Lasten talvipukeutuminen Irlannissa

Pukeutuminen, se jaksaa edelleenkin kummastuttaa minua tällä vihreällä saarella. Pariin otteeseen olen pukeutumisesta kirjoitellutkin ennenkin, mutta paneudutaan tällä kertaa lasten pukeutumiseen näin talviaikaan.

Sää täällä saarella on talvisinkin lauha. Tämä talvi on ollut kummallisen lämmin, lämpötila on pysytellyt kymmenen asteen hujakoissa koko talven. Tosin tätä kirjoittaessani ulkona sataa jotakin veden ja rännän yhdistelmää ja ilma on selkeästi viileämpi, mutta kirkkaasti plussan puolella joka tapauksessa. 

Näillä talvifaktoilla mennessä pystyy päättelemään, ettei varsinaisille paksuille talvivaatteille ole tarvetta. Meidän lapsilta ei esimerkiksi löydy toppahaalareita. Tai no Nappulan vanha haalari menee Paddyn käyttöön, jos sellaista tarvetta ilmenee.

Se miltä täällä taas saa suojautua ympäri vuoden on vesisade ja tuuli. Senpä vuoksi Paddy kulkee monesti rattaissa sadesuojan alla ja Nappulalla on veden- ja tuulenpitävä takki sekä vedenpitävät kengät. Näin toimii siis suomalainen äiti. Ja se sama äiti on ostanut nuo lasten ulkovaattet Suomesta, koska ei ole löytänyt täältä näihin olosuhteisiin sopivia vaatteita.

Maan tapaan tuntuu kuuluvan se, että vähänkään huonommalla säällä pysytellään ennemmin sisällä kuin ulkoillaan. Talvikuukausina tämän pikkukaupungin nurmialueilla tai niissä muutamassa leikkipuistoissa ei ole pelkoa tungoksesta. Ihan rauhassa saa ottaa tilan haltuun.

Nappulan eskarissa ei talvella (tai muutenkaan jos on pienintäkään aavistusta huonommasta ilmasta) ulkoilla. Työntelen hänet aamuisin paikalle takissa ja sisähousuissa. Jos sää on yhtään kylmempi tai vettä sataa jokaisesta mahdollisesta ilmansuunnasta puen sisähousujen päälle vettä hylkivät ulkohousut. Nämä ulkohousut, puhumattakaan kaulurista ovat olleet aivan uusi ja ihmeellinen käsite täällä. Mikäli on ulkohousuja vaativa päivä, saan aina erikseen varmistaa hoitopaikan ovella hoitajalle,  että ne päällimmäiset housut saa riisua pois. Kun menen hakemaan Nappulaa, hänelle puetaan valmiiksi takki ja laitetaan pipo päähän, mutta ulkohousut, kauluri ja hanskat annetaan aina minulle käteen. Nyttemmin tädit ovat oppineet jo pukemaan hänelle kaulurin kaulaan - varmistettuaan kuinka päin se the thing tulee pukea päälle.

Olemme toki siinä kohdin poikkeava perhe, että kuljemme eskariin jalkaisin. 98% lapsista kuskataan melkeinpä iästä riippumatta paikasta toiseen autolla, jolloin säänmukaisella pukeutumisella ei ole niin väliäkään.

Mutta kuvitelkaamme nyt sellainen perusirlantilainen talvisää. Taivas on harmaa, muttei sada, pieni tuulenvire ja lämpöasteita on seitsemän. Olemme leikkipuistossa. Nappulalla on aiemmin kuvaamani vaatteet pipoineen ja hanskoineen, mutta ilman niitä ulkohousuja.
Ympärillä hörheltävillä lapsilla on päällä kenellä huppari, kenellä hame ja glitterillä päällystetyt juhlakengät tai fiinimmännäköiset talvikengät. Joku saattaa olla takki päällä, mutta ehkä kuitenkin vetoketju sopivasti avoinna. Lapsilla näkee enemmänkin pörröisiä pusakoita, jotka ennemmin imevät vettä kuin hylkivät sitä. Pipo saattaa keikkua jonkun päässä, mutta voisin vannoa, että yksiäkään hanskoja en näe. Yleisesti ottaen pukeutuminen on hyvin kevyttä, eikä aina kovinkaan käytännöllistä ulkotouhuihin - jos minulta kysytään.

