Uhma tuli taloon

Meille on muuttanut sellainen pieni melskaava poika. Tai no tarkemmin ottaen se sama pieni poika, Paddy on asunut täällä jo yli puolitoista vuotta, mutta hiljattain hän on alkanut tekemään vielä selvempää meteliä olemassaolostaan. Tätä melskausta kutsutaan myös nimellä uhmaikä tai tahtoikä.

Ja myönnän, että tämä vaihe pääsi yllättämään allekirjoittaneen melkein housut kintuissa.

Nappulan kohdalla tällaista uhmaikää ei juuri ollut tai ei ainakaan näin vahvasti. Tai sitten aika on vain totta tosiaankin kullannut muistot.

Paddyn sanavarasto on vielä aika rajoittunutta. Erinäinen repertuaari yksittäisiä sanoja putkahtelee suusta. Kuten esimerkiksi kookee (korkea), jota hän käyttää erityisesti silloin kun on kiivennyt paikkoihin, jotka tietää olevan liian korkeita hänelle. Kaakuu (juosta karkuun), jota käytetään sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja joitakin kahden sanan huomautuksia. Lisää eipää! (lisää leipää) tai tippu maaha, jota käytetään erityisesti silloin kun jotakin on täysin vahingossa lentänyt lattialle.

Rajoitetusta kielitaidosta huolimatta pojalla on taito saada viestinsä perille, ainakin siitä vinkkelistä mikä asia nappaa ja mikä ei. Kommunikoinniksi riittää yleensä yltiöpäinen mölinä, pään pyörittäminen tai tavaroiden heittely – näillä keinoin yksinkertaisempikin vastapuoli tajuaa miellyttääkö homma pikkumiestä. Palaute asiaan kuin asiaan tulee aika nopeasti. Paddy taitaa suomeksi ja englanniksi sanan ei. Ja tämä sana osataan lausua hyvin jämäkästi. Tuskin ketään yllättää, että ei -sanan vastakohdasta ei ole kummallakaan kielellä vielä mitään hajua. Paddyn suosikkitapa käyttää ei :tä on pyörittää päätään ja hokea eieieieie kun hän tekee jotakin, mikä ei ole sallittua, kuten juoksee autotielle.

Olin melkein luullut, että itkupotkuraivarit ovat markkinamiesten kepposia, mutta nyt kun niitä on päässyt itsekin todistamaan, niin eipä voi muuta kuin pyöritellä silmiään niistä mielenosoituksista. Toisin sanoen se sellainen maataan pitkin pituuttaan lattialla, lyödään nyrkeillä maata ja huudetaan on tullut valitettavan tutuksi. Ja kuten ehkä arvata saattaa näitä uhmarituaaleja tehdään erityisesti äidin ollessa läsnä. Isä pääsee vähemmällä, puhumattakaan muista tahoista. Mitä nyt joskun kirjastontäti tai kirjakaupan myyjä on päässyt todistamaan uhmakohtausta, mikä on seurannut siitä, että poikaa on kielletty repimästä kirjoja hyllyiltä. Päivähoidossa hän on tietysti kiillottanut sädekehänsä viimeisen päälle ja käyttäytyy siellä kuin mikälie pikku enkeli. Ihan yhtä enkelimäisiä otteita ei aina kotona tavata.

Pikkumiehen elämässä tilanteet heittelevät helposti nollasta sataan. Ilosta ja riemusta uhmakiukkuun. Kiekuttelusta huolimatta paras keino rauhoittua on istua mamman sylissä. Onneksi Paddy yleensä leppyy nopeasti ja uhmakohtauksen mentyä ohi on hyvä viipottaa kohti uusia kikkailuita. Vielä kun itse muistaisi aina niinä uhmanhetkinä tämänkin olevan vain yksi niistä monista vaiheista.

Ajatuksia tulevasta

Kuten aiemmin kerroin, olemme puuhaamassa paluumuuttoa (klik). Ja sehän on herättänyt ajatuksen, jos toisenkin. Ihan siitäkin huolimatta, että olen yrittänyt pitää itseni kiinni tässä hetkessä – ja arki kaikkine puuhineen on kyllä osannut pitää siitä huolen. Mutta, onhan tässä nyt kuitenkin tulevaakin tullut mietittyä. Ja huomaan, etteivät ne pohdinnat ole kaikineen olleet ihan siitä positiivisimmasta päästä vaan sinkoilevat välillä melkein jonnekin kauhun rajamaille.

Niin.

Olen miettinyt kuraa, loskaa ja kurahanskoja – asioita, joita olen onnistunut kolme vuotta välttämään. Olen miettinyt pimeyttä – tottahan täälläkin pimeää on, mutta ympäri vuoden vihreät puut ja pensaat pitävät kiinni siitä, ettei talvinen yleisilme ole pelkästään ankean harmaa. Toisinsanoen toivon lumista talvea.

Olen miettinyt sopeutumista omalta ja lasten osalta. Tuleeko sellainen olo kun ei olisi koskaan missään ollutkaan vai yskivätkö koneet pitkäänkin? Ikävöikö Nappula kavereitaan ja löydänkö minä jonkun pienen paikkani jostakin?

Olen miettinyt tetristä. Sellaista kamalaa täyteen tungettua vuokravarastotetristä, joka odottaa ratkaisijaansa.

