Vapaapäivä

Tänään maanantaina on ollut pyhäpäivä. Mies on ollut kotona, samoin Nappula. Kouluista on tämä viikko lomaa, myös Nappulalla on lomaa Play Schoolista. Loman ajaksi eskarit järjestävät maksullisia leirejä hoitopaikassa, mutta päätimme pitää Nappulan viikon ajan kotona. Hän on ollut silminnähden väsynyt lähes koko syksyn. Syyskuun alussa alkanut Play School on selkeästi aktiivisempaa ja mehut vievempää verrattuna muutamaan päiväkotipäivään viikossa, jossa hän aiemmin kävi. Lepo on siis paikallaan ja on jopa mahdollista, että saamme viettää viikon ilman aamukilareita. Nappula ei ole aamuihmisiä. 

Lomaviikolle en ole tehnyt suuria suunnitelmia. Olen vuokraamassa taas auton muutamaksi päiväksi, joten pääsemme lasten kanssa hieman vakiokulmia pidemmälle. Toivottavasti pääsemme ulkoilemaan mahdollisimman paljon, mutta se riippuu pitkälti säistä. Kovin hekumallisia nämä Irlannin rannikon syyskelit harvemmin ovat.

Tänään taivas on ollut harmaana ja vettä satanut lähes koko päivän. Kerrankin se ei ole haitannut. Olen yrittänyt tehdä hieman koristeluhommia. Halloween on nimittäin tällä viikolla. Kävin viime viikolla kaupoissa katsomassa joitakin valmiskoristeita, mutten lopulta ostanut mitään muuta kuin ison mustan kartonkiarkin. Ajattelin, että askartelen muutamat hassut koristeet itse Nappulan kanssa. Täällä monet talot verhoillaan halloweenkoristein, joten ajattelin, että ehkä tähänkin torppaan täytyy saada edes ihan pikkuisen kauhuhenkeä. 

Niinpä kaiversin pari kurpitsaa, joiden sisälmykset nautimme inkiväärillä ja chilillä ryyditetyn sosekeiton muodossa. Mustasta kartongista leikkelin hämähäkkihahmoja ikkunaan kiinnitettäväksi. Miehen mielestä hämähäkit näyttivät punkeilta. Joten mennään tänä vuonna sitten halloweenpunkeilla.

Tulevana keskiviikkona meidänkin ovelle on odotettavissa kuhinaa. Asuinalueellamme asuu paljon lapsia, joten trick and treat kiertäjiä riittää viime vuoden tapaan. Olen varautunut koputtelijoihin ja hamstrannut enemmän ja vähemmän herkkuja jaettavaksi. Katsotaan, josko Nappulakin uskaltaisi mennä asussaan muutamien lähinaapureiden oville.

Salaopas

Työnsin muutama päivä takaperin rattaita suhteellisen vilkkaasti liikennöidyn kadun vartta pitkin. Vierelleni hiljensi pakettiauto. Pelkääjänpaikalla ollut henkilö ruuvasi ikkunan auki ja kysyi löytyykö lähettyviltä McDonaldsia. Annoin ohjeet pikaruokaravintolaan ja Iso-Britannian kilvissä ollut paku lähti huristelemaan oikeaan suuntaan.

Tämä ei ollut ensimmäinen, eikä tuskin viimeinen kerta kun opastan jotakuta jonnekin. Muutama viikko sitten kävelin kaverini luota kotiin ja minut pysäytettiin kahdesti, kun ihmiset kysyivät reittiä paikkaan x. Laitoinkin kotiin päästyäni viestiä kaverilleni, että näytänköhän paikallisoppaalta keltaisessa sadetakissani? Kaverini mielestä syy ei ollut sadetakissa, vaan näytän kuulemma ystävälliseltä ja helposti lähestyttävältä. Tiedä sitten onko syy siinä, vai siinä että yksinkertaisesti kuljen jalkaisin ja minut on helppo pysäyttää? Tähän mennessä olen osannut opastaa ihmiset heidän haluamaansa paikkaan. Akilleenkantapäänäni on selkeästi kadonneet koirat. Niitäkin minulta on kysytty useasti. Että olenko nähnyt sen ja sen rotuista vifiä juoksentelemassa näillä main. Koirarodut eivät kuulu vahvuuksiini, joten näissä vainuhommissa en ole voinut olla avuksi.

Ehkä olen tietämättäni ollut edellisessä elämässäni opas.

Nämä opashommat eivät nimittäin rajoitu pelkästään ulkotiloihin.

Ei ole kerta tai kaksi kun minulta on kysytty ruokakaupassa mistä mitäkin löytyy. Ja tätä on tapahtunut Irlannin lisäksi myös Suomessa. Tässä välissä tarkennettakoon, etten asioi tarkoituksella punavalkoisissa vaatteissa Cittarissa ja vihreissä Prismassa tai minkään muunkaan kauppaketjunmukaisessa asustuksessa. Irlannissa olen saanut lisäksi useamman kerran vastailla kysymykseen mihin käytät tuota tuotetta? Kun lataan tavaroita kassahihnalle tai napsin niitä hyllystä.

Teillekin tiedoksi, että sitä tomaattipyrettä käytän muun muassa pizzan tomaattikastikkeena ja sitä kuivatuilla hedelmillä ryyditettyä siemensekoitusta heittelen aamupuuron päälle.

Melkein savannilla: Fota Wildlife Park

Kävimme viikonloppureissulla Corkin suunnalla. Mies ehdotti, että veisimme lapset Corkin kupeessa, Fotan saarella sijaitsevaan eläinpuistoon. Hän oli saanut paljon suosituksia kyseisestä paikasta. Vähän nihkeilin kohteen kanssa. Lapsille tai no siis Nappulalle riittää mainiosti pieneläintilat, ei hän vielä sarvikuonojen ja leijonien päälle mitään ymmärrä. Ja Itselläni oli sille päivälle täysin muut kohteet mielessä. Annoin kuitenkin periksi miehen idealle ja suuntasimme Fota Wildlife Parkiin.

Täytyy sanoa, että kannatti kuunnella suosituksia. Kohde ei ollut eläintarha vaan nimensä mukaisesti villieläinpuisto. Astuttuamme sisälle porteista, meitä tervehtivät lukuisat kirahvit. Nyt kyllä vähän valehtelen, eivät ne meitä tervehtineet vaan niitä kiinnosti sillä hetkellä huomattavasti enemmän syöminen. Kirahvien kanssa samalla suurella alueella, joka oikeasti muistutti melkein savannia, viihtyivät seeprat, strutsit ja antiloopit. Aluetta eivät ympäröineet tympeät betonimuurit, vaan matalat puuaidat. Tämä mahdollisti sen, että eläimiä ei tarvinnut yrittää kuikkia aitauksen takana, vaan ne olivat nähtävissä mistä tahansa suunnasta, myös lapsen silmien korkeudelta.

Fota Wildlife Park oli jaoteltu muutamaan eri alueeseen. Savanniosuuden lisäksi löytyi Aasia-alue sekä pääasiassa lintuihin ja eri apinalajeihin keskittynyt alue. Aasia-alueelta löytyvät muun muassa leijonat, tiikerit, sarvikuonot ja punapandat. Kaikkiaan eläinpuistossa asustaa noin 100 erilaista eläinlajia.

Fota Wildlife Park on rakennettu 40 hehtaarin alueelle, jossa on huomioitu eläinten tarvitsema tila. Ainakaan eläimistä ei tullut sellaista häkkiinteljettyä oloa. Aitausten sisällä oli paljon luonnonvaraista kasvillisuutta ja esimerkiksi eriapinalajeille oli rakenneltu lukuisia puisia telineitä ja kulkusiltoja, joita pitkin pitkäkätiset vesselit pystyivät kiipeilemään.

Omia suosikkejani olivat pienet pingviinit ja kengurut. 

Pelko siitä, ettei Nappula saisi mitään irti tästä keikasta, osoittautui vääräksi. Hän tunnisti yllättävän monta eläinlajia. Jopa sen sarvikuonon. Ilmeisesti kirjojen lukemisesta on ollut hyötyä. Tosin hän myös bongasi kärpäsiä ja kyseli milloin nähdään lampaita. Niitä ei kaiketi lasketa villieläimiksi, kun eivät olleet päässeet tähän puistoon.

Fota Wildlife Parkissa saa eläimiin tutustumisen myötä hyvän päiväkävelyn. Mittaa puistossakiertämiseen tulee muutama kilometri. Alueelta löytyy kolme kahvilaa, joissa voi lounastaa tai tankata virvokkeita. Matkaan voi lähteä myös omien eväiden varassa, sillä alueelta löytyi useampia penkkejä ja pöytäryhmiä. Jokaisen kahvilan läheisyydessä on myös pieni leikkipuisto. Alueen laajuuden vuoksi suosittelisin varaamaan käyntiin ainakin kolme tuntia. Riippuen toki kävijöiden iästä ja kävelytottumuksista. Puisto on avoinna ympäri vuoden, joulunpyhiä lukuunottamatta.

Pääsymaksu on aikuisilta 16,50€, yli kolme vuotiailta lapsilta 11€, opiskelijoilta ja eläkeläisiltä 12€. Erilaisia perhe- ja ryhmälippuja on myös saatavissa.

Villieläinpuiston lisäksi Fotan saarelta löytyy myös muita vierailukohteita, kuten Fotan kartano ja puutarha sekä golfkenttä resorteineen ja kylpylöineen. Vaikka kohteet sijaitsevat saarella, pääsee sinne ajamaan siltoja pitkin autolla ja myös juna puksuttaa perille.

Syysmetsässä

Sosiaalinen media on täyttynyt viime viikkoina metsäretkikuvista. Sienisaaliista ja marjaämpäreistä. Suppisesiintymistä. 

En ole koskaan ollut mikään metsämetsäihminen. Tykkään kyllä käyskennellä metsissä ja syksyisin olen minäkin kerännyt suppilovahveroita. Toinen syömäkelpoinen sieni, jonka kantarellin lisäksi varmasti tunnistan. Tuolla metsämetsäilyllä tarkoitan sitä, ettei veri ole niin sanotusti vetänyt minua metsään, vaan sinne on lähinnä ollut aika ajoin mukava mennä. 

Syyt siihen ovat alkaneet valkenemaan minulle pikkuhiljaa. Vaikka olen aina asunut kaupungissa, on metsä, edes joku pikkuinen metsäkaistale ollut aina lähellä. Pienelle metsäkävelylle on päässyt hyvin vaivattomasti ja se pieni mennään metsään tarve on tullut helposti täytettyä. 

Nyt asumme täällä irlantilaisessa pikkukaupungissa, käytännössä kaupungin ja taajaman rajalla. Taajama tarkoittaa täällä laidunmaita ja peltoja, no ja ehkä muutamia ryteikköjä, muttei metsiä. Pieniä metsäalueitakin löytyy, mutta niihin on aina varta vasten lähdettävä. Ja se ei ihan vielä tällä minä, lapset ja vaunut -kokoonpanolla onnistu, vaan matkaan tarvitaan käytännössä auto.

Irlantilaiset metsät eroavat aika paljon suomalaisista. Niin sanottu lähimetsämme, jonka kävelyreittiä käymme toisinaan viikonloppuisin tallaamassa on lehtimetsää. Tammia, saarnia ja pyökkejä. Omanlaisensa metsästä tekee se, että puissa on paljon kerroksellisia kasvillisuutta. Muraatit kiertävät isompaa puuta, jonka oksilla viihtyy myös sammal ja hieman pienen saniaisennäköiset kasvit. Välillä olo on kuin olisi sademetsässä, jos siis tyytyy katsomaan ympärillensä, eikä miettimään lämpötiloja. Maassa kasvaa myös erilaisia saniaisia ja sammaleita, mutta suomalaista metsistä tutut varvut loistavat poissaolollaan.

Ne kuusimetsät, joissa olen tähän mennessä ollut ovat selkeästi istutettuja. Puut jököttävät suorissa riveissä. Tällaiset metsät ovat omalla tavallaan vähän epätodellisia. Liian järjestelmällisiä, vaikka sieltä täältä joku puu onkin tullut elinkaarensa päähän ja kaatunut. Yhdessä tällaisessa kuusimetsässä kävimme hiljattain. Puita kiemurtelevalla polulla oli todella hämärää, vaikka olimme liikkeellä keskellä aurinkoista päivää. Ympärillä kasvoi todella korkeita kuusia. Toki kuusten oksat alkoivat vasta usean metrin korkeudesta, valoa kurkottaen.

Vaikka metsät ovatkin täällä erilaisia, ja jokaisessa käymässäni metsässä tulee kävellä merkattua reittiä pitkin, saa siitä silti sellaisen metsässä rauhoittuneen mielen. Ehkä minusta kuoriutuu kuitenkin se metsämetsäihminen, joka hinkuu päästä metsään? Eikös se vain monesti niin mene, että haluaa niitä asioita, joita ei juuri sillä hetkellä ole saatavilla?

"Voihan väsymys!", sanoi tirehrööri.

On tämän sirkuksen pyörittäminen vaan toisinaan aikamoista puuhaa. Tämän kotisirkuksen siis. Se, että sattuu ja tapahtuu ja saa olla koko ajan enemmän valppaana etenkin sen myötä kun Paddy oppi ryömimään ja tahtoa edetä sinne ja tänne ja kokeilla kaikkea mihin suinkin venyy ja ylettää.

Se, että säpinää riittää on vain osa tämän sirkuksen ohjelmatarjontaa. Viime kuukaudet ovat olleet säpinän ohella myös hyvin väsyttäviä. 

Sitä kuvitteli, että ne pahimmat kuukaudet väsymyksen ja kaiken muun kuran kannalta ovat ne vauvan ensimmäiset kuukaudet. Ja niin se monesti onkin, varsinkin jos matkassa on kolikkia tai muita murheita. Paddyn tapauksessa ensimmäiset kuukaudet olivat suhteellisen helppoja. Toki hän heräili pitkin yötä syömään, mutta jatkoi unta saatuaan vatsantäytettä. Ehdinkin jo melkein tuuletella ensimmäisten kuukausien jälkeen, että tämähän oli helppo tapaus, ainakin verrattuna siskonsa, jonka kanssa valvoin ensimmäisten kuukausien yöt.

Paddyn kohdalla tapahtui kuitenkin joku mystinen käänne kesän aikana. Poju päätti, ettei se nukkuminen ole kuitenkaan niin siisti juttu kun hänen on annettu ymmärtää. Ja nykyään yöt ovat mitä ovat. Katkonaisia tai todella katkonaisia. Hyvänä yönä poju herää ehkä nelisen kertaa, mutta yleensä huomattavasti useammin. Yleensä yritän olla edes laskematta kuinka monta herätystä yön aikana tulee, koska se lähinnä turhauttaa. Mutta siinä vaiheessa kun olet herännyt yöllä sen kymmenen kertaa ja yrittänyt jokaisen herätyksen jälkeen epätoivoisesti napata unen päästä kiinni, ei olo totta tosiaan ole kovin pirteä kellon soidessa aamulla. Tai oikeastaan mihinkään aikaan päivästä. 

Yritän lähinnä ajatella, että tämä on taas joku ohimenevä vaihe. Vaihe, joka tulee ja menee. Vaikka välillä meinaa usko loppua ja tirehtöörin silmänaluset saavat uutta tummaa kerrosta kuukausi kuukaudelta.

Rikkonaisten öiden lisäksi Paddyn päiväunissakaan ei ole hurraamista. Hän ottaa päivän aikana kahdet tai kolmet tirsat. Nimenomaan tirsat, joiden kesto on yleensä vartti - kaksikymmentäminuuttia. Ja nämä nokoset otetaan lähes poikkeuksetta liikkuvissa vaunuissa. Tässä kohden mietin kaiholla niitä Nappulan monen tunnin päiväunia, joita hän otti vauva-aikana. Siinä ajassahan ehtisi tekemään vaikka ja mitä! 

Ei ole hääviä työehtosopimusta tämän sirkuksen tirehtöörillä. Työssäoloaika on melkeinpä 24/7, olemattomat ruoka- ja kahvitauot, lepoaikoja työvuorojen välillä ei tunneta ja loma-ajoista voi yrittää neuvotella. 

Blogihaaste: Kaunein ja se ei niin kaunis rakennus

Sitä kun tulee päivittäin käveltyä sinne sun tänne, niin samalla tulee luonnollisesti tutkailtua ympäristöä. Omien vakioreittieni varrelta löytyy muun muassa rauhallisia omakotitaloalueita, kivimuurein reunustettuja teitä. Kapeaa joenuomaa reunustavaa kävelytietä, jonka varrella katselen niityllä viihtyviä hevosia, pikkukaupungin keskustan värikkäin taloin reunustettuja katuja ja puistoalueita.

Täällä Traleessa kuin mistä tahansa muualtakin, jossa olen asunut pidempään tulee tietyistä paikoista suosikkeja ja toisista vähemmän suosikkeja. On reittejä, joita on kiva kävellä ja reittejä, joita kävelee koska on pakko tai se on nopein reitti paikasta a paikkaan b. 

Aloin eräänä päivänä kävellessäni miettimään mikä on mielestäni tämän kaupungin kaunein ja vastaavasti se vähiten vetoava rakennus. 

Valitsin kohteiksi tällaiset ihan kunnolla näkyvät rakennukset, ei mitään Gerin takapihan perukoilla sortumaisillaan olevaa varastoa. 

Vaikka fanitan värejä ja täällä Irlannissa asuessa olen erityisesti tykästynyt erivärisiin värikkäisiin taloihin ja oviin, eivät värikkäät talot pääse ihme kyllä tälle listalle. Syynä on se, että tämän kaupungin värikkäät talot on enemmin tai vähemmin vedetty samasta muotista. Ne eivät taloina juuri eroa toisistaan, niitä erottaa ainoastaan väri.

Ja sitten itse asiaan. 

Vähiten vetoavan rakennuksen tittelin annan Moyderwell Mercyn alakoululle. Sanottakoon heti alkuun, että koulu oli aika hankala kuvattava, koska sen kuten minkä tahansa koulun ympärillä on korkeat muurit ja metalliset portit. Kuvat olenkin räpsinyt portin pinnojen välistä. Näytti varmaan vähintäänkin epäilyttävältä.

Tasakattoinen, harmaa laitos ei ole omasta mielestäni mitenkään houkutteleva. Asiaa ei edesauta pääsisäänkäynnin betoniseinä, johon on upotettu kiviä. Katolinen koulu on 60-luvun arkkitehtuuria. Toivottavasti oppilaitos on viihtyisämpi sisältä kuin mitä ulkokuori antaa ymmärtää.

Kauneimmaksi rakennukseksi nimeän sen sijaan aivan Traleen keskustassa sijaitsevan St. John's kirkon. Goottilaista tyylisuuntaa edustava kirkko erottuu edukseen pikkukaupungin muista rakennuksista. Monet kivirakennukset ovat täällä graniitin harmaita, mutta tämä kivikirkko on muurattu kauniista, hieman punertavanharmaista kivistä. Kirkon ulkopinnassa on monia kivoja pieniä yksityiskohtia ja kauniit ikkunat. Erityinen suosikkini on kuitenkin kirkon punaiset puuovet.

Kirkko on valmistunut 1850 - 60 luvulla, yli 60 metrinen torni lisättiin siihen 1870 -luvulla. Tuohon aikaan kirkko on ollut varmaankin aika avaralla paikalla, mutta tätä nykyä se on hieman puristuksissa muiden rakennusten välissä. Oion monesti kirkon pihan halki, mutten ole oikeastaan koskaan tajunnut kuinka suuri rakennus se onkaan. Tätä kirjoittaessani kävin ensimmäistä kertaa kurkkaamassa rakennuksen sisään ja ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka reilun 20 000 asukkaan pikkukaupungista löytyy noin suuri kirkko.

Näiden kuvien myötä heitän haasteen teille arvoisat kanssabloggaajat. Mikä on mielestäsi oman asuinpaikkakuntasi kaunein ja vastaavasti se ei niin imarteleva rakennus? 

#kauneinrakennus

Arkijuttuja

Meillä on arki pyörinyt täysillä pian puolitoista kuukautta. Toisin sanoen siitä saakka kun Nappula aloitti eskarin syyskuun alussa. Sen myötä alkoivat monet muutkin nykyiset arkimenot ja tekemiset. Eniten meidän arkea raamittavat kuitenkin Nappulan eskariajat, hän on siellä joka arkipäivä neljä tuntia.

Useammalle aamupäivälle minulla ja Paddylla on ohjelmaa. Jatkan Nappulan heitettyäni kulkuani johonkin harrastuksiimme. Tosiasiassa Nappulan heittämisen ja harrastuksen alkamisen väliin jää aina sopiva klappi, jolloin kävelen ympäriinsä ja yritän saada Paddyn vaipumaan uneen. Toisinaan paremmalla, toisinaan huonommalla menestyksellä. 

Aloitin pian Irlantiin muutettuamme käymään Nappulan kanssa niin sanotussa taaperokerhossa - vanhempi&lapsi - kerhossa. Ja olen jatkanut edelleen siellä käymistä, vaikka Paddy ehkä onkin vielä hieman pieni ryhmään. Ryhmässä käy paljon tuttuja äitejä, joten se on minulle päivän sosiaalinen tapahtuma samalla kun Paddy ryömii pitkin lattioita.