Tosin myös puistokulttuuri on erilaista Suomeen verrattuna. Leikkipuistojen maata peittää juoksuradoilta tuttu pinnoite, eikä puistoihin tulla olemaan tunti tolkulla, vaan sinne piipahdetaan joksikin aikaa ohikulkumatkalla. Siitä huolimatta sitä välillä miettii saavatko täkäläiset äidinmaidossaan aimoannoksen kalseudensietokykyä, jonka avulla selviävät heppoisissa vaatteissaan talven yli?

Kurahousuja ei runsaista sateista huolimatta käytetä, saappaita ja sadetakkeja kylläkin. Kurahousuja olen välillä nähnyt myynnissä saksalaisissa ruokakaupoissa. Meilläkin kurahousut ovat melkeinpä olleet käytössä vain, jos olemme käyneet märällä ilmalla rannalla hiekkahommissa. Tosin sitä sellaista kuraa ei täällä tulekaan samalla tavoin kuin Suomessa. Leikkipuistoissa on ne pinnoitteet ja tiet on päällystetty asfaltilla. Yhdessäkään leikkipuistossa en ole myöskään nähnyt hiekkalaatikkoa. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, etten myöskään yhtään ikävöi toppakerrosten pukemista vikuroiville lapsille, puvumattakaan niiden kylmien, märkien ja rapaisten kurahousujen riisumista.

Kun luotto sittenkin pelaa

Joskus käy näitä hassuja sattumuksia. Asioita, joiden suhteen olet oikeastaan jo luovuttanut ja sitten yhdessä hujauksessa asiat ovatkin kääntyneet toisin.

Olen näistä autoiluasioista kirjoitellut ennenkin (täällä ja täällä). Pikakertauksena kuitenkin, että taloudessamme on yksi auto, jota mies tarvitsee päästäkseen toiselle paikkakunnalle töihin. Minä kuljen jalkaisin (lue: rattaita työntäen) kahden lapsen kanssa. Automme on miehen työsuhdeauto, jota minulla ei ole lupa ajaa. Irlannissa auton ajajat tulee kirjata erikseen autovakuutukseen. 

Taannoin kyselin useampaan otteeseen mieheltä, josko hän selvittäisi tuota vakuutusasiaa. Sain vastaukseksi yleensä Nyt on kauhea kiire töissä. Joo, yritän jossakin välissä selvitellä. Ja mitä näitä nyt oli. Jossakin kohtaa kuitenkin ymmärsin, että selvittämättömyyden syy tuskin oli vain kiireessä tai asian monimutkaisuudessa vaan enemmänkin pelossa luovuttaa autoa emännän käyttöön, joka saattaisi romuttaa koko ajopelin.

Lopetin kyselyt. Viime kesänä aloin vuokraamaan autovuokraamosta kaaraa aina silloin tällöin käyttööni muutamiksi päiviksi kerrallaan tarpeeni mukaan.

Viime viikolla mies heitti täysin puskista kommentin, että selvittää minulle autonsa ajolupaa. Koko aiheesta ei oltu keskusteltu ainakaan yli puoleen vuoteen. Syynä tähän "äkilliseen mielenmuuttumiseen" taisi olla se, mies tulee lähitulevaisuudessa olemaan jonkin verran töidensä vuoksi poissa kotoa ja voisi siten jättää auton minulle arkeamme helpottamaan.

Perjantaina mies palasi töistä lomakkeen kanssa, johon oli kopioitu ajokortini ja täytetty muutamat tiedot. Allekirjoituksen jälkeen minulla oli lupa auton käyttöön. Mietin, että tässä vaiheessa lienee parasta olla avautamatta vakuutusasianhoitamisen hankaluudesta.