Olen miettinyt tämän pienen, mutta viihtyisän pikkukaupungin jättämistä taakse ja sen vaihtumista moninkertaisesti suurempiin kulmakuntiin.

Olen miettinyt kotiäitiyden päättymistä sekä hyvällä, että myös haikeudella tietäen sen olevan samalla yhden elämänvaiheen loppu.

Olen miettinyt sitä, että paluumuutto on jo yksistään iso muutos, mutta sen lisäksi me tulemme tekemään samalla hitusen suuremman muutoksen. Edessä tulee olemaan yksi jos toinenkin muuttuja.

Me muutimme kolme vuotta sitten Irlantiin Turusta, mutta myimme asuntomme jokunen vuosi takaperin ja siellä meidän kiintopisteenämme on se peijakkaan vuokravarastollinen tavaraa. Mielelläni olisin laskenut ankkurin takaisin tutuille kulmille Turkuun, mutta miehen työkuvioden myötä emme kuitenkaan palaa sinne vaan asettaudumme ainakin alkuun pääkaupunkiseudulle. Täällä kivimuurein ympäröidyn pellon laidalla asumisen jälkeen olen miettinyt lähes kauhulla busseja, ratikoita ja maan alla myllääviä metrojakin. Kiireisiä ihmisiä, ruuhkia ja aikataulutettua elämää. Olen miettinyt sitä, että minun pitää hakea töitä ja ihmetellyt kuka tällaisen kotimörssärin palkkaisi? Aloitamme tutuksi tulleella kuviolla, eli valmiiksi kalustetulla vuokra-asunnolla, josta käsin pitäisi etsiä jotakin hippusen pysyvämpää ratkaisua.

Olen miettinyt sitä, että asioita aloitetaan ja opetellaan lähitulevaisuudessa taas monella tapaa uudestaan.


P.S. Kuvat ovat tämän viikkoiselta iltapäiväulkoilulta, yhdeltä monista lähirannoistamme. Sitä minun ei tarvitse edes miettiä, että näitä pitkiä hiekkarantoja tulen taatusti kaipaamaan.

Kyllä taksikuski tietää

Minua on huvittanut nämä pikkukaupungin jutut. Tiedättehän, sellaiset jutut, jotka melkein kaikki tietävät. Yhtenä hyvänä esimerkkinä tästä ovat taksikuskit, joista ajattelin kertoa teille muutamankin tarinan tosielämästä.

Täällä saaren syrjällä ei ole mitään yleistä taksikeskuksen numeroa, vaan jos haluat tilata taksin, on sinun tiedettävä jonkun taksikuskin puhelinnumero.

Itse haalimme ensimmäiset taksinumeromme ihan täällä elomme alkukynnyksellä. Kävimme syömässä jossakin pubissa ja sanoin miehelleni, että olisikohan viisasta selvittää hätä- ja taksinnumero, ihan kaiken varalta. (tuohon aikaan meillä ei toiminut netti kotona, eikä minulla ollut paikallista puhelinliittymää, joten ystäväni Google ei osannut auttaa asiassa). Niinpä tarjoilija rustasi meille lapulle molemmat numerot. Ja tuo paperilappunen on edelleenkin tallella. Lisää taksien numeroita on kertynyt, kun taksin on ottanut tolpalta ja kuski on antanut käyntikorttinsa. Sittemmin olen säästänyt kolmen eri taksikuskin numeron.

Taksia tulee tällä hetkellä käytettyä aika vähän, käytännössä silloin jos olen kavereiden tai miehen kanssa ulkona syömässä ja tulen myöhään illalla kotiin. Mies käyttää taksia tuon edellä mainitun lisäksi, jos lähtee aikaisin aamulla työmatkalle tai vastaavasti palaa sen verran myöhään, että minä ja lapset emme pääse häntä lentokentältä tai rautatieasemalta hakemaan.

Raskaana ollessani sen sijaan käytin taksia huomattavasti useammin, koska paikasta toiseen vaappuminen alkoi olemaan turhan vaivalloista ja matkat, jotka normitilassa kävelen leikiten vaativat useita pysähdyksiä ja huilitaukoja.

Tuohon aikaan kävin myös arki-iltana äitiyspilateksessa, josta tulin aina kotiin taksilla. Otin taksin tolpalta ja niin ensimäisellä, toisella, kuin kolmannellakin kerralla ratin varressa sattui olemaan sama kuski. Joka tässä vaiheessa tuttavuuttamme totesi, sinä oletkin se suomalainen, muistankin jo missä asut. Aksentin lisäksi vahvana tunnistuskeinona oli suuren suuri kangaskassi, jossa kannoin pilatestunnilla tarvittavaa tyynyä ja peittoa. Neljännellä kerralla päätin vaihtaa taksitolppaa, mutta kuinka ollakaan, niin oli tehnyt myös tuttu taksikuski ja yhteinen matkamme jatkui.

