Yksi parhaista rentoutumistavoista

Mieli kaipasi rauhaa kaikenlaisesta sählingiltä, korvat hiljaisuutta ja silmät kauniita maisemia. Niinpä mies ja lapset heittivät minut pubin eteen. Painotan tässä kohden tarinaa, nimenomaan sitä pubin ulkopuolta. Oli nimittäin aika heittää taas reppu selkään ja lähteä vaeltamaan. Jatkaa kolmiosaista vaellusreitti Kerry Caminoa siitä mihin päätin edellisen osuuteni.Ja sehän päättyi pieneen vaaleansiniseen pubiin.

Ulkoilu ja luonnossa reippailu ovat minulle yksi ihan parhaista rentoutumistavoista. Kuunnella luonnon ääniä ja aistia sen kauneutta, keskittyä omatahtiseen etenemiseen ja samalla työntää taka-alalle muut mieltä painavat asiat. Ja niin se taktiikka toimi tälläkin kertaa.

Vaellusreitin viimeinen osio vei minut Dinglen niemimaan eteläistä laitaa pitkin Annascaulin kylästä Dinglen pikkukaupunkiin. Kävelemistä tälle viimeiselle rupeamalle tuli 22km.

Marraskuun alkupäivinä kelit olivat kuten arvata saattaa, mitä sattuu. Välillä satoi vettä, pari rankkaa raekuuroa pieksi kävelijää. Tuulen kaverina nuo rakeet tuntuvat siltä, kun joku heittäisi nastoja naamaan - ei tosin ole siitä kokemusta, mutta voisin kuvitella sen tuntuvan samalta. Onneksi suurimman osan kävelytaivalta paistoi aurinko. Ja myös pari sateenkaarta ilahdutti kulkijaa.

Reitti kulki alkumatkan pitkälti kapeita päällystettyjä maalaistietä pitkin. Autoja näillä teille ei juurikaan kulkenut. Vaellusreitillä oli lukemattomia autoituneita taloja, hylätty koulu ja sentään joku kauniisti restauroitukin kohde. Noita maisemia katsellessa olisin voinut ryhtyä lähes minkä tahansa autiotalon asukiksi. Sillä ehdoin toki, että joku muu ottaisi vastuun siitä pienestä pientaremontista.

Vaellusreitin alkuosuuden ehdottomasti upein kohta oli kun tie viisti rantaa. Kivisen rannan toisella reunalla nousi korkea kiviseinämä, toiselle puolelle jäi 1500-luvulla rakennetun linnanraunio. Istuin rantakiville pienelle tauolle. Kuuntelin aaltojen työtä ja seurasin niiden iskuja kauniisti pyöristyneitä kiviä vastan. Aina uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Olen ihan varma, että aaltojen jylinä on maailman rauhoittavin ääni.

Matkan varrella hevoset tuijottelivat ujosti etenemistäni. Lampaat jättivät yhden rouskaisun tekemättä nähdessään kulkijan ja lehmät tulivat uteliaasti lähemmäs. Muutamat koirat juoksivat räksyttäen perään, joka aiheuttaa minussa pelonsekaisia tunteita. Yhden räksyttävän koiran kohdalla hidastin reippaasti vauhtiani ja yritin elehtiä koiralle, että ihan vain olen ohi kävelemässä. Pian koiran perässä saapasteli minua noin viisi päätä pidempi mies, kuraisissa saappaissa ja elinkaarensa päähän tulleessa espanjalippiksessä. Mies polotti minulle pitkän pätkän iiriä. Tuijotin miestä - varmaan suu auki - jonka seurauksena mies vaihtoi kielen englantiin kysyen Do you understand me? Tässä vaiheessa luulin jo eksyneeni reitiltä jollekin yksityiselle tielle. Mutta siinä me sitten juttelimme niitä näitä. Siitä mistä tulen ja mihin olen menossa. Heitin ilmoille ne muutamat yksittäiset iirinkieliset sanat jotka osaan. Kerroin kysyttäessä minkälaista säätä Suomessa on ja opetin maalaismiehen sanomaan hyvää päivää. Ei oppinut. Hymyillen jatkoimme matkaamme, hän varmaankin pellolle ja minä seuraamaan kapeaa tietä.

Aloin jossakin kohtaa vaellusreittiä toivoa pääseväni kävelemään muulle alustalle kuin asfaltille. Olisi ehkä pitänyt miettiä mitä toivoo, koska saattaa käydä niin, että toiveet toteutuvat. Pian reitti nimittäin alkoi kulkemaan vuoristopeltoja pitkin.

Yhdellä tällaisella kapealla tiellä vastaan asteli useampi kymmenpäinen lehmälauma, joka valtasi koko tien leveyden. Mietin kuinka toimivat ohitussäännöt tällaisessa tilanteessa. Kuka väistää ja ketä? Lehmät toljottivat uteliaina ja antoivat tilaa kun reppuselkäinen emäntä yritti edetä kapean tien toista laitaa. Ihan vinkinsi, että irlantilaiset lehmät väistävät kun niille sanoo hello. Testasin.

Välillä kapea peltojen välissä kulkeva polku muuttui niin mutaiseksi, että jalat upposivat jokaisella askeleella. Ihan kuin tuo ruskea lieju olisi ahnaasti yrittänyt suudella nilkkojani. Nauratti.

Päivä alkoi taittumaan myöhäiseen iltapäivään kun kun katselin mäen harjanteelta vaellusreittini päätöspistettä Dingleä. Ajatukseni seikkailivat jo vaaleahattuisessa palkinnossa ja epäterveellisessä ruoassa jossakin kaupungin monista hämyisistä pubeista, mutta perillepääsyä viivästytti kaksikko. Lammas ja poni. Parivaljakko käveli luokseni ja eihän siinä voinut muuta kuin silittää niitä aikansa. Pintti ehtisi kyllä odottamaan.

Ja niin se vain toimi rentoutuminen tälläkin kertaa – ja rentoutumisella tarkoitan tässä kohden tuota huippuhyvää kävelyreittiä ja ulkoilua, en sitä pinttia, vaikka hyvälle sekin maistui.

Kerry Camino vaellusreitin edelliset osuudet:
Päivävaellus: Kerry Camino

Näissä maisemissa mieli lepää

Ja muita vaelluspostauksia:

Vaeltamista ja Fazerin sinistä

Postikorttimaisemassa

Pieni vaellus lasten kanssa

Melkein seikkailijan jalanjäljillä

Näissä maisemissa mieli lepää

Oli taas aika jättää mies ja lapset keskenään kotiin hörheltämään. Pukea päälle tuulen- ja vedenpitävää vaatetusta. Pakata reppuun evätä ja vaihtovaatetta ja lähteä nauttimaan luonnonrauhasta ja kauniista maisemista ihan vain itsekseni.

Muutaman kilometrin päästä kotoa lähtee nimittäin 57 km pitkä Kerry Camino vaellusreitti. Ajatuksena se mukailee Espanjan Camino de Santiagoa ja kulkee Traleen St. Johnin kirkolta vuoristoisen niemimaan yli Dinglen kirkolle. Reitti on jaoteltu kolmeen osaan – kolmeen päivävaellukseen.

Ensimmäisen osan reitistä vaelsin viime vuoden loppupuolella. Nyt tuli hyvä hetki ottaa seuraava 18 kilometrin siivu haltuun. Säätiedotus ei luvannut priimaa, mutta ihan passelia ulkoilusäätä kuitenkin. Aamupäivällä kävellessäni reppuineni bussipysäkille taivas oli harmaista harmain ja rinkan suojus suojasi suuremmilta pisaroilta.

Ihme ja kumma sade oli poissa kun pääsin bussilla omalle päätepysäkilleni ja reippailureittini alkuun.