Lauantaina lähdimme läheiseen ostoskeskukseen tekemään viikonlopun ruokaostoksia ja muutamia muita hankintoja. Meinasin kuitenkin alkaa jänistämään, kun mies laittoi minut kuskiksi. Vuokra-autojen kriteerinä minulla on ollut mahdollisimman pieni auto, josta näen kunnolla ulos ja jonka linjat hahmotan näillä kapeilla kiviaitojen reunustamilla teillä. Miehen auto on käytännössä kaikkea muuta. Sen kanssa omasta pihasta ulospääsykin vaatii omat kikkansa.

Ostoskeskukseen ajaessamme huomasin syrjäsilmällä miesraasun hapuilevan pelkääjänpuolen ovenkahvaa ja heittävän kommentteja nyt menee kyllä tosi läheltä muuria! Melkein rysähti rotvallin! Jätin läpät optisista harhoista sikseen ja jatkoin ajamista kieli keskellä suuta. Mies teki varmaan mielessään korjausbudjettia, eikä tainnut paljon helpottua kommentistani mihis soitan, sitten jos sattuu jotakin? Parkkeerattuani ostoskeskuksen perimmäiseen parkkiruutuun mies kysyi takapenkiltä helpottuneena eikös äiti ajanutkin hyvin? Tiesin toki enemmän kuin hyvin, että Nappula vastaa aina tällätavoin asetettuihin kysymyksiin joo. Niin tälläkin kertaa.

Mistään kotoisin

Kun juttelen entuudestaan tuntemattoman henkilön kanssa vaikkapa jossakin harrastuksessa osaan odottaa tiettyä kysymystä. Sitä ei koskaan kysytä heti, ei ehkä edes ensimmäisellä jutustelukerralla. Mutta jossakin vaiheessa saan vastata kysymykseen mistä maasta tulen?

Suurin osa irlantilaisista kavereistani on kotoisin Traleesta, jossa asumme. Tai vähintäänkin pariskunnan toinen osapuoli on täältä. Monesti minulle painotetaan, ei en ole alunperin täältä, vaan paikasta x, joka osoittautuu olevan kymmenen minuutin ajomatkan päässä täältä. Monet näistä kavereista ovat opiskelleet tai työskennelleet vuosia toisaalla. Osa saaren toisella laidalla, osa viettänyt vuosia Isossa-Britanniassa, toiset Australiassa, mutta ovat jossakin kohtaan päätyneet takaisin kotikonnuille. Monella syy paluuseen tuntuu olevan perheen perustaminen tai hankaluus pyörittää perhettä toisaalla ilman turvaverkkoja. Oli syy paluuseen tai kotipaikkakunnalla pysymiseen mikä tahansa tuntuvat irlantilaiset yleisestikin olevan hyvin perhe- ja kotipaikkakeskeistä kansaa, joilla on tärkeä merkitys sillä mistä he ovat oikeasti kotoisin. Monet opiskelijatkin tuntuvat palaavan viikonlopuiksi vanhempiensa luokse opiskelupaikkakunnaltaan.

Mitä minä sitten vastaan niihin where are you originally from kysymyksiin? Kerron tulevani Suomesta. Ja yleensä tämä riittää vastaukseksi. Suomi kyllä tunnistetaan. Muutamia lisäkysymyksiä tulee aika ajoin, mutta hyvin harvoin joudun tarkemmin selittämään sen enempää. Ja jos tulee, ne liittyvät usein siihen kuinka olen päätynyt tänne tai minkälainen sää Suomessa on.

Tarkennusta kysyttäessä kerron tulevani Turusta, joka sijaitsee lounaisrannikolla, noin puolentoista tunnin ajomatkan päästä Suomen pääkaupungista Helsingistä. Ja ehkä vielä kerron kiinnostuneille tarkennukseksi Turun olevan kutakuinkin Corkin kokoinen kaupunki.

