Mummottaa

En tiedä onko se ikä vai onko se kevät vai mikä se on, mutta olen viime aikoina huomannut yhden jos toisenkin mummo-oireen itsessäni. Pitäisikö olla huolissaan vai jatkaa vain huivi tiukasti kaulan alle solmittuna eteenpäin?

En ole koskaan ollut mikään aamuvirkku, vaan viihtynyt ennemmin vähän pidempään sängyssä. Okei, lasten myötä olen pakonsanelemana joutunut aikaistamaan omaakin aamurytmiä, mutta nykyisin huomaan herääväni huomattavasti aikaisemmin kuin he. En tiedä onko siinä syynä aamujen kirkas, hämmästyttävän aikaisin alkava valoisuus, jota yritän epätoivoisesti pitää loitolla pimennysverhojen ja silmälappujen avulla. Vai onko sisäinen kelloni siirtynyt aimoharppauksen eteenpäin, sillä nykyään herään harvaseaamu puoli kuuden aikaan. Ihan niinkuin vanhat ihmiset konsanaan! Olenko kenties aiemmassa elämässäni ollut myyrä ja haluaisin vain kaivautua johonkin pimeään tunneliin nukkumaan? Niin tai näin, ottaisin hyvin mielelläni vastaan edes tunnin pidemmät sikeät unet ilman näitä valohäiriöitä tai sisäisiä vekkareita.

Myönnän, että seurasin Irlannissa asuessamme huonosti Suomen tapahtumia ja mediaa. Silloin tällöin luin uutisia, mutta ne olivat nimenomaan niitä asiauutisia Ylen tai Hesarin verkkosivuilta. Toisinsanoen kaikeen Iltalehtikamaan on jäänyt tutustumatta. Nyt huomaan olevani se mummo, joka on autuaan pihalla monestakin asiasta. Katson keskusteluohjelmaa telkkarista ja mietin, keitäköhän nuo oikein ovat, joita ohjelmassa haastatellaan ja kuka on tuo artisti, joka esitti kappaleensa ohjelman lopussa? Sama tapahtuu kaupan kassalla, kun silmäni selailevat lööppejä. Ihmettelen taas keitä nämä tyypit ovat tai miksi ihmeessä varhaisnuoruuteni mäkihyppääjä, kenen juliste korisi tuolloin omaakin oveani on lööpeissä? Tai osaan toki lukea, että hän on rakastunut ja jälleen eronnut, mutta mietin miksi sen pitäisi kiinnostaa ketään?

Jotakin keskusteluohjelmaa katsoessani haastateltiin koomikko Andre Wikströmiä – jonka siis tunnistin. Hän vitsaili, että koronan aikana pidetään samaa kahvikuppia pöydänkulmalla, josta hörpitään sumpit päivästä toiseen, niinkuin mummot ikään. Ihmettelin, että miten niin mummot, minähän olen toiminut noin suunilleen aina!

Olen mieltänyt kukka-amppelit aina jotenkin mummojen jutuksi. Syy siihen löytyy varmasti siitä, että omassa mummolassani oli olohuoneen ikkunan leveydeltä roikkuvia kukka-amppeleita. Oli makrameesolmeiltuja ja sitten simpukkakoristeisia, jotka kilisivät kivasti, kun niitä kävi varovasti heiluttamassa. Itse en ole amppeleita koskaan harrastanut. Kunnes näin alkuvuodesta eräässä sisustusliikkeessä lasisen kukkaruukun, jonka sai amppeliin. Tuolloin annoin ensi kertaa mielessäni amppelille mahdollisuuden ja mietin kun löydämme jonkin kodin, ostan tällaisen sinne. Ja niin tapahtui. Sisäinen mummoni harrastaa tätä nykyä myös amppeleita.

Vaan eihän tämä mummoilu jää vain sisäiseki puuhasteluksi. Kävelyn lisäksi liikun paikasta toiseen pyörällä. Mummopyörällä, mutta senhän te jo tiesittekin (klik).

Kohti normaalimpaa

Edeltävät kaksi kuukautta ovat olleet merkillisiä. On kökitty kotona. Ulkoiltu lähikulmilla. Käyty vuorotellen ruokakaupassa. Tehty töitä kotoa käsin. Vältelty sitä sun tätä. Ei ole nähty juuri ketään, muutamia ulkotreffejä lukuunottamatta. Vedottu koronapöpöihin, kun lapsi on esittänyt kysymyksiä milloin tehdään sitä tai tätä ja milloin mennään sinne ja tänne.

Mutta tämän viikon loppupuolella, kahden kuukauden jälkeen tehtiin paluu johonkin vähän normaalimpaan. Lapset palasivat päiväkotiin. Ja se tuntui ainakin allekirjoittaneesta erinomaiselta. Ihan siitäkin huolimatta, että tätä palettia oli oppinut jo aika hyvin pyörittelemään. Tehty töitä osittain vuoroissa, tiedostaen että paras työskentelyaika on silloin kun Paddy on päikkäreillä. Yritetty välttää päällekkäisiä videopalavereita, ihan aina siinä onnistumatta. Joskus puhelun lomasta on joutunut näyttämään urheilusta tuttua aikalisä -käsimerkkiä – ei siis kollegoille, vaan lapsille. Ja toisinaan taas on täytynyt poistua hetkeksi meneillään olevasta palaverista ja mennä rauhoittamaan samasta lelusta liittyvää taistelua. Yleinen tilannearvosana menneiden kahden kuukauden kokonaistilanteesta jää kuitenkin kiitettävän puolelle.