Jonkun päähänpiston vuoksi päätin lähteä liikkeelle hieman kiertoreittiä. Tai siis tiedän kyllä mistä tämä päähänpisto johtui – kivisillasta, jota halusin kuvata. Reissun alku ei tämän päähänpistoni vuoksi ollut se onnekkain, sillä kuvat siitä kivisillasta epäonnistuivat täysin. Siltakuvaussession vuoksi jatkoin reittiä ylittämällä joen. Joessa ei tässä kohdin ole siltaa, vaan se ylitetään astumalla suurille kiville. Koko edellisen illan ja yön oli satanut, joten joki virtasi erittäin vuolaana. Järkevämpi ihminen olisi tässä vaiheessa kääntynyt ympäri ja palannut samaa reittiä takaisin. Tämä emäntä ei aina kuulu päätöksissään niihin penaalin terävimpien kynien joukkoon, joten silmäilin aikani osittain virran peitossa olevia kiviä, testailin vaelluskenkien pitävyyttä märillä kivillä ja lähdin ylittämään jokea. Kuten arvata saattaa, jalka lipesi yhdeltä kiveltä ja hörppäsi kengän suusta reippaan määrän kylmää vettä sisäänsä. Noin kilometri matkaa taitettuna ja toinen kenkä ja sukka märkänä. Onneksi oli varasukkia mukana.

Vaellusreitti kulki pitkälti kärrypolkuja ja maalaisteitä pitkin, jossa ei vastaantulevista autoista ollut kuitenkaan pelkoa. Kärrypolut luikertelivat pitkin nummia ja lammashakojen halki. Muista sulkea portti, muistuttivat kyltit hakojen rajoilla. Purot solisivat ja lampaan määkivät. Tuuli pyöritti hennosti hiuksia. Ympäristön värit vaihtuivat kauniisti kirkkaasta peltojen vihreästä nummien lähes violetin sävyihin. On taas se aika vuodesta kun kanervat kukkivat nummilla. Pilvien varjot leikkivät vuorten rinteillä. Rauhallista.

Matkan paras kohta oli kun kiipesin vuoren rinnettä niemimaan vastakkaiselle puolelle ja edessäni avautui kaunis pitkä Inch beach, kimmeltävä Atlantti ja seuraavan niemimaan kumpuileva vuoristo. Laskeuduin kumpareelle lähelle rantaa. Pidin toisen evästauon. Suljin silmät. Kuuntelin aaltojen kohinaa ja annoin syysauringon lämmittää kasvojani. Mieli lepäsi.

Vaellusreitti jakui lehmälaidunten vierestä, joista ammujat töllistelivät uteliaina kulkijaa. Koirat haukkuivat maatalojen pihassa. Osa poluista oli edellispäiviän sateiden jäljiltä muuttunut enemmänkin puroiksi kun poluksi.

Puro vai polku?

Nämä vihreät maisemat veivät mukanaan, mutta olin jokseenkin iloinen, kun näin pitkän laakson laskeutuvan tien päässä taloja ja tiesin olevani lähellä toisen osion päätöspistettä. Eli pubia, joka kutsui vaelluksen päättävälle Guinnessille.

Aiempia vaelluspostauksia:

Päivävaellus: Kerry Camino
Vaeltamista ja Fazerin sinistä

Pieni vaellus lasten kanssa

Melkein seikkailijan jalanjäljillä

Vaeltamista ja Fazerin sinistä

Huomasinpa, että olen tullut viime aikoina kirjoittaneeksi yhden jos toisenkin vaellus- tai ulkoiluaiheisenjutun. No hei, taas tulee yksi sitä lajia. Muuten saattaisi jättää kirjoittamatta, mutta nyt on se aika vuodesta, kun tehdään kesälomasuunnitelmia - ellei niitä sitten ole jo lyöty lukkoon. Tästäpä saattaa olla hyötyä jollekulle, joka havittelee vaellusvinkkejä Irlantiin.

Ulkoilureittien suhteen olen aiemminkin suositellut naapurikaupunkiamme Killarneyta. Ja niin teen taas. Sen vehreästä luonnonpuistosta sekä vuorilta löytyy reittejä varmasti jokaiselle vaatimustasolle. 

Suunnitelmissamme oli alun alkaen kipuamista vuorille, mutta koska sinne ei sääolosuhteiden vuoksi suositeltu lähtemään ilman opasta, päädyimme suunnitelmaan B. Ja oikein hyvä vaihtoehto oli sekin. 

Kulkemamme reitti lähti Killarneyn länsipuolelta, Gap of Dunloelta, Kate Kearney's Cottagelta. Kyseessä oli reilun 12 km käpöttely karuissa vuoristomaisemissa lampaiden, joidenkin hevoskärryjen ja muutamien muiden ulkoilijoiden kanssa. Ja värikkäiden lampaiden ihmettelijöille tiedoksi, spreiaaminen on farmareiden tapa tunnistaa omat vapaana jolkottelevat villaturkkinsa. 

Karujen vuorten ja pienten lampien ympäröimältä Gap of Dunloelta reitti mutkitteli ylemmäs vuorille. Alueen nimi muuttui matkalla Black Valleyksi, mutta matka jatkui samaa tietä pitkin. Reitti itsessään oli helppokulkuista. Nousuja, laskuja ja mutkia löytyy kyllä, mutta reitti kulki kapeaa laakso/-vuoristotietä pitkin. Tähän aikaa vuodesta reitti oli erityisen kaunis, sillä alppiruusut olivat täydessä kukassa ja niin myös monet kukkivat puut. 

Tämä vaellusreissu oli omalle kohdalle erityinen siitä, että täällä reissulla jälkkärieväinä olleet Fazerin sininen ja salmiakki tekivät kauppansa. Olin nimittäin reissussa kuuden Suominaisen voimin. Kahden ja puolen vuoden Irlannissa asumisen jälkeen tämä sattui olemaan ensimmäinen isompi tutustuminen Suomiporukoihin. Ja hauskaahan meillä oli! Yhden tunsin ennestään, muut olivat uusia tuttavuuksia.

Reilun kahdentoista kilometrin kulkemisen jälkeen maisema muuttui kuin veitsellä leikaten karusta vehreäksi. Kitukasvuisten puiden sijaan ympärillä olevat puut levittivät isolehtisiä oksistojaan kohti taivasta ja kulkemiemme polkujen katoksi. Olimme saapuneet Killarneyn kansallispuistoon. 

Vaellusosuuden päätepisteenä oli Lord Brandons Lodge, jonka terassilla oli hyvää aikaa kitata kahvia koneeseen ja syödä vähän lisää sitä Fazerin sinistä. Lord Brandons Lodge sijaitsee Upper Laken rannalla, joka on yksi kolmesta Killarneyn kansallispuiston järvestä. Sieltä matkamme jatkui pienellä avomoottoriveneellä kohti Killarneyta. Reitti kulki kolmen järven halki ja matkanteko vesiteitse kesti reilusti yli tunnin. Vesi oli paikka paikoin todella alhaalla ja terävistä vedenalaisista kivistä kuului välillä ilkeää kirskuntaa veneen pohjaa vasten. Yhdessä kohtaan hyppäsimme koko sakki pois veneestä, jotta kuljettaja saisi ohjattua veneen turvallisemmin eli kevyemmällä lastilla matalikon yli.

Vene kuljetti meidät Killarneyn keskustan tuntumassa olevalle Ross Castleille. Vaikka reittisuunnitelmamme muuttuivat alkuperäisistä oli tämä kokonaisuus tosi monipuolinen. Reippaillessa pääsi vuoristomaisemiin ja veneellä lipumaan keskelle vihreää luonnonpuistoa. Lämpimästi voin suositella tällaista keikkaa yhden päivän ulkoiluaktiviteetiksi.

Killarney vinkkejä:
Killarney

Aiempia vaelluspostauksia:

Päivävaellus: Kerry Camino

Pieni vaellus lasten kanssa
Melkein seikkailijan jalanjäljillä

____________________________________
Muistathan, että Vihreän saaren emännän löytää blogin lisäksi myös Facebookista ja Instagramista @vihreansaaren

Lapsi kantoreppuun ja reippailemaan

Ostin joitakin kuukausia sitten kantorepun, josta on sittemmin tullut paljon käytössäollut ja varsin oiva vempele. Meillä oli aiemmin käytössä sekä trikoinen kantoliina ihan pikkuvauva vaiheessa että hieman myöhemmin käyttöön päässyt kantoreppu, jota saattoi käyttää pelkästään rintapuolella. Kun Paddyn kilot alkoivat lisääntymään, kävi kantaminen rintapuolella kaikkea muuta kuin kevyeksi ja samoin näkyvyys eteenpäin alkoi lihasmassan takaa heikentymään.