Viime viikonloppuna tarvitsimme taksia. Mies oli tilannut taksin vakiokuskiltaan eli häneltä, jonka numeron saimme aikojen alussa. Takapenkillä mies mietiskelikin, että alussa oli jotenkin kummallista, että jo soittaessa taksin, kuski tiesi kuka soittaa ja mistä tulla hakemaan. Sittemmin hän on tykästynyt asiaan, että tuttu kuski on vastassa. Ja siinä he sitten sopivat jo tuttavallisesti tulevan viikon aamunoutoja lentokentälle, mies ja kuski. Olimme tällä kertaa matkalla kaverimme synttäreille. Juhlat järjestettiin sankarin kotona, joka on kaupunkialueen ulkopuolella. Tuollaisille alueilla oleville taloille ei ole osoitetta, vaan talo tunnistetaan joko aluekoodin tai talon nimen mukaan. Meillä ei ollut tiedossa kumpaakaan, vaan annoimme taksikuskille ohjeita mihin suuntaan ajetaan – olimmehan käyneet siellä lukemattomia kertoja. Päästessämme katulamppujen ulottumattomiin eli kaupunkialueen ulkopuolelle mutisin takapenkillä, että paikan tunnistaminen näin pimeässä onkin vähän haastavampaa. Taksikuski siihen sitten kysymään, että mihin olemme tarkemmin ottaen menossa? Vastauksena kerroimme eräille 50-vuotisjuhlille. Menettekö Ronanin (nimi vaihdettu) 50-vuotisjuhliin? Minä tiedän missä hän asuu! Kertokaa hänelle minulta hyvät 60-vuotisonnittelut, taksikuski virnuili ja lupasi tulla noutamaan meidät samasta paikasta yön pikkutuneilla.

Me muutamme

On uutinen, jota en olisi toivonut vielä kuulevani. Mutta aika aikansa kutakin, niinhän sitä sanotaan.

Alunperin mieheni työkomennus oli kahdeksi vuodeksi, mutta salakavalasti se on venähtänyt kolmeksi. Enkä ole siitä valittanut, vaan toivonut salaa, että matkaan tulisi lisää mutkia ja saisimme vielä jatkaa eloamme täällä vihreällä saarella. Olen viihtynyt Irlannissa erinomaisesti ja sen vuoksi muutto Suomeen tuntuu jokseenkin raskaalta. Ihan siitäkin huolimatta, että olen koko ajan tiennyt meidän olevan täällä vain vähän pidemmällä visiitillä, eikä loppuelämän sijoituspaikka mielessämme.

Kolme vuotta on monestakin vinkkelistä lyhyt aika, mutta toisesta näkökulmasta katsottuna pitkä aika. Eikö vai kolme vuotta yläasteella – tai mikälie yläkoulu se nykyään onkaan – tuntunut pitkältä ajalta? Tai kolme vuotta lukiossa? Kolmessa vuodessa olemme asettaneet kotimme tänne tuuliselle saarelle. Luoneet oman arjen ja sen rutiinit. Mies tehnyt hulluna töitä ja minä olen luonut meille tyhjästä laajan tuttava- ja kaveripiirin. Lapset, no he eivät muuta kotia tiedäkään/muistakaan kuin tämän etupuolelta tiiliverhoillun talon, jossa on talvisin jäätävän kylmät lattiat, jonka leveille ikkunalaudoille on mukava kiipeillä ja jonka sängyillä on hyvä pomppia. Nuorempi lapsista syntyi täällä ja vanhempikin oli vain puolitoistavuotias muuttaessamme Irlantiin.

Myönnän, etten ottanut aiemmin syksyllä tullutta muuttouutista kovin aikuismaisesti vastaan. Vaan välttelin siitä puhumista mieheni kanssa varmaan viikkoon. Kuvittelin sen olevan vain pahaa unta tai asian jotenkin häviävän, jos siitä ei puhuta. No eipä hävinnyt. Asian noustua esille alkoi kaikkeen muuttamiseen liittyvien asioiden suunnittelu, säätäminen ja järjestäminen. Riidoiltakaan ei ole vältytty. Käsikädessä näiden järjestelyiden kanssa kulki suru siitä kaikesta, joka jää jälkeen ja joka tulee tallentumaan muistoihin. Tuntuu, että olen viime aikoina ollut enemmän ajatuksissani kuin läsnä. Olen saanut lukemattomia kertoja itseni kiinni niistä viimeistä kertaa -ajatuksista.

Olin kavereiden kanssa katsomassa hyväntekeväisyysmuotinäytöstä, kaverit pölisivät katsomossa samalla viinilaseistaan hörppien. Seurasin keskustelua hymyilemällä ja välillä önähtelemällä. Huomasin miettiväni, onko tämä viimeinen kerta kun olemme jossakin tällä porukalla?

Olen käynyt Paddyn kanssa vanhempi-lapsikerhossa, jonka lopussa istumme aina lattialla laulamassa noita jo niin kovin tutuksi tulleita lastenlauluja. Paddy istuu sylissäni ja seurailee ujon innokkaasti laululeikkejä ja tömäyttelee popojaan lattiaa vasten. Laulan mukana, mutta mielessäni mietin kuinka monta kertaa olemme enää osa tätä ryhmää?

Tiedän loppuvuoden valuvan tiimalasista liian nopealla vauhdilla alas.

Irlantiin muuttaessa kaikki tuntui jokseenkin seikkailulta, joltakin ihan uudelta. Ihan siitäkin huolimatta, että tammikuinen sade löi kovaa kasvoihin ja sisätiloissa sai kääriytyä moneen kerrokseen tarjetakseen ja kaikkialla oli kosteaa. Suomeen muutto tuntuu sen sijaan kaukana seikkailusta, vaan enemmänkin aika tasapaksulta ajatukselta. En tietenkään kiellä sitä, etteikö ole mukava nähdä paljon paljon useammin ystäviä, kavereita ja perhettä kun mitä se on ollut mahdollista näiden menneiden kolmen vuoden aikana. Niin ja onhan minusta tullut tämän syksyn aikana ensimmäistä kertaa tätikin.