Allekirjoittaneen lisäksi lapset tuntuivat olevan hyvillä mielin päiväkotiin palaamisesta. Vaikkeivat sen myötä tulleet aamuherätykset olekaan niitä ykkösjuttuja. Ympärille on päiväkodin myötä tullut muutama muukin kaveri kuin oma sisarus.


Yksi paalu kohti vanhaa normaalia on siis saavutettu, mutta myönnän toivovani, että muutama muukin paalu kumahtaisi kohdalleen.

Olen tuskin ainoa, joka on tiedostanut sen, että toukokuun toinen puolikas on meneillään. Kesä on ovella, mutta kesäsuunnitelmista on ainakaan omalta osalta turha puhua. Niitä ei ole. Sinänsä tässä on jopa onnekkaassa asemassa, ettei kesälle ollut etukäteen tehty suunnitelmia. Ei ollut varattuja reissuja tai ostettuja festarilippuja, joita joutuisi nyt harmittelemaan. Mutta toisaalta tämä tilanne ei anna vielä myöskään mahdollistuutta tehdä niitä pieniä suunnitelmia. Ei voi vielä tietää mitä voi tehdä kuukauden tai kahden päästä. Onko kaveriporukalla järkevää lähteä mökkeilemään? Saako kesäteatterit unohtaa? Voivatko lapset mennä isovanhempien luokse hoitoon? Onnistuuko jonkin pienen kesäreissun tekeminen?

Jollei muuta, niin jatketaan pientä lähiretkeilyä ja vedetään muita kesäpuuhia spontaanimmalla otteella. Luotetaan siihen, että se kesä tulee kuitenkin, olipa muu tilanne mikä hyvänsä.

Hylly löysi paikkansa

Lainasimme naapureilta poraa. Seinälle kipusi tällä kertaa taulu, peili ja hylly.

Tuolla kyseisellä hyllyllä on ikää. En tiedä tarkalleen kuinka paljon, mutta vähintäänkin yli 35 vuotta. Muistan nimittäin tuon samaisen hyllyn olleen ainakin kahdessa eri lapsuudenvuosieni kodissa. Hyllyn paikka oli aina keittiössä. En muista mitä hyllyssä säilytettiin, muuta kuin painavan metallisen morttelin, josta sai aikaan mojovat äänet kun keppiä kilkutteli astian reunaan.

Tuo samainen hylly palasi elämääni reilut viisitoista vuotta sitten. Muutin silloin pieneen turkulaiseen yksiöön. Yksiö oli muuten vallan riittävä tarpeisiini, mutta keittiö oli pieni kuin postimerkki. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kerrottakoon, että keittiössä oli tasan yksi pistorasia, joka oli sellaisessa paikassa, ettei sen läheisyyteen saanut niitä siihen aikaan kaiketi kahta sähköaparaattiani; kahvinkeitintä ja mikroa. Sen vuoksi sähkövimpaimet piti virittää aina jatkojohdolla tämän pikkuruisen keittiön poikki. Jos oli pistorasioita vähän, niin niin oli myös säilytystilaa. Muutama pieni kaappi. Tällöin tämä hylly astui kuvaan, kun vanhempani kysyivät josko haluaisin laittaa vanhan lokerikkohyllyn minikeittiöni seinälle.

Ja sinne se päätyi ja toimi tarpeisiini täydellisesti. Ostin kirppareilta somia retropurkkeja, joita täyttelin kahvilla, riisillä, puurohiutaleilla ja muilla kuivatarpeilla. Ja hylly vetikin purnukoita sisälleen yllättävän suuria määriä.

Tämän yksiön jälkeen hylly seurasi minua ja kuvaan astunutta miestä muutamaan seuraavaan turkulaiseen kotiin. Hyllyn paikka valikoitui aina keittiöstä, vaikka kaappitilaa tulikin enemmän, eikä sillä ollut enää käyttöä ruoansäilytyshyllykkönä.

Pari kuukautta sitten tyhjensimme varastoa, jossa suurin osa tavaroistamme oli ollut säilytyksessä Irlannin vuosien ajan.

Varaston kätköistä löytyi myös tuttu hylly. Pohdin olisiko sille käyttöä. Tässä vaiheessa tajusin varsinaisen päähänpinttymän. Mietin, että jos hylly otetaan käyttöön, on sen paikka ilman muuta keittiössä. Kummaksuin sitä, kuinka samoja huonekaluja sijoittelee vanhasta tottumuksesta samoihin huoneisiin tai samanlaiseen käyttötarkoitukseen, vaikka tämäkin esimerkkihylly istuisi mainiosti muuhunkin tilaan.

Keittiön seinälle hylly ei kuitenkaan päätynyt, koska teimme paluun pieneen keittiöön. Sen sijaan hylly sai turvallisen paikkansa saman aihepiirin ympäriltä; ruokapöydän vierestä.

Vanhaan, mutta ajattomaan lokerikkohyllyyn on kiva laittaa esille kauniita enemmän tai vähemmän käytössä olevia esineitä, jotka muuten ehkä päätyisivät piiloon kaapin ovien taa. Esineitä vaihdellessa hyllystä saa kuin pienen muuntuvan taidenäyttelyn, jossa jokaiseen lokeroon ja lokerikon päälle voi sijoittaa hauskoja pieniä yksityiskohtia.

Mielenkiintoista nähdä pääsenkö koskaan päähänpinttymästäni ja voisiko hyllyn jonakin päivänä sijoittaa täysin toiseen huoneeseen kuin keittiöön tai sen välittömään läheisyyteen? Sen voin kuitenkin taata, että kun se on tässä asunnossa kerran saatu vatupassisuoraan seinälle, tulee sen paikka olemaan tuolla seinällä seuraavaan muuttoon saakka.