Päiväkävelyllä Listowelissa

Listowel tuntuu olevan pieni värikäs keskittymä lehmien täplittämien peltojen ja vehreiden nummikumpujen keskellä. Vajaan viiden tuhannen asukkaan pikkukaupunki Listowel sijaitsee Kerryn kreivikunnan pohjoisosassa. Kaupungin läpi virtaa vuolas Feale joki. Kaupunki on aikoinaan rakentunut joen rannalla olevan linnan ympärille. Tätä nykyä linnasta on jäljellä enää osa. Kesäkuukausina jäljelläolevaan linnaan järjestetään opastettuja kierroksia.

Listowel tunnetaan Irlannin kirjallisuuskaupunkina - täältä ovat kotoisin tai siellä ovat asuneet monet irlantilaiset kirjailijat ja runoilijat. Listowelissa vietetäänkin toukokuussa kirjallisuusfestivaaleja. Sen ohella kaupungin toinen päätapahtuma on syyskuiset laukkakisat Listowel Races.

Ajaessamme laukkakisoihin Listowelin keskustan läpi totesin sen olevan sympaattisennäköinen pikkukaupunki. Mieheni mielestä se nyt oli vain ihan tavallinen irlantilainen kaupunki. Omasta mielestäni kuitenkin vähän enemmän kuin tavallinen. Vähintäänkin sitä on pidetty oikein hyvässä kunnossa. Tätä puoltaa myös juuri kuulemani uutinen, jonka mukaan Listowel on valittu vuoden 2018 siistiksi kaupungiksi - tällä saarella tykätään selkeästi jakaa noita titteleitä, yhdestä jos toisestakin asiasta.

Kuulaana, mutta hivenen kirpakkana syyspäivänä Listowel osoittautui vallan mainioksi päiväkävelykohteeksi. Puistoalueella vastaan tuli lähinnä koiranulkoiluttajia ja muutamia lenkkeilijöitä, puistossa sijaitsevassa leikkipuistossa ei vielä siihen aikaan näkynyt temmeltäjiä. 

Työntelin vaunuja syysauringon valaisimien toinen toistaan värikkäämpien talojen lomassa ja ihailin taloihin maalattuja pieniä yksityiskohtia. Aivan kaupungin ytimestä, aukion keskellä oli vanha kirkko, joka näytti toimivan tätä nykyä teatterina ja kulttuurikeskuksena. 

Nyt minä pidän pienen tauon ja nautin kahvin ja sconesini. Hypätkää te vuorostanne Listowelin kaduille.

Ja loppuun vielä Brendan Kennellyn, irlantilaisen runoilijan säkenet:

When a Listowel man takes a drink from any tap

in this lovely town,

'tie not only water that's going down,

but the purified secrets of the dead,

flowing into his belly and through his head.

No town here or in any land,

will do this for your body and mind.

Inspiration flows through the graveyard sod.

Turn a tap in Listowel, out flows God!

Pieni vaellus lasten kanssa

Mies lähti työmatkalle ja päätin vuokrata muutamaksi päiväksi auton, että voin käydä lasten kanssa tekemässä pieniä retkiä sillä välin. Muutamia vaihtoehtoja olin kaavaillut mielessäni. Ensin piti vain miettiä minne uskallan lähteä ajamaan ja toiseksi millainen sää on. Viime viikon myrskyn jäljiltä sää on ollut kovin epävakainen tuulineen ja sateineen.

Kuulun niihin ihmisiin, joka voisi mennä aina rannalle. Varsinkin kun näillä kulmilla riittää rantavaihtoehtoja. Kävellä kilometri tolkulla, tuntea reippaan tuulen vireen, kuunnella aaltojen pauhua ja vaihtaa kunnolla ilmat keuhkoihin. Mies taitaa olla jo ihan kyllästynyt lähes joka viikonloppuiseen ehdotteluuni rannallemenosta. 

Rannan sijaan päätin kuitenkin, että menemme reippailemaan vuoristoon, Glanteenassigin metsäalueelle. Kävimme viime vuonna noilla kulmilla ottamassa joulukorttikuvia, mutta varsinainen kävelyreitti jäi silloin kiertämättä.

