri Irlantia, niin yksityisissä kuin julkisissa taloissa. Vanhat ovet maalataan tänäkin päivänä käsin, mutta esimerkiksi uusiin taloihin voi ostaa värikkäitä valmisovia.

Minkä värisen oven takana sinä haluaisit asua?

Omalla lomalla Dublinissa

Nyt se sitten vihdoin tapahtui, pääsin odotetulle omalle lomalle Dubliniin. Pariksi yöksi yksin hotelliin, karkuun kotitöitä ja venkoilevaa kaksi vuotiasta. Ja yllättäen, pieni irtiotto kotikuplasta teki eetvarttia. 

Suurempia suunnitelmia minulla ei Dubliniin ollut. Muuta kuin kävellä ympäriinsä, syödä hyvin - ei mitään fine diningia, mutta silleen kivasti kuitenkin - ja saada jonkinlainen pintaraapaisu Irlannin pääkaupunkiin.

Puuduttaessani rapiat neljä ja puoli tuntia takapuoltani bussinpenkkiin matkatessani saaren toiselta laidalta toiselle, olin yllättäen enemmän kuin valmis tutustumaan kaupunkiin kävellen. Mukavat ja kuulaat syyssäässä, joista olimme edeltäneet viikot nauttineet länsirannikolla, saivat onneksi jatkoa itärannikolla. Ja hei, mikäs siinä säässä oli kävellessä, kun taivas oli sininen, aurinko paisteli ja sateesta ei ollut tietoakaan. Kulutin viikonlopun aikana kilometrejä toisensa perään kenkieni alla. Pääasiassa menoni oli sellaista päämäärätöntä menoa eli kaupunkihaahuilua parhaimmillaan!

Ainoa paikka, johon olin etukäteen ajatellut meneväni, muutamien ostosten teon lisäksi, joita en saa omassa pikkukaupungissamme hoidettua, oli Trinity College. Tavakseni on kuin varkain käydä tutustumassa irlantilaisten yliopistokaupunkien kampusalueisiin. Ja käymisen arvoinen paikka se olikin, vaikka arkkitehtuurin puolesta olen tykästynyt enemmän Corkin ja Galwayn yliopistoalueisiin. Ajatuksissa oli käydä myös tutustumassa Guinness Storehouseen eli panimoon, mutta koska tiedän taloudessamme asuvan toisenkin henkilön, jota paikka suurella varmuudella kiinnostaa, päätin jättää siihen tutustumisen johonkin toiseen ajankohtaan.

Siispä käyskentelin kutakuinkin Aurajoen levyisen Liffey -joen rantoja. Pyörin joen etelä rannan Tempel Bar:n alueella, joka on täynnä vilkkaita baareja, kahviloita ja ravintoloita. Kuuntelin lukuisia katusoittajia Grafton Street -kävelykadulla ja tein samalla näyteikkunaostoksia. Jatkoin matkaani St. Stephen's Green ja Iveagh Gardens -puistoihin ja vaeltelin puistoalueiden ympärillä olevilla siisteillä asuinalueilla.

Joen pohjoisrannalta löytyy myös vilkas Henry Street -ostoskatu ja sen kyljessä olevat ostoskeskukset. Sunnuntai aamupäivää kulutin kävelemällä joen pohjoisrannan alueita. Ja paikkansa piti se, mistä olin aiemmin muutamista eri lähteistä lukenutkin, että pohjoispuoli on karumpaa, niin sanottua työläisten aluetta joen etelärantaan verrattuna. 

Nykyinen maalaisemäntä huomasi päässeensä Dublinissa isomman kaupungin imuun, seuratessa paikasta toiseen menevää ihmisvirtaa sekä kuunnellessa kielten sekamelskaa. Arpoessa, mihin monista hyvänkuuloisista paikoista menisi lounaalle ja minne kahville. Tietenkään suuremman kaupungin menossa ei voinut olla huomaamatta kaupungin varjopuolia - lukuisia kerjäläisiä, joista osa romaaneja, mutta valitettavan suuri osa myös oman kaupungin poikia ja tyttöjä. Pitkin vuotta olen kuullut paikallisesta mediasta uutisia Irlannin, erityisesti Dublinin erittäin huonosta asuntotilanteesta, joka on osa syynä ihmisten kodittomuuteen ja kaduilla asumiseen. Molempina iltoina törmäsin kodittomien ruoanjakeluun, joka kertonee omaa karua kieltään kaupungin asuintilanteesta.

Noin muuten Dublinissa yhdistyi kivasti vanha ja uusi. Kunnostetut talot, sekä ne vähän rähjääntymään päässeet julkisivut ja pienet sivukujat. Tunnusomaisinta kaupungille oli mielestäni nelikerroksiset punatiiliset talorivistöt, jotka jatkuivat aina edellisen päätyttyä.

Mikäli kaupunki ei ole sinulle ennestään tuttu, niin suosittelen Dublinia ehdottomasti pidennetyksi viikonloppukohteeksi. Yksin, yhdessä tai isommalla porukalla. Kaupunki on kooltaan noin Helsingin kokoinen ja se on helppo ottaa haltuun kävellen, toki kaikenlaisia Hop on, Hop off -turistibussejakin löytyy, jos sellaiset kiinnostavat. Lasten kanssakin varmasti tekemistä löytyy, mutta tällä kertaa en kiinnittänyt siihen puoleen huomiota. Muutamat leikkipuistot kyllä bongasin. Katsotaanpa, ehkä joskus tulossa suosituksia lasten kanssa reissaamisesta Dublinissa.