Tutkimustulosten mukaan ulkomaankomennus päättyy helposti ennen aikojaan, jos ei mukana tuleva perhe ei viihdy kohteessa. Meidän tapauksessa se perhe on tainnut viihtyä melkoinpä liian hyvin. Ja olen vakuuttunut siitä, että lähtö vihreän saaren asukkaiksi on ollut paras päätös, jonka olemme ikinä perheenä tehneet.

Sivuni Ystäväkirjaan

Sekä Heidin Italia blogin Heidi että Kirjeitä Shanghaista blogin Elina heittivät minua ulkosuomalaisten blogeissa kiertäneellä ystäväkirja-haasteella. Kiitos haastesta ja onhan se otettava vastaan.

Muistan, että minulla oli ala-asteella keltakantinen ystäväkirja, sittemmin teimme itse ruutuvihkoihin niin kutsuttuja slämäreitä (tai niin niitä ainakin meillä päin itärajalla kutsuttiin), joihin keksittiin itse kysymykset.

Bloginimeni tarina:

Blogi sai aikansa reilut kolme vuotta sitten, kun suunnittelimme muuttoa Irlantiin mieheni työkomennuksen perässä. Alun alkaen ajatus oli tehdä kanava, jossa kertoa kavereille ja tutuille mitä meille kuuluu, mutta onhan tätä blogia alkanut sittemmin lukea aika moni muukin.

Muistan istuneeni tuolloin reilut kolme vuotta sitten kotonamme Turussa mummon perintönojatuolilla ja jalat kotoisasti pienen punaisen rahin päällä läppäri sylissäni ja opetellut kuinka se blogi oikein perustetaan. Irlannissa en ollut tuolloin käynyt vielä kertaakaan, mutta googlannut yhtä sun toista maahan liittyvää. Mieleen jäi googlatuista kuvista vihreät maisemat ja siitä se nimi jotenkin lähti muodostumaan. Ja emäntä, se tuo mieleeni sellaisen jämäkän ja hivenen höpsön vaikutelman – sopinee minulle.

Perusjuttuja

Siviilisäätyni: Naimisissa. Viisi vuotta, yhteiseloa takana yli 14 vuotta.

Asumismuotoni: Vuokralla omakotitalossa.

Ammattini: Kotiäiti.
Tosiasiassa minulla on työkin, jonka suhteen taidan kuulua työnantajan painajaisiin. En ole tehnyt Documentation Specialistin tehtäviä yli neljään vuoteen. Olen ollut äitiyslomalla – hoitovapaalla – äitiyslomalla ja nyt taas hoitovapaalla. Kaksi kertaa olen ilmoittanut palaavani takaisin töihin, mutta sitten eteen on tullut näitä ulkomaillemuuttomuuttujia.

Työpaikka: Koti.

Kiinalainen horoskooppini: Ei mitään tietoa.

Harrastukset: Liikunta, käyn ohjatuilla tunneilla useampia kertoja viikossa. Luonnossa liikkuminen. Ja sitten tämä blogi.

Syvällistä

Periaatteeni: Periaatteita löytyy varmaan välillä vähän liikaakin, onneksi joistakin asioista olen onnistunut vähän hölläämään.

Maailmankatsomukseni: Olen kristitty, mutta väittäisin maaimankatsomukseni olevan jonkinlainen sekamelska useammasta suunnasta otettuja vaikutteita.

Pohdin: Kaikenlaista. Ja taatusti liikaa. Tärkeitä ja täysin tyhjänpäiväisiä asioita. Nyt tapetilla on ollut oma elämä ja sen suunta.

Vihaan: En tiedä vihaanko varsinaisesti mitään, inhoan kyllä varmaan ziljoonaa asiaa, muun muassa jatkuvaa negatiivisuutta ja limaisia jättietanoita, jotka syövät kaikki pihalle epätoivoisesti istutetut kukat.

Halveksin: Jatkuvaa valittamista, etenkin jos siihen ei ole varsinaista syytä.

Pyrin: Uskomaan siihen, että asioilla on taipumus järjestyä.

Rakastan: Perhettäni. Rauhallisia aamuja. Hyvää ruokaa.

Haaveilen eniten: Useasta hyvin nukutusta yöstä putkeen.

Tarvitsen: Omaa tilaa ja aikaa.

Pelkään: Käärmeitä, korkeita paikkoja ja rokotusneuloja.

Kaipaan: Saunan lämpöä tällaisina koleina päivinä.

Murehdin: Miten ja missä välissä saan tehtyä laajan kurssitehtävän, jonka dl häämöttää turhan lähellä (suoritan kurssia paikallisessa aikuiskoulutuskeskuksessa). Ja kyllähän tuo tulevaisuuskin vähän välillä murehdittaa.

Kerään: Lasten leluja lattioilta ja nähtävästi tomaattimurskasäilykkeitä kuiva-ainekaappiin.

Lempi-

värini: Tässä kohtaa kuuluu varmaan sanoa vihreä.

vuodenaika: Kevät, silloin kaikki on vielä edessä. Irlannissa kevät on pääsääntöisesti lämpimin ja vähäsateisin vuodenaika.

eläin: pupu

kirja: Ei ole yhtä suosikkia, mutta mieleenjäävimpiä näin äkkiseltään mietittynä on Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, Haruki Murakamin vähäeleisestä tuotannosta olen myös tykännyt ja Paolo Coelhon Alkemististä.

elokuva: Tätä nykyä tulee katottua tosi vähän elokuvia, vaikken ole mikään Elton John fani, vei hänestä kertova Rocketman mennessään.

musiikkilaji: Olen aika kaikkiruokainen, lukuunottamatta raskasta heviä, ihan elektroista piperrystä ja gangstaräppiä.

numero: 18

asia minussa: Saan kesäisin pisamia.

ruoka: Pizza

juoma: Maito

lomakohde: Japani ja Panama.

tuoksu: Meren suolainen tuoksu ja vastaleikattu nurmikko

kasvi: Kirsikankukka

säätila: Aurikoinen

tapa viettää vapaailta: Kotona sohvalla tai miehen/kavereiden kanssa hyvän ruoan ja juoman merkeissä.

Kysymyksiä

Pidätkö tytöistä vai pojista? Molemmista, ainakin jos lapsista on kyse.

Onko sinulla salaisuuksia? Tietty. Eiköhän kaikilla ole?

Onko sinulla valkolakkia? On. Hyvin pakattuna jossakin vuokravaraston uumenissa.

Millainen oli ensimmäinen tatuointisi tai lävistys?
Jos korvareikiä ei lasketa, niin sitten napakoru. Siitä on tosin jälkellä enää reijät, sillä otin korun pois ensimmäisen raskauden aikana enkä ole tullut laittaneeksi takaisin.

Mitä tilaat baarissa? Olutta tai viiniä

Poltatko tupakkaa? En

Omistatko eläimiä? En

Onko sinua siunattu parhaalla ystävällä? On, muutamilla.

Mitä muuttaisit itsessäsi?
Joskus voisin ehkä miettiä nanosekunnin, ennen kuin avaan suuni. Tulee helposti töksäytettyä asioita. Ja paremmille hermoillekin olisi käyttöä.

Kerro jotakin siitä kun...

Olit 10-vuotta nykyistä nuorempi:
Asuin silloisen poikaystäväni, nykyisen mieheni kanssa ensimmäisessä yhteisessä vuokra-asunnossamme, keltaisessa 50-luvulla rakennetussa kivitalossa. Työskentelin teatterissa. Vapaalla tuli harrastettua liikuntaa, kulttuuria ja käytyä viihteellä.

viimeksi koit romanttisen hetken: Pientä arjen romantiikkaa lähes päivittäin. Meillä on tapana vähintään kerran viikossa istua vastatusten sohvalla ja hieroa toistemme jalkapohjia.

viimeksi sait jonkun nauramaan oikein kunnolla: Lapset kysyivät aamulla mitä dinosauruslehmät sanovat. Siispä ääntelin samallatavoin kuin ne kuuluisat dinosauruslehmät.

joku kehuu sinua taitavaksi: Kiitän hämilläni. Olen aika huono ottamaan kehuja vastaan, yleensä tulee vähäteltyä itseä. Tässäkin olisi parantamisen varaa.

teet itsellesi lounasta: Käytännössä joka arkipäivä. Tai siis teknisesti ottaen teen yleensä illalliseksi sen verran suuremman satsin ruokaa, että siitä riittää seuraavan päivän lounaaksi.

sinulla viimeksi oli kotoisa olo: Ihan juuri tälläkin hetkellä. Kotona on käytännössä aina kotoisa olo.

lausut kehuja: Lapset saavat kehuja päivittäin.

viimeksi luit jotakin syvällistä: Jaa-a. Varmaan jotakin netistä luettua.

Linkitä mukaan myös biisi, mikä teitä on koskettanut viimeksi: Gavin James - Always

Haastan
Haastan mukaan Kahvikissan kynästä blogin Minnan naapurisaarelta sekä pian Unkariin muuttavan Kotiäitikomennus blogin Tanjan.

Yksi parhaista rentoutumistavoista

Mieli kaipasi rauhaa kaikenlaisesta sählingiltä, korvat hiljaisuutta ja silmät kauniita maisemia. Niinpä mies ja lapset heittivät minut pubin eteen. Painotan tässä kohden tarinaa, nimenomaan sitä pubin ulkopuolta. Oli nimittäin aika heittää taas reppu selkään ja lähteä vaeltamaan. Jatkaa kolmiosaista vaellusreitti Kerry Caminoa siitä mihin päätin edellisen osuuteni.Ja sehän päättyi pieneen vaaleansiniseen pubiin.

Ulkoilu ja luonnossa reippailu ovat minulle yksi ihan parhaista rentoutumistavoista. Kuunnella luonnon ääniä ja aistia sen kauneutta, keskittyä omatahtiseen etenemiseen ja samalla työntää taka-alalle muut mieltä painavat asiat. Ja niin se taktiikka toimi tälläkin kertaa.

Vaellusreitin viimeinen osio vei minut Dinglen niemimaan eteläistä laitaa pitkin Annascaulin kylästä Dinglen pikkukaupunkiin. Kävelemistä tälle viimeiselle rupeamalle tuli 22km.