Lähtöä tehdessä kävi kyllä mielessä, että mitäköhän tästä taas tulee kahden pienen lapsen kanssa, joista toista sai hoputtaa syömään, koska se taas kesti ja kesti ihan tolkuttoman k-a-u-a-n, että pääsisimme lähtemään. Toinen sen sijaan huusi väsymystään kurkku suorana ja puklasi kolmelle eri matolle. Jeah! Lähdön tunnelma oli siis vähintäänkin käsinkosketeltavissa ja haistettavissa.

Kuinka ollakaan kuin vihdoin viimein sain lapset ja kamppeet autoon tilanne rauhoittui. Toinen nukkui ja toinen bongaili lehmiä ja lampaita ikkunasta. Ja hyvä niin, sillä täysin mutkatonta tuo ajaminen vääränpuoleisessa liikenteessä ja vaihteiden vaihtaminen väärällä kädellä ei vielä ole. Jännäkakka meinasi tulla housuun viimeistään siinä vaiheessa kun käännyin hitusen isommalta tieltä metsäalueelle vievälle maalaistielle. Rehellisesti sanoen, jos olisin muistanut millainen tie perille vie, en olisi edes harkinnut sinne lähtemistä. Kyseessähän oli yksikaistainen mutkitteleva tie. Toivoin mielessäni, ettei kukaan tulisi vastaan, koska tiedostin olevani siinä vaiheessa pulassa isolla peellä. Omaan varmaan maailman toisiksi huonoimman kolmiulotteisen hahmotuskyvyn ja auton peruuttaminen kapealla mutkaisella tiellä olisi ihan painajaismainen suorite, siinä olisin taatusti käynyt rapsuttelemassa tietä reunustavan kivimuurin pintaa.

Muutamia vastaantulijoita oli, mutta satuin onneksi huomaamaan ne jo kauempaa ja jäin pienelle levennyspaikalle odottelemaan vastaantulijoita. Loppumatkasta sai lähinnä väistellä tien laidassa hengaavia lampaita.

Taputin itseäni olalle kun viimein sain parkkeerattua lainakärryn kävelyreitin parkkipaikalle. Heti pystyi kuitenkin sanomaan, että ajaminen oli kaiken sen ajojännittämisen väärti, sen verran hienot olivat maisemat. Vaihdoin vielä itselleni vaelluskengät jalkaan ja Nappulalle saappaat. Sitten Paddy rintareppuun, toinen eväs-&tarpeistoreppu selkään.

Reitti kiersi vuoristojärven, välillä metsän keskellä, toisinaan taas vuoren alareunaa nuollen. Koko reitti oli tehty pitkospuista, joten vaelluskengät ja kumisaappaat olivat vähän liioittelua, lenkkareilla olisi pärjännyt hyvin. Päivä oli aurinkoinen, mutta navakka tuuli teki sään aika kylmäksi. Kahden kilometrin mittainen pitkospuureitti hienoissa maisemissa oli juuri sopivan mittainen tälle komitealle. Nappula juoksenteli innoissaan pitkin pitkospuita, lähinnä omia hartioita alkoi painamaan tuon yli kahdeksankiloisen jöllikän kantaminen. Ja mitäpä olisi retki ilman eväitä, no eipä juuri mitään. Reitin varrella oli muutamia pöytiä penkkeineen sekä yksittäisiä penkkejä. Niiden sijaan yritin löytää meille vähän tuulensuojaisemman paikan ja evästelimme mättäällä.

Paluumatkalla jätin vielä auton parkkiin ja menimme katsomaan vieläkö tien varresta löytyisi lampaita. Ja löytyihän niitä kun riittävästi jaksoimme kävellä. Nappula yritti juosta niitä kiinni ja lammasparat nousivat määkien ylemmäs rinteelle karkuun. 

Alkukankeudesta huolimatta olen oikein iloinen, että lähdin kokeilemaan lasten kanssa vaihteeksi tällaista ulkoilua. Yli puolentoista vuoden täällä asumisen jälkeen olen edelleen yhtä hurmoksissa siitä millaisia hienoja paikkoja reilun puolen tunnin ajomatkan päästä löytyy.

