Ylisanoja

Vaikkei tällä saarella kaikki olekaan niin amazing kuin Atlantin toisella rannalla, omaavat irlantilaisetkin hyvin vahvan kehumiskulttuurin. Sitä ilmenee siellä sun täällä, mutta erityisen voimakkaasti se kohdistuu mielestäni lapsiin.

Noin vuosi sitten olin lähinnä hyvin hämilläni kun tuntemattomat, vastaantulevat ihmiset kommentoivat Nappulaa milloin missäkin yhteydessä. Lovely blue eyes! She is the best girl! Isn't she independent! (kun hän käveli yksin tiellä minun vanavedessäni. Niin, kai sitä voi sitten kutsua itsenäiseksi, kun en kuskaa lasta autolla paikasta toiseen, vaan työnnän häntä rattaissa ja pistän aika ajoin kävelemään). Suomalaisena ei ollut tottunut tällaisiin kommentointeihin ja kehuihin. Varsinkaan tuntemattomilta tai edes puolitutuilta. Ihmeissäni hymistelin kommentteihin jonkinlaista kiitosta ja mietin samalla että ihan tavallinen lapsihan tämä nyt vain on. Sellainen perushyvä. Kunnes siihen alkoi jotenkin tottua, että lapset otetaan tällä aivan eri tavalla huomioon ja heitä kommentoidaan tuntemattomienkin toimesta. Ja oikein mukava niin.

Nykyään osaan sentään jo kiittää kommenteista, enkä vain sopertaa hämmentyneenä jotakin epämääräistä.

Itseeni kohdistuvat kehut aiheuttavat edelleenkin suurta hämmennystä. Käydessäni raskauden loppupuolella aina yhtä huolitellusti ja tyylikkäästi pukeutuvan Family Doctorimme pakeilla – sivuhuomautuksena, että tämä tennaritallaaja emäntä painii täysin eri sarjassa tyyliniekka lääkärin kanssa. Lääkäri kommentoi minulle ”You look like a filmstar! You just have that little baby bumb and that's it.” Siihen olisi varmaankin pitänyt vastata jollakin hienolla vastakorulausella tai vähintään kiittää vuolaasti. Vaan ei. Emäntä totesi härmäläiseen tyyliinsä: ”Well. I don't feel like a filmstar”.

Vajaa kuukausi synnytyksen jälkeen ihmiset ovat alkaneet jo viljelemään ”ihan kun et olisi ikinä ollutkaan raskaana” -kommenttejaan. Ette varmaan ylläty, että olen ollut kuitenkin vähän eri mieltä. Näytän kuulemma freessiltä. Se on toki vain plussaa, jos sillä muka freessillä olemuksella voi huijata kanssaihmisiä. Itsestä kun lähinnä tuntuu, että käyn koko ajan todella hitaalla. Pään sisäinen isoratas ei vielä pyöri ihan normitahtiin ja välillä tuntuu, että kaikki sanat ovat hukassa ja muistikin pätkii.

Tekemistä siis riittää itseen kohdistuvien kohteliaisuuksien vastaanottamisessa.

Paddyn syntymän myötä kehujen kanssa on siirrytty taas uudelle levelille. Isn't he gorgeous! -kommentteja tulee tuon tuosta. Ylimääräinen huomio on aina taattua, kun on vauvan kanssa liikenteessä.

Paddyn ensimmäisellä Family Doctorin visiitillä sairaanhoitaja tuli odotushuoneeseen kaappaamaan pojun syliinsä ja kuljetti häntä vastaanottotiskille, johon vauvaa ryntäsi ihastelemaan ihmisiä tiskin molemmin puolin. Ylisanojen määrä oli taas taattu!

Meidän asuinalueella meinasi tulla muutama viikko sitten ketjukolari, kun naapuruston keski-ikäinen rouva oli tulossa autollaan kotiin ja näki minut työntämässä vaunuja kadulla. Siihen jäi auto keskelle katua ja rouva hyppäsi kaarastaan ihmettelemään vauvaa. Pian hänen peräänsä ajoi meidän naapurinrouva, joka teki saman tempun. Siinä sitä alkoi olemaan autoa poikineen keskellä tietä ja kuhinaa vaunujen ympärillä. Ja voi sitä päivittelyjen määrää! Voi nääs nääs, niin kuin eräässä 90 -luvun alun sketsisarjassa olisi todettu.