Tämä on viimeistäänkin vastaus, joka riittää kaikille. En lähde erittelemään, että ei, en ole syntyperäinen turkulainen. Ketä se kiinnostaisikaan. En Heidekenillä syntynyt. Vaan muutin sinne töihin reilu kymmenen vuotta ennen muuttomme Irlantiin. Passissani lukee syntymäpaikkakunnan kohdalla Vantaa. Ei ehkä varsinainen ylpeydenaihe :) Lapsuudessani muutimme muutamat kerrat paikkakunnalta toiselle isäni työn perässä. Kaupunki, jonka väitän olevan se kotipaikkakunta, josta siis teeskentelen olevani kotoisin on Lappeenranta. Muutimme sinne juuri kun aloitin koulun ja asuin siellä lukion loppuun saakka, jonka jälkeen muutin kapsäkkeineni toisaalle opiskelemaan.

Jos oma elinpiirini on kulkenut pääosin pitkin eteläistä Suomea, tulee se omilla lapsilla olemaan jotakin muuta. Jännä joskus nähdä mistä he kokevat olevansa kotoisin. Tuskin Turku ja Tralee syntymäpaikkakuntien mukaan vaan varmaankin se paikka missä he tulevat viettämään lapsuutensa ja nuoruutensa tärkeät vuodet. 

Sattumuksia viileässä talossa

Saimme hieman tuntumaa siitä, kun asiat talon suhteen alkavat vierimään loivaa alamäkeä. Tiedoksi niille, jotka ovat lukeneet vähemmän tätä blogia, että asioiden hoitaminen tällä vihreällä saarella etenee pitkälti omalla painollaan. Ja tieto siitä, että asioita etenkin asunnon suhteen joutuu hoitamaan, nostattaa jo valmiiksi niskakarvat pystyyn.

Reilu viikko sitten kävi niin, että olin illalla ottanut kaukosäätimen käteen ja päättänyt kerrankin nollautua sohvan kulmassa telkkarin ääressä. Alkoi kuitenkin tulemaan vilu ja vedin vilttiä päälleni. Vilu ei juuri hellittänyt. Syy selvisi pian. Patterit olivat kylmät, eikä kraanasta tullut lämmintä vettä. Öljy oli loppunut! Ihmettelimme hetken miehen kanssa, kuinka se on loppunut niin nopeasti, edellisestä täytöstä ei kuitenkaan ollut kovin pitkää aikaa. Ehkäpä sitä oli vain salakavalasti kulunut enemmän loppuvuonna, kun olimme olleet kaikki kotona. Mitään mittaria öljytankkiin ei ole, joten sen täyttäminen on aina enemmänkin omien arvailuiden varassa.

Mies sai onneksi tilattua lisää öljyä seuraavaksi päiväksi. Tulin lasten kanssa kotiin alkuillasta ja totesin, ettei se lämmitys vieläkään toiminut. Tein ne toimet, jotka osasin, mutta lämpöä, saati lämmintä vettä ei tullut. Menin vielä illansuussa kolkuttelemaan Naapurinrouvan ovelle, josko hänellä olisi antaa joku vinkki vitonen kiukuttelevaan lämmitykseen. Rouva teki kertomukseni perusteella diagnoosin samoin tein. Putkeen on syntynyt ilmalukko, paikalle tarvitaan putkimies. Ennenkuin ehdin suustani avata, oli rouva jo puhumassa puhelua. Minulla on täällä ihanat naapurit. Heiltä loppui aiemmin öljy ja nyt säilön täytön jälkeen lämmitys ei toimi. Heillä on kaksi pientä lasta. Tiedän, että on myöhä ja olet varmaan illallisella. Lainaan heille nyt omaa patteriani. Mieti voitko jättää lapsia kylmenevään taloon! Mietin taas kertaalleen, että jos omaisin rouvan kaltaiset puhelahjat, pystyisin myymään vaikka taideteoksen sokealle.

Myöhemmin illalla erittäin hankalaa aksenttia puhuva iäkäs putkimies saapui paikalle. Ilmakupla poistettiin, mutta selvisi, että se ei poistanut lämmitysongelmaa. Vika oli polttimessa ja sille ei tämä putkimies pystynyt tekemään mitään.