Sitähän minäkin ihmettelen!

Yksi jos toinenkin tuttu tai tuntematon on esittänyt minulle viime kuukausina samoja kysymyksiä. Yhteistä näille tutuille ja tuntemattomille on se, että he ovat nähneet minut ja puolivuotiaan Paddyn, eivät miestäni.

- Onpas sinulla iso vauva! Miehesi taitaa olla suurikokoinen? 

(Niille, ketkä eivät tiedä minua oikeassa elämästä, tiedoksi että painin itse kääpiösarjassa)

- Ei hän ole suurikokoinen.

- Jaa...

- Juu, sitä minäkin vähän ihmettelen.

- Onpa vauvallasi kauniit rusket silmät (tässä vaiheessa komentoja katsoo aina minua). Miehelläsi taitaa olla rusket silmät?

- Ei hänelläkään ole ruskeita silmiä.

- Jaahah...

- Niin sitä minäkin ihmettelen mistä tuo väri on tullut.

- Ihana vauva! En vain näe hänessä sinun näköäsi. Onko hän miehesi näköinen?

- Eipä oikeastaan.

- Vai niin.

- Näyttää sentään samalta kuin isosiskonsa vauvana.

Muillekin ihmettelijöille tiedoksi: 

Postinkantajamme on nainen ja milk mania tai pool boyta ei ole. 

Kalaa altaassa ja lautasella

Meillä on Dinglessä sellainen pieni suosikkikalaravintola, jossa olemme onnistuneet käymään muutaman kerran. Onnistuneet sen vuoksi, että ravintola on auki vain osan vuotta, kiivaimman turistikauden ajan keväästä syksyyn. Lisäksi pieni ravintola on monesti täynnä ja kolmanneksi emme käy ihan supertiuhaan tuossa värikkäässä pikkukaupungissa.

Ravintolan sulkiessa ovensa syyskuun lopussa, päätin varata meille vielä alkuillan illallispaikat kalasaaliille. 

Ajattelimme ajella vuorten yli Dingleen hyvissä ajoin ennen illallisaikaa ja käydä katsastamassa pikkukaupungin aquariumin tai vastaavasti ulkoilla jos sää niemen toisella laidalla on suotuisa (heh). Sää olikin saapumishetkellä ihmeen hyvä, mutta päädyimme silti tutustumaan akvaarioon. Itselle ulospäin perusLidlin kokoinen Aquarium ei herättänyt juuri luottoa.

Mutta kävi niin kuin monesti aiemminkin. Asia, jota kohtaan ei ole mitään odotuksia, yllättää positiivisesti. Akvaario oli huomattavasti isompi kuin mitä rakennus antoi ulospäin ymmärtää. Ja kassan antamaan karttaan tutustuessa kävi selväksi, että kyseisessä akvaariossa on Irlannin laajin lajikirjo. Mereneläviä olikin jos jonkinlaisia ympäri maailmaa. Värikkäitä kaloja Amazonilta Kaakkois-Aasiaan ja monta muuta siltä väliltä. Kaloista mieleen jäi erityisesti haiallas, haiden lisäksi samassa altaassa viihtyi todella suuri merikilpikonna. Sekä matala rauskujen allas, jossa saattoi seista ihan vieressä ja katsoa kuinka rauskut uivat altaan pinnalle ikään kuin heiluttelemaan helmansa reunaa. 

Merenelävien lisäksi akvaariossa oli muun muassa pieniä söpöjä saukkoja ja pingviinejä. Meidän tarpeisiin Dingle Oceanworld Aquarium oli juuri sopivan kokoinen. Riittävästi nähtävää, muttei kuitenkaan liikaa. Kolmevuotias oli silleen sopivasti pähkinöinä koko ajan, muttei uupunut näkemänsä edessä. Mieleen tuli useampi vuosi sitten tehty visiitti Singaporen aquariumiin, joka oli valtava ja todella upea. Seurueeseemme kuului silloin parin vuoden ikäinen kummipoikamme. Hän ei juuri piitannut jättimäisistä altaista ja erilaisista värikkäistä kaloista. Yhden tunnelin kattoon, jonne pääsi ihastelemaan ympärillä uiskentelevia kaloja oli koristeeksi kiinnitetty muovinen kala. Hän osoitti tohkeissaan muovista koristetta ja hoki kala, kala! 

