Irlantilaisen tanssin alkeet

Edellisessä postauksessa mietiskelin sitä milloin lapsen tulee aloittaa harrastaminen (klik). Tämä ei ole vastaus, mutta kuitenkin ikäänkuin jatko-osa sille.

Sillä meidänkin perheessä on päästy pieneen harrastamisen makuun muidenkin kuin aikuisten osalta.

Elettiin viime kevättä kun eräänä iltapäivänä Nappula hoki keittiössä toe, heel, toe, heel, toe, heel and other leg ja teki sanomansa mukaisia liikkeitä. Kysyin oletteko tanssineet tänään Pre Schoolissa. Vastaus oli kuitenkin tiukka ei. Sama toistui seuraavalla viikolla. Sen jälkeen kysyin opettajalta lasta viedessäni, että oletteko tanssineet täällä, kun meille on tullut kotiin ihan uusia liikesarjoja. Oletukseni osui kuin osuikin ihan oikeaan.

Nappulan toimesta tanssipäivää odotettiin kuin kuuta nousevaa. Joidenkin viikkojen jälkeen tanssia ei kovasta odotuksesta huolimatta enää kuulunut. Kysyin tästä taas opettajalta ja kävi ilmi, että tanssia oli ollut viiden viikon jakso. Opettaja oli samaa mieltä kanssani, että Nappula oli kovin innostunut tanssimisesta. Koska en itse tiennyt tanssikuvioista mitään, saati siitä löytyykö tanssiryhmiä alle kouluikäisille, jatkoin kysymysten esittämistä opettajalle. Seuraavana päivänä hän antoikin minulle paperilapulla tanssinopettajan puhelinnumeron ja koordinaatit missä ja milloin tunteja järjestetään.

Soitin tanssiopettajalle ja päätin viedä Nappulan kokeilemaan.

Kyseessä oli irlantilaisen tanssin tunti, samaa jota he olivat eskarissa tanssineet. Kutakuinkin ikäisilleni ja vanhemmille tutuin linkki irlantilaiseen tanssiin lienee Riverdance -tanssiryhmä, joka teki irlantilaista tanssia tutuksi Suomessakin joskus 90 -luvulla. Tanssille on tyypillistä, että kädet ja vartalo pysyvät paikallaan, mutta jalat tikittävät kuin viimeistä päivää.

Eräänä keväisenä lauantaina se sitten alkoi. Astuimme homeelta haiskahtavaan saliin. Salissa oli lisäksemme iäkäs pariskunta – iäkkäillä tarkoitan tässä yhteydessä yli 70 vuotiaita sekä lauma lapsia noin viidestä ikävuodesta yli kymmeneen sekä muutamien muiden lasten vanhempia. Minä menin istumaan salin perälle ja Nappula meni kehoituksestani salin keskelle muiden lasten kanssa.

Iäkäs pariskunta pyysi lapset riviin seisomaan ja esittämään yksi kerrallaan jonkinlaisen askelsarjan. Tällainen extempore esiintyminen muiden edessä on lähes kauhistus itselle, joten kämmenet melkein hikosivat Nappulan puolesta. Mutta sinne se meni, astui vuorollaan askeleen eteenpäin muusta rivistä ja nosteli jalkojansa. Eihän se nyt tietenkään oikein mennyt, mutta ystävällinen opettaja tuli ottamaan kädestä kiinni ja siinä askelsivat yhdessä.

Näiden liikesarjojen perusteella ryhmä jaettiin kahtia; aloittelijoihin ja kokeneempiin. Kokeneemmat osaavat tanssia pyynnöstä erilaisia tanssin osia kun taas aloittelijoille opetetaan kädestäpitäen alkelsarjoja. Salissa soi ponnekas irlantilainen kansanmusiikki ja tila täyttyy musiikin lisäksi kopahduksista, kun hyppyaskeleet iskeytyvät tahdissa kohti puulattiaa. Lapset tanssivat alkuksi nyöreillä sidottavissa mustissa nahkatossuissa. Myöhemmin kokeneemmat tanssijat laittavat hivenen puukengän ja steppikengän välimuotoa olevat kovapohjaiset jalkineet jalkaan – sen jälkeen rytmikäs tikitys salissa vasta yltyykin.

Tanssitunteja on nyt takana useita sekä keväältä, että alkaneelta syksyltä. Irlantilaisen tanssin askelsarjojen opettelu tuntuu olevan vähän niin ja näin. Aina välillä mietinkin, että noin pienille, kuten nelivuotiaalle Nappulalle saattaisi toimia paremmin jokin muu tapa tutustua irlantilaiseen tanssiin kuin askelten yksityiskohtainen hiominen. Kun lapsia on paikalla paljon ja opettajia se muutama, tulee pienille paljon odotteluaikaa. Ja välillä se tuntuu menevän penkillä venkoiluksi. Sitten taas kun näen lapseni ilosta kiiluvat silmät ja poskipäille nousevan varovaisen hymynkareen, kun he tanssahtelevat vapaasti ympäri salia alku- ja lopputunnista, niin voin taas todeta, että kyllä hän siitä näyttää nauttivan.

Takaisin ruotuun

Tässähän hulahti reilut pari kuukautta pääasialliseen nenänkaiveluun, kun nostetaan aihe nimeltä liikunnan harrastaminen pöydälle. Löytyy selityksiä ja ehkä tekosyitäkin. Siitä huolimatta melkeinpä ihmettelen, että näin pääsi käymään. Sillä minähän tykkään liikkua! Se on se, minkä avulla tämä emäntä jaksaa ja mistä ammentaa energiaa.

Niin tai näin. Olen käynyt Irlannissa asuessa säännöllisesti samalla ohjattuja tunteja pyörittävällä salilla yli pari vuotta. Välille mahtui jokunen tauko, muun muassa kesälomat Suomessa ja yksi synnytys toipumisineen. Heinäkuun alkupuolella, juuri ennen kesälomalle lähtöä salikortti umpeutui sopivasti.

Tohkeissani pakkasin kesälomakassiin uikkaria ja lenkkaria. Onhan lomallakin hyvä vähän liikkua, edes vähän. Ajatuksissani siinsi maauimalan uima-allas, jossa voisi uida matkaa. Ja toisessa ajatuskuplassa pyörivät pururadat ja mökkimaisemien hiekkatiet. Toisinsanoen loistavat juoksualustat verrattuna näihin Irlannin asfalttiteihin.

