Terveisiä Salosta!

Ei kuitenkaan siitä Varsinais-Suomen helmestä, vaan Pohjois-Italiassa sijaitsevasta Salón pikkukaupungista.

Varsinainen Italian matkakohteemme Saló valikoitui vain ja ainoastaan järkisyitä. Mitään referenssejä meillä ei paikasta ollut. Olimme katsoneet kartasta paikkoja, jotka sijaitsevat lyhyen ajomatkan päässä toimistosta/tehtaasta, jossa miehen oli määrä vierailla. Toinen syy oli löytää paikka, joka ei olisi ihan minikokoinen eli meillä olisi siellä Nappulan kanssa jotakin tekemistä miehen työpäivien ajaksi. Nämä kriteerit huomioiden Garda -järven rannalla sijaitseva Saló osoittautui mainioksi kohteeksi viikonloppulomailulle.

Minulle tämä Gardan reissu oli ensimmäinen laatuaan. Italiassa olen käynyt muutamat kerrat aiemminkin; kerran Roomassa ja sitä ennen olen tehnyt muutaman viikon reissun, jolloin Venetsia toimi tukikohtana ja sieltä käsin tein iskuja lähialueiden kaupunkeihin.

Saló on kutakuinkin saman kokoinen pikkukaupunki kun tämä irlantilainen Tralee, jossa asustelemme. Kaupunki sijaitsee yllättävän kirkasvetisen Gardajärven lounaispuolella, sinne oli noin puolentoistatunnin ajomatka Milanon lentokentältä, jonne lensimme. Pikkukaupunki oli todella siisti ja ravintoloita ja kahviloita oli runsaasti tarjolla.

Saló tuntui olevan lähinnä keski-ikäisten pariskuntien suuressa suosiossa. Sen lisäksi siellä näki jonkun verran pariskuntia vaunu-/ratasikäisten lasten kanssa. Mikään bilekohde tuo ei siis ollut, joten sitä meininkiä kannattaa etsiä muualta. Turisteista valtaosa oli saksalaisia, jopa ruokalistat olivat paikoitellen vain italiaksi ja saksaksi. Meitäkin luultiin tuon tuosta saksalaisiksi, jätin silti ne lederhose ja eins, zwei, polizei -jutut heittämättä, johon saksankielitaitoni lähinnä kulminoituu. Vaikka turisteja olikin liikkeellä selvästi paikallisia enemmän, huomasi, että olimme reissussa sesongin ulkopuolella, mikä oli ilman muuta hyvä vaihtoehto. Luulen, että muussa tapauksessa esimerkiksi haluamiimme ravintoloihin ei olisi mahtunut syömään.

Vaikka Saló sijaitsee järven rannalla, ei se silti ole varsinainen rantakohde. Keskusta-alue päättyi rannan puolelta leveään rantabulevardiin, jossa oli mukava kävellä. Pienen kävelymatkan päästä löytyi toki muutamia pieniä murkulakivisiä rantapätkiä, joista pääsee kyllä halutessaan pulahtamaan veteen, mutta ei ehkä paikka, jossa viettäisin tunti tolkulla aikaa. Nappulalle nuo rannat olivat ihan riittävät. Hänelle kun riitti kivien keräily ja niiden heitteleminen veteen. Kaupungista löytyy myös maauimala vesiliukumäkineen, jos järvivesi tuntuu liian viileältä.

Haahuilua pikkukaupungin värikkäillä kujilla, rantatepastelun ja ruokapaikasta toiseen hyppimisen lisäksi kohde tuntui olevan kilpapyöräilijöiden ja vaeltajin mieleen. Ympäröiville vuorille näytti karttaa tutkailemalla nousevan useampia eri vaellusreittejä. Lauantaisin Salóssa järjestetään pienehköt kirpparihenkiset markkinat. Tarjolla oli myös muun muassa käsitöitä. Kirpparipöydissä sen sijaan oli tarjolla kaikenlaista turkeista julisteisiin erikoistuneita myyjiä.

Gardajärvi on reilut 50 km pitkä. Vuoret ympäröivät järveä lähes kauttaaltaan. Pienet idylliset kylät ja kaupungit reunustavat rantoja ihan niitä jyrkimpiä rinteitä lukuun ottamatta. Pikkupaikasta toiseen pääsee sukkuloimaan bussilla tai yhteysaluksilla. Suurimpaan osaan veneistä voi ottaa vaikkapa polkupyörän mukaan, jos haluaa tutkailla vastarannan maisemia lähemmin pyörän selästä.

Meidän poppoolle Gardajärven alue jätti hyvin positiivisen kuvan kohteena jonne on lapsenkin kanssa helppo matkustaa toistekin lomailemaan.

Loman jälkifiilistelyä

Pääsimme viettämään osittain miehen työmatkan siivellä pidennetyn viikonlopun Pohjois-Italiassa. Ja tekipä vain hyvää, päästä muutamiksi päiviksi pois täältä sateen ja tuulen keskeltä lataamaan D-vitamiinivarastoja.

Kesällä perheemme yhteinen loma jäi kovin vähiin. Nappulan kanssahan olin Suomessa miltei kaksi kuukautta, mieskin oli fyysisesti melkein kuukauden, mutta tosiasiassa mistään kuukauden lomasta ei hänen kohdallaan ollut kyse. Pari kesäviikkoa hän teki töitä Suomen toimistolta käsin ja lisäksi jonkun siivun kotoa käsin. Hänen kohdalla sitä varsinaista lomaa ei ehtinyt juuri olemaan, koska tuolle jäljelle jäävälle ajalle oli ihan riittämiin tekemistä asunnon paketoinnin ja erinäisten juoksevien asioiden hoitamisten kanssa. Siinäkin mielessä koko perheen yhteinen miniloma oli paikallaan.

Reissupakkailuita tehdessäni sääennusteet lupailivat minilomamme ajaksi pilvistä ja 18-19 asteen huitteissa olevaa säätä. Katsoin paremmaksi jättää hihattomat paidat ja ne muutamat Irlantiin tuomani kesävaatteet suosiolla kaappiin. Visioissani kävin aamulenkillä rantamaisemissa, mutta järki puhkaisi tämän haavekuvitelman ja jätin juoksukamppeet pakkaamatta. Ne muutamat yhteiset lomapäivät kun oli mukava käyttää yhteiseen tekemiseen. Yltiöoptimistisesti otin kuitenkin kaksi kirjaa mukaan. Ajatuksissa oli tietysti istua kivassa kahvilassa siemailemassa kahvia ja uppoutua kirjan vietäväksi, samalla kun mies olisi töissä ja Nappula vetelisi päikkäreitä rattaissaan. Arvatkaapa vain pääsikö niin käymään – no ei tietenkään. Päiväunia ei nukuttu ja sain koko reissun aikana luettua yhteensä kuusi sivua ja senkin illalla muiden jo nukkuessa ja havahtuessani siihen, kun kirja lämähti naamalleni.

Ennakkoasetuksista huolimatta sää oli paljon parempaa, kun ennusteet antoivat ymmärtää. Iltaisin toki viileni ja päälle sai pukea enemmän vaatetta, mutta päivisin niille kesävaatteille olisi ollut käyttöä. Paikalliset olivat tietenkin vetäneet jo toppatakkia ylle.

Lomailuumme kuului oleellisena osana hyvin - ja liikaa - syöminen. Se kun ei ole tuossa ruokaa rakkaudella tekevässä maassa kovin hankalaa. Sekä kiireettömästä oleskelusta; rauhallisista kävelyistä paikasta toiseen pitkin kapeita kujia ja rantakatuja. Värikkäiden talojen ja ikkunaluukkujen ihastelusta. Haaveenani kun olisi joskus asua ikkunaluukullisessa talossa. Ja terasseilla vietetyistä pitkistä toveista kahvittelun, proseccon tai gelaton merkeissä.

Mielestäni lapset saavat Irlannissakin paljon huomiota osakseen ja "Isn't she lovely" -kommentteja kuulee tuon tuosta, mutta Italiassa tämä meni vielä aivan eri levelille. Vaaleahiuksista ja sinisilmäistä Nappulaa tultiin silittelemään ja kehumaan vähän väliä. "Bellissima" -hokemat vain kaikuivat korvissa kun hänelle kannettiin ravintoloissa ylimääräisiä herkkuja pöytään. Ja taisipa hän itsekin nauttia saamastaan huomiosta.

Minilomamme rakentui yhteisestä viikonlopusta pikkukaupungissa Gardan rannalla. Viikonlopun päätteeksi mies kävi sieltä käsin töissä. Illalla, työpäivän jälkeen siirryimme Venetsiasta pohjoiseen sijaitevaan toiseen pikkukaupunkiin, jonne mies meni seuraavaksi päiväksi töihin. Myöhäiseen iltaan ja yöhön venyneitä ajokilometrejä pitkin Pohjois-Italian hyväkuntoisia autostradoja kertyi. Ja kertyipä niitä jokunen mokoma liikaakin, kun kartturina toiminut emäntä ilmoitteli muutamaan otteeseen "Ei sori, sori, se oli sittenkin tuo edellinen risteys". Myöhäisinä illan tunteina ei ropissut niitä kuuluisia "hyvä vaimo" -pisteitä.

Käy kyökkiin!

Muutamista ulkosuomalaisten blogeista olenkin lueskellut mielenkiintoisia ja hauskoja esittelyitä eri maiden keittiöistä.

Siispä kannan korteni kekoon ja esittelen omamme, irlantilaisen omakotitalon keittiön. Jos tulit lukemaan tätä sisustusvinkit mielessä, niin kerron jo heti alkuun, että niitä kannattaa etsiä muualta. Sillä, jos keittiö olisi omani, niin tämä olisi hieman toisenlainen.

Toisin kuin esimerkiksi Saksassa, (käy lukemassa Jonnan Lempipaikkojani -blogi) jossa vuokralainen kuskaa keittiöön kaikki keittiönkaapeista lähtien on Irlannissa tilanne toinen. Täällä asunnot tavataan vuokrata kalustettuina. Niin myös meidän asunto. Kyökistä löytyivät siis valmiiksi kaapistot, jääkaappipakastin, uuni, liesi, tiskikone ja pienkodinkoneita. Erään kaapin kätköistä löysin jopa pölyttyneet kahvinkeittimen, jota ei omien kokemusteni mukaan täällä paljon käytetä.

Yhden keittiön kaapinoven taakse piiloutuu pyykinpesukone. Pesukone on hyvin tavanomaisesti keittiössä, ellei sitten taloudesta löydy kodinhoitohuonetta siihen tarkoitukseen. Mitään kodinkoneita emme siis tuoneet Suomesta mukanamme, eipä tarvitse kikkailla adapterien kanssa. Muutaman pienen arkea helpottavan koneen olen ostanut täältä. Kodinkoneiden lisäksi tästä asunnosta löytyivät valmiiksi jopa astiat, pääasiassa eripari kippoa ja kuppia, mutta kuitenkin. Tätä tosin loppuvuodesta asuntoa katsomassa käynyt mieheni ei hokannut ja senpä vuoksi pakkasin Suomesta monta laatikollista astioita muuttokuormaan. Nyt ne sitten makaavat kappien perukoilla tilaa viemässä.

Taloudestamme löytyy myös kuivausrumpu ja sekin majailee keittiössä. Mötköttää tyylikkäästi asuntomme toisen ruokapöydän vieressä. Senpä vuoksi kutsunkin sitä industrial -henkiseksi tarjoilupöydäksi.

Suomalaista keksintöä – kuivauskaappia ei tietenkään löydy vaan astiat, jotka eivät mene koneeseen, kuivuvat kuivausritilän päällä.

Myöskään roskiskaappia, joka suomalaisista kodeista löytyy usein tiskialtaan alta, ei tästä taloudesta löydy. Vaan roskapöntöt nököttävät vieretysten keittiön nurkassa. Sekajäte biojätelaatikon kaverina. Niin sanotuille kierrätysjätteille olen tehnyt erillisen keräyspisteen siivouskaappiin.

Keittiöstä olen yrittänyt saada vähän viihtyisämmän riisumalla seiniltä ja tasoilta pois asunnon omistajan ei-niin-omantyylisiä krumeluureja ja laittamalla tilalle joitakin omia astioita, viherkasvia ja vähän omannäköisempiä juttuja seinille. Samoin vanhan klohmon muovisen kuivausritilän tilalle kävin ostamassa vähän kevyemmän version.

Meidän Irlannin kodin sydän – niin kuin ainakin vanha kansa keittiötä kutsuu – on siitäkin huolimatta hieman kalsea ja pimeä. Kuvituksena olevat kuvat olen ottanut aurinkoisena iltana, joten huoneesta saattaa saada vähän liian valoisan kuvan.

Keittiö on suuri kooltaan, mikä tuntuu olevan täällä yleistä. Keittiössä on laattalattiat ja mitään lattialämmitystä ei tietenkään tunneta. Tilan patteri löytyy vain huoneen toisesta päässä ja keittiöstä on toinen uloskäynti pihalle. Arvatenkin sieltä oven alta olevista raoista vetää aika inhottavasti varsinkin kylmään vuodenaikaan. Keittiö on asunnon länsipuolella, joten valoa sinne tulee vain ilta aikaan, jos siis sattuu paistamaan. Valon tuloa hankaloittaa myös tuo ulkona oleva trendikäs viherseinä. Tosin täytyy sanoa, että nykytilassa valoa sentään tulee tupaan jonkin verran enemmän, koska olen lyhentänyt keittiön ikkunan takana olevaa pöheikköä melkein puoli metriä. Meillä vierailleen isäni avustuksella sain vielä ne kauemmatkin oksat nurin, joihin oma pituus ei riittänyt.

Kalseudesta ja edellisen asukkaan koiran maistelemista kalusteista ja kaapinovista huolimatta tässä huoneessa vietetään melkoisen monta tuntia päivässä, syöden, kokaten, kotitöitä tehden, leikkien ja jutustellen.

Kaksin kotona

Olen ensimmäistä kertaa Irlannin kuukausien aikana kahdestaan Nappulan kanssa kotona miehen ollessa työreissussa. Tilanne ei noin muuten ole minulle lainkaan uusi, vain paikka on uusi.

Edellisessä työssään mies matkusti paljon työnsä puolesta. Oli jaksoja, jolloin hän oli mielestäni enemmän reissussa kuin kotona. Silloin kun meitä oli kaksi, tilanne oli minulle vallan passeli. Sain olla omien työpäivieni jälkeen illat itsekseni kotona, eikä kukaan levitellyt likaisia sukkia ympäriinsä. Niihin aikoihin minulla olikin monesti tapana kysyä "milloin sä lähdet taas reissuun?" Mikäli mies oli ollut useamman viikon putkeen kotona. Nappulan synnyttyä tilanne muuttui, kotiin jääminen yksin lapsen kanssa ei ollutkaan enää niin kivaa, vaan monesti kaipasi sitä toista vanhempaa. Mutta hyvin sitäkin selvittiin puolitoista vuotta.

Tosiaan syyskuulle saakka ollaan päästy, ennen ensimmäistäkään työreissua. Toki vietän arkipäivät, etenkin maanantaista torstaihin pitkälti kahden Nappulan kanssa, koska mies tekee pitkää päivää ja ehtii yleensä häthätää Nappulan iltapuuron aikaan kotiin ja jeesailemaan iltapuuhissa. Syyskiireiden pukatessa työmaalla, tämä tilanne on enemmän vakio kuin poikkeus. Keväällä nimittäin oli niitäkin päiviä kun söimme koko porukka iltaruoan yhdessä. Sinällään tämä tämänhetkinen kahdestaan olo ei juuri poikkea meidän tavallisesta arjesta, paitsi että niinä muina päivinä sitä alkaa seitsemän – kahdeksan välillä odottelemaan miestä töistä kotiin ja sitä, että saisi hetken jutella aikuisten juttuja.

Nyt lähinnä vastaan monta kertaa päivässä kysymykseen "Kohta Isä tulee?". Useiden ja taas useiden toistettujen vastausten jälkeen hän osaa vastata siihen jo itse "Isä on reissussa, katsomassa tätiä". Niin, kerroin että hän työreissulla naapurisaarella tapaamassa kuningatarta. Sallittakoon tämä pieni valkoinen valhe tähän väliin.

Näille työmatkapäiville olen yrittänyt kehittää kaikenlaista pientä ohjelmaa, muuten päivät tuntuvat luvattoman pitkiltä, jos viettäisimme ne kotikulmilla noin puolesta päivästä eteenpäin. Päivähoitoaamupäivien lisäksi on ollut taaperokerhoa, kaupungilla asiointia, leikkipuistoa ja keskusta lounastusta. Ja sitten tietysti sitä kotipuuhailua sisällä ja ulkona. Soitettu kilpaa tamburiinia ja marakaseja ja tanssittu niiden tahdissa. Tehty rakennelmia dublo legoista ja luettu liian monta kertaa niitä muutamaa suosikki Muumi -kirjaa. Nappulakin hokee jo ulkoa kirjan tekstiä "Piihoo, tänään on hieno päivä seikkailla" ja "Nyt pidetään juhlat ja tanssitaan".

Mukavia hetkiä on ollut, mutta silti olen tyytyväinen, että miehen nykyinen työ on vähemmän reissupainotteista verrattuna edelliseen pestiin. Sitä paitsi tulen iltaisin kukkuneeksi luvattoman pitkään kun mikään järjen ääni ei ole kertomassa menevänsä pian nukkumaan.

Seuraava sivu Ring of Kerryä

Kirjoittelin keväällä tarkemmin Ring of Kerry -nimisestä kauniista tieosuudesta, joka vetää vuosittain puoleensa tukuittain turisteja ja myös meitä muita tallaajia. Muistin virkistämiseksi keväisen jutun voit lukea täältä.

Kuumimman – eh tällä saarella ei toki sanan varsinaisessa merkityksessä – turistikauden alkaessa olemaan ohi päätimme lähteä ajamaan seuraavan etapin Ring of Kerryä. Tarinansa tueksi emäntä oikein lätkäissyt kartankin, joten reissua on helpompi seurata. Keväisen reissun jutut ja kuvat ovat  siis tieosuudelta Kenmaresta Killarneyhin. Tällä kertaa ajelimme Ring of Kerryä pitkin Killorglinista Cahersiveen. Kylien välinen etäisyys on noin 40 km.

Tie tällä pätkällä ei ollut niin vehreä kuin keväisellä etapilla. Vaan enemmänkin rosoista kallioineen. Älkääkä nyt käsittäkö väärin, vihreää on silti, vaikka kalliokkoa on enemmän. Merenrantaa, kallionjyrkänteitä ja maalaismaisemaa lampaineen kyllä riitti.

Reitti kulki muutamien pikkukylien läpi. Vaikka kylillä ei juuri kokoa ollut, aisti niistä sen, että

vuosittain niiden läpi virtaa turisti jos toinenkin busseineen. Pysähdyimme lounastamaan Cahersiveen. Maittavan kalakeiton jälkeen oli mukava vähän tallustella värikästä kylänraittia pitkin. Varsinainen kohteemme siinsi nimittäin vasta edessäpäin. Määränpäämme oli Valentia Island, jonne nimestään huolimatta pääsi ajamaan mantereelta pientä siltaa pitkin. Jätimme auton parkkiin ja kävelimme osittain lehmien laidunmaiden poikki kohti rinteen harjanteella olevaa näköalapaikkaa.

Valentia Islandin näköalapaikalta ja jo matkalta sinne on näkymä merestä töpsähtäville Skellig Islandseille. Isoin kallionkökkäre -saari Skellig Michaelilla on vanha luostari. Saari tuli tunnetuksi Star Wars: The Force Awakens -elokuvasta. Saarelle tehdään veneretkiä toukokuun puolilta välin lokakuun alkuun. Reissuilla on kuitenkin merenkäynnistä johtuva säävaraus. Arvannette varmaan, että kohde löytyy yllättäen myös tämän emännän listalta.

Palataanpa niistä retkihaaveista vielä takaisin Valentia Islandille. Reilun puolen vuoden jälkeen sitä jo luulisi, että on nähnyt luonnon puolesta niin monta hienoa paikkaa, mutta aina ja uudestaan tämä Irlanti jaksaa vain yllättää. Ja minä jatkan itseni toistelemista. Oli nimittäin taas melkoisen upea paikka! Kuvat eivät valitettavasti anna oikeutta tälle luonnonkauneudelle, mutta jos nyt edes pientä osviittaa huikeista näkymistä. Cliffs of Moherista kertoessani, mainitsin että olo oli kuin olisi seisonut maailman laidalla. Täytyy sanoa, että nyt se tuli vasta oikeasti koettua – ja vieläpä ilman turva-aitoja.

Korkeat paikat pistivät taas tutisuttamaan ja tuuli ei vähentänyt lainkaan jännitystä. Päätin silti kontata rinteen reunamalle ihailemaan maisemia. Siinä sitä sitten pötköttelin lampaan kakkojen vieressä ja toljotin häkeltyneenä alhaalla tyrskyävää merta. Sitä luonnonnäytelmää olisi voinut tuijottaa vaikka kuinka pitkään. Oli nimittäin meditaatiota parhaimmillaan.

Mies yritti usuttaa minua vielä jatkamaan matkaa ihan sen vihoviimeisen vihreän töppyrän huipulle, mutta tulinpa vilkaisseeksi toiseen suuntaan merelle päin ja huomasin, että saderintama on lähestymässä meitä. Sen verran tämän saaren säistä on reilun puolen vuoden aikana oppinut, että tuolloin kannattaa vetää takki kiinni, huppu päähän ja palata takaisin lähtöruutuun. Niin tälläkin kertaa.

Jos muuten seurailet Vihreän saaren emäntää Facebookissa tai Instagramissa, niin muutama päivä sitten julkaisemani "hiustentuuletusvideo" on otettu juuri tuolta Valentia Islandin näköalapaikalta. Ja jos et vielä seuraa, niin liityppä joukkoon. Löydyn molemmista kanavista nimellä @vihreansaaren.

Hivenen syksyn merkkejä

Ilmassa tuoksuu jo syksy, mutta lehdet ovat vielä vihreitä, pientä kellertävää tai punertavaa reunakajastusta lukuun ottamatta. Enemmän sen syksyn huomaa ehkä siitä, että päivisin on hiljaista, koska koululaiset ovat opinahjoissaan. Meidän asuinalueella ääntä pitävät ainoastaan kuoppia kaivavat ja sinne kaapelia vetävät työmiehet sekä mouruavat kissat. Viime viikolla bongasin pihamme takana olevalta pellolta ison lauman lehmiä, mutta nyt ovat niidenkin äänet vaimenneet, taisivat siirtyä seuraavalle viheriölle märehtimään.

Syksyisten luonnonantimien puolesta täällä taidetaan mennä pitkälti samoissa lajikkeissa kuin Suomessa. Vaikkakaan luonnonvaraisena esimerkiksi mustikkaa tai puolukkaa ei löydy, taitaa olla liian märkää siihen. Maasta nousevat juurekset, siis niillä keillä niitä on. Puissa pullistelevat omenat ja pensaissa marjat.

Olen keräillyt takapihan aidan takaa kaartuvista piikkipuskista karhunvatukoita (blackberry) aamupuuron päälliseksi. Marjojen kerääminen vaatii tällaiselta tapilta tikkaat ja itse kerääminen tarkkaavaisuutta, sillä puskien piikit ovat todella teräviä ja pitkiä. Ei ole kerran tai kaksi kun olen nyppinyt pinsettien kanssa piikkejä pois käsistäni. Naapurin rouva kantoi minulle viime viikolla kassillisen omenoita ja ujutti vielä mukaan herkullisenkuuloisen omenasoseen reseptin. Parasta siitä saa kuulemma lisäämällä sekaan pikkuisen brandya.

Tänään on ensimmäinen rauhallisempi päivä toviin. Noin niin kuin säiden puolesta. Ovat Irma -myrskyn jälkipierut vaikuttaneet täällä ison lätäkön toisellakin rannalla. Sellaista tuulta ja puhuria on nimittäin pitänyt ja vettä satanut vaakatasossa valtavalla voimalla. Tai ainakin hartaasti toivon, että nuo ovat ollet Irman aikaansaannoksia, eikä sitä että näillä säillä mennään ensi kevääseen. Sateelta ja tuulelta ei tietenkään voi välttyä, mutta jos nyt edes vähän pienemmällä voimalla, kiitos! Myräkkä on lennättänyt meidän pihan täyteen puiden lehtiä ja irtotavarat kuten kukkapurkit kukkineen ovat saaneet kyytiä. Ja katkesipa tuosta pihalta yksi puukin. Ei onneksi kaatunut taloon päin. Edessä häämöttää rautakauppakeikka tai vastaavasti kyselykierros muutamilta naapureilta, josko saataisiin työkaluja, joilla saadaan kaatuneen puun runko halki poikki ja pinoon. Riittääpä taas emännälle hommia!

Cliffs of Moher

Kävimme katsomassa Irlannin suosituinta luontonähtävyyttä, Cliffs of Moheria. Nämä jylhät kallioleikkaukset sijaitsevat Irlannin länsi-rannikolla, noin 70 km Galwayn eteläpuolella. Olin toki nähnyt kuvia kohteesta ja paikka on arvatenkin ollut "täytyy päästä käymään -listalla". En ollut kuitenkaan sen tarkemmin selvitellyt millaisesta paikasta on itse asiassa kyse.

Lähdettyämme aamupäivällä ajelemaan Galwaysta kohti nähtävyyttä oli kovin sumuista ja mielessä ajatus, että tuleeko siellä edes näkemään mitään? Sellaisella hernerokkasumulla näkyvyys oli lähellä nollaