Sairaalakuvioita

Kun kerroin aikanaan olevani raskaana, hyvin moni kysyi minulta missä aion synnyttää lapsen. Itselläni ei ollut edes käynyt mielessä mikään muu vaihtoehto, kun lapsen synnyttäminen Irlannissa, koska täällähän me nyt asumme. Paikalliset sen sijaan kyselivät, meinaammeko synnyttää yksityisessä sairaalassa. Pikkukaupungissamme on kyllä yksityinen sairaala, mutta siellä ei tehdä synnytyksiä. Logistisesti ja muutenkin näin ainoaksi vaihtoehdoksi kaupunkimme julkisen sairaalaan. Ajattelin, että Irlannissa nyt tuntuu syntyvän niin paljon lapsia, että eivätköhän he homman täällä handlaa, ihan siinä missä muuallakin. Lisäksi olin usealta kaverilta kuullut hyvää palautetta Traleen sairaalasta. 

Ja voin oman kokemuksen perusteella nyökytellä samaa, ei mitään valittamista osasto-oloihin. Aiemmin kirjoitinkin siitä, mitä kaikkea täällä tulee ottaa mukaan sairaalaan. Itse synnytyksen suhteen oltiin skarppeja ja homma hoitui kuin rasvattu salama. Sektiosynnytyksen seurauksena vietin viisi yötä sairaalassa. Se tuntuu olevan normiaika täällä. 

Ja mikäs siinä silloin on ollessa kun henkilökunta on todella ystävällistä ja palvelu pelaa. . Sairaalassa tuntui olevan hyvin kansainvälinen työntekijäkaarti, joten aamu- ja iltavuorojen vaihtuessa sai aina kääntää itsensä uudelle taajuudelle ja kuulostella minkälainen kätilö/hoitaja on tulossa vuoroon ja mistäpäin maailmaa tulevaa aksenttia kuulostellaan seuraavaksi. Sairaalan huonon verkon varassa yritin googlettaa milloin mitäkin sanoja. Mikä on puklata englanniksi? Entä ihottuma? Huomasin puhuvani supistusten sijaan rakentamisesta ja haavan sijaan huivista. Ja varmaan monesta muustakin väärästä asiasta, joista en jäänyt itse itselleni kiinni. Onneksi kansainvälisessä ympäristössä ollaan hyväksyviä tällaisten emännän suusta pulpahtavien lapsusten suhteen.

Yhtenä sairaalapäivänä fysioterapeutti piti pienelle ryhmälle juttutuokion ja kävi läpi jumppaliikkeitä, joita vastasynnyttäneiden äitien tulisi tehdä. Tällaista ei ollut tarjolla Suomessa, kun synnytin Nappulan. Samaten jännä huomio oli, että vauva punnittiin ja päänympärys mitattiin useampaan otteeseen sairaalassaolon aikana, mutta pituutta ei mitattu virallisesti kertaakaan. Paitsi kerran, kun kysyin erikseen olisiko sitä mahdollista mitata. Pituuden mittaaminen ei kuulu täällä normisuoritukseen. Noin muuten monet peruskuviot olivat hyvinkin samanlaisia verrattuna Suomeen.

Vaipanvaihdon suhteen huomasin meneväni sillä "radikaalimmalla" linjalla. Täällä kun lapsi tavataan vaipanvaihdon yhteydessä pyyhkäistä aina niillä wet wipeseilla, niin tämä emäntä tyrkkäsi aina lapsen lavuaarin alle pesulle. Sainkin hoitohenkilökunnalta hivenen kummeksuvia kommentteja "oletko taas laittamassa lasta kylpyyn?". 

Majoituin kuuden hengen huoneessa, jossa meitä oli päivästä riippuen kahdesta kuuteen henkilöä. Muut huonekaverit olivat kaikki irlantilaisia. Huoneessa ihmetytti hiljaisuus. Siis aikuisten kesken. Yleensä irlantilaiset ovat kovin puheliasta porukkaa, mutta sairaalanosastolla ei juuri muille juteltu, henkilökuntaa lukuun ottamatta. Ehkä nämä paikallisetkin tässä tilassa plumsahtavat sellaiseen vauvakuplaan, eivätkä jaksa välittää ympärillä olevista ihmisistä.

Eniten sairaalassa huvitti teetarjoilu. Ruokatarjoilut kannettiin aina suoraan sängyn viereen. Jos pysyin oikein laskuissa mukana, niin teetä tarjoiltiin kuudesti päivässä. Ja joka kerta piti täsmentää useampaan kertaan, että haluan teen mustana, ei sokeria, eikä maitoa. Eikä ainakaan sitä maitoa. Aamuisin tarjolla oli teen sijaan myös kahvia, kahvinjuojiin kun lukeudun huomattavasti teekittareita enemmän.

Vaikka sairaalassa kaikki meni hyvin ja maisematkaan eivät olleet siitä huonoimmasta päästä, oli kuitenkin mukava päästä takaisin kotiin.

Kotona odotti se suurin muutos. Kun oli tottunut useamman päivän kantamaan vähän reilun kolmen kilon nahkakuulaa, oli Nappulasta kasvanut sillä välin melkein jättiläinen. Tahtonsa ja mielensä voimakkaasti ilmaiseva pikkutyttö tuntui painavankin niin juupelin paljon. Enkä usko hänen kuitenkaan olleen sen kummemmalla massakuurilla minun poissa ollessani.