Kolmen ja puolen viikon aikana ne ajatuskuplat sitten jotenkin kuitenkin poksahtelivat. Ajatukset aamu-uinneista tai ihan mihin tahansa aikaan päivästä uiduista matkoista jäivät kahteen maauimalakäyntiin. Eikä se lenkkisaldo hyvine alustoineen ollut sen kummoisempi. Kolme. Ja viimeiselle juoksulenkille jouduin melkeinpä pakottamaan itseni, kun huomasin matkalaukun pohjalta löytyvän käyttämättömiä ihan varmuudenvuoksi mukaanotettuja varajuoksuvaatteita. Pesukonekin on keksitty!

Elokuu ei paluun jälkeen alkanut liikunnan suhteen sen auvoisemmissa merkeissä. Juostua tuli käytyä vähän useammin. Parina lauantaina otin pitkästä aikaa osaa joka viikkoiseen ilmaiseen Park Run -juoksutapahtumaan. Lasten kanssa tuli tietysti käveltyä sinne ja tänne, joten ei tämä elo mihinkään sohvalla makailuun ja sipsien syöntiin ole mennyt, mutta se sellainen hikiliikunta jäi pitkälti väliin. Elo oli ylipäätään vaihtelevampaa, kun lapset olivat pääsääntöisesti kotona ja mies oli paljon reissussa. Kerran taisin yrittää jopa jonkinlaista kuntopiiriä kotona, mutta yritykseksi jäi. Jostakin syystä kotona liikkuminen – niin helppoa kuin se olisikin – ei ole minun heiniäni.

Syyskuussa, silloin lähtee! Päätin elokuun lopulla. Sitten loppuu tämä varpaiden heiluttelu ja navankaivuu. Vaan eihän se ihan niin mennytkään. Kuun alkuun otettiin koko porukan sairastelut ja omalta kohdalta liikuntakuntoon toipuminen tuntui vievän aikaa.

Kuun alkupuolen kaksi ensimmäistä viikkoa Paddy harjoitteli pieniä pätkiä päiväkodissa. Kolmannella viikolla päästiin tositoimiin ja jäpikkä aloitti hoidon kolmena aamupäivänä viikossa. Tämä tiesi selkeämpää rytmiä omaankin olemiseen.

Nyt ei ollut enää sijaa tekosyille. Maanantaina, väsyneenä huonosti nukutun yön jälkeen etsiskelin treenikenkiä epämääräisen kasan alta. Vein molemmat lapset hilkulla ajallaan aamupäiväksi hoitopaikkaan ja jatkoin siitä sumutinpullosateessa kävelymatkaani salille. Kuittasin seuraavan kolmen kuukauden jäsenyyden itselleni. Hey Riikka, you're back! Good to see you again. -toivotuksia sateli niin valmentajilta kuin kanssaliikkujiltakin. Enkä edes kuollut ensimmäiselle tunnille, vaikkei se pelkältä glorialta tuntunutkaan. Mutta treenin jälkeen tuntui hyvätä, kuten aina. Tästä on hyvä jatkaa.

Urheiluhullut

Irlantilaiset ovat urheiluhullua kansaa. Ainakin, mikäli penkkiurheilu toimii sen mittarina. Nämä arviot menevät ihan omalla mututuntumalla, mutta heittäisin, että reilusti yli puolet saarelaisista seuraa aktiivisesti kansallislajeja gaelilaista jalkapalloa (klik) ja/tai hurlingia (klik). Seuraavana tulevat rugbyn kannattajat. Niin sanottua tavallista jalkapalloakin fanitetaan, erityisesti naapurisaaren liigaa. Ja sitten tulee joukko muita lajeja, kuten hevosurheilu, golf, koripallo ja ralli muun muassa.

Näin loppukesästä on GAA:n eli gaelilaisen jalkapallon ja hurlingin juhla-aikaa. Molemmissa kilvoitellaan mestaruuksista. Siitä huolimatta, että molemmat lajit ovat erityisen suosittuja ja ottelut vetävät katsomoihin kymmeniä tuhansia katsojia per ottelu, ovat kaikki lajin liigapelaajat amatöörejä ja tienaavat elantonsa jostakin muusta kuin pelaamisesta. Sen vuoksi lajien sarjakaudet ovat lyhyehköt ja kestävät keväästä loppukesälle. Sarjan lisäksi pelataan joitakin cup-pelejä.

GAA joukkueet eivät tule kaupungeittain, vaan kreivikunnittain. Nämä kreivikunnat vastaavat ehkä hivenen Suomen muinaista maakuntajakoa. Irlannissa on kaikkiaan 32 kreivikuntaa, joista 26 Irlannin tasavallan ja 4 Pohjois-Irlannin puolella. Irlanti on myös jakautunut aika vahvasti gaelilaseen jalkapalloalueisiin ja hurlingalueisiin. Siitä huolimatta monesta kreivikunnasta tulee edustus molempiin liigoihin.

Hurlingin mestaruudesta kilvoiteltiin elokuun puolivälissä. Ottelua seurattiin myös meidän kotisohvalta. Mestaruuden vei tänä vuonna Tipperary, jonka kotipeliä kävimme katsomassa aiemmin kesällä (klik).

Meillä on sen sijaan olleet jännät paikat täällä Irlannin lounaisrannikolla, sillä oma Kerryn joukkueemme taisteli tänään gaelilaisen jalkapallon mestaruudesta. Se ei ole jokavuotista hunajaa. Ja se on kuulkaa näkynyt! Vihreä-keltaisia lippuja ja viirejä ja tsemppauskylttejä on näkynyt hyvän aikaa siellä ja täällä. Ohiajavissa autoissa on liehunut pieniä kannatuslippuja. Naapurustossa monen ikkunaan on viritetty lippu tai se on tuotu liehumaan talon portille. Läheinen postikonttori oli kääritty viirein varustettuun lippusiimaan pubeista nyt puhumattakaan. Ottelua edeltäneenä perjantaina oli virallinen Kerry jersey day, jolloin ihmisiä kehoitettiin pukeutumaan pelipaitaan. Fanitus näkyy, varsinkin kuin oman kylän tai tässä tapauksessa kreivikunnan pojat pääsevät taistelemaan mestaruudesta.

Sekä hurlingin, että gaelilaisen jalkapallon loppuottelut pelataan aina Dublinin Croke Parkin stadionilla, riippumatta siitä mitkä joukkueet taistelevat mestaruudesta. Stadionin lehtereille mahtuu yli 82 000 katsojaa ja yllättäen varsinkin finaaleihin liput ovat erittäin haluttuja. Lippujen ostaminen on sikäli mielenkiintoista, että niitä ei saa ostettua minkään paikallisen Lippupisteen kautta, vaan liput jaetaan kaikkien GAA seurojen kesken, jotka hoitavat pilettien myynnin.