En ilahtunut tästä uutisesta, eikä liioin myöhään illalla töistä kotiin palannut mieheni. Me molemmat tiesimme kokemuksesta, että edessä on lukuisia yhteydenottoja vuokranvälitystoimistoon. Toimisto toimii meidän ja vuokranantajamme välikätenä ja sen kautta hoidetaan muun muassa nämä vikailmoitukset.

Seuraavana aamuna mies lähetti toimistoon sähköpostin tapahtuneesta. Ja soitti perään. Tällä saarella kaikki asiat hoidetaan puhelimitse, mutta toisinaan se sähköposti kannattaa lähettää, että yhteydenotosta jää joku jälki. Siitäkin huolimatta sähköpostit ovat kerran jos toisenkin mystisesti hävinneet jonnekin mustaan aukkoon.

Tähän sattumusten sumaan kuului tietysti vielä se, että meille oli tulossa kyläilijöitä Suomesta. Lähettelin heille ottakaa lämmintä vaatetta mukaan, meillä ei toimi lämmitys- viestejä.

Päivän aikana olin jatkanut lämmitysnappuloiden ränkläilyä ja muistin piilossa olevan virtakytkimen. Sen avulla vesi lämpenee sähkön avulla, eikä öljyllä. Hurraa, ratkaisu jääkylmän veden ongelmaan! Onnesta lähes soikeana aloin lämmittämään itselleni suihkuvettä, sekä kokkaamaan tulevia kyläilijöitä varten. Ei tarvinnut kuitenkaan kauan jatkaa näitä puuhia, kun kaikki sähkölaitteet sammuivat ja keittiössä leijaili hyvin epämääräinen haju. Kipusin sähkökaapille vain todetakseni, että kaikki painikkeet olivat siinä asennossa missä pitikin, mutta pääsulake polttavan kuuma. No nyt meiltä meni sitten sähköt, infosin miestäni. Mies soitteli uudelleen vuokranvälitystoimistoon. Itse puolestani viestittelin meille matkalla oleville vieraille, että nyt ei enää toimi sähkötkään, syökää jotakin matkalla, en pysty tekemään ruokaa. Päätin, että jos kyläilijöille ei pysty tarjoamaan ruokaa heidän saapuessaan, niin vähintäänkin heidät vastaanottaa semisti freessi emäntä ja menin suihkuun. Aivan jäätävän kylmään sellaiseen. Olo oli kuin olisi pää jäässä pulahtanut Jäämereen. Oli muuten nopein suihku ikinä.

Kuin ihmeen kaupalla sähkömiehet pölähtivät pihaan yllättävän pian yhteydenoton jälkeen. Vaihdettiin sulakkeita ja vedettiin uutta piuhaa. Sen verran oli kärähtäneen näköinen se vanha johto, ettei sähköviasta aiheutunut tulipalo olisi todellisuudessa ollut kovin kaukana. Huh! Patistin sähkömiehet vielä hommiensa päätteeksi vilkaisemaan öljypoltinta, ettei toimistolle jäisi sellaista oloa, että homma on hoidettu kun siellä on kerran käyty.

Sarjassaan neljäs lämmityksetön päivä alkoi sillä, että mies soitti taas aamusta välitystoimistoon korjaajan perään. Itse marssin paikalle myöhemmin päivällä näyttämään naamaani. Olen todennut, että joskus hommat alkavat lutviutumaan vasta siinä vaiheessa, kun käy asioimassa kasvotusten. Myöhemmin samana päivänä korjaaja ilmestyikin paikalle ja totesi öljypolttimon olevan rikki. Uuden asentamisesta pitäisi ensin neuvotella talon omistajan kanssa, mutta häneltä löytyisi kotoa varaosia, joiden avulla lämmitys saataisiin toimimaan. Korjaaja lupasi palata myöhemmin illalla osien kanssa. Tässä tapauksessa se myöhempi ilta tarkoitti seuraavaa päivää. Mutta tuli kuitenkin ja hoiti hommansa.