Perusarjessa yksivuotias Paddy kulkee paikasta toiseen rattaissa, mutta lähtiessäni retkelle vaikkapa luontopolulle tai rannalle on kantoreppu se juttu. Toisinsanoen ehdoton vempele paikoissa, joihin pyörillä ei pääse. Ja meidän perheessä kun tykätään retkeillä luonnossa.

Tein aikani vertailua, kannattaisiko hommata niin sanottu rinkkatyylinen kantoreppu vai kevyempi kankainen malli. Päädyin tuohon jälkimmäiseen. Muutamastakin eri syystä. Kankainen versio on kevyt kantaa, se muokkautuu hyvin kantajansa ja kannettavan mukaan, sekä menee pieneen tilaan silloin kun sitä ei tarvita. Esimerkiksi nakata varuilta rattaiden alakoriin tai lentokentällä käsimatkatavaroiden joukkoon. Meidän kantorepussa ei ole lainkaan kovia osia, kiinnikkeitä lukuunottamatta, olkaimet ja vyötärövyö ovat pehmustettuja.

Erimerkkisiä kantoreppuja löytyy useita. Enkä lähde yhtä ja oikeaa suosittelemaan. Suosittelen ainoastaan kokeilemaan, mikä itselle sopii parhaiten. Omani ostin hyvin vähän käytettynä paikalliselta Facebook-kirpparilta. Myyjä sattui olemaan hyvänpäivän tuttuni. Hän opasti minua repun käyttämisessä ja antoi viikoksi testiin, jonka aikana mietin palautanko repun vai maksanko ostoksen. Päädyin jälkimmäiseen.

Reppua testatessa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että kiristää kaikki olkaimet ja vyöt riittävän tiukalle, omaa selkää, hartioita ja lantiota tukemaan.

Itse olen kokenut repun laittamisen selkään hivenen haasteelliseksi, jos olen kahdestaan lapsen kanssa liikenteessä. Kotoa tai autolta lähtiessä katson aina peilistä tai peilaan auton ikkunasta, että kaikki on niin kuin pitääkin. Muussa tapauksessa homma menee enemmän mutun puolelle. Toki enemmän lasta repussa kantaneena tunnen, jos lapsi ei ole selässä oikeassa asennossa ja käytännössä aina syy on siinä, että hän on onnistunut luiruttamaan kätensä väärään paikkaan - toisinsanoen painamaan selkääni. Omat käteni kun eivät ole kumiset ja nivelettömät, en ylety korjaamaan lapsen kättä oikeaan paikkaan. Tässä tapauksessa olen avannut suuni ja pyytänyt kanssaulkoilijalta apua ja kertonut mistä kohtaan lapsen käsi pitäisi vetää ulos. Tähän mennessä tämä kikka on toiminut.

Laitettaessa lapsi kantorepussa selän puolelle, tulee repun vyötärövyö kiinnittää ensin kantajan ympärille. Tässä vaiheessa vielä sopivan löysälle. Käännä repun kangaspuoli etupuolelle ja ota lapsi syliin rinta rintaa vasten ja istuta repun kangasosan päälle. Ota repun olkaimista kiinni ja lähde pyörittämään lasta kankaan päällä selkäpuolellesi. Tässä tarvitaan pikkuisen tanssiliikkeitä ja käsien joustavuutta. Sujauta se käsi repun olkaimesta sisään kummalta puolelta lähdit lasta pyörittämään ja sen jälkeen toinen käsi toisesta olkaimesta. Tämä vaatii hieman harjoittelua! Sen jälkeen kiristä vyötärövyö tiukalle, säädä tarvittaessa olkaimia ja kiinnitä rintakiinnike. 

Lasta poisotettaessa tee sama toisinpäin. Muista, että vyötärövyö avataan aina viimeisenä!

Paddy viihtyy loistavasti repussa. Kaipa sieltä on hyvät näkymät, vaikkeivat ne tämän antihongankolistelijan toimesta kovin kaksiset ole. En tiedä Paddyn tarkkaa painoa, koska täällä ei noita punnituksia kovin taajaan tehdä, mutta villinä veikkauksena noin 15 kg. Siitä huolimatta jötkälettä on tosi kevyt kantaa repussa hankalassakin maastossa. Selkää tai hartioita en ole saanut kipeiksi, vaikka kilometrejä toisensa perään lastia olenkin repussa kantanut.

Haaste, joka tulee yksin lapsen kanssa retkeillessä on mihin laittaa retkellä tai vaelluksella tarvittavat tavarat. Pienemmällä kävelyllä tavaroita tuskin tarvitseekaan, mutta jos suunnitelmissa on edes vähän pidempi retkeily, tulee aina jotakin rompetta, kuten juomapullo, jotakin pientä syötävää, puhelin ja ehkäpä varavaippa nakata matkaan. Itse en tykkää pidemmällä matkalla kantaa tarvikereppua etupuolella, mahdollisen hankalan maaston vuoksi jo ihan näkyvyydenkin kannalta. Olen sen sijaan pakannut sen kaikkein pakollisimman pienehköön jämäkkään olkalaukkuun. Parhaiten homma toimii kuitenkin niin, että olemme koko perheen kesken kesken liikkeellä, jolloin mies toimii eväsreppuvastaavana tai ollessani keskenäni lasten kanssa, valtuutan Nappulan kantajaksi.

Tämän postauksen kuvissa seikkailemme Paddyn kanssa Killarneyn kansallispuiston kuvankauniissa maisemissa.

Postikorttimaisemassa

Jos minua pyydettäisiin ottamaan Irlannista postikorttiin kelpaavia kuvia tai vinkkaamaan mistä niitä kuvia kannattaisi ottaa, olisi minulla heittää hihasta kohde jos toinenkin, joka kelpaisi siihen tarkoitukseen.

Aiemmin kerroinkin, että pääsiäisloman aikana oli suunnitteilla käydä niin Dublinissa kuin lähikulmilla. Irlannin kevät on ollut parhaimmillaan. Lähikulmilla on käyty tutulla puistoalueella picnicillä ja ulkoilemassa niin ennestään tutuissa maisemissa kuin uusillakin kulmilla.

Löytämäni ulkoilureitti, täältä meidän asuttaman Kerryn kreivikunnan, Kenmaren kaupungin eteläpuolelta osoittautui taas yhdeksi upean postikorttimaiseman veroiseksi paikaksi. Vuoria, niittyillä laiduntavine lampaineen ja pikkuruisine karitsoineen. Vuoristojärviä, vesiputous ja hulppeat maisemat. Tämän kaiken kruunasi tietysti aurinkoinen sää. Ketään tätä blogia pidempään seurannutta ei varmaankaan yllätä, että kyseinen kohde kiinnosti minua juurikin tuon vesiputouksen vuoksi.

Gleninchaquin Parkiin päästäkseen sai ajella kilometri toisensa perään yksikaistaista, mutkittelevaa maalaistietä ja toivoa, ettei kukaan tule vastaan. Gleninchaquin Park oli siitä erikoisempi ulkoilureittikohde, että sinne päästääkseen tuli maksaa pääsymaksu. Sinänsä aikuisten 6 euron pääsymaksu ei päätä huimannut. Luulen sisäänpääsyn johtuneen siitä, että alue saattaa olla yksityinen. Alueella oli useita ulkoilureittejä noin puolentunnin kävelyreiteistä seitsemän tunnin vaelluksiin. Vastoin liput myyneen tädin kehoitusta lähdimme kiertämään reittiä, jonka kestoksi arvioitiin 115 minuuttia. Tädin mielestä meidän olisi pitänyt lasten kanssa vain kävellä merkattua tietä pitkin edes takaisin. Päätimme siitä huolimatta lähteä katsomaan miltä suunnittelemamme - vesiputouksen ylittävä reitti vaikuttaa.