Ajatuksenani oli suunnata seuraamaan peliä läheiseen pubiin, jossa tunnelma olisi ollut varmasti taattu, mutta näkyvyys kenties hieman heikompi. Koska osa kotijoukkueestamme oli puolikuntoisia, tehtiin kannatuskatsomo omaan olohuoneeseen. Asianmukaisesti puin päälle joulupukin tuoman Kerryn pelipaidan.

Peli piti otteessaan sen reilun 70 minuutin keston ajan. Ennakkosuosikiksi povattu kokeneempi Dublinin joukkue ei ollut täysin ylivoimainen, vaikka olikin suurimman osan ottelusta niskan päällä. Peli päättyi tasan. Jäin odottamaan jatkoaikaa. Mutta mitäpä vielä, noviisiemännälle selvisi, että peli päättyi siihen ja tasatuloksen tullessa pelataan uusi ottelu. Parin viikon päästä on aika kaivaa pelipaita uudelleen päälle ja jatkaa kannustusta. Go Kerry!

Emännän sporttikorneri: Hurling

Sporttikornerin ideana on käydä seuraamassa irlantilaisia tai täällä suosittuja urheilulajeja. Ja kertoa niistä teille vähemmän ammattilaisilla otteilla. 

Tällä kertaa emäntä matkasi muutaman tunnin ajomatkan - tai tarkennettakoon tässä kohtaan, että Google Maps väitti matkan kestävän kaksi tuntia, mutta koska liikkeellä oli aika monta muutakin autoilijaa, oli ajomatka suuntaansa lähes tuplat - päähän seuraamaan irlantilaista perinnelajia Hurlingia.

Jos emäntä olisi pelipäivään valmistautuessaan tajunnut kuinka pienestä paikasta ja kuinka suuresta yleisömäärästä on kyse, olisi hän jättänyt ihmettelemättä, että viimeisen reilun kymmenen kilometrin matkantekoon meni yli tunti aikaa ja kylän maajussit olivat avanneet peltoja pelimatkailijoiden parkkipaikoiksi viiden euron pysäköintimaksua vastaan.

Tipperary - Limerick välinen Hurlingottelu pelattiin pienessä, vajaan kahdeksan tuhannen asukkaan Thurlesin kaupungissa. Koosta huolimatta paikkakunnalla oli huomattavan suuri stadion, johon oli pelipäivänä pakkautunut liki 40 000 katsojaa pelipaidoin ja suosikkijoukkueen letitetyin villanauhoin varustautuneina.

Vaikka auto jäi parkkiin pellolle, noin kilometrin päähän stadionista oli stadionille menossa suuren maailman meininkiä, kun joukkiomme käveli putkea pitkin kentän laitaan ja kipusi edelleen täpötäydelle lehterille.

Niin ja se itse peli. Hurligia pelataan jalkapallokentällä. Maaleina on tavalliset jalkapallomaalit, joiden päissä on jenkkifutistyyppiset tolpat. Pelissä on kaksi erää, yhden erän pituus on 35 minuuttia. Hurlingissa on viisitoista kenttäpelaajaa per joukkue, maalivahti, kuusi puolustajaa, kaksi keskikenttäpelaajaa ja kuusi hyökkääjää. Hurlingin pallo on hyvin lähellä pesäpalloa. Palloa pelataan mailan kanssa, joka muistuttaa jääpallomailan ja leipälapion yhdistelmää. Palloa lyödään mailalla, hurl :lla, sitä saa myös potkia tai lyödä avokämmenellä. Palloa saa kuljettaa kädessä neljän askeleen verran ja sitä saa kuljettaa myös pomputtelemalla tai kuljettamalla tasapainottelemalla mailan päällä. Pallon mennessä maaliin saa kolme pistettä ja sen mennessä maalin päällä olevien tolppien välistä, saa yhden pisteen. Peli on erittäin nopeatempoisia, niin että tällainen hitaammanpuoleinen emäntä meinasi jäädä kakkoseksi. Mailat viuhuvat ilmassa ja pelaajien kesken tuli jonkin verran yhteenottoja. Pallon kovuudesta ja mailojen heiluvuudesta huolimatta pelaajilla oli suojanaan ainoastaan kypärät, jotka nekin tulivat kuulemma pakollisiksi vasta joitakin vuosia sitten.

Tämä on lasten hurlingmaila, mutta aikuisten mailan malli on sama. Varsi on tietysti pidempi.

Kaikkien hurlingjoukkueiden pelaajat ovat amatöörejä, kuten myös toisessa suositussa GAA -lajissa Gaelic Footballissa. Mikään uusi laji ei ole kyseessä, sillä Hurlingia on pelattu vihreällä saarella jo yli 4000 vuotta.

Koko Irlanti on täplitetty GAA-joukkueilla, osassa seuroista on edustettuna molemmat lajit, osassa vain toinen. Pääsarjoissa pelaa yksi joukkue per kreivikunta. Tässäkin toki löytyy poikkeuksia, sillä Irlanti on aika vahvasti jakautunut alueisiin, jotka ovat enemmän Gaelic Football voittoisia ja toiset taas hurlingvetoisia. Kerryn kreivikunta, jossa me asumme on Gaelic Footballin aluetta, jonka vuoksi täällä ei ole lainkaan pääsarjassa pelaavaa hurlingjoukkuetta. Lähistöllä ei siis näe kovatasoisia otteluita, jotakin kyläsarjaa kyllä. Sen vuoksi ottelua piti lähteä katsomaan merta edemmäs kalaan- periaatteella. GAA lajit ovat muuten siitä mukavia, että otteluihin voi huoletta mennä pientenkin lasten kanssa. Seurattavaa ja meteliä ja kannustusta riittää, mutta katsomossa on sopuisa ja leppoisa meininki.

Seuraamassani ottelussa Tipperary vei voiton Limericistä pistein 25 - 21.

Aiemmat Emännän sporttikornerit löydät täältä:

Vinttikoirakisat

Laukkakilpailut

Gaelic Football

Päivävaellus: Kerry Camino

Kärkyin hyvän säiden ja muiden menojen kannalta sopivaa päivää vaellukselle. Olin tutkaillut karttoja ja päätynyt kokeilemaan osiota Kerry Caminon vaellusreitistä. Päädyin tähän sen vuoksi, että pääsin muutaman kilometrin kävelyllä kotiovelta suoraan reitinvarrelle. Reitti kulkee Traleen kirkolta vuorten yli niemimaan toiselle puolelle Dinglen kirkolle. Vaellusreitti on yhteensä 57 km, mutta jaoiteltu kolmen päivän osioihin. Ensimmäinen osio on 18 km ja kulkee Traleesta Campin pikkukylään. Ensimmäisen osion kävelyyn suositeltiin varaamaan 5 - 7 tuntia.