Tässä välissä ehti tekemään jo pienen välituuletuksen. Ihan vain todetakseen, että alakerran patterit eivät edelleenkään lämmenneet, mutta kaikesta huolimatta vesi ja yläkerran patterit lämpenivät.

Alakertaa lämmitettiin useiden päivien ajan pitämällä irtopatteria siinä huoneessa missä oli tarve olla. Mielen syövereistä alkoi tulvia muistoja omasta mummolasta, jossa lämmitettiin vain niitä huoneita joissa vietettiin aikaa, eteinen ja etenkin vessa olivat aina kylmiä. Yhtälailla huomasin muistuttelevani ovien sulkemisesta, ettei lämpö karkaa.

Reilu viikko koko tapahtumasarjan alkamisesta kuulin takapihalta ihmeellistä kolinaa. Korjaaja oli palannut uuden polttimon kanssa rikospaikalle. Ja nyt taas lämpöä pukkaa! On muuten ensimmäinen kerta, kun kerron tämän vetoisan talon olevan lämmin (siis lämmin siihen verrattuna mitä tämä useiden päivien aikana oli). Ja onnekkaita olimme myös sen suhteen, että säät alkoivat viiletä sen myötä kun lämmitys saatiin toimimaan.

Kilkenny

Dublinin ja Corkin välimaastossa sijaitsee vireä, keskiaikainen pikkukaupunki Kilkenny.

Muurien vielä osittain ympäröimä keskusta kätkee sisäänsä pikkukujia sekä isompia katuja, joiden varsilta löytyy lukuisia kahviloita, ravintoloita ja pubeja. Muurien reunamilla on useampi harmaa kivikirkko. Kirkoista suurin on pienen mäen päällä sijaitseva St. Canicen Katedraali. Kirkkoon pääsee tutustumaan pientä sisäänpääsyä vastaan. Minua hurmasivat erityisesti 1200 -luvulla rakennetun kirkon kaunis lattia ja katto. Kirkon pihalla on pyöreä torni, jonne pääsee kiipeämään. Huipulta avautuu maisema Kilkennyn kattojen ylle.

Meno Kilkennyssa ei ole aikoinaan ollut kuin missä tahansa pienessä irlantilaisessa kaupungissa, sillä kaupungin keskustasta, Nore-joen törmältä löytyy linna suurine nurmialueineen. Siellä on vuosisatojen saatossa vietetty yhdet jos toiset tanssiaiset ja illalliset kera arvovaltaisten vieraiden. Linnan historia on sinänsä mielenkiintoinen, että se on rakennutettu 1100-1200 lukujen taitteessa kreivi William Marshalin käyttöön. Noin sata vuotta myöhemmin vaikutusvaltainen Butlerin perhe osti linnan itselleen. Perheellä oli läheiset välit Britannian hovin kanssa. Linna pysyi saman suvun hallussa melkein kuusisataa vuotta. Vuonna 1967 linna lahjoitettiin saman suvun toimesta Kilkennyn kaupungille 50 punnan arvoista polettia vastaan. 

Tänä päivänä linnaan pääsee tutustumaan. Valitettavasti iso osa Butlerin suvun alkuperäisistä linnan kalusteista huutokaupattiin aikoinaan, mutta siitä huolimatta linnaan on saatu kerättyä merkittävä määrä ajankuvaan sopivia tauluja ja huonekaluja. Ainakin itse pystyin eläytymään hyvin, että kävelisin arvon jaarlin illallispöydän ohi tai vaivihkaa kurkistaisin herran makuuhuoneeseen. Linnassa on paljon hienoja yksityiskohtia, kuten esimerkiksi portaikkoja ja alkuperäisiä tapetteja.

Ja jos mietit, mistä nimi Kilkenny on tuttu. Niin kuvitteleppa itsesi pubiin ja mieti uudelleen.