Tämän lisäksi käyn yhtenä aamupäivänä hieman vauvamuskarin tapaisella tunnilla ja kerran viikossa äiti&vauva pilateksessa. Pilatesohjaajamme on ottanut tavaksi, että kaikki kynnelle kykenevät tapaavat vielä tunnin jälkeen läheisessä kahvilassa. Ja se onkin vallan kiva tapa, koska tunnin aikana muiden kanssa ei tule juteltua. Oma kahvitteluni jää tosin aina hieman lyhkäiseksi, koska minun on kiirehdittävä hakemaan Nappulaa. 

Haettuani Nappulan päivämme ovat toistaiseksi olleet melko kotipainotteisia. Sisäleikkejä, ulkoilua ja pihallaolemista sekä kaupassakäymistä. Välillä olen sopinut joitakin kaveritreffejä iltapäiväksi, mutta Nappula on ollut eskarin aloittamisen jälkeen aika väsynyt. Joten monesti sen väsyneen ja kiukuttelevat lapsen kanssa on helpompi olla kotiympyröissä. Omalta osalta iltapäivät kuluvat pitkälti kotiaskareissa, ruoanlaittamista, pyykkäämistä, siivoilua, pihahommia ja mitä näitä muita hohdokkaita hommia nyt onkin.

Syyskuun alussa palasin salille, jossa tapasin aiemmin käydä. Laitoin jäsenyyden tammikuun alussa jäihin, koska silloisen mahan kanssa cross fit -henkisten treenien tekeminen alkoi olemaan turhan raskasta. Toiveissa olisi päästä kolmena iltana viikossa treenaamaan ja saamaan hieman omaa aikaa. Alkuun tämä onnistuikin, mutta viime viikkoina miehen työpäivät ovat venyneet niin pitkiksi, että tunneillepääsystä ja omasta ajasta on voinut vain haaveilla.

Paloja viikonlopulta

Kulunut viikko oli vähän sellainen, että odotin viikonloppua jo kuin kuuta nousevaa. Mies on tehnyt tosi pitkää päivää. Nappula kysyikin torstaina Missä isä on? Isä asuu autossa. Hän ei ollut nähnyt koko viikkoon isäänsä, koska hän oli tullut töistä ja lähtenyt takaisin töihin siihen aikaan kun Nappula on ollut nukkumassa.

Miehen tullessa perjantaina töistä kotiin olisin ollut valmis itsekin nukkumaan, mutta väsymyksestä huolimatta lähdin avajaisiin. Kaverini perusti yhtiökumppaninsa kanssa kauneussalongin ja olin saanut kutsun sen avajaisiin. Oikein nauratti, etten taida oikein pukluisine kotilököhousuineni kuulua kohderyhmään, mutta mennään nyt kun on kutsuttu. Ja olipa syy kaivaa kaapista jotakin muuta päällepantavaa.

Vaikka väsytti, niin täytyy sanoa, että elo avajaisissa ja se että lähdimme sen jälkeen kavereiden kanssa syömään ja niille kuuluisille yksille piristi mieltä enemmän kuin nukkuminen. Hyvä seura, parempi mieli, niin sen sanonnan varmaan kuuluisi mennä.

Lauantaina vaalimme perinteitä. Olimme vuosi sitten kaveriperheen kanssa Dingle Food Festivaleilla. Erinomaisen kokemuksen jälkeen sovimmekin, että ensi vuonna mennään uudestaan. Epäilin hieman käynnin muodostumista perinteeksi, sillä kaverit saivat kolmannen lapsensa noin kuukausi sitten. Vaan tämäpä ei onneksi tuntunut heitä hidastavan, vaan he olivat innolla mukana. Niinpä tukimme rattainemme Dinglen katuja ja kujia ja maistelimme ihania herkkuja.

Kyseinen ruokafestivaali on kovaa kyytiä taistelemassa suosikkitapahtumani kärkisijoista. Jännä juttu sinänsä, että tapahtuma, jonka keskiössä ovat hyvä ruoka, juoma ja tunnelma uppoavat tähän emäntään.

Sunnuntai oli puolestaan sellaista löysää vanumista. Tavallaan emme tehneet mitään, mutta kaikenlaista pientä kuitenkin. Ulkoilua, kotipuuhailuja, juoksulenkki sekä muutamat to do -listan asiat saivat raksin päälleen. Tällaisen päivän jälkeen on taas hyvä lähteä uuteen viikkoon.

Golfia Irlannissa

Jos minun pitäisi heittää muutamia kohderyhmiä, jotka matkaavat Irlantiin, tulisi ihan näin äkkiseltään mieleen seuraavat: luontomatkaajat, jotka kiertävät erilaisia upeita luontokohteita ja käyvät vaikkapa vaeltamassa tai ratsastamassa. Kulttuurimatkaajat, erittelemättä sen kummemmin tutustuvatko tämän ryhmän edustajat kulttuurikulttuuriin vai pubikulttuuriin. Historiasta kiinnostuneet turistit. Leffojen ja TV-sarjojen, kuten Star Warsin ja Game of Thronesin innoittamat matkaajat. 

Ja sitten on ryhmä, jonka olemassaoloa en olisi osannut tänne saarelle asettaa, nimittäin golfturistit. Myönnän jo heti alkuunsa, että tällä aihealueella hyppään oman mukavuusalueen ulkopuolelle. En tiedä golfista tuon taivaallista. Enkä olisi aiheesta lähtenyt kirjoittamaankaan, ellei samassa taloudessa sattuisi asumaan henkilö, jonka nuoruuden unelma oli golfammattilaisuus.

Epätietoisille voin tässä kohtaan täsmentää, etten tullut tälle saarelle golfexpatrouvan ominaisuudessa.

Tällä saarella vihreää pukkaa runsaasti myös golfkenttien muodossa. Esimerkiksi Suomeen verrattuna kasvukausi on huomattavasti pidempi ja ruohon ollessa vihreää ympäri vuoden, pääsee myös pelikentille minä vuodenaikana hyvänsä.

Selailin hiljattain joskus mukaani nappaamaani Kerryn, eli tämän meidän asuttaman kreivikunnan matkailuesitettä (Irlannissa on 26 kreivikuntaa). Esite osasi kertoa, että tällä alueella on kaikkiaan 30 kenttää, joista osa on täysimittaisia golfkenttiä ja osa niin sanottuja harjoituskenttiä (pitch&putt). Mielestäni tuo määrä on aikamoinen! Noista kentistä ainakin neljä on tuulisia ja puuttomia merenrantakenttiä eli linkskenttiä. Nimenomaan nuo linkskentät taitavat olla yksi iso tekijä vetää pallonhuitaisijaturisteja tälle saarelle, sillä sen tyyppisiä kenttiä on aika harvassa maassa tarjolla.

Tosin jos täysin epäammattimaisesti asiaa mietin, niin lähtisin ennemmin pelaamaan palloa johonkin aurinkoiseen kolkkaan, kun tänne tuuliselle ja sateiselle saarelle. Mutta kaipa se on tosi harrastajien ja ammattilaisten mielestä kenttä ja kentän taso, mikä ratkaisee.

Lähialueellamme on ainakin kolme Euroopan ammattilaiskiertueen kisakenttää. Lisäksi lähettyvillä sijaitseva Ballybunnionin golfkenttä on Golf Digest-lehden mukaan listattu maailman kuudenneksi parhaaksi, USA:n ulkopuolella sijaitsevaksi golfkentäksi. Kävimme jossakin vaiheessa kääntymässä tuolla kyseisellä linkskentällä. Täytyy sanoa, että minun ja mieheni lähestymistavat olivat hyvinkin erilaiset. Itse ihailin kentän takana näkyvää pitkää merenranta kun taas mieheni lähes hyperventiloi nähtyään viheriön.

Mitään halpaa huvia tuo parhaimmilla kentillä pelaaminen ei ole. Niillä kentillä yksi kierros maksaa 190 euron luokkaa. Tavallisilla kentillä ja pitch&putt -kentillä kertahinnat ovat huomattavasti maltillisempia. Täällä pelaaminen ei vaadi jäsenyyttä, mikä Suomessa on tapana. 

Irlannissa golf tuntuu olevan enemmän kansanlaji. Se näkyy ja sitä seurataan. Golfkisoja näytetään telkkarista. Ei ole ollut ihan yksi tai kaksi kertaa kun olemme käyneet sunnuntailounaalla pubissa ja mitäpä muuta siellä näytettäisiin kuin golfia, jostakin syystä yhden ruokakuntamme jäsenen huomio on silloin kiinnittynyt toisaalle. Kansanlajista kertonee myös se, että mieheni työpaikalla teepöytäkeskusteluissa jutellaan kisaviikonlopun jälkeen monesti golfista, vaikkei edes kukaan osaston naisista harrasta golfia.

