Me muutamme

On uutinen, jota en olisi toivonut vielä kuulevani. Mutta aika aikansa kutakin, niinhän sitä sanotaan.

Alunperin mieheni työkomennus oli kahdeksi vuodeksi, mutta salakavalasti se on venähtänyt kolmeksi. Enkä ole siitä valittanut, vaan toivonut salaa, että matkaan tulisi lisää mutkia ja saisimme vielä jatkaa eloamme täällä vihreällä saarella. Olen viihtynyt Irlannissa erinomaisesti ja sen vuoksi muutto Suomeen tuntuu jokseenkin raskaalta. Ihan siitäkin huolimatta, että olen koko ajan tiennyt meidän olevan täällä vain vähän pidemmällä visiitillä, eikä loppuelämän sijoituspaikka mielessämme.

Kolme vuotta on monestakin vinkkelistä lyhyt aika, mutta toisesta näkökulmasta katsottuna pitkä aika. Eikö vai kolme vuotta yläasteella – tai mikälie yläkoulu se nykyään onkaan – tuntunut pitkältä ajalta? Tai kolme vuotta lukiossa? Kolmessa vuodessa olemme asettaneet kotimme tänne tuuliselle saarelle. Luoneet oman arjen ja sen rutiinit. Mies tehnyt hulluna töitä ja minä olen luonut meille tyhjästä laajan tuttava- ja kaveripiirin. Lapset, no he eivät muuta kotia tiedäkään/muistakaan kuin tämän etupuolelta tiiliverhoillun talon, jossa on talvisin jäätävän kylmät lattiat, jonka leveille ikkunalaudoille on mukava kiipeillä ja jonka sängyillä on hyvä pomppia. Nuorempi lapsista syntyi täällä ja vanhempikin oli vain puolitoistavuotias muuttaessamme Irlantiin.

Myönnän, etten ottanut aiemmin syksyllä tullutta muuttouutista kovin aikuismaisesti vastaan. Vaan välttelin siitä puhumista mieheni kanssa varmaan viikkoon. Kuvittelin sen olevan vain pahaa unta tai asian jotenkin häviävän, jos siitä ei puhuta. No eipä hävinnyt. Asian noustua esille alkoi kaikkeen muuttamiseen liittyvien asioiden suunnittelu, säätäminen ja järjestäminen. Riidoiltakaan ei ole vältytty. Käsikädessä näiden järjestelyiden kanssa kulki suru siitä kaikesta, joka jää jälkeen ja joka tulee tallentumaan muistoihin. Tuntuu, että olen viime aikoina ollut enemmän ajatuksissani kuin läsnä. Olen saanut lukemattomia kertoja itseni kiinni niistä viimeistä kertaa -ajatuksista.

Olin kavereiden kanssa katsomassa hyväntekeväisyysmuotinäytöstä, kaverit pölisivät katsomossa samalla viinilaseistaan hörppien. Seurasin keskustelua hymyilemällä ja välillä önähtelemällä. Huomasin miettiväni, onko tämä viimeinen kerta kun olemme jossakin tällä porukalla?

Olen käynyt Paddyn kanssa vanhempi-lapsikerhossa, jonka lopussa istumme aina lattialla laulamassa noita jo niin kovin tutuksi tulleita lastenlauluja. Paddy istuu sylissäni ja seurailee ujon innokkaasti laululeikkejä ja tömäyttelee popojaan lattiaa vasten. Laulan mukana, mutta mielessäni mietin kuinka monta kertaa olemme enää osa tätä ryhmää?

Tiedän loppuvuoden valuvan tiimalasista liian nopealla vauhdilla alas.

Irlantiin muuttaessa kaikki tuntui jokseenkin seikkailulta, joltakin ihan uudelta. Ihan siitäkin huolimatta, että tammikuinen sade löi kovaa kasvoihin ja sisätiloissa sai kääriytyä moneen kerrokseen tarjetakseen ja kaikkialla oli kosteaa. Suomeen muutto tuntuu sen sijaan kaukana seikkailusta, vaan enemmänkin aika tasapaksulta ajatukselta. En tietenkään kiellä sitä, etteikö ole mukava nähdä paljon paljon useammin ystäviä, kavereita ja perhettä kun mitä se on ollut mahdollista näiden menneiden kolmen vuoden aikana. Niin ja onhan minusta tullut tämän syksyn aikana ensimmäistä kertaa tätikin.

Tutkimustulosten mukaan ulkomaankomennus päättyy helposti ennen aikojaan, jos ei mukana tuleva perhe ei viihdy kohteessa. Meidän tapauksessa se perhe on tainnut viihtyä melkoinpä liian hyvin. Ja olen vakuuttunut siitä, että lähtö vihreän saaren asukkaiksi on ollut paras päätös, jonka olemme ikinä perheenä tehneet.