Marraskuun alkupäivinä kelit olivat kuten arvata saattaa, mitä sattuu. Välillä satoi vettä, pari rankkaa raekuuroa pieksi kävelijää. Tuulen kaverina nuo rakeet tuntuvat siltä, kun joku heittäisi nastoja naamaan - ei tosin ole siitä kokemusta, mutta voisin kuvitella sen tuntuvan samalta. Onneksi suurimman osan kävelytaivalta paistoi aurinko. Ja myös pari sateenkaarta ilahdutti kulkijaa.

Reitti kulki alkumatkan pitkälti kapeita päällystettyjä maalaistietä pitkin. Autoja näillä teille ei juurikaan kulkenut. Vaellusreitillä oli lukemattomia autoituneita taloja, hylätty koulu ja sentään joku kauniisti restauroitukin kohde. Noita maisemia katsellessa olisin voinut ryhtyä lähes minkä tahansa autiotalon asukiksi. Sillä ehdoin toki, että joku muu ottaisi vastuun siitä pienestä pientaremontista.

Vaellusreitin alkuosuuden ehdottomasti upein kohta oli kun tie viisti rantaa. Kivisen rannan toisella reunalla nousi korkea kiviseinämä, toiselle puolelle jäi 1500-luvulla rakennetun linnanraunio. Istuin rantakiville pienelle tauolle. Kuuntelin aaltojen työtä ja seurasin niiden iskuja kauniisti pyöristyneitä kiviä vastan. Aina uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Olen ihan varma, että aaltojen jylinä on maailman rauhoittavin ääni.

Matkan varrella hevoset tuijottelivat ujosti etenemistäni. Lampaat jättivät yhden rouskaisun tekemättä nähdessään kulkijan ja lehmät tulivat uteliaasti lähemmäs. Muutamat koirat juoksivat räksyttäen perään, joka aiheuttaa minussa pelonsekaisia tunteita. Yhden räksyttävän koiran kohdalla hidastin reippaasti vauhtiani ja yritin elehtiä koiralle, että ihan vain olen ohi kävelemässä. Pian koiran perässä saapasteli minua noin viisi päätä pidempi mies, kuraisissa saappaissa ja elinkaarensa päähän tulleessa espanjalippiksessä. Mies polotti minulle pitkän pätkän iiriä. Tuijotin miestä - varmaan suu auki - jonka seurauksena mies vaihtoi kielen englantiin kysyen Do you understand me? Tässä vaiheessa luulin jo eksyneeni reitiltä jollekin yksityiselle tielle. Mutta siinä me sitten juttelimme niitä näitä. Siitä mistä tulen ja mihin olen menossa. Heitin ilmoille ne muutamat yksittäiset iirinkieliset sanat jotka osaan. Kerroin kysyttäessä minkälaista säätä Suomessa on ja opetin maalaismiehen sanomaan hyvää päivää. Ei oppinut. Hymyillen jatkoimme matkaamme, hän varmaankin pellolle ja minä seuraamaan kapeaa tietä.

Aloin jossakin kohtaa vaellusreittiä toivoa pääseväni kävelemään muulle alustalle kuin asfaltille. Olisi ehkä pitänyt miettiä mitä toivoo, koska saattaa käydä niin, että toiveet toteutuvat. Pian reitti nimittäin alkoi kulkemaan vuoristopeltoja pitkin.

Yhdellä tällaisella kapealla tiellä vastaan asteli useampi kymmenpäinen lehmälauma, joka valtasi koko tien leveyden. Mietin kuinka toimivat ohitussäännöt tällaisessa tilanteessa. Kuka väistää ja ketä? Lehmät toljottivat uteliaina ja antoivat tilaa kun reppuselkäinen emäntä yritti edetä kapean tien toista laitaa. Ihan vinkinsi, että irlantilaiset lehmät väistävät kun niille sanoo hello. Testasin.

Välillä kapea peltojen välissä kulkeva polku muuttui niin mutaiseksi, että jalat upposivat jokaisella askeleella. Ihan kuin tuo ruskea lieju olisi ahnaasti yrittänyt suudella nilkkojani. Nauratti.

Päivä alkoi taittumaan myöhäiseen iltapäivään kun kun katselin mäen harjanteelta vaellusreittini päätöspistettä Dingleä. Ajatukseni seikkailivat jo vaaleahattuisessa palkinnossa ja epäterveellisessä ruoassa jossakin kaupungin monista hämyisistä pubeista, mutta perillepääsyä viivästytti kaksikko. Lammas ja poni. Parivaljakko käveli luokseni ja eihän siinä voinut muuta kuin silittää niitä aikansa. Pintti ehtisi kyllä odottamaan.

Ja niin se vain toimi rentoutuminen tälläkin kertaa – ja rentoutumisella tarkoitan tässä kohden tuota huippuhyvää kävelyreittiä ja ulkoilua, en sitä pinttia, vaikka hyvälle sekin maistui.

Kerry Camino vaellusreitin edelliset osuudet:
Päivävaellus: Kerry Camino

Näissä maisemissa mieli lepää

Ja muita vaelluspostauksia:

Vaeltamista ja Fazerin sinistä

Postikorttimaisemassa

Pieni vaellus lasten kanssa

Melkein seikkailijan jalanjäljillä

Kuinka usein käyt ruokakaupassa?

Nyt ollaan superarkisten asioiden äärellä, nimittäin ruokakauppa-asialla liikenteessä. Havahduin tässä syksyn kuluessa siihen, että olen melkeinpä huomaamattani luonut järkevän ja toimivan rytmin kauppa-asioiden hoitamiseen. Nimittäin kahden iskun taktiikan, joka on toiminut melkoisen hyvin. Mitä nyt välillä tarvitsee käväistä erikoiskaupoissa täydennyskeikoilla.