Lapsiperheiden lisäksi Dinglen aquariumissa näkyi paljon eri-ikäisiä aikuisia. Ryhmiä ja pariskuntia. Pidin erityisesti siitä, että akvaariossa otettiin kantaa merien tilaan ja roskan määrään vesistöissä. Sekä pingviinien, että saukkojen ruokailuhetkessä, jota kävimme katsomassa, mainittiin muun faktatiedon ohella kuinka eläinten olot ovat muuttuneet ilmaston lämpenemisen ja rakentamisen seurauksena. Seinille oli kiinnitetty infotauluja, jotka kertoivat karua kieltään siitä mitä kaikkea vesistöistä löytyy. On muun muassa arvioitu, että vuonna 2050 meristä löytyy enemmän muovia kuin kaloja ja arvioidaan, että vuosittain käytetään jopa 8 500 000 000 pilliä, joista valitettavan moni päätyy vesistöihin. Aivan järjetön määrä!! Henkilökohtaisesti en ymmärrä miksi pillejä tarvitsee ylipäätään käyttää.

Riittävän monta tuntia kaloja ihmeteltyämme alkoi nälkä kurnia mahassa ja oli aika mennä katselun sijaan syömään kalaa. Out Of The Blue on Michelinmainittu kalaravintola, mutta tyyliltään oikein kotoisa. Pieni värikäs rakennus niin ulkoa kuin sisältäkin. Suuri osa asiakkaista tulee syömään vaelluskengissään tai muuten rennosti pukeutuneina, joten mistään pynttäytymispaikasta ei ole kyse. Ruoat ovat erinomaisia, kuten ravintola mainostaakin mikään ei ole pakastettua, kaikki on tuoretta. Valitettavasti alkupalan mustekala ja pääruoan kala eivät päätyneet kovan nälän yllättäessä kuviin. Lämmin suositus Out Of The Bluen merenherkuille, mikäli liikut Dinglen kulmilla kevään ja alkusyksyn välillä. Varsinkin kesäkuukausina sekä viikonloppuisin pöytävaraus kannattaa tehdä etukäteen.

Muutamia kohtaamisia

Menneelle viikolle on sattunut kohtaamisia, jotka ovat tyypillisiä täällä Irlannissa, mutta monesti huomaan jälkikäteen miettiväni, ettei tuollaisia kävisi Suomessa tai jos kävisi suhtautuisin niihin varmaankin eritavalla. Ehkä jopa hieman kummeksuen. Omasta mielestä ne johtuvat irlantilaisten mutkattomasta lähestymistavasta. Mutta kertokaa te, ovatko tällaiset tyypillisiä tapoja siellä päin missä asutte?

Kävin eräänä aamupäivänä kahvilla. Kyseessä oli viihtyisä paikka, jossa olin käynyt vain kerran aiemmin, mutta myyjänä oli henkilö, joka työskenteli aiemmin toisessa kahvilassa, jossa tapasin käydä melkolailla säännöllisesti silloin kun olin raskaana. Eli yli puoli vuotta sitten. En ole nähnyt sinua aikoihin, totesi myyjä kun astuin vaunujen kanssa sisään. Tilasin kahvini ja menin istumaan. Myyjä toi pian tilaukseni pöytään ja jäi kyselemään minulta Paddyn kuulumisia. Kahvit juotuani menin maksamaan, Paddy käyttäytyi tähän aikaan kovin levottomasti ja huusi vaunuissa. Samalla kun etsiskelin lompakkoa laukun uumenista, myyjä tuli mitään kysymättä nappaamaan itkevän Paddyn syliinsä, rauhoitteli tätä ja meni tiskin taakse jatkamaan töitään poju sylissään. Paddy rauhoittui samantien ja totesinkin hänelle: Tulen hakemaan hänet 18 vuoden päästä. Johon myyjä, Älä odota niin kauaa, tai sinulta menee kaikki hauska ohi.

Väittäisin, ettei Suomessa kukaan muistaisi/tunnustaisi muistavansa minua useiden kuukausien takaa. Saati sitten ottaisi omatoimisesti vauvaa vaunuista, ihan vain rauhoitellakseen tätä.

Aiemmin viikolla vein Nappulan eskariin. Vastaan käveli nainen, jota tervehdin. Näillä kulmilla tervehditään, olivatpa ne sitten tuttuja tai tuntemattomia vastaantulijoita. Kyseisen naisen tosin tunnistin ulkonäöltä, hän on käynyt kanssani samalla salilla. Mainittakoon kuitenkin, että olen nähnyt kyseistä naista viimeeksi viime vuoden puolella. Paluumatkalla eskarista sama nainen käveli uudelleen minua vastaan ja pysähtyi juttelemaan. Moi, muistatko minua? Olemme käyneet samalla salilla. Annas kun katson vaunuihin. Minkä ikäinen hän jo on?

Oikein mukavaa, kun pysähtyi juttelemaan, mutta samalla mietin ettei tällaista varmaan ikinä tapahtuisi Suomessa, että jäisin kadulle juttelemaan jonkun salilla käyvän randomnaisen kanssa, jota en ole nähnyt yli kahdeksaan kuukauteen.

Edellisenä viikonloppuna kävimme Listowelissa laukkakisoissa. Olimme lounastamassa kisa-alueella, kun seuraamme lyöttäytyi iäkäs puolihampaaton irlantilaisisäntä. Suomessa olisin varmaan tituleerannut tällaisen kaverin joko juopoksi tai kylähulluksi. Isäntä alkoikin lirkuttelemaan lapsille ja kysyi pienen keskustelun jälkeen mistä maasta olemme. Hän sai vastauksensa, johon hän totesi ai sieltä Neuvostoliiton naapurista. Todellakin Neuvostoliiton! Aloin uudelleen epäilemään isännän järjenjuoksua, mutta keskustelu palasi raiteilleen. Isäntä lähti jossakin vaiheessa jatkamaan matkaansa, mutta etsi meidät vielä myöhemmin käsiinsä ihan vain tullakseen kertomaan meille jostakin metsän keskellä sijaitsevasta venäläisestä vankilasta. 

Että sellaisia kohtaamisia kuluneelle viikolle.

Listowel Races

Irlannin suurimmat ja suosituimmat laukkakilpailut kisataan vuosittain Listowelissa. Perinteikkäitä kisoja on järjestetty vaatimattomasti jo 160 vuotta. Hurautimme katsastamaan millainen meininki kisoissa on. Aiemmin kirjoittamani laukkakisojen yleiskuvauksen löydät täältä. 

Olemme kerran aiemmin ajaneet Listowelin läpi, mutta tällä kertaa ei jäänyt arvailujen varaan, että pienellä paikkakunnalla oli jotakin suurempaa meneillä. Sen verran oli autoja ja populaa liikenteessä. 

Ajattelin, että tuollaiseen eläinurheilutapahtumaan lienee parasta pukeutua käytännöllisesti; perusfarkuilla, tennareilla ja ulkoilutakilla. No, rehellisesti sanoen pukeudun käytännössä aina tylsän käytännöllisesti, koska vaihtelevaan säähän täytyy varautua. Vaan tulipa tällä kertaa alipukeutunut olo! Kanssanaiset kipsuttelivat korkeilla koroilla hameissaan tai muuten tyylikkäissä vetimissä. Miesten hevoskisojen perusvarustus näytti olevan joko tikkitakki tai villakankainen ruudullinen bleiseri. Kyseisissä kisoissa järjestetään yhtenä päivänä Laidies Day, jolloin vedetään oikeasti ne ykköset päälle. Onneksi emme tietämättämme saapuneet paikalle sellaisena kisapäivänä.

Laukkakilpailussa oli kilpailijahevosia useasta eri maasta. Hevosten lähtöjä oli puolen tunnin välein. Paljaalla silmällä kisoista näki vain sen kun hevoset karauttivat etusuoralta ohi. Muuten kisoja pystyi seuraamaan suurelta skreeniltä ja prokatsojat olivat tietysti varautuneet kisaan kiikarein. Hevosten juostessa rataa ympäri, sisärinkiä ajoi samanaikaisesti hevosambulanssi. Enpä ole sellaisenkaan olemassaolosta aiemmin tiennyt.

Lähtöjen välissä ehti pikkunäppärästi käydä lyömässä vetoa seuraavan kierroksen voittajahevosesta. Hakemassa pientä purtavaa tai olutta. Täällä muuten pelataan Toton sijaan Totea. Jotta jännitys säilyisi yllä, piti meidänkin käydä lyömässä vetoa. Oma taktiikkani on lyödä vetoa sen hevosen puolesta, jolla on kierroksen hauskin nimi. Meriiteistä viis. Tällä taktikoinnilla ei tosin tarvinnut lähteä rahasäkin kanssa kotiin. 

Päätähdet; hevoset ja jockeyt ovat vain yksi osa tapahtumaa. Meidän vierailupäivänä lapsille oli järjestetty ohjelmaa ja kilparadan ulkopuolelle oli pystytetty tivoli. Hevosten lopetettua päivän juoksunsa tilan ottivat haltuun kulahtaneeseen AC/DC:n bändipaitaan pukeutunut vanhan roudarinnäköinen häiskä ja hänen kaverinsa. Vaan kylläpä kaverit osasivat soittaa ja viihdyttää yleisöä! Mielellään olisin jäänyt kuuntelemaan heitä pidemmäksikin aikaa.

Viikon kestävä Listowel Races kisataan aina syyskuun puolivälissä. Tänä vuonna 9. - 15.9. Lämmin suositus osallistumiselle, mikäli liikut syyskuussa näillä main. Ja ei todellakaan tarvitse olla kiinnostusta, saati tietämystä hevosurheilusta, sinne kannattaa mennä ihan kokemuksen takia.

Kakulla linnassa

Meillä oli aiemmin tällä viikolla hääpäivä. Päätimme juhlistaa sitä hieman. Mies ehdotti ensin jotakin fine diningia. Sitten muistimme, että meillähän on nuo lapset. He ovat kyllä tottuneita ulkosyömäreitä, mutta sanotaanko nyt näin, että astetta fiinimpi syöminen on jostakin syystä miellyttävämpää aikuisten kesken.

Olemme olleet yhdessä reilusti yli kymmenen vuotta, mutta hääpäivä oli järjestyksessään neljäs. Kumpikaan ei muistanut olemmeko aiemmin juhlistaneet jollakinlailla hääpäiväämme. En tiedä johtuuko se huonosta muistista, vai siitä ettemme ole tehneet mitään mieleenpainuvaa. 

Tällä kertaa päätimme tehdä jotakin, jonka muistamme toivottavasti ainakin vuoden päähän. 

Fine diningin sijaan varasin meille paikat iltapäiväteelle. Afternoon Tea on omanlaisensa käsite näillä saarilla. En tehnyt teevarausta ihan mihin tahansa hotelliin vaan ihan oikeaan linnaan. Joka, tosin toimii tätä nykyä hotellina.

Ballyseede Castle on rakennettu 1500 -luvulla. Se on lähialueiden ainoa linna, joka tarjoaa majoitus- ja ravintolatoimintaa. Linna on myös suosittu häidenviettopaikka.

Päätimme pukeutua asiaankuuluvasti ja jättää kotiverskat ja vakiofarkut tällä kertaa kaappiin. Ja kieltämättä se siistimpi pukeutuminen sopi pömpöösiin meininkiin hopeahaarukoiden, kristallikruunujen ja taulukokoelmien keskelle.

Iltapäiväteelle kuului teen tai kahvin lisäksi viehättävät kerrostarjottimet, joihin oli lastattu pieniä suolaisia herkkuja, kuten guinness- ja graavilohivoileipiä. Ihanat tuoreet skonssit sekä valikoima pieniä makeita kakkuja. Ja tokihan näiden kaveriksi tilattiin vielä lasit proseccoa. Sanotaanko, että ainakin mahan makeasektori tuli täytettyä.

Vaan tulipahan vietettyä mieleenpainuva iltapäivä neljän tähden linnanrouvana. Kuvat kertokoon enemmän kuin sananhelinäni.

Eskari

Irlannissa koulu aloitetaan viisivuotiaana. Sitä ennen on kaksivuotinen eskari. Nappula täytti kesällä kolme vuotta, joten hän aloitti syyskuun alussa eskarin. Eskaria on joka arkiaamupäivänä. Aiemmin hän on ollut kolmena päivänä viikossa päivähoidossa, kahtena aamupäivänä ja yhden koko päivän. Eskarin aloittaminen ei sinänsä tehnyt suurta muutosta, sillä se on samassa paikassa kuin päivähoito. Opettajat ja suurin osa lapsista olivat jo ennestään tuttuja.

Päivähoitoon verrattuna eskari vaikuttaa suunnitellummalta toiminnalta, jossa on opetusta leikin, laulun, kädentaitojen ja muun tekemisen ohella. Tämä kyseinen on Montessori eskari, jossa heillä on muutaman viikon välein vaihtuva teema, johon opetus ja tekeminen pohjautuvat.

Päivähoito on kallista Irlannissa. Nappulan kolmipäiväinen viikko (1 kokopäivä, 2 puolikasta päivää, eli käytännössä kaksi kokonaista päivää) maksoi 90€/viikko (90*4 = 360€/kk. Vertailuna: Turussa yhden lapsen täysipäiväinen hoito viitenä päivänä viikossa kustantaa enimmillään 289€/kk). Irlannin hintataso vaihtelee paikkakunta- ja hoitopaikkakohtaisesti. Eskari sen sijaan on ilmaista, valtion ylläpitämää toimintaa. Toki sen päälle on mahdollista ostaa lisää hoitotunteja.

Pientä muutosta eskarin aloittaminen tekee arkeemme, sen lisäksi, että kärräilen Nappulaa sinne päivittäin mennen tullen. Eskarielämään kuuluvat nimittäin eväät. Uutena aamupuuhanani onkin eväiden tekeminen ja ylipäätään varmistaminen, että kaapeista löytyy jotakin järkevää eväsrasian täytettä. Hyvinkin hedelmä- ja vihannespainotteisella linjalla olen aloittanut.

Vähän maalailin tapani mukaan piruja seinälle ennen eskarin menoa, että kuinkahan tämä homma lähtee oikein käyntiin. Muuten en asiaa epäillyt, mutta aamut, ne eivät vain ole Nappulan juttu. Lapsi, joka ei halua herätä ja lapsi, jolla ei ole minkäänlaista aikomusta syödä aamupalaansa reippaasti, puhumattakaan muista aamutoimista. 

Eskarista tuli ennen sen aloittamista lomake, jossa kysyttiin perustietojen lisäksi muun muassa mistä asioista lapsi tykkää ja mistä ei. Ei-kohtaan kirjoitinkin aikaiset aamut ja hoputtaminen. 

Viikko eskarielämää on nyt takana. Joka aamu herättäjä (allekirjoittanut) on saanut huutoa osakseen, mutta liikkeelle on kuitenkin päästy ajallaan ja pieni eskarilainen on mennyt innoissaan reppu vinossa koputtelemaan hoitopaikan ovea. Omat eväät ovat selkeästi tehneet häneen vaikutuksen ja hän kertookin minulle aina iltapäivällä avasiko itse rasian ja mitä sieltä löytyi.

Faaraon haudalla

Minulla on muutamia hyväksi havaittuja juoksulenkkireittejä. Hyväksi havaitut ovat täällä päin toki kovin suhteellisia, koska jokaisen reitin varrella osa etapista kulkee kapeaa autotietä pitkin, joilla autot ajavat mitäpä muuta kuin kovaa ja pientareita ei tunneta. Joka tapauksessa yhden vakioreitin varrella on kivinen kyltti, johon on kuvioitu hieroglyfejä. Olen tähän saakka ajatellut, että nuo merkinnät ovat joku paikallisten läppä. 

Sattumalta tulin yhden juoksulenkin jälkeen kirjoittaneeksi kyltin osoittaman paikannimen Googleen. Ja kuinka ollakaan Google tunnisti kohteen ja kertoi Scotia's Grave :n olevan egyptiläisen faaraon tyttären hautapaikka. Ja mikähän lienee taas todennäköisyys tähänkin, että vuorten solasta, melko syrjäisen irlantilaisen pikkukaupungin ulkopuolelta löytyy faaraon jälkeläisen hauta? Aika pieni, sanoisin.

Luonnollisesti kiinnostuin tästä ja päätin lähteä pienelle tutkimusretkelle. Pakkasin reppuun kameran, vaelluskengät ja vesipullon. Kävelin juoksureitiltäni tuttuun risteykseen ja jatkoin siitä kyltin osoittamaan suuntaan. 45 minuutin kävelymatkan jälkeen kotoa, joista viimeiset 20 minuuttia pelkkää nousua rinnettä ylöspäin superkapeaa autotietä pitkin pääsin seuraavalle kyltille, joka osoitti portin takana olevalle nummea halkovalle polulle. Vaan porttipa olikin kiinni, vedetty oikein kettingillä säppiin. Portissa oli kuitenkin sellainen emännänmentävä aukko, josta sujahdin sisälle.

Polku lähti viettämään mutkitellen alaspäin. Maistelin välillä piikkipuskissa pullistelevia karhunvatukoita ja märemmissä kohdissa hyppelehdin lenkkareillani kiveltä toiselle. Kuivin kengin kuitenkin selvisin. Sateisimmilla keleillä noille paikoille ei olisi ollut asiaa lenkkareilla, vaan vaelluskengät olisi saanut vetää heti miten jalkaan. Matkan edetessä kohina voimistui ja löysin pian itseni vuolaasti virtaavan puron rannalta. Seurasin polkua vuorten solassa. Ympärillä kasvoi sammaleisia puita ja saniaisia. Linnut lauloivat ja aurinko paistoi. Kaunista. Mitään viittoja määränpäähän ei enää näkynyt, mutta seurasin sitä polkua, jota pitkin oli selvästi kävelty eniten. Ylitin saman puron kolmesti vanhoista junaradan kiskoista tehtyjä kapeita siltoja pitkin ja mietin näinköhän täältä mitään hautaa löytyy.

Lopulta päädyin paikkaan, jossa oli yhdeksän kiveä jonkinlaisessa näennäisessä asetelmassa. Ei edelleenkään mitään viittoja tai tekstejä. Jotenkin ei yllättänyt niin tavattomasti tätä irlantilaista meininkiä yhtään tuntien. Oletin kuitenkin, että saavuin määränpäähänsä, sillä tämän kiviesiintymän jälkeen polut kapenivat huomattavasti. Mitään Tutankhamonin kultanaamioita täältä on turha etsiä, mutta paikka ja reitti itsessään on kaunis taivallettavaksi.

Päätin vielä jatkaa matkaani, toiveissa oli päästä kapuamaan ylemmäs vuorelle ihailemaan maisemia. Seurailin pieniä polkuja, jotka tyssäsivät mikä mihinkin. Reitti alkoi käydä aika ryteikköiseksi. Ja mielessä kävi kuinkahan järkevää touhua tämä enää on. Olin juuri kahlaamassa jyrkässä ylämäessä reisiin saakka ylettyvässä heinikossa kun huomasin reittini varrella hämähäkinseitin, jossa killui reilun peukalonpään kokoinen hämähäkki, siis sen vartalo oli sen reilun peukalonpään kokoinen, joten jalkoineen kaikkineen se oli melkoisen pulska mötkäle. Suustani pääsi voimakas yyh ja tulin siihen tulokseen, että ehkä sisäinen eräjormani oli nähnyt riittävästi tälle kertaa ja oli parempi lähteä haravoimaan paluureittiä takaisin alhaalla olevalle polulle.

Ällöhämähäkistä ja aika mitättömästä haudasta huolimatta kolmen tunnin luontoreippailu teki eetvarttia. 

Siitäkin huolimatta, että asumme melkolailla maaseudun rajamailla, ei asvaltoimattomia ja autottomia reittejä ole juurikaan tarjolla, ainakaan niin että niihin pääsisi näppärästi käsiksi kävelemällä. Eläinten laidunmaita ja peltoja riittää, mutta esimerkiksi metsiä ei todellakaan ole siihen malliin kun Suomessa.