Pakkailin reppuun eväitä, joihin kuului muun muassa klassikot retkibanaani ja suklaata. Vettä ja vaihtovaatteita mahdollisen kastumisen varalta. Kamppeet pakkasin vielä erikseen muovipusseihin, näistä säistä kun ei koskaan tiedä. Jalkaan monia polkuja nähneet vaelluskengät ja päälle tuulta ja vettäpitävän takin. Edellämainitut ovat aivan oleelliset varusteet, jos suunnittelee vaeltamista Irlannissa. Takin alle puin pari ohutta vaatekerrosta, joita pystyi vähentämään tai lisäämään tarpeen tullen. Lisäksi mukana oli vielä pipo, hanskat, tuubihuivi, aurinkolasit, sadehousut, täyteen ladattu kännykkä ja varuilta vielä otsalamppu, jos matkanteko jostakin syystä viivästyy. Kamppeet pakkasin rinkkamaiseen reppuun, jonka sai kiinnitettyä sekä vyötäröltä, että rinnalta sopivasti päälle. Homma alkaa muutaman kilometrin jälkeen kummasti ketuttamaan, jos reppu poukkoilee selässä miten sattuu. Monilla vaeltajilla olen nähnyt kävelysauvoja, mutta minulla ei sellaista ole. Miestä infosin etukäteen minne olen menossa, että tietää lähettää apuja, jos emäntää ei ala reissultaan kuulumaan. Tarina ei tosin kerro kuunteliko hän koskaan näitä ohjeistuksia. 

Reitin alku kulki alkuun asfalttiteitä pitkin. Asfalttiosuuden loppupuolella tie alkoi nousta vuorenrinnettä ylöspäin. Reitti kulki pitkin Slieve Mish vuoristojonon rinnettä, jonka korkein huippu kohoaa yli 800 metriin. Asfalttiosuuden loputtua tiesi vaellusreitin olevan maisemien puolesta oivallinen. Oikealla puolella kimmelsi Atlantti, vuorijono kumpuili edessä ja vasemmalla puolella nousivat Slieve Mish vuorten nummimaiset rinteet

Nummilla tepasteli lampaita, jotka kylläkin keskeyttivät ruohon näykkimisen ja kyräilivät lähestyvää reippailijaa. Kovin lähelle karvapallerot eivät itseään päästäneet vaan luikkivat pakoon, mikäli yritin päästä lähemmäs lampaita. Jäi emäntä <3 lammas selfiet ottamatta.

Vaelluspäivänäni oli kovin erikoinen sää, ei tuullut juuri ollenkaan. Mikä on harvinaista ylipäätään täällä rannikolla, mutta etenkin kun nousi ylemmäs rinteelle, jossa ei ollut mitään tuulensuojaa.

Suurinosa vaellusreitistä kulki pitkin nummilla kiemurtelevaa polkua pitkin. Polulla oli aika paljon isompia irtokiviä, joten jalkoihinkin katsominen oli ajoittain hyvin suotavaa. Paikoin taas maasto oli niin märkää, että sai edetä harppomalla kiveltä toiselle. Nummien pinnoilla kasvaa pääosin ruohomättäitä, sammalta ja kanervaa. Varsinkin sammaleet ovat kuin pesusieniä, joten vedenpitävät kengät ovat aivan ehdottomat tällaisella reippailulla. Reitin loppupuoli kulki lehtomaisessa metsässä, jonka varrelta löytyi muun muassa vanhan kivikirkon rauniot.

Reitti oli merkattu hyvin puisilla tolpilla. Kerran harhauduin tosin reitiltä ja päädyin kahlaamaan hyvän matkaa reisien korkuisessa märässä heinikossa, jonka pohjalla kylläkin meni kapea polku. Yritin joka tapauksessa olla ajattelematta hämähäkkejä ja punkkeja. En tiedä puuttuiko ennen tätä kahluuretkeä kyltti vai olinko lähtenyt kiertämään vetistä kohtaa ja harhautunut reitiltä. Kaikkein märimmissä kohdissa oli pitkospuita, suurempia kiviä sekä vuolaampien vuoristopurojen yli oli rakennettu siltoja.

Minulla meni 18 km vaelluksen kuusi tuntia aikaa. Pidin matkalla kaksi evästaukoa, ottelin valokuvia ja ihailin maisemia sekä kävin tutkailemassa kirkonraunioita, joten mitään tukkaputkella suhaamista oma matkantekoni ei ollut. Koin tuon matkan sopivaksi päivävaellusta ajatellen. Ei tarvinnut olla aamulla kärppänä liikenteessä, että ehtii ajoissa liikenteeseen ja ennen pimeän tuloa perille. Näin loppusyksystä reitti ei ollut missään määrin ruuhkainen. Vastaan käveli yksi kahden hengen seurue. Suomalaisittain voisin sanoa, että sain kulkea rauhassa, sillä selvisin reitistä yhdellä tervehdyksellä. 

Matkanteon päätin pieneen Campin kylään. Otin reittiohjeista vaarin it is simply resting over a pint ja menin perillepääsyoluelle viehättävään pikkupubiin. Mielestäni olin Guinnessini ansainnut. Sla'inte! 

Mikäli vaeltaminen Irlannissa kiinnostaa, niin tässä muutamia linkkejä, joista voit etsiä reittejä:

www.irishtrails.ie

www.activeme.ie

www.walkingroutes.ie

Golfia Irlannissa

Jos minun pitäisi heittää muutamia kohderyhmiä, jotka matkaavat Irlantiin, tulisi ihan näin äkkiseltään mieleen seuraavat: luontomatkaajat, jotka kiertävät erilaisia upeita luontokohteita ja käyvät vaikkapa vaeltamassa tai ratsastamassa. Kulttuurimatkaajat, erittelemättä sen kummemmin tutustuvatko tämän ryhmän edustajat kulttuurikulttuuriin vai pubikulttuuriin. Historiasta kiinnostuneet turistit. Leffojen ja TV-sarjojen, kuten Star Warsin ja Game of Thronesin innoittamat matkaajat. 

Ja sitten on ryhmä, jonka olemassaoloa en olisi osannut tänne saarelle asettaa, nimittäin golfturistit. Myönnän jo heti alkuunsa, että tällä aihealueella hyppään oman mukavuusalueen ulkopuolelle. En tiedä golfista tuon taivaallista. Enkä olisi aiheesta lähtenyt kirjoittamaankaan, ellei samassa taloudessa sattuisi asumaan henkilö, jonka nuoruuden unelma oli golfammattilaisuus.

Epätietoisille voin tässä kohtaan täsmentää, etten tullut tälle saarelle golfexpatrouvan ominaisuudessa.

Tällä saarella vihreää pukkaa runsaasti myös golfkenttien muodossa. Esimerkiksi Suomeen verrattuna kasvukausi on huomattavasti pidempi ja ruohon ollessa vihreää ympäri vuoden, pääsee myös pelikentille minä vuodenaikana hyvänsä.

Selailin hiljattain joskus mukaani nappaamaani Kerryn, eli tämän meidän asuttaman kreivikunnan matkailuesitettä (Irlannissa on 26 kreivikuntaa). Esite osasi kertoa, että tällä alueella on kaikkiaan 30 kenttää, joista osa on täysimittaisia golfkenttiä ja osa niin sanottuja harjoituskenttiä (pitch&putt). Mielestäni tuo määrä on aikamoinen! Noista kentistä ainakin neljä on tuulisia ja puuttomia merenrantakenttiä eli linkskenttiä. Nimenomaan nuo linkskentät taitavat olla yksi iso tekijä vetää pallonhuitaisijaturisteja tälle saarelle, sillä sen tyyppisiä kenttiä on aika harvassa maassa tarjolla.

Tosin jos täysin epäammattimaisesti asiaa mietin, niin lähtisin ennemmin pelaamaan palloa johonkin aurinkoiseen kolkkaan, kun tänne tuuliselle ja sateiselle saarelle. Mutta kaipa se on tosi harrastajien ja ammattilaisten mielestä kenttä ja kentän taso, mikä ratkaisee.

Lähialueellamme on ainakin kolme Euroopan ammattilaiskiertueen kisakenttää. Lisäksi lähettyvillä sijaitseva Ballybunnionin golfkenttä on Golf Digest-lehden mukaan listattu maailman kuudenneksi parhaaksi, USA:n ulkopuolella sijaitsevaksi golfkentäksi. Kävimme jossakin vaiheessa kääntymässä tuolla kyseisellä linkskentällä. Täytyy sanoa, että minun ja mieheni lähestymistavat olivat hyvinkin erilaiset. Itse ihailin kentän takana näkyvää pitkää merenranta kun taas mieheni lähes hyperventiloi nähtyään viheriön.

Mitään halpaa huvia tuo parhaimmilla kentillä pelaaminen ei ole. Niillä kentillä yksi kierros maksaa 190 euron luokkaa. Tavallisilla kentillä ja pitch&putt -kentillä kertahinnat ovat huomattavasti maltillisempia. Täällä pelaaminen ei vaadi jäsenyyttä, mikä Suomessa on tapana. 

Irlannissa golf tuntuu olevan enemmän kansanlaji. Se näkyy ja sitä seurataan. Golfkisoja näytetään telkkarista. Ei ole ollut ihan yksi tai kaksi kertaa kun olemme käyneet sunnuntailounaalla pubissa ja mitäpä muuta siellä näytettäisiin kuin golfia, jostakin syystä yhden ruokakuntamme jäsenen huomio on silloin kiinnittynyt toisaalle. Kansanlajista kertonee myös se, että mieheni työpaikalla teepöytäkeskusteluissa jutellaan kisaviikonlopun jälkeen monesti golfista, vaikkei edes kukaan osaston naisista harrasta golfia.

*Kuvat olen ottanut Killarney Golfista. Ja muillekin ei niin tämän lajin taitajille vinkiksi, että tuolla kentällä kannattaa kulkea aika varoen kameran kanssa. Itsehän ottelin siellä maisemakuvia, kunnes joku pelaaja huuteli minulle, että kannattaisi väistyä, ettei tule pallosta päähän.
Ei tullut.

Omia kokemuksia, miten raskaana olevan liikkumiseen suhtaudutaan Irlannissa

Liikunnan harrastaminen on aina ollut tärkeässä roolissa elämässäni. Vaikken ole koskaan mikään kilpaurheilija ollut, on lajeja tullut kokeilua laidasta toiseen ja monet hyväksi havaitut ovat roikkuneet matkassa vuosista ja vuosikymmenistä toiseen.

Ennen Nappulan syntymistä aikaa liikkumiseen riitti melkeinpä mielin määrin, noh iltaisin ja viikonloppuisin. Odottaessani Nappulaa kävin yhtälailla liikkumassa aktiivisesti. Toki jossakin vaiheessa niitä lajeja, joissa hypittiin paljon, piti alkaa karsimaan ja siirtymään mahan kasvaessa vähän rauhallisempaan suuntaan. Suomessa raskaana olevan naisen liikkumiseen ei mielestäni kiinnitetty millään lailla huomiota, ainoa poikkeus oli, että tuntemattomat ihmiset saattoivat aloittaa helpommin keskustelun vaikkapa uimahallissa. Noudatin neuvolankin antamaa maalaisjärki –ohjenuoraa, niin sanotut vaaralliset lajit olivat pannassa, mutta muuten käytännössä kaikki liikkuminen oli hyvästä niin kauan kun ne tuntuivat itsestä hyviltä.

Viime kevättalvena aloin käymään täällä Irlannissa salilla, jonka tunnit ovat pääasiassa raskaampia kuntopiirityyppisiä tunteja, sisältäen muun muassa cross trainingin kaltaista harjoittelua. Sen lisäksi olen käynyt juoksemassa.

Syksyn edetessä treenipaita alkoi pullottaa sen verran, että kanssatreenaajille alkoi käymään selväksi, ettei kyse ole totaalisesta herkuttelun lähtemisestä käsistä tai jännästi muodostuneista vatsalihaksista. Aloin saamaan muilta treenaajilta kommentteja ”saatko vielä käydä täällä?”, ”Kun olin itse raskaana makasin vain peiton alla ja join teetä”, ”En pysty tekemään tuota liikettä, vaikken edes ole raskaana”. Hyppiessäni korkeille laatikoille sain ohjaajalta ”ole varovainen” –kommentteja.

Kuunneltuani näitä kommentointeja aikani, tulin siihen tulokseen, että lienee aiheellista jutella asiasta jonkun ohjaajan kanssa, koska tarkoituksenani ei kuitenkaan ollut aiheuttaa pahennusta treenaamisellani. Täällä kun tunnutaan moneen asiaan suhtautuvan ”kenen vastuu ja kuka korvaa, jos käy jotakin” –mentaliteetilla. Kysyin ohjaajalta, onko heille ok, että käyn vielä treeneissä ja tein selväksi, että tarkoituksenani ei ole hajottaa itseäni vaan helpotan tai teen jotakin muuta liikettä sen sijasta, mikäli joku tuntuu hankalalta. Tämä järjestely sopi onneksi ohjaajalle hyvin, vaikkei se tietenkään vähentänyt kanssatreenaajien ihmetystä mahakasta treenaria kohtaan.

Loppuvuodesta haravoin pihaamme. Eräs naapurustomme nainen tuli juttelemaan kanssani. Hän kiinnitti huomiota pullottavaan takkiini ja heti onniteltuaan kysyi, onko haravoiminen tuossa tilassa sallittua?

Olen tottunut kävelemään paikasta toiseen. Raskauden loppuvaiheessa kävely ei ole enää tuntunut kovin miellyttävältä kaikkine kolotuksineen. Olen maininnut tästä muutamaan otteeseen lääkärilleni. Hänen neuvonsa on tietysti ollut välttää kävelemistä. En silti ole jaksanut alkaa selittämään, että autottomana ihmisenä käytännössä ainoa vaihtoehtoni on kävellä paikasta toiseen – sitä kun paikalliset eivät tee. Myönnän kyllä, että kävelyn vaikeutuessa viime viikkoina, olen ihan eritavalla alkanut priorisoimaan mihin viitsin lähteä ja kun lähden, otanko jonkun kävelyetapin sijaan taksin.

Jouluviikolla kävin vielä tutulla salilla heiluttelemassa kahvakuulia ja tekemässä muita liikkeitä ohjaajan pillin mukaan, mutta palattuani tammikuussa Irlantiin alkoi tuntumaan siltä, että on aika siirtyä rauhallisempien lajien pariin. Äitiysjoogaa ei pikkukaupungistamme löytynyt, siellä tykkäsin käydä odottaessani Nappulaa. Aloitin sen sijaan äitiyspilateksen. Vähän sellaista hengittelyähän se mielestäni on, mutta jos ei muuta niin saanpahan siitä ainakin viikoittaisen rentoutumishetken.

Joogan lisäksi olen käynyt toisinaan uimassa Nappulan ollessa hoidossa. Koska lasten vieminen julkiseen saunaan on kiellettyä Irlannissa, niin fiilistelin jo etukäteen mahdollisuudella mennä itsekseni uinnin jälkeen istumaan lämpimiin löylyihin. Vaan kuinka ollakaan, luonnollisesti saunaosaston kieltokyltissä luki ensimmäisenä, ettei saunaan ole menemistä raskaana ollessa. Koska hallissa ei aamupäivän tunteina ollut juuri muita uimareita, päätin mennä höyryhuoneeseen lämmittelemään ”huomaamatta” kieltokylttiä. Muutaman minuutin ehdinkin nauttia olostani, kunnes samaan tilaan astui keski-ikäinen nainen, joka tervehdittyään kysyi ”onko tämä terveellistä vauvalle?”. Sain sentään vastattua kohteliaasti, ettei höyryhuoneesta ole haittaa, jos siellä ei vietä liian pitkää aikaa.

Huvittavaahan tässä on se, että liikkumista pitäisi varoa ja saunominen on kiellettyä, niin sen sijaan useampi on suositellut minulle Guinnessia ja tuonut sitä tuliaisiksi. Sitä kun pitäisi juoda (kohtuudella toki) hyvän rautapitoisuutensa vuoksi. Että täällä sitä Emäntä tasapainottelee lenkkareissaan Guinnessin ja kiellettyjen asioiden ristiaallokossa.

Rantalenkki

Kesän aikana tuli liikuttua luvattoman vähän. Muutamia hassuja juoksulenkkejä, joitakin uintikilometrejä ja jokunen puistojumppa. Toki tavaraa tuli rahdattua paikasta toiseen ja bodailtua mööpeleiden siirron kanssa, mutta summa summarum vähiin jäi sellainen oikea liikunta.

Irlantiin palatessa on tullut käytyä muutamalla juoksulenkillä. Hyötyliikuntaa täällä tulee harrastettua melko lailla, kun kävelee tai pyöräilee paikasta toiseen. Silti keho ja mieli odottelevat jo levottomina sellaisen kunnollisen, säännöllisemmän liikunnan jatkamista.

Aamupäivällä pääsin toteuttamaan pienen ihmisen pienen toiveen, joka on ollut mielessä jo viime talvesta saakka. Nimittäin juoksemaan rannalle! Ei siis paljon vaadittu. Muuta kuin sopiva sää, autokyyti ja lapsenvahti. Tänään lykästi kaikkien kanssa.

Tie rannalle tai tarkemmin ottaen rannalta pois.

Kävimme meille täysin uudella rannalla. Olen huomannut aiemmin kyseiselle rannalle ohjaavan kyltin tienposkessa, mutta emme ole tulleet siellä aiemmin käyneeksi. Sijaintinsa puolesta veikkaisin, että tästä saattaapi tulla meidän uusi suosikkiranta. Lähiranta nyt ainakin. Autolla kun tuonne hurautti vain viidessätoista minuutissa. Sinänsähän tuo olisi arkisinkin pyöräiltävän matkan päässä, mutta liikenne kapealla ja pientareettomalla tiellä on sen verran vilkasta etten uskalla pyörällä Nappula kyydissä lähteä sitä testaamaan.

Vaikka Tralee, jossa asumme, rajoittuu Atlanttiin, ei ihan vieressä ole rantoja. Merenranta tai oikeastaan merenpohjukka on kyllä kävelymatkan päässä meiltä, mutta päiväsaikaan eli laskuveden aikaan vesi on kaukana rannasta ja ranta on lähinnä liejuista kivikkoa. Sen vuoksi rannalle pitää lähteä varta vasten.

Juoksupuuhia silmällä pitäen paras aika tulla rannalle on aamun ja alkuiltapäivän välillä, silloin kun on laskuveden aika. Myöhemmin iltapäivästä vesi alkaa nousemaan ja varsinkin matalilla rannoilla hiekka peittyy melkoisen nopeasti, jolloin rannan hiekkaosuus jää kovin kapeaksi ja monesti ylempänä rannalla alkaa olemaan kivikkoista.

En ole nähnyt vielä tähän mennessä merta täällä kertaakaan niin tyynenä kuin tänään. Ei tuulta, eikä edes laineita juuri nimeksikään. Täydellistä! Hiekkarantaakin tuntui jatkuvan mutkien jälkeen aina vain pidemmälle ja pidemmälle. Nappula ja mies jäivät leipomaan hiekkakakkuja ja keräämään simpukoita, kun tämä emäntä lähti laittamaan tossua toisen eteen. Ja tekipä vaan eetvarttia, tunnin juoksulenkki rannalla kerrassaan mainiossa säässä, meren tuoksuja haistellen. Jalan alla juuri sopivasti joustava hiekka on vieläpä niin hyvä juoksualusta. Ihan toista kun tuo asvaltti, jota pitkin täällä joutuu muuten juoksentelemaan. Tämä on niitä juttuja, jotka tulee laittaa "tarttee toteuttaa toistekin" -listalle.

Tällä juoksulenkin energialla on hyvä jatkaa viikonloppua!

Ulkohoususankari

Muutama viikko sitten pääsin vihdoin aloittamaan liikunnanharrastamisen, siis muutakin kuin hyötyliikunnan ja hyvin satunnaiset juoksulenkit. Olen aina harrastanut paljon liikuntaa, tosin Nappulan synnyttyä huomasi, että jotenkin jännästi sitä ei enää niin vain päässytkään lähtemään monta kertaa viikossa hikoilemaan milloin millekin salille, kentälle, altaalle tai lenkkipolulle.

Täällä tuota liikunnan aloittamista vastaan soti miehen pitkät työpäivät sekä alkuaikojen flunssailu. Nyt miehen työajat ovat alun älyttömyyksien jälkeen tasaantuneet. Selvittelin erilaisia jumppa-/salivaihtoehtoja, joihin olisi helppo mennä mukaan. Kriteerinä oli myös sijainti sekä se että tunteja on tarjolla iltaisin ja viikonloppuisin. Tosin sunnuntaisin mikään paikka ei tunnu tarjoavan ohjattuja tunteja. Kuntosalille olisi helppo mennä omien aikataulujen mukaan, mutta en ole koskaan oikein ollut mikään salillakävijätyyppi. Siispä etsin jotakin ryhmäliikuntatunteja. Kyselin myös salia, jossa olisi järjestetty lastenhoito. Se olisi ollut minulle ratkaisu tähän lastenhoito-ongelmaan, mutta sellaista vaihtoehtoa ei tässä pikkukaupungissa tunnettu. Käytännössä kaikille saleille, uimahallin kuntosalia lukuun ottamatta tarvitaan jäsenyys, eikä esimerkiksi kymmenen kerran kortteja ole olemassa.

Lopulta löysin potentiaalisenoloisen salin noin kymmenen minuutin kävelymatkan päästä kotoa. Salin pääpaino on kuntopiiri -tyyppisissätunneissa. Päätin ottaa sinne kuukauden kokeilujakson.

Kävin eräänä iltapäivänä Nappulan kanssa viemässä ilmoittautumiskaavakkeeni salille sekä maksoin kuukauden kokeilun. Ilmoittautumisen vastaanottanut ohjaaja esitteli samalla hieman salin toimintaa ja näytti mistä mitäkin löytyy. Pukuhuoneita oli vain kaksi kaupan sovituskopin kokoista lukittavaa koppia. Ajattelin, että täytyy tulla ajoissa, että ehtiä vaatteet ennen treenin alkamista.

Ilmoittautumisen yhteydessä katsoin illan ohjelmaa ja ilmoittauduin illan viimeiselle tunnille. Ohjaaja vilkaisi minua vaivihkaa päästä varpaisiin ja kysyi: "Oletko liikkunut aiemmin, tuo on aika rankka tunti?". Mietin mielessäni viime kuukausina herkuttelemiani suklaa- ja omenapiirakoita ja totesin: "Onhan tuota tullut liikuttua, mutta nyt on ollut hieman taukoa. Tulen kuitenkin viimeiselle tunnille, koska saan silloin lapsen hoitoon".

Illalla suuntasin reppu selässä salille heti kun mies oli tullut töistä kotiin. Ei ollut jonoa pukukoppiin. Emäntä asettui tyytyväisenä kuorimaan itseään ulkokengistä, ulkohousuista, paidasta ja takista ja solmimaan sisälenkkareita jalkaansa. Eikä ollut syntynyt jonoa kopin taakse. Syy selvisi pian. Kukaan muu ei vaihda vaatteita, ei edes sisäliikuntakenkiä, vaan tulevat täysissä treenivermeissään kengät mukaan lukien suoraan salille. Ehkä joku huppari on heitetty treenipaidan päälle. Niin, taidan olla ainoa, joka kulkee salille jalan, muut tulevat autoilla.

Päätin ottaa ensimmäisen tunnin aika rauhallisesti, koska muistin ohjaajan sanat päässäni "aika rankka tunti". Ohjaaja tuli kuntopiirityyppisen kierroksen jälkeen kysymään kuinka meni ja miltä tuntui. "Hyvinhän se. Ja nyt tulee varmaan toinen kierros?", varmistin. Ohjaaja pyöritteli silmiä päässään: "Ei kyllä tämä harjoitus oli tänään tässä". Seuraaviin treeneihin lähdin sitten sillä asenteella, että tehdään kovempaa, jos treenit kestävät tälläkin kertaa sitä ilmoitettua tuntia vähemmän aikaa. Se tunti olikin sitten sellaista haipakkaa, että lopputunnista sain nieleskellä oksennuksen makua kurkusta alas.

Muutamien käyntikertojen jälkeen balanssi on löytynyt ja on päässyt paremmin jyvälle miten kovaa milläkin tunnilla kannattaa vääntää menemään. Olen huomannut, että pystyn kävelemään käsillä vaakatasossa olevia puolapuita pitkin, jota en ole muistaakseni ala-asteen välituntien jälkeen edes kokeillut.

Sali on remontoitu parakkirakennuksennäköiseen tilaan, eikä siellä tunnu olevan mitään lämmitystä. Viileillä ilmoilla siellä on ollut todella viileää ja on saanut ihan huolella pistää tossua toisen eteen, että tulee lämmin. Noin yleisesti kun olen aika hikoilevaa sorttia – asia joka taatusti kiinnostaa suunnattomasti kaikkia tämän blogin lukijoita :) Kun ulkona lämpötila on noussut muutamalla asteella yli kymmenen, on treenien jälkeen menty monesti ulos venyttelemään. Olen taas kerran todennut, että irlantilaiset ovat selkeästi viileämmän ilman ystäviä kuin minä.

Nyt olen käynyt kahtena – kolmena iltana viikossa liikkumassa. Ihan sen mukaan miten mies on ehtinyt töistä kotiin. Viimeinen tunti tuolla salilla alkaa klo 19. Tunneilla on ajoittaisesta rääkistä huolimatta mukava tunnelma, ohjaajat tuntevat tunnilla käyvät nimeltä ja tulevat kannustamaan ja heittämään läppää. Jos tätä nyt lueskelee joku joka on joskus käynyt minun ohjaamissani treeneissä Suomessa ja ihmettelee, "ei suinkka se meit koskaa nimel kutsun?". En kutsunut en, vaan turvauduin ennemminkin, "hei sinä punapaitainen siellä" -huuteluihin. Syynä on ihan yksinkertaisesti huono nimimuistini.

Omat tiedot ja taidot riittäisivät kotona vastaavanlaisten treenin tekemiseen, siis sellaisten liikkeiden osalta jossa ei erityisiä välineitä tarvita, mutta täytyy myöntää, että minussa virtaa sen verran laiskiaisen verta, etten saa oikein tehtyä mitään liikuntajuttuja kotona. Maksan mieluummin muualla käymisestä ja saan samalla omaa aikaa, mahdollisuuden tavata muita ihmisiä muussakin kuin siinä äitiroolissa sekä kohentaa tietysti kuntoa. Ja joo, ei tässä mikään kesäsikspäkki ole tavoitteena, vaan enemmänkin saada lisää tekosyitä herkutella irlantilaisilla leivonnaisilla.

Puistojuoksua

Liikkuminen, muu kuin käveleminen paikasta toiseen on vihdoin saanut alkusysäyksen. Miehen tullessa eräänä iltana töistä vedin lenkkarit jalkaan ja otimme lähes läpystä vaihdon lastenhoitovuorossa. Oli pakko päästä vähän tuulettumaan, liikkumaan ja olemaan yksin.

Olin katsonut Google Mapsista etukäteen reitin, josta olin osan kävellyt kerran aiemmin. Pääsin kotoamme muutaman korttelin päähän kun huomasin katuvalojen loppuvat tyystin. Ympärillä oli pilkkopimeää. Tiesin kuitenkin vähän matkan päässä olevan toisen asuinalueen ja arvelin valaistuksen jatkuvan siellä. Roikkuvan puolikuun valossa jatkoin matkaani, olo oli kuin olisi ollut lenkillä syyspimeydessä mökkimaisemissa – mitä en kylläkään koskaan pimeässä tee. Vaikka katuvalot myöhemmin jatkuivat ja taas päättyivät lienee parasta hommata seuraavaa iltalenkkiä varten otsalamppu. Heijastinliivi osoittautui jo korvaamattomaksi kaveriksi.

Bongasin ilmoituksen Parkrun -juoksutapahtumasta, joita järjestetään lauantai aamupäivisin ympäri Irlantia. Myös meidän pikkukaupunkimme keskuspuistossa. Kun lenkkarit oli kerran kaivettu kaapista ulos päätin ilmoittautua tämän viikkoiseen juoksuun. Aurinkokin jopa vilkutteli vähän pilvien raosta kun starttasimme juoksuun. Vapaaehtoisvoimin järjestettävä ilmainen juoksutapahtuma osoittautui vallan mukavaksi ja lämminhenkiseksi tapahtumaksi. Matkana Parkrun ei tosin ole kuin 5 km, mutta hyvää lämmittelyä mahdollisia pidempiä reittejä varten. Juoksun jälkeen kaikille kilvoittelijoille esitettiin kutsu teelle/kahville ja skonssille läheisen hotellin aularavintolaan.

Ilmoittauduin juoksun jälkeen vapaaehtoiseksi järjestämään jotakin tuleva Parkrunia. Ehkäpä tätä kautta löytää uusia kontakteja ja vinkkejä valoisemmista reiteistä.

Veden heittäminen kiukaalle kielletty

Viikonloppu oli aikalailla sateinen ja ulkoilu jäi vähemmälle. Puuhaa riitti kyllä kotosalla, kun siirsimme huonekaluja huoneesta toiseen ja laitoimme tavaroita uusille paikoilleen. Erinäisiä kasoja on vielä siellä sun täällä, mutta pahin kaaos on selätetty.

Säät ovat viime päivinä olleet melko koleat ja tuntuu, että sisällä on aikalaisen viileää. Senpä vuoksi päätimme mennä sunnuntaina katsastamaan paikallisen kylpylän. Ajatus lämpimissä vesissä lillumisesta ja mahdollisesta saunasta houkutti.

Paikallinen kylpylä Aqua Dome osoittautui mukavaksi paikaksi. En ole toviin käynyt ulkomailla uimahallissa tai kylpylässä joten maan toimintatavat herättivät meissä hitusen huvitusta.

Alle kaksivuotiaille myytiin kellukkeita lainaksi. Kun ilmoitimme ettemme tarvitse niitä, niin jouduimme allekirjoittamaan sitoumuksen, että olemme kieltäytyneet kellukkeiden vuokraamisesta. Näin kylpylä sanoutui irti mikäli lapselle käy altaassa jotakin.

Uikkarin vaihtaminen sujui vaatteidenvaihtokopissa ja kylteissä kehotettiin asioimaan vessassa ennen altaaseen menoa. Tuo jälkimmäinen on sinänsä hyvinkin toivottava toimintatapa.

Altaissa oli mukava polskia ja lillua, mutta pienen uimarin kanssa tulee helposti kylmä, kun aikaa tulee vietettyä pääasiassa matalassa vedessä. Valitettavasti lapsia ei saanut viedä saunaan. Teki mieli kertoa, että meillä Suomessa lapset syntyvät saunassa. Siispä kävimme miehen kanssa vuorotellen saunassa lämmittelemässä. Valittavana oli höyrysauna sekä kaksi tavallista saunaa. Toinen lempeämmillä löylyillä (40 astetta) ja toinen kovemmilla löylyillä (80 astetta). Päädyin tuonne "kovempien löylyjen" saunaan. Kipusin ylimmälle lauteelle, todetakseni, että saunassa oli lämmin, mutta se varinainen kuumuus jäi kyllä puuttumaan. Saunaosaston säännöt olivat jokseenkin käänteiset siihen mihin olen tottunut "pidä uima-asu päälläsi ja veden heittäminen kiukaalle kielletty". Alimmalla lauteella istui keski-iän ylittänyt äijäkööri, jonka aksentti oli niin vahva, että keskustelun salakuuntelu jäi hyvin vähälle. Muodostin ymmärtämieni sanojen (juoda, Guinness, metsästää, Jeesus) perusteella mielipiteeni siitä mille äijät hörisivät.

Täällä kun on pari viikkoa totutellut siihen, että sisätiloissa on koko ajan hieman kylmä, niin olisin kaivannut saunasta pientä lämpöä tähän tilanteeseen. Ehkä on vain todettava, että irlantilaiset ovat niin tottuneita kalseaan ilmaan, etteivät kaipaa kunnon lämpöä edes saunasta.