Meillä on lähikauppa lyhyen kävelymatkan päässä, jonka ohi kuljen päivittäin kun vien lapsia hoitoon. Aiemmin kyseisessä kaupassa tuli asioitua useampia kertoja viikossa.Välillä hakemassa jotakin täydennystä, toisinaan jotakin pientä kahvin kaveria saadessani kyläilijöitä ja toisinaan taas tekemässä isompia ostoksia. Syksyn aikana huomaan tällaisten käydääs hakemassa -keikkojen vähentyneen merkittävästi. Ja syy siihen on niinkin yksinkertainen, että olen alkanut olemaan hivenen suunnitelmallisempi. Mihinkään suunnittele koko viikon ruokalista kerralla - hommaan en pysty, koska elämässä pitää olla pientä extemporevaraa, mutta nyt edes osaviikon kauppalistan hahmotteluun yhdeltä istumalta.

Meille on muodotunut tavaksi käydä isommassa marketissa lauantaisin tai perjantaisin – toisinsanoen silloin kuin mies on kotona ja auto saatavissa. Monesti ruokakauppaan lähtee mies molempien tai toisen lapsen kanssa ja toisinaan minä yhden tai kahden lapsen kanssa antaen samalla toiselle osapuolelle hieman vapaa-aikaa. Tällä viikonlopun kauppakeikalla hoidetaan ostokset viikonlopulle ja yleensä ruokatarpeille keskiviikkoon saakka.

Tätä nykyä lähikaupassa tulee kotimatkalla koukattua pääsääntöisesti kerran viikossa tekemässä niiden muutamien puuttuvien päivien ostokset ja yleensä hakemassa täydennystä hedelmäkoriin ja maitohyllyn. Meillä syödään kotona pitkälti kasvis- ja kalaruokia. Kanaa tai kalkkunaa yleensä noin kerran viikossa.

Ruokaostokset meillä siis tehdään hyvin pitkälti hivenen erityylisissä marketeissa. Irlannissa asuessa se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että niistä saisi aina niitä tuotteita kuin tarvitsisi tai haluaisi vaan silloin tällöin käännytään erikoisliikkeiden puoleen.

Leivän syöminen meidän perheessä on vähentynyt huimasti Irlantiin muuttamisen myötä. Vaaleaa leipää on juurikaan osta, mutta jos mieli tekee hivenen tummempaa leipää edellyttää se käyntiä jossakin pikkukaupungin monista terveyskaupoista, joiden hyllyiltä saa Realin tyyppistä ruisleipää. Terveyskaupoista tulee haettua myös esimerkiksi soijarouhetta, joita ei tavallisten markettien hyllyllä ole tarjolla. Monessa terveyskaupassa myydään muuten myös Pandan lakua.

Pienessä ekokaupassa käyn asioimassa aina silloin kun käsitiskiaine on loppumassa. Olemme eläneet monta vuotta kahden tiskiainepullon taktiikalla. Ekokaupassa voi nimittäin käydä täyttämässä oman tiskiainepönikän. Samalla ekokauppareissulla tulee yleensä ostettua lähialueilla kasvatettuja luomuvihanneksia ja monesti koriin sujahtaa jotakin muutakin ruokatarvetta.

Kalakaupoissa tulee asioitua useamman kerran kuussa. Markettien kalavalikoima on melko suppeaa, mutta kalakaupoissa on sitäki paremmat tarjonnat. Isona bonarina on, että näissä kaupoissa merenelävät ovat lähellä pyydettyjä. Grillauskaudella tuli asioitua usein läheisessä lihakaupassa, jonka lammasvartaat hävisivät hetkessä perheen muiden jäsenten suuhun.

Sitten on yksi tuote, jota ei tarvita kovin usein, mutta kun tarvitaan on aika suunnata johonkin pikkukaupunkimme Puolakaupoista. Nimittäin korppujauhot. Puolalainen korppujauho on koostumukseltaan samanlaista, jota Suomessa myydään Muissakin kaupoissa on tarjolla korppujauhoja, ne eivät vastaa omaa käsitystäni korppujauhoista, sillä ovat sellaisia pieniä pehmeitä vaaleanleivän paloja, joita myydään kauppojen kylmähyllyissä.

Kuinka sinä hoidat ruokaostokset – kerralla koko viikon setin vai käyt hakemassa jotakin silloin kun tarvitaan? Entä onko kauppapaikkasi pääasiassa jokin marketti, erikoiskaupat, torit vai kenties nettikauppa?

Ring of Kerry – kappale kaunista Irlantia

Tätä reittiä voin suositella lämpimästi Irlannin kävijöille, ainakin niille, jotka haluavat nähdä reissullaan kauniita maisemia, velloavaa merta, lukuisia lampaita ja pieniä värikkäitä kyliä. Noin muun muassa.