Ja kyllähän siinä alkoivat hikikarpalot nousemaan nenänpäähän ja paidan selkämys kostumaan kun kipusin polkua pitkin rinnettä ylös Paddy kantorepussa. Pikkusälli itse heilutteli tyytyväisenä paljaita varpaitaan ja kiljui riemusta. Heikompaa - ei korkeista paikoista tykkäävää - emäntää alkoi muutamaan otteeseen hirvittämään matkan edetessä. Kauhistuksesta huolimatta ihailin täysin siemauksin ympärillä avautuvia postikorttimaisemia. Nummia, niittyjä, pikkuruisia järviä sekä kauempana siintävää merenpohjukkaa. Ja sää, se oli aivan täydellinen tähän reippailurupeamaan.

Nappula selviytyi osittain haastavasta reitistä varsin mallikkaasti. Hankalimmat kohdat hän matkasi isänsä sylissä. 

Meidän konkkaronkalta tuohon 115 minuutin mitoitettuun kävelyreittiin kului aikaa kolme tuntia. Eteneminen oli kiireetöntä ja matkanvarrella pidettiin kaksikin evästaukoa, ihailtiin maisemia ja annettiin kameran laulaa. 

Postikorttimaisemien vuoksi olen tähän postaukseen tällännyt kuvan jos toisenkin ja tämän määrän olisin voinut helposti tuplata, vaikkeivat ne koskaan vedä vertoja omin silmin saaduille elämyksille. Vaan olipahan taas kauniit paikat, sanon minä.

Aiempia vaelluspostauksia:

Päivävaellus: Kerry Camino

Pieni vaellus lasten kanssa
Melkein seikkailijan jalanjäljillä

Päivävaellus: Kerry Camino

Kärkyin hyvän säiden ja muiden menojen kannalta sopivaa päivää vaellukselle. Olin tutkaillut karttoja ja päätynyt kokeilemaan osiota Kerry Caminon vaellusreitistä. Päädyin tähän sen vuoksi, että pääsin muutaman kilometrin kävelyllä kotiovelta suoraan reitinvarrelle. Reitti kulkee Traleen kirkolta vuorten yli niemimaan toiselle puolelle Dinglen kirkolle. Vaellusreitti on yhteensä 57 km, mutta jaoiteltu kolmen päivän osioihin. Ensimmäinen osio on 18 km ja kulkee Traleesta Campin pikkukylään. Ensimmäisen osion kävelyyn suositeltiin varaamaan 5 - 7 tuntia.

Pakkailin reppuun eväitä, joihin kuului muun muassa klassikot retkibanaani ja suklaata. Vettä ja vaihtovaatteita mahdollisen kastumisen varalta. Kamppeet pakkasin vielä erikseen muovipusseihin, näistä säistä kun ei koskaan tiedä. Jalkaan monia polkuja nähneet vaelluskengät ja päälle tuulta ja vettäpitävän takin. Edellämainitut ovat aivan oleelliset varusteet, jos suunnittelee vaeltamista Irlannissa. Takin alle puin pari ohutta vaatekerrosta, joita pystyi vähentämään tai lisäämään tarpeen tullen. Lisäksi mukana oli vielä pipo, hanskat, tuubihuivi, aurinkolasit, sadehousut, täyteen ladattu kännykkä ja varuilta vielä otsalamppu, jos matkanteko jostakin syystä viivästyy. Kamppeet pakkasin rinkkamaiseen reppuun, jonka sai kiinnitettyä sekä vyötäröltä, että rinnalta sopivasti päälle. Homma alkaa muutaman kilometrin jälkeen kummasti ketuttamaan, jos reppu poukkoilee selässä miten sattuu. Monilla vaeltajilla olen nähnyt kävelysauvoja, mutta minulla ei sellaista ole. Miestä infosin etukäteen minne olen menossa, että tietää lähettää apuja, jos emäntää ei ala reissultaan kuulumaan. Tarina ei tosin kerro kuunteliko hän koskaan näitä ohjeistuksia. 