Pökköä pesään ja torppa (edes vähän) lämpimämmäksi

Säiden viilenemisen haistaa Irlannissa. Sen haistaa nimenomaan iltaisin ja aamuisin. Ilmassa leijuu silloin vahva tympeä haju. Vahvasta hajusta kertoo hyvin se, kun mies oli vuosi sitten eräänä iltana lähdössä töistä. Avatessaan työpaikan ulko-oven hän oli kummastellut ulkona leijuvaa hajua ja palannut sisälle todetakseen työkaverilleen: "Lähettyvillä taitaa olla joku isompi tulipalo". Kollega oli avannut ikkunan, nuuhkaissut ja todennut "Äh, ihmiset vain lämmittävät kotejaan".

En tiedä tuleeko voimakas haju eniten öljylämmityksestä vai avaruuspötkylöistä.

Irlantilaiset kodit lämpiävät öljyllä. Meidän ja monen muunkin takapihalla köllöttelee öljysäiliö, jota aina pyynnöstä tullaan täyttämään. Säiden viilettyä öljyauto onkin varsin yleinen näky omakoti- ja rivitaloalueilla.

Se, miksi lämmitys haisee nimenomaan iltaisin ja aamuisin, johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmiset ovat silloin pääasiassa kotona ja silloin on myös viileämpää kuin päivisin. Meillä lämmitys on tällä haavaa päällä pari tuntia aamulla ja toisen mokoman illalla. Lämmitysjaksoja toki pidennetään, kun säät alkavat viilenemään. Koska taloissa ei käytännössä ole eristeitä ja muutenkin esimerkiksi ovien alta vetää, kiitos olemattomien kynnysten, ei lämmitystä ole oikein mitään järkeä pitää koko aikaa päällä. Varsinkaan silloin, kun ei olla kotona. Yllättäen öljyn polttaminen ja lämmityksen pitäminen koko ajan päällä tällaisessa falskaavassa torpassa maksaa maltaita talvikaudella.

Tuo meidän lämmityssysteemimme on laatuaan ehkä maailman yksinkertaisin ja kaukana elektronisesta hifistelystä. Keittiön seinässä olevan kellon ulkolaidalta naputellaan mekaanisesti pieniä pykäliä ulospäin. Ja lämmitys on päällä näinä merkittyinä eli punaisina ajankohtina. Hieno masiina on säädetty niin, että pattereiden lisäksi se lämmittää samalla myös vettä. Lämmintä vettä kun täältä ei saa automaattisesti kraanoista, vaan sitä tulee etukäteen lämmittää. Öljylämmityksen lisäksi vettä on mahdollista lämmittää myös sähköllä toimivalla boilerilla.

Öljylämmityksen lisäksi kaikista omakoti- ja rivitaloista tuntuu löytyvän takka. Pääsääntöisesti mallia avotakka. Ja avotakka monessakin mielessä, ei vain rakenteensa suhteen, vaan myös sen suhteen, ettei siinä ole minkäänlaista peltiä, joka pitäisi lämpöä sisällä. Kovalla tuulella takan piippu vinkuu ja humisee ja tuo luonnollisesti myös lisää viileää ilmaa sisään. Ja talvella takan arinan pohjalle kilahtelee monesti rakeita. Eli malli avo toimii monellakin tapaa.

Niin ja ne aiemmin mainitsemani avaruuspötkylät. Ne ovat ehkä kenties jostain turpeesta valmistettuja tummia kalikoita, joita voi polttaa takassa. Tavallisia polttopuitakin kyllä myydään kaupoissa, mutta liekö niissä pötkylöissä pidempi palamisaika tavalliseen klapiin nähden? Vaikka avotakka ei varsinaisesti sitä lämpöä juuri tuo, on se silti mukava tunnelmanluoja sekä kuivattaa edes hitusen tätä alati kosteaa irlantilaista ilmaa.

Valitettavasti ekologisuus on kovin kaukana näistä irlantilaisista asunnon lämmitysmuodoista. Mielestäni paras keino valmistautua viileneviin iltoihin onkin sopivan lämmin pukeutuminen. Tuntuukin, että tällaisella vilukissalla on sisällä aina vähintään se muutama kerros vaatetta päällä. Ja iltaisin sohvalla ollessa on mukava kääriytyä vilttiin.

Suomessa nukuin saman peiton alla kesät talvet ja yleensä kesällä pelkästään pussilakanan alla. Täällä ostimme talvikaudeksi paksummat peitot tai tarkemmin ottaen siihen niin sanottuun kesäpeittoon saa kiinnitettyä neppareilla toisen eli sen talvikerroksen päälle.

Luulin aiemmin, että kuumavesipulloja käytetään pelkästään Aku Ankassa sekä menneinä aikoina, vaan väärässäpä olin taas. Säiden viilettyä useiden irlantilaisten kauppojen valikoimista löytyy erilaisia sänkyyn sujautettavia kuumavesipulloja. Niihin ei ole tämä emäntä vielä lämmennyt.

Miten teillä lämmitetään?