Omalta osalta harjoiteltavaa riittää niin kehujen vastaanottamisessa kuin niiden antamisessa. Jospa tätä iskostuisi omille lapsille tai vähintäänkin Nappulalle, joka jo asioiden päälle jotakin ymmärtää, mieluinen tapa, että myös lapset otetaan reilusti huomioon. Vaikka jäyhäsuomalaisesta näkökulmasta katsottuna se meinaakin välillä mennä vähän överiksi.

Vaihdetaanko osia?

Mies on ollut reilun viikon kotona. Hän on vienyt ja hakenut Nappulaa hoitopäivinä päiväkotiin. Käynyt kaupassa, Nappulan kanssa ulkoilemassa ja kirjastossa, se oli samalla hänen ensimmäinen kirjastokäyntinsä tällä. Tehnyt toisin sanoen monia niitä asioita, joita itse puuhastelen arkisin. Arkea opetellessa uuden tulokkaan kanssa, miehen kotonaolosta ja sitä edeltäneestä hänen isänsä meillä olosta on ollut todella iso apu minulle.

Miehen ollessa kotona olemme käyneet hoitamassa yhtä jos toista asiaa. Käyneet lounaalla koko porukalla tai melkein kahdestaan eli Paddyn nukkuessa vaunuissa.

Reiluun viikkoon mahtuneen monen keskustakäynnin aikana mies on esittänyt minulle kerran jos toisenkin kysymyksen "Mistä sinä hänet tunnet?" kun olen tervehtinyt tai jutustellut jonkun vastaantulijan kanssa. Milloin vastaan on tullut "sama mies, joka yleensä kävelee aamupäivisin minua vastaan", milloin Nappulan päiväkotikaverin vanhempi, jonka kanssa olen monesti jutellut päiväkodin ovensuussa ja milloin taas tuttu vanhempi-lapsi -kerhosta.

Kahvilassa miehen kulmakarvat värähtävät kun hän tajusi, että kahvilan henkilökunta tuntee minut ja tulee hyvin tuttavallisesti juttelemaan ja onnittelemaan vauvasta. "Kukas tuo sitten oli?", hän kysyy eräästä kahvilan asiakkaasta, joka tulee myös onnittelemaan. "Hän on töissä eräässä pienessä kasvisruokapaikassa, jossa olen käynyt aika useasti lounaalla."

"Voisin vaihtaa osia kanssasi ihan milloin vaan. Arkesi kuulostaa aika lailla erilaiselta kun omani, joka on jatkuvaa hektisyyttä työpaikalla."

Itsellä on aika ajoin olo, että menisin lastenhoidon ja kotipyörityksen sijaan oikein mielelläni töihin. Tekemään jotakin aikuisten ihmisten kanssa. Tosin niihin miehen 12 tuntisiin päiviin en olisi kuitenkaan valmis vaihtamaan. Eli jatketaan nyt vielä tällä jaolla eteenpäin.

Sairaanhoitaja yllättää

Pari päivää sairaalasta kotiintulon jälkeen portillemme pelmahti rivakanoloinen nainen laukkuineen. Kotisairaanhoitaja, hän esittäytyi. Olen yrittänyt tavoittaa sinua. 
Jepulis, aamupäivän aikana olin saanut muutaman soiton tuntemattomasta numerosta ja soittanut takaisin, mutta vastavuoroisesti niihin ei oltu vastattu. Tosin miestäni lainatakseni ”turha sulle on soitella, kun et kuitenkaan koskaan vastaa”. Pitää aikalailla kutinsa. Puhelin on yleensä eri huoneessa kun olen itse tai jos se on laukussa tai takintaskussa kun olen liikenteessä, en kuitenkaan kuule sen soivan. Eli siinähän soittelette, tätä emäntää ei niin vain saa kiinni. Eikä siinä, että olisin muka niin kiireinen, vaan en yleensä kuule puhelinta.

Ja sitten takaisin siihen sairaanhoitajaan.

Hän halusi tulla sisälle tutkimaan juuri kotiin tullutta vauvaa. Täytyy sanoa, että sillä hetkellä hävetti. Asunto oli kuin pommin jäljiltä ja vaipassa haiskahtivat tuoreet aromit. Sentään itselläni oli vaatteet päällä. Ei sinänsä, että hiihtelisin vain alasti kotona, mutta jostakin syystä jo hyvän aikaa sitten parhaat päivänsä nähneestä kylpytakista on kuoriutunut kotiuniformuni. Pyysin sairaanhoitajan olohuoneeseen, jossa Nappula oli aamupäivän leikkinyt jotakin, jonka seurauksena sohvatyynyt oli levitelty ympäri huonetta ja niiden päälle aseteltu pehmoleluja ja muuta ryönää. Tein polkua peremmälle huoneeseen potkiskellen samalla leluja pois tieltä ja pahoittelin epäsiisteyttä. Hilpaisin vielä vaihtamaan Paddyn vaippaa, ennen kuin päästin sairaanhoitajan hommiin.

Irlannissa vauva viedään ensimmäiselle perhelääkärikäynnille kahden viikon ikäisenä. Tällaisesta kotisairaanhoitajan olemassaolosta en tiennyt mitään. Sairaalassa mainittiin public health nurse :sta, mutta en osannut yhdistää sitä tällaiseksi kiertäväksi terveyslähettilääksi. Kotisairaanhoitaja tuli ennen perhelääkärikäyntiä punnitsemaan ja mittaamaan vauvan ja jutustelemaan meidän vanhempien kanssa sekä tarkastamaan leikkaushaavani paranemista. Hartaasti toivoin, ettei hän katsellut liikaa sillä silmällä meidän kotioloja, koska siihen sarakkeeseen tuli tällä kertaa pitkä miinus. Miinusta tuli siitäkin, että kerroin vauvan nukkuvan vieressäni pinnasängyn sijaan.

Sairaanhoitaja sanoi soittelevansa ja tulevansa vielä toistamiseen, koska Paddyn ensimmäinen perhelääkärikäynti meni arkipyhien seurauksena pidemmälle kuin kahden viikon päähän.

Seuraavaan kotisairaanhoitajan käyntiin osasin sentään varautua. Keräsin lelut kasaan, tein eteiseen tilaa, ulkoilutin imuria. Keittiössäkin tavarat olivat paikoillaan. ”Noin se äitisi yrittää huijata sairaanhoitajaa”, jutusteli mies Paddylle. Hoitaja tutki Paddyn ja minut. Selvitteli sitä sun tätä ja kyseli vointia. Luulin, että hoitajan vierailut olisivat nyt tässä, mutta mitäpä vielä. Sanoi soittavansa taas parin viikon päästä seuraavasta käynnistä ja suunnitteli myös käyntiä, jossa tarkastaisi Paddyn tilan kolmen kuukauden iässä ja tekisi samalla Nappulalle pituus- ja painoseurannan. Yritän siis pitää huushollikulissia vastaisuudessakin siinä kunnossa kun toivoisin sen aina olevan. Tiedän kyllä sen illuusion särkyvän tässä elämäntilanteessa suunnilleen yhtä nopeasti kuin imuri on palannut takaisin parkkiruutuunsa.

St Patrick’s Day

Kevät on edennyt tänä vuonna hitaasti. On ollut kylmää. Viime vuonna maaliskuussa oli jo useampi oikeasti lämmin päivä. Tänä vuonna kevät on antanut toden teolla odottaa itseään. Vuosi sitten St Patrick’s Dayna oli kovin sateista, siitä huolimatta menimme seuraamaan pikkukaupunkimme paraatia. Olimmehan ensikertalaisia. Muistan, että juttelimme tuolloin ”käydään tänä vuonna katsomassa Traleen paraati ja mennään ensi vuonna johonkin isompaan kaupunkiin katsomaan kulkuetta”. No, eipä silloin tiedetty, että vuoden päästä matkassa olisi yksi muuttuja lisää.

Tänä vuonna sateen sijasta oli kylmä sää. Päivälle luvattiin aiemmin jopa lumisadetta, mutta se jäi onneksi toteutumatta. Meidän karavaani somistautui säästä huolimatta vihreisiin asusteisiin ja vaatteisiin ja kävimme viime vuoden tapaan seuraamassa paikkakunnan paraatia, joka oli koottu kasaan vapaaehtoisvoimin. Kulkueessa näkyi edustettuina yhtä lailla paikallisia urheilu- ja harrasteseuroja, yhdistyksiä ja yrityksiä. Sellainen hyvänmielenkulkue, jossa puhalletaan yhteen hiileen. Paraatin pääkadun tienvarret olivat tupaten täynnä kuka mitenkin päivän teemaan pukeutunutta väkeä. Jäimme suosiolla seuraamaan paraatin alkua vähän väljemmille vesille.Tänä vuonna olimme liikkeellä vain omalla porukalla, kun yhdellä jos toisella kaverilla oli muita menoja tai suunnitelmia tämän päivän varalle.

Paraatin päätyttyä kävimme läpi monta keskustan pubia ja ravintolaa lounaan toivossa, mutta emme olleet nähtävästi ainoita tämän suunnitelman kanssa. Lopulta päädyimme kävelemään kotimme nurkille ja suuntasimme lounastamaan lähipubiimme. Onnekkaasti saimme sieltä viimeisen vapaan pöydän. Kaksiviikoinen Paddykin pääsi ensimmäiselle pubilounaalle. Jo oli aikakin :) Samaan aikaan televisiosta alkoi rugbyn Six Nations Cup, jossa Englanti ja Irlanti pelasivat vastakkain. Lounastunnelma oli taattu, varsinkin kuin Irlanti vei Englantia kentällä rymyämisessä kuin pässiä narussa.

Meillä on St Patrick’s Dayn vuoksi luvassa pitkä viikonloppuvapaa. Irlannissa pyhäpäivien määrä on joka vuosi vakio eli kun pyhä, kuten tämä St Patrick’s Day osuu lauantaille, niin pyhä siirtyy seuraavalle arkipäivälle, tässä tapauksessa maanantaille. Tällainen järjestely sopii minulle paremmin kuin hyvin.

En muistanut, että...

Elämä vauvan kanssa on:

- Imettämisestä, välillä lähes jatkuvaa imettämisestä. Valkovenäläisbaari on avoinna 24/7. Meillä noiden aukioloaikataulujen kanssa ei ole niin nökönuukaa.

- Liukuhihnalta menevää vaipanvaihtoa. Ja niitä dijonsinapin värisiä vaippoja. Muista nyt, miksi kaunis periaatteeni kestovaippojen käyttämisestä jäi Nappulan kohdalla puolitiehen.

- Hutilaukauksia ja pukluja, mikä tarkoittaa yhtä kuin ekspotentiaalista pyykkimäärän kasvamista.

- Harsoja. Ja taas uusia, puhtaita, kuivia harsoja.

- Harmituksia. Sitten kun harmittaa, niin huudetaan heti ja kovaa. Nupit kaakkoon samoin tein.

- Sitten kun sille päälle satutaan, niin nukutaan pitkään. Monta tuntia kerralla. (tätä en pane lainkaan pahakseni) Mikä tarkoitaa sitä, että täytyy käydä tarkistamassa vieläkö se pikkukaveri hengittää.

- Lähes mahdottomuus saada molemmat kädet vapaiksi. Jostakin syystä molemmat lapseni ovat viihtyneet vauvoina lähes vain ja ainoastaan sylissä.

- Sitten kun sen syliin sikeästi nukahtaneen vauvan asettelee jonnekin, on se lähes varma tapa saada kaveri heräämään noin viiden minuutin jälkeen.

- Ajatuksia siitä kuinka ihanaa olikaan syödä ruoka alusta loppuun saakka ilman keskeytyksiä.

- Keskeytettyjä yöunia. Koiranunta.

- Mutta sitten kun katselet sitä sylissä tuhisevaa nyyttiä tai saat vastaukseksi jotakin hymyntapaista, olet kaikesta huolimatta ihan myyty ja unohdat ne kaikki huudot ja puolitiehen jääneet ateriat.

Yhtä juhlaa

Monesti sitä toivoo, että olisipa syitä juhlaan. Tälle viikolle niitä juhlanaiheita on osunut vähän liiankin kanssa. Juhlan moni varmasti mieltää sellaiseksi, että saa pistää astetta parempaa päälle ja hiukset ja naamakin on suittu edustuskuntoon. No, sellaisista juhlista ei ollut tällä kertaa kyse. Omat juhlat ovat olleet arkisempia tyyliltään, vaikkeivat aiheiltaan.

Viikolla pääsin Paddy-vauvan kanssa pois sairaalasta. Ja pitihän sitä juhlia. Kotona odotti vastaanottokomitea, kukat, ilmapallot ja illallinen jälkiruokineen. Lisäksi oven taakse oli ilmestynyt muistamisia pikkupojulle.

Tällä viikolla vietettiin myös kansainvälistä naistenpäivää, samana päivänä kuin Suomessa. Minua muistettiin kukkasin.

Eivätkä ne juhlanaiheet vielä siihen jääneet. Samalle viikolle mahtui uuden vuoden räpsähtäminen omaan henkilökohtaiseen mittariin. Aamulla keittiössä odotti herkullinen aamupala. Mieheltä sain lahjaksi kuulosuojaimet ja laukun. Mikäli muistatte viime vuotisen syntymäpäivälahjani ja pidätte sen vuoksi mies rukkaa ihan pösilönä, niin tiedoksi, että kuulosuojaimet olivat oma lahjatoiveeni - toive hiljaisista hetkistä lapsiperheen kaaoksen keskellä. Ja mitä siihen viime vuotiseen lahjaan tulee, niin se on ollut hyvin ahkerassa käytössä. Kävimme syntymäpäivälounaalla lapsiystävällisessä ravintolassa. Paddy tyytyi vetelemään hirsiä koko keikan ajan, joten kaikki saivat syödä rauhassa.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Sunnuntaina Irlannissa juhlittiin vielä äitienpäivää. Mies sai toistamiseen samalla viikolla kehitellä astetta paremman aamupalan ja lahjantynkää. Keväinen sää suosi meitä pienellä ulkoilulla ja äitienpäivälounaalla. Tällä keikalla Paddy ei ollut ihan niin tyytyväinen oloonsa, vaan kajautteli säännöllisin väliajoin muistutuksia olemassaolostaan. Irlantilaisessa ravintolassa tämä oli varma tapa saada monta kyselijää ja ihastelijaa ruokapöydän ympärille.

Juhlahumuilun jälkeen on mukava aloittaa ihan vain täysin tavallinen viikko. Ja noh, ehkä haaveilla siitä kun saa juhlan kunniaksi nostettua maljan tai toisenkin. Leikkauksen jälkeisen lääkekuurin loputtua voi sitten vaikka keksimällä keksiä sopivia juhlanaiheita.

Sairaalakuvioita

Kun kerroin aikanaan olevani raskaana, hyvin moni kysyi minulta missä aion synnyttää lapsen. Itselläni ei ollut edes käynyt mielessä mikään muu vaihtoehto, kun lapsen synnyttäminen Irlannissa, koska täällähän me nyt asumme. Paikalliset sen sijaan kyselivät, meinaammeko synnyttää yksityisessä sairaalassa. Pikkukaupungissamme on kyllä yksityinen sairaala, mutta siellä ei tehdä synnytyksiä. Logistisesti ja muutenkin näin ainoaksi vaihtoehdoksi kaupunkimme julkisen sairaalaan. Ajattelin, että Irlannissa nyt tuntuu syntyvän niin paljon lapsia, että eivätköhän he homman täällä handlaa, ihan siinä missä muuallakin. Lisäksi olin usealta kaverilta kuullut hyvää palautetta Traleen sairaalasta. 

Ja voin oman kokemuksen perusteella nyökytellä samaa, ei mitään valittamista osasto-oloihin. Aiemmin kirjoitinkin siitä, mitä kaikkea täällä tulee ottaa mukaan sairaalaan. Itse synnytyksen suhteen oltiin skarppeja ja homma hoitui kuin rasvattu salama. Sektiosynnytyksen seurauksena vietin viisi yötä sairaalassa. Se tuntuu olevan normiaika täällä. 

Ja mikäs siinä silloin on ollessa kun henkilökunta on todella ystävällistä ja palvelu pelaa. . Sairaalassa tuntui olevan hyvin kansainvälinen työntekijäkaarti, joten aamu- ja iltavuorojen vaihtuessa sai aina kääntää itsensä uudelle taajuudelle ja kuulostella minkälainen kätilö/hoitaja on tulossa vuoroon ja mistäpäin maailmaa tulevaa aksenttia kuulostellaan seuraavaksi. Sairaalan huonon verkon varassa yritin googlettaa milloin mitäkin sanoja. Mikä on puklata englanniksi? Entä ihottuma? Huomasin puhuvani supistusten sijaan rakentamisesta ja haavan sijaan huivista. Ja varmaan monesta muustakin väärästä asiasta, joista en jäänyt itse itselleni kiinni. Onneksi kansainvälisessä ympäristössä ollaan hyväksyviä tällaisten emännän suusta pulpahtavien lapsusten suhteen.

Yhtenä sairaalapäivänä fysioterapeutti piti pienelle ryhmälle juttutuokion ja kävi läpi jumppaliikkeitä, joita vastasynnyttäneiden äitien tulisi tehdä. Tällaista ei ollut tarjolla Suomessa, kun synnytin Nappulan. Samaten jännä huomio oli, että vauva punnittiin ja päänympärys mitattiin useampaan otteeseen sairaalassaolon aikana, mutta pituutta ei mitattu virallisesti kertaakaan. Paitsi kerran, kun kysyin erikseen olisiko sitä mahdollista mitata. Pituuden mittaaminen ei kuulu täällä normisuoritukseen. Noin muuten monet peruskuviot olivat hyvinkin samanlaisia verrattuna Suomeen.

Vaipanvaihdon suhteen huomasin meneväni sillä "radikaalimmalla" linjalla. Täällä kun lapsi tavataan vaipanvaihdon yhteydessä pyyhkäistä aina niillä wet wipeseilla, niin tämä emäntä tyrkkäsi aina lapsen lavuaarin alle pesulle. Sainkin hoitohenkilökunnalta hivenen kummeksuvia kommentteja "oletko taas laittamassa lasta kylpyyn?". 

Majoituin kuuden hengen huoneessa, jossa meitä oli päivästä riippuen kahdesta kuuteen henkilöä. Muut huonekaverit olivat kaikki irlantilaisia. Huoneessa ihmetytti hiljaisuus. Siis aikuisten kesken. Yleensä irlantilaiset ovat kovin puheliasta porukkaa, mutta sairaalanosastolla ei juuri muille juteltu, henkilökuntaa lukuun ottamatta. Ehkä nämä paikallisetkin tässä tilassa plumsahtavat sellaiseen vauvakuplaan, eivätkä jaksa välittää ympärillä olevista ihmisistä.

Eniten sairaalassa huvitti teetarjoilu. Ruokatarjoilut kannettiin aina suoraan sängyn viereen. Jos pysyin oikein laskuissa mukana, niin teetä tarjoiltiin kuudesti päivässä. Ja joka kerta piti täsmentää useampaan kertaan, että haluan teen mustana, ei sokeria, eikä maitoa. Eikä ainakaan sitä maitoa. Aamuisin tarjolla oli teen sijaan myös kahvia, kahvinjuojiin kun lukeudun huomattavasti teekittareita enemmän.

Vaikka sairaalassa kaikki meni hyvin ja maisematkaan eivät olleet siitä huonoimmasta päästä, oli kuitenkin mukava päästä takaisin kotiin.

Kotona odotti se suurin muutos. Kun oli tottunut useamman päivän kantamaan vähän reilun kolmen kilon nahkakuulaa, oli Nappulasta kasvanut sillä välin melkein jättiläinen. Tahtonsa ja mielensä voimakkaasti ilmaiseva pikkutyttö tuntui painavankin niin juupelin paljon. Enkä usko hänen kuitenkaan olleen sen kummemmalla massakuurilla minun poissa ollessani.

Pieni synnytyskertomus

Meille syntyi lauantaiaamuyönä pikkuinen poika, Paddy. Ennakkoepäilykset lempinimen suhteen pitivät siis paikkansa, vaikkemme olleet selvittäneet lapsen sukupuolta etukäteen.

Perjantai-iltapäivänä olin vielä Nappulan kanssa tyytyväisenä ihmettelemässä poikkeuksellista Irlannin säätä ja tekemässä ulkona lumiukkoja. Tai no tarkemmin ottaen minä tein ja Nappula seisoi vieressä tumput suorana kun kaupungin työmies konsanaan. 

Illallisen aikaan alkoi vatsan seudulla tuntua vähän ilkeältä ja supistukset sen kun jatkuivat ja tihenivät. Irlantilaisen talon onni on kylpyamme, jonne pakenin jomottavaa oloani. Meidän talon tapauksessa tämä onni ei vaan ole täydellinen, sillä vesiboileri on sen verran pieni, ettei sen suoman lämpimän veden varassa vielä paljon kylvetä. Mies lämmitti vedenkeittimellä lisää kuumaa vettä ja kantoi yläkertaan. Nappula kävi varmistamassa, että äiti saa leikkiä hänen kylpyankoillaan. No, ne leikit jäivät tällä haavaa väliin.

Muutaman tunnin - ei niin nautinnollisen ja rentouttavan - kylvyn jälkeen, kun supistukset tulivat jo todella tiheään pistin miehen soittamaan sairaalaan. Ja sitten mentiin. Onneksi asumme lähellä sairaalaa, joten matkantekoon ei tarvinnut juuri aikaa varata.

Vaikka aiemmat kokemukset irlantilaisesta sairaalasta ovat lähinnä olleet odottamista ja aikatauluttomuutta, tällä kertaa siitä ei ollut onneksi pelkoa. Homma alkoi hoitua rivakasti samoin tein kun pääsimme sairaalan synnytysosastolle.

Vaatteet pois, sairaalakaapu päälle ja ilokaasuruutta käteen. Ja minähän vedin. Sen jälkeen paikalle saapui Seriffi (jannun nimi oli ihan oikeasti Seriff) antamaan epiduraalipuudutuksen. Lääkäri ilmoitti jo heti alkuunsa, että jollei vauva synny luonnollisesti kahden tunnin kuluessa, minut viedään historiani takia leikkaukseen. Vauvan sydänäänien laskiessa supistusten aikana lääkäri teki alle kahden tunnin sisällä sen päätöksen, että tätä emäntää lähdetään kiidättämään leikkaussaliin.

Niin synnytyssalissa kun leikkaussalissakin minulle annettiin allekirjoitettavaksi kaksipuoleinen A4 -lomake, jolla annoin hyväksyntäni ja ymmärsin mahdolliset epiduraalipuudutuksen ja leikkauksen riskit. Niissä tiloissa olin todella järjissäni lukemaan ja tajuamaan moisia ehtoja. Hyvä kun kynä pysyi sen verran kädessä, että sain suherrettua jotakin jälkeä paperille. Toivottavasti en tullut allekirjoittaneeksi mitään velkakirjaa. 

Toisen epiduraalipuudutuksen sijaan minulle iskettiin leikkaussalissa maski naamalle ja vintti pimeni samoin tein.

Nappulan syntyi myös aikoinaan kiireellisellä sektiolla, mutta silloin minua ei nukutettu ja tajusin mitä ympärillä tapahtui sekä kuulin lapsen ensi parkaisun.

Olo oli vähintäänkin absurdi kun havahduin jossakin vaiheessa siihen, että joku nainen oli hyvin lähellä kasvojani ja kertoi minun saaneen pojan ja vauvan voivan hyvin. Kääntelin päätäni. Ympärillä ei naisen lisäksi näkynyt muita. Ihmettelin mitä se oikein horisee. Kysyin ainakin kolme kertaa uudelleen mitä on tapahtunut? Missä mieheni on? Mikä vauva? Voiko se vauva hyvin? 

Kaikki oli onneksi hyvin, vain emäntä oli pihalla kuin lumiukko.

Nyt vierellä köllöttelee tyytyväinen, mutta kovaääninen pikkuvesseli. Mahani muistuttaa puolityhjää ilmapalloa ja kipeän leikkaushaavan kanssa elo on vielä vähän niin ja näin. Pikkuhiljaa kuitenkin parempaan suuntaan ja eiköhän pian jalkakin jo nousee laahustamisen sijaan. Nyt olen vielä sairaalassa. Kun sopivasti tainnuttavat dropit, ruokahuolto ja siivouspalvelu sujuvat, niin kai tätä sitten kutsutaan jonkinasteiseksi lomaksi.

Tee-se-itse -juttuja tulevalle vauvalle

Mitään varsinaisia suurempia sisustusjuttuja en tässä valmiiksi kalustetussa vuokra-asunnossa ole pian syntyvää vauvaa varten lähtenyt tekemään. Paddyn vaatteille hommasimme lipaston ja muutaman pienen jutun olen ostanut hyllyn päälle koristeeksi.

Pinnasänky makaa vielä kaikessa rauhassa romuhuoneessa. Aika näyttää milloin sille on tarvetta. Sänky itsessään vie niin paljon tilaa makuuhuoneestamme, etten halua sitä tilan tukkeeksi kun vasta silloin kun on aivan pakko. Nappula majaili aikoinaan reilusti yli puoli vuotta meidän parisängyssä, joten jos samalla kaavalla mennään, niin pinnasängylle ei ihan heti miten ole käyttöä.

Muutamia pieniä ominkäsin väännettyä tekeleitä olen kuitenkin värkännyt uutta perheenjäsentä varten. Sitten joskus paikalleen laitettavaan pinnasänkyyn tein muutamat pienet koristetyynyt.

Yritin joulun aikaan Suomessa käydessämme etsiä tuloksetta Finlaysonin Elefantti –markiisikangasta. Löysin ainoastaan ohuempaa verhokangasta. Kaipasin kuitenkin tyynyjä vähän paksumpaa kangasta, joten elefanttien sijaan menin tutkailemaan Marimekon valikoimia. Sen hypistelyn ja tutkailun jäljiltä vaikutti varmaan siltä kun olisin ollut tekemässä jotakin suurempaakin sisustuksellista ratkaisua. Vaan ei. Ihan vain tyynynpäälliskankaita valkkaamassa. Varsinaisten ”lapsikuosien” sijaan päädyin Räsymatto –kuosiin. Kivat pallot kun toimivat tarvittaessa hyvin myös muualla kuin pinnasängyn pohjalla. Päädyin lopulta ostamaan kahta eriväristä Räsymatto –kangasta, joista toisesta tein pienemmät tyynyt Paddylle ja vähän suuremmat Nappulalle.

