Aiemmin kerroinkin, että pääsiäisloman aikana oli suunnitteilla käydä niin Dublinissa kuin lähikulmilla. Irlannin kevät on ollut parhaimmillaan. Lähikulmilla on käyty tutulla puistoalueella picnicillä ja ulkoilemassa niin ennestään tutuissa maisemissa kuin uusillakin kulmilla.
Löytämäni ulkoilureitti, täältä meidän asuttaman Kerryn kreivikunnan, Kenmaren kaupungin eteläpuolelta osoittautui taas yhdeksi upean postikorttimaiseman veroiseksi paikaksi. Vuoria, niittyillä laiduntavine lampaineen ja pikkuruisine karitsoineen. Vuoristojärviä, vesiputous ja hulppeat maisemat. Tämän kaiken kruunasi tietysti aurinkoinen sää. Ketään tätä blogia pidempään seurannutta ei varmaankaan yllätä, että kyseinen kohde kiinnosti minua juurikin tuon vesiputouksen vuoksi.
Gleninchaquin Parkiin päästäkseen sai ajella kilometri toisensa perään yksikaistaista, mutkittelevaa maalaistietä ja toivoa, ettei kukaan tule vastaan. Gleninchaquin Park oli siitä erikoisempi ulkoilureittikohde, että sinne päästääkseen tuli maksaa pääsymaksu. Sinänsä aikuisten 6 euron pääsymaksu ei päätä huimannut. Luulen sisäänpääsyn johtuneen siitä, että alue saattaa olla yksityinen. Alueella oli useita ulkoilureittejä noin puolentunnin kävelyreiteistä seitsemän tunnin vaelluksiin. Vastoin liput myyneen tädin kehoitusta lähdimme kiertämään reittiä, jonka kestoksi arvioitiin 115 minuuttia. Tädin mielestä meidän olisi pitänyt lasten kanssa vain kävellä merkattua tietä pitkin edes takaisin. Päätimme siitä huolimatta lähteä katsomaan miltä suunnittelemamme - vesiputouksen ylittävä reitti vaikuttaa.
Ja kyllähän siinä alkoivat hikikarpalot nousemaan nenänpäähän ja paidan selkämys kostumaan kun kipusin polkua pitkin rinnettä ylös Paddy kantorepussa. Pikkusälli itse heilutteli tyytyväisenä paljaita varpaitaan ja kiljui riemusta. Heikompaa - ei korkeista paikoista tykkäävää - emäntää alkoi muutamaan otteeseen hirvittämään matkan edetessä. Kauhistuksesta huolimatta ihailin täysin siemauksin ympärillä avautuvia postikorttimaisemia. Nummia, niittyjä, pikkuruisia järviä sekä kauempana siintävää merenpohjukkaa. Ja sää, se oli aivan täydellinen tähän reippailurupeamaan.
Nappula selviytyi osittain haastavasta reitistä varsin mallikkaasti. Hankalimmat kohdat hän matkasi isänsä sylissä.
Meidän konkkaronkalta tuohon 115 minuutin mitoitettuun kävelyreittiin kului aikaa kolme tuntia. Eteneminen oli kiireetöntä ja matkanvarrella pidettiin kaksikin evästaukoa, ihailtiin maisemia ja annettiin kameran laulaa.
Postikorttimaisemien vuoksi olen tähän postaukseen tällännyt kuvan jos toisenkin ja tämän määrän olisin voinut helposti tuplata, vaikkeivat ne koskaan vedä vertoja omin silmin saaduille elämyksille. Vaan olipahan taas kauniit paikat, sanon minä.
Aiempia vaelluspostauksia:
Aiempia vaelluspostauksia:
Voi mitkä maisemat ihan koneeltakin katsottuna! On ollut melkoinen elämysmatka. Tuon pääsiäisen muistaa hamaan dementiaan saakka.
VastaaPoistaKiva kuulla, että tunnelmaan pääsi koneenkin välityksellä!
Poista