Kyllä vain, markkinoilta löytyy Kilkenny merkkistä Irish Red Ale olutta. Kilkenny olut kulki alkujaan nimellä Smithwick, joka tulee kyseisen olutmerkin keksijän sukunimen mukaan. Hankalan lausumisen vuoksi nimi muutettiin myöhemmin Kilkennyksi. Tätä nykyä saatavilla on niin Kilkenny kuin Smithwick oluita. Ja pääkallopaikalla kun oltiin, niin piti tietysti käydä pubissa suorittamassa makutesti. Omaksi suosikikseni valikoitui tuo hankalammin lausuttava juoma. Oluen valmistus siirrettiin vuonna 2013 Kilkennystä Dubliniin, mutta Smithwickin vanhalla panimolla tehdään edelleen panimokierroksia ja maistatuksia.

Historian havinan ja eläväisen pubikulttuurin lisäksi Kilkennyssä järjestetään vuosittain lukuisia tapahtumia. Kaupunki on tunnettu muun muassa komediafestivaaleista, taidefestivaaleista, ruokafestivaaleista kuin elokuvafestivaaleistaankin. Viime vuonna kyseisillä juhlilla nähtiin Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas. Jos mielit Kilkennyn visiitille suurimpien tapahtumien aikaan, kannattaa majoitusvaraus tehdä hyvissä ajoin. Vaikka majoituskapasiteettia pikkukaupungista löytyykin hyvin, ovat ne kiven alla suurimpien vuotuisten tapahtumien aikaan.

Lököviikot

Viimeiset kuluneet viikot ovat menneet rennonpuoleisesti. Nappulalla on meneillään parin viikon loma Pre-Schoolista ja mieskin sai lomailla puolitoista viikkoa, palaten töihin vuoden vaihteen jälkeen.

Meillä on toisinsanoen ollut rentoa perheaikaa. Ensin letkeää joulunviettoa, jota seurasi muutama totaalisen aikatauluton päivä, jolloin aamupala syötiin sopivan myöhään ja yöpuvissa tuli venyttyä pitkälle päivään. Päivän askareisiin kuului pakollisten kuvioiden lisäksi ainoastaan leikkimistä, joululahjakirjojen lukemista ja vähän ulkoilua.

Kun niin sanotut löysät oli otettu pois ja kupuun oli ahdettu riittävästi suklaata ja muita herkkuja oli aika pakata kamppeet ja lähteä pienelle reissulle. Vietimme kolme päivää kaakkoisirlantilaisessa pikkukaupungissa Kilkennyssä. Aika kului kaupunkiin tutustuessa sekä polskiessa hotellin uima-altaalla - edes sen verran että sai hyvän syyn suunnitella lisää herkkujen syömistä. Viehättävästä ja vilkkaasta pikkukaupungista on tulossa oma postauksensa tuonnempana. 

Säät ovat olleet mitä mainioimmat koko kaksi viikkoisen ajan, ottaen huomioon, että on talvi ja olemme Irlannissa. Lämpömittari on pysytellyt koko ajan siinä +10 asteen tietämillä ja sade on loistanut poissaolollaan.

Ettei kuulostaisi siltä, että elo olisi pelkkää seuraavan suklaapalan metsästystä, on vuodenvaihteen tietämillä tullut aktivoitua liikunnan suhteen. Ja tämä ei liity mihinkään uuden vuoden lupauksiin tai koska tammikuu, vaan lähinnä siihen, että miehen ollessa kotona olen päässyt paremmin lähtemään liikkumaan ja loppuvuonna vaivanneet flunssakierteet tuntuvat olevan selätetty (Kop, kop). 

Miehen palattua sorvin ääreen olen retkeillyt lasten kanssa rannoilla. Myönnetään, että kyllähän siinä näpit vähän jäätyivät eväitä mutustaessa, mutta kuten aina, eväät maistuvat hyviltä ulkoilmassa.

Joulutohinoissa sosiaaliset suhteet meinaavat aina jäädä muiden askareiden jalkoihin. Silläkin saralla on aktivoiduttu kuluneiden viikkojen aikana. Kyläilyjä tehty puolin ja toisin ja tulevista tapaamisista sovittu ennakolta. Tästä on hyvä jatkaa niihin tuleviin arkiviikkoihin.