*Kuvat olen ottanut Killarney Golfista. Ja muillekin ei niin tämän lajin taitajille vinkiksi, että tuolla kentällä kannattaa kulkea aika varoen kameran kanssa. Itsehän ottelin siellä maisemakuvia, kunnes joku pelaaja huuteli minulle, että kannattaisi väistyä, ettei tule pallosta päähän.
Ei tullut.

Todennäköisyyksiä vauvaperheessä

Toiveikkaana (ja tyhmänä) sitä kuvittelee, että jotkut asiat muuttuisivat, mutta vauvaperheessä ne vain tuntuvat toistavan samaa kaavaa. Kerta toisensa perään. 

Tässä muutamia esimerkkejä meidän arjen todennäköisyyksistä tuon puolivuotiaan Paddyn kanssa.

Paddy on edelleenkin aika kova poika pulauttelemaan. Ja niitä pulautuksiahan tulee, aina ja kaikkialle. Mutta varsinkin, jos alla on juuri pesty leikkipeitto tai juuri pesusta tullut matto. Tämä sama tapahtuu toki myös vaatteille; omiensa lisäksi myös kaikkien muiden perheenjäsenten vaatteille. Sen vuoksi olenkin todennut, että kotona on parempi hengata puolilikaisissa kuteissa, koska ne sottaantuvat kuitenkin. Ja mitä noihin vauvan vaatteisiin tulee, niin olen tehnyt havainnon, että puklut ja muut sotkut tarttuvat aina parhaiten niihin vähän parempiin vaatteisiin, eivät niinkään helposti niihin ties kuinka monet lapset kiertäneisiin, sopivasti nyhjättyihin ja ziljoonia kertoja pestyihin kotivaatteisiin.

Jos mutsi on liian hidas vaihtamaan vaippaa, on kiva heittää kaaressa kepillinen. Etenkin jos alastuloalustana on juuri pesty kylpyhuoneen matto.

Paddy ei ole missään vaiheessa arvostanut liiemmin nukkumista (epäilen vieläkin onko hän oikeasti meidän lapsemme. Ainakin oletetut vanhemmat rakastavat nukkumista). Ainakin silloin kun hänen toivoisi ja soisi nukkuvan, on pojilla usein mielessä muut puuhat. Ja vaikka hän jostakin kumman syystä olisi sikeässä unessa, herää hän viimeistään silloin kuin äiti kuvittelee saavansa pienen hetken omaa aikaa ja saa kahvin eteensä.

Paddy on tissimiehiä. Maito on edelleen parasta mitä hän tietää. Muut eväät uppoavat kovin satunnaisesti tai ainakin niitä menee vielä alas kovin pieniä määriä. Kovimmat päänkääntelyt ja ruoan pörisyttämiset tulevat yleensä silloin kun olet käyttänyt hyvän tovin ruoanlaittoon; tehnyt ja muussannut puuron tai kuorinut, keittänyt ja vetänyt blenderissä omatekoiset eväät alusta saakka. Sormiruokailukaan ei ole vielä ottanut tuulta alleen. Parhaiten maittaa kaupasta saatava vauvoille soveltuva valmispuuro. Asuuko meillä eines-Pete?

Kun kyseessä on matkanteko jollakin kulkuneuvolla, kuten junalla tai lentokoneella tai pidempi automatka, tapahtuu aina joku kakkaepisodi. Ja ne eivät koskaan ole mitään pieniä pintaraapaisuja vaan kaikkialle levittäytyvä niskapaska.

Olen käynyt keväästä saakka kuukausittain Paddyn kanssa fysioterapiassa, jossa on pyritty laittamaan pojan liikkuvuutta paremmalle tolalle. Edellisellä käynnillä olin juuri kertonut fysioterapeutille tehneemme ahkerasti hänen neuvomaansa jumppaa, mutta siitä huolimatta poika ei vielä pääse ympäri toiselta kyljeltään. Heti tämän sanottuani Paddy kääntyi siltä väärältä kyljeltään ympäri. Tiedä sitten oliko se ensimmäinen ja viimeinen kerta.