Tyynyjen lisäksi tulokas pääsee tuijottelemaan mobilea. Ostin Suomesta paksumpaa huopalevyä, josta leikkelin paloja. Täältä olen löytänyt vain sellaista ihan ohkaista huopakangasta, joka ei sovellu tähän tarkoitukseen. Voi toki olla, että jossakin isommassa kaupungissa olisi parempi tarjonta.

Koska Paddy tulee syntymään tänne ”sateen maahan”, niin mikäpä hänelle sopisi sen paremmin kuin pilvet ja pisarat? Kokosin leikkelemäni mobilen palat yhteen ihan vain neulalla ja siimalla. Sinne tänne väleihin laitoin vielä kirkkaita helmiä. Saattavat välkehtiä kivasti silloin jos aurinko sattuu paistamaan sopivasta kulmasta.

Sisarkateuden välttämiseksi Nappulakin sai oman mobilensa. Sydänkuvioidun. Toteutin siinä aivan samaa tekniikkaa. ”Mobilerinkulan” sijaan sydämet on vain aseteltu kotipihalta kerättyyn oksanpätkään.

Takatalven odottelua

Pitkin Keski-Eurooppaa ja Iso-Britanniaa on kuulunut uutisia lumesta ja pakkasesta. Pohjolan kylmiä säitä en tähän laske, koska siellä talvi ja pakkanen ovat perussettiä.

Kylmän säärintaman on ennustettu lähestyvän myös tätä vihreää saarta. En ole ollut tästä mitenkään huolestunut. Onhan sitä nyt suomalaisena kylmiä talvia nähty. Mitä nämä täällä oikein hätäilevät? Ennemmin olin syksyllä hieman huolestunut hurrikaanista, joka on itselle huomattavasti pakkasta oudompi ilmiö.

Fakta kuitenkin on, että maassa, jossa lumeen ja talveen ei ole totuttu on kyseessä pienimuotoinen katastrofi. Irlantiin on annettu red weather alert. 

Dublinissa ja sisämaassa lunta on satanut keskiviikkona paikoin reilustikin. Meillä täällä länsirannikolla lunta ei ole näkynyt muutamaa hiutaletta lukuun ottamatta. Sää on kyllä kylmennyt huomattavasti viileän tuulen seurauksena.

Täällä ei tietenkään tunneta talvirenkaita, joten lumisateella liikenne menee täysin jumiin. Lumentulon myötä Dublinin joukkoliikenne on katkaistu, lentoliikenne takkuilee ja maan sisäistä bussiliikennettä on rajoitettu. Koulujen on ilmoitettu olevan loppuviikon kiinni ja kodittomille on rakennettu hätämajoituksia. 

Meidänkin alueella ihmisiä pyydetään pysymään sisätiloissa torstai-iltapäivästä lähtien. Nappulan päiväkodista tuli keskiviikkoiltana ilmoitus, että päiväkoti sulkee ovensa aikaisin torstai-iltapäivänä. Miehen työpaikka on kiinni torstaina. Henkilökohtaisesti tämä on lähinnä positiivinen ongelma, että mies on joskus viikolla kotona. Muuten tämä koko touhu tuntuu lähinnä hätävarjelun liioittelulta.

Käydessäni alkuviikosta kaupassa kiinnitin huomiota mieheen, jonka kärryissä oli vähintäänkin 20 pakettia paahtoleipiä. Ensimmäinen ajatus oli, että mies pitää bed&breakfastia, mutta tarkemmin ajateltuna tämä nyt ei ole sitä kuuminta lomasesonkia, vaan kyseessä taisi olla enemmänkin talvimyräkkään varautumista.

Koska en ole itse ottanut tätä lumentuloa niin vakavasti, on tuollaiset hätävararuokien haalimiset jääneet tekemättä. Täytyy tänään mennä katsastamaan, mitä kaupan hyllyiltä löytyy. Fakta kun on, että liikenteen ollessa jumissa eivät kaupatkaan saa täydennystä varastoihinsa.

Tottahan lumimyrsky voi katkoa sähköjä ja mikäli pakkaset pukkaavat oikeasti päälle on riskinä tämän meidän eristämättömän töllin vajoaminen aika viileään tilaan sekä putkien jäätyminen. Putkia kun ei ole myöskään eristetty millään lailla ja ne kulkevat talon ulkopuolella.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, saadaanko tänne ne lumiukkokelit, joita toivoin joululomalla Suomeen. Nyt niistä ei ole vielä tietoakaan, kuten voitte noista muutamasta hassusta kuvasta havaita. Kangistuneet narsissit olivat se "talvisin merkki".