Ring of Kerry on lounais-Irlannissa Kerryn maakunnassa kiertävä ovaalinmuotoinen tieosuus. Kilometrejä rinkulalla on 179 kilometriä. Matka-ajaksi tuolle reissulle arvioidaan 3,5 tuntia. Mutta en missään nimessä suosittele tykittämään sitä talla pohjassa läpi, sillä reitin varrella löytyy toinen toistaan upeampia paikkoja, joissa haluaa pysähdellä. Ihastella. Ja valokuvata. Ihanteellisin tapa olisi varata reissun päältä yö tai pari jostakin lukuisista b&b -paikoista, ihan riippuen siitä mitä kaikkea reissun varrella haluaa tehdä ja nähdä. Ring of Kerryn lisäksi suosittelen ajamaan reilun 30 km mittaisen lisälenkin – Skellig Ringin, jolle pääsee ajamaan näppärästi Ring of Kerryltä. Varoituksen sanana, lisälenkki sisältää erityisen upeita maisemia!

Ring of Kerryä suositellaan ajamaan myötäpäivään. Turistibussit ajavat sen vastapäivään. Kapeilla mutkaisilla teillä vastakkain tulevat bussit eivät mahdu ajamaan toistensa ohi. Ohjeistuksesta poiketen ajoimme reitin vastapäivään, mutta olimme liikkeellä lokakuussa, selkeästi sesongin ulkopuolella, jolloin suuntaukset eivät olleet niin justiinsa.

Meille Ring of Kerry oli suurimmalti osin tuttu, olimme ajaneet rinkulaa molempiin suuntiin ja käytännössä koskemattomaksi alueeksi oli jäänyt se kaukaisin 1/3 reittiä. Päätimme tehdä reissun yhdessä päivässä, niin että kierrämme koko reitin, mutta keskitymme tuohon meille ennestään tuntemattomaan alueeseen. Toisinsanoen alkumatkan painalsimme menemään ilman pysähdyksiä ja ensimmäisen stopin teimme vasta ovaalirinkulan äärimmäisessä päässä.

Kävimme ihailemassa kallioseinämiä ja tyrskyävää merta Kerry Cliffs:illa. Kerry Cliffs sijaitsee lisälenkki Skellig Ringin varrella. Kerry Cliffseillä näköalapaikalla on aikuisilta neljän euron sisäänpääsymaksu. Paikan yhteydestä löytyy vessat ja kahvia ja pikkupurtavaa tarjoava kärry. Näköalapaikka on avoinna ympäri vuoden. Kerry Cliffseilta on huikeat näkymät Skellig Islandille, Atlantista nouseville töppyrän muotoisille saarille, jotka ovat tuttuja uusimmista Star Wars elokuvista.

Tyrskyjen ja kallioiden ihailun jälkeen palasimme reitillä muutaman kilometrin takaisinpäin ja kävimme lounastamassa pienessä Portmageen kalastajakylässä. Laituriin kiinnitetyt kalastusveneet antoivat viitteitä tuoreesta kalasaaliista ja sitä muiden merenherkkujen kanssa olikin tarjolla pienessä sataman kyljessä olevassa kahvila-ravintolassa.

Vatsat sopivasti täynnä oli hyvä jatkaa matkaa.

Seuraavat etapit etenivät hivenen hitaammin kun pysähdyimme useampaan kertaan, milloin hiekkarannoille kävelemään, milloin maisemapaikoille ja milloin muuten vaan kun emäntä halusi räpsiä kuvia. Maisemia ja ihailtavaa nimittäin riitti.

Watervillessä pidimme kahvitauon paikallisessa pubissa. Watervillen rantapromenaadilla vastaan keikkui Charlie Chapliinin patsas. Koomikko tapasi viettää kesiään tuossa pienessä merenrantakylässä.

Pikaiseen kahvitauon jälkeen jatkoimme muutaman pikkupysähdyksen taktiikalla matkaa. Tarkoitus oli ehtiä ennen pimeän tuloa Sneemin pikkukaupunkiin illalliselle. Tästä selvisimme niukin naukin. Kellojen talviaikaan siirtämisen jälkeen pimeys valtaa taivaan kuuden aikoihin.

Illallisen jälkeen ulkona olikin jo aivan pimeää, joten loppumatkalla ei tarvinnut enää ihmetellä maisemia. Loppumatkan reitti on tullut ennestään tutuksi, joten emme jääneet varsinaisesti mistään paitsi. Pimeällä, kapealla ja mutkaisella tiellä lisämausteen ajamiseen toivat  tien laidoilla köllöttelevät lampaat ja Killarneyn luonnonpuiston läpiajaessa lukuisat tietä ylittävät tai puskista kuikuilevat punapeurat.

Kuten aiemmin jo kirjoitinkin, suosittelen varaamaan matkaan enemmän kuin yhden kokonaisen päivän. Kesäkuukausina matka etenee hitaammin lukuisten turistien vuoksi. Reissun aloitus- ja päätöspisteeksi suosittelen Killarneyn kaupunkia, josta ja jonka lähiympäristöstä jo itsestään löytyy lukuisia tutustumisen arvoisia paikkoja.

Mikäli et ole itse aikeissa tarttua auton rattiin, tekevät useat matkanjärjestäjät ainakin Killarneysta käsin päiväretkiä Ring of Kerrylle.

Aiemmat Ring of Kerry postaukset – eli toisinsanoen tästä tekstistä puuttuvat kaksi kolmasosaa matkasta:
Ring of Kerry (Killarney - Kenmare)
Ring of Kerry (Killorglin - Valentia Island)

Ring of Kerryn varrelta löytyviä paikkoja, joista olen kirjoitellut aiemmin:

Killarney 

Sademetsässä 

Killorglin 

Mucross House

Kopsutellen Gap of Dunloessa 

Kylähullu Kenmaressa