Näin se on yllättäen hupsahtanut puoli vuotta siitä kun tammikuun alun päivänä palasimme kassiröykkiömme kanssa Suomeen ja aloitimme kotiutumisen tuttuun maahan, mutta uuteen kaupunkiin.
Tuntuu, että tuosta pimeästä päivästä on yhtäaikaa pitkä ja lyhyt aika.
Menneeseen puoleen vuoteen on mahtunut lukuisia säätöjä ja selvittelyitä. Purettua pahvilaatikkoa ja kadonneiden tavaroiden etsintää. Itkua ja iloa. Uusien asioiden opettelua ja vanhojen muisteluita.
Jos mietin itseäni ensimmäisellä kesälomallamme Suomessa, puolen vuoden Irlannissa olon jälkeen. Oli minulle syntynyt liuta ystävyyssuhteita. Oli jo tutuksi muodotuneita kuvioita ja olin tottunut alati vaihtelevaan, oikukkaaseen säähän.
Puoli vuotta paluumuuton jälkeen tilanne on osittain sama. Olen ollut hämmästynyt siihen, että aurinkoisena alkanut päivä voi jatkua iltaan saakka samanlaisena. Aina ei tarvitse kantaa mukana koko arsenaalia vaatetusta varautuen kaikenlaisiin sääilmiöihin. Ja tuttuja kuvioita ja rutiineita olen tietysti muodostanut täälläkin.
Ystävyyssuhteiden kohdalla sen sijaan ammottaa iso lovi. Niitä ei ole syntynyt. Onneksi on perheenjäsenet, pienet keskustelut lasten päiväkodin hoitajien kesken ja turinoinnin muutamien naapureiden kanssa. Ja on joitakin vanhoja kavereita, joiden kanssa on onnistuttu tapaamaan muutamia kertoja.
Heti muuttomme jälkeen, lasten ollessa vain osan viikkoa hoidossa otimme osaa perhekerhoon. Tätä tapaa olin hyödyntänyt niin Irlannissa kuin aiemmin Suomessa asussamme, kun Nappula oli pieni. En tiedä, ehkä olin itse liian väsynyt, ehkä kerho oli väärä tai jotakin siltä väliltä, mutta se ei sillä kertaa ollut meidän paikkamme. Päädyin ainoastaan juttelemaan kerhon ohjaajan kanssa ja lapset puuhasivat keskenään muiden ennestään tuttujen äitien ja lasten puuhaillessa omassa porukassaan. Hommasin salikortin ja ilmoittauduin tanssikurssille – ajatuksena, josko kunnon ylläpitämisen lisäksi saisin uusia tuttavuuksia. Sitten tuli korona ja nämä harrasteet jäivät. Alkuun tietysti harmitti, että kaikki ne yritykset muodostaa uutta elinpiiriä tyssähtivät epidemiaan.
Myöhemmin keväällä huomasin kuitenkin olevani salaa tyytyväinen koko tilanteeseen. Sillä tajusin siinä vaiheessa kuinka väsynyt olin ja tunsin jonkinlaista iloa siitä, ettei tarvinnut yrittää pistää suurempia paukkuja sosiaaliseten ympyröiden luomiseen.
Maastamuutto, mietteen asunnon löytymisestä, tavaroiden läpikäyminen ja työnhaku olivat vieneet voimia. Taustalla painoi myös varmasti edelliseltä vuodelta tuttu epävarmuus. Koko edellinen vuosihan oli niin sanottu extravuosi ulkomailla asumisen suhteen. Päätöstä jäämisestä muutettiin työnantajan osalta useamman kerran vuoden aikana, joka tietysti teki meidän olomme epävarmaksi sen suhteen saammeko jatkaa Irlannissa vai onko edessä muutto ja milloin muutto tulee olemaan.
Kevään aikana tajusin myös sen kuinka yksin olin edelliset kolme vuotta ollut lasten kanssa. Mies teki Irlannin vuodet järjettömän pitkiä päiviä, lähtien aamulla meidän muiden ollessa vielä nukkumassa ja palatessa juuri ennen kuin lapset olivat menossa sänkyyn. Nyt onkin ollut iso ilo huomata, että meitähän on oikeasti kaksi aikuista pyörittämässä perhettä.
Joku minulle viisaasti sanoikin ennen Irlantiin muuttoamme, että paluukin voi olla shokki. Oikeassapa oli. Oman aikansa se on ottanut, mutta nyt ollaan jo voiton puolella. Tuntuu, että nyt puolen vuoden jälkeen Irlannin elo alkaa tuntumaan jo kaukaiselta ja välillä olen jopa epäillyt olemmeko missään olleetkaan. Ihan siitäkin huolimatta, että lähtisin tältä istumalta mihin vain monista sikäläisistä suosikkipaikoistani tai tapaamaan sinne jääneitä ihania ihmisiä. Sen sijaan tänä kesänä tehdään pientä Suomiturneeta ja nähdään muutamaa kaveria, joiden edellisestä tapaamisesta onkin jo kulunut aikaa.