Reitin alku kulki alkuun asfalttiteitä pitkin. Asfalttiosuuden loppupuolella tie alkoi nousta vuorenrinnettä ylöspäin. Reitti kulki pitkin Slieve Mish vuoristojonon rinnettä, jonka korkein huippu kohoaa yli 800 metriin. Asfalttiosuuden loputtua tiesi vaellusreitin olevan maisemien puolesta oivallinen. Oikealla puolella kimmelsi Atlantti, vuorijono kumpuili edessä ja vasemmalla puolella nousivat Slieve Mish vuorten nummimaiset rinteet

Nummilla tepasteli lampaita, jotka kylläkin keskeyttivät ruohon näykkimisen ja kyräilivät lähestyvää reippailijaa. Kovin lähelle karvapallerot eivät itseään päästäneet vaan luikkivat pakoon, mikäli yritin päästä lähemmäs lampaita. Jäi emäntä <3 lammas selfiet ottamatta.

Vaelluspäivänäni oli kovin erikoinen sää, ei tuullut juuri ollenkaan. Mikä on harvinaista ylipäätään täällä rannikolla, mutta etenkin kun nousi ylemmäs rinteelle, jossa ei ollut mitään tuulensuojaa.

Suurinosa vaellusreitistä kulki pitkin nummilla kiemurtelevaa polkua pitkin. Polulla oli aika paljon isompia irtokiviä, joten jalkoihinkin katsominen oli ajoittain hyvin suotavaa. Paikoin taas maasto oli niin märkää, että sai edetä harppomalla kiveltä toiselle. Nummien pinnoilla kasvaa pääosin ruohomättäitä, sammalta ja kanervaa. Varsinkin sammaleet ovat kuin pesusieniä, joten vedenpitävät kengät ovat aivan ehdottomat tällaisella reippailulla. Reitin loppupuoli kulki lehtomaisessa metsässä, jonka varrelta löytyi muun muassa vanhan kivikirkon rauniot.

Reitti oli merkattu hyvin puisilla tolpilla. Kerran harhauduin tosin reitiltä ja päädyin kahlaamaan hyvän matkaa reisien korkuisessa märässä heinikossa, jonka pohjalla kylläkin meni kapea polku. Yritin joka tapauksessa olla ajattelematta hämähäkkejä ja punkkeja. En tiedä puuttuiko ennen tätä kahluuretkeä kyltti vai olinko lähtenyt kiertämään vetistä kohtaa ja harhautunut reitiltä. Kaikkein märimmissä kohdissa oli pitkospuita, suurempia kiviä sekä vuolaampien vuoristopurojen yli oli rakennettu siltoja.

Minulla meni 18 km vaelluksen kuusi tuntia aikaa. Pidin matkalla kaksi evästaukoa, ottelin valokuvia ja ihailin maisemia sekä kävin tutkailemassa kirkonraunioita, joten mitään tukkaputkella suhaamista oma matkantekoni ei ollut. Koin tuon matkan sopivaksi päivävaellusta ajatellen. Ei tarvinnut olla aamulla kärppänä liikenteessä, että ehtii ajoissa liikenteeseen ja ennen pimeän tuloa perille. Näin loppusyksystä reitti ei ollut missään määrin ruuhkainen. Vastaan käveli yksi kahden hengen seurue. Suomalaisittain voisin sanoa, että sain kulkea rauhassa, sillä selvisin reitistä yhdellä tervehdyksellä. 

Matkanteon päätin pieneen Campin kylään. Otin reittiohjeista vaarin it is simply resting over a pint ja menin perillepääsyoluelle viehättävään pikkupubiin. Mielestäni olin Guinnessini ansainnut. Sla'inte! 

Mikäli vaeltaminen Irlannissa kiinnostaa, niin tässä muutamia linkkejä, joista voit etsiä reittejä:

www.irishtrails.ie

www.activeme.ie

www.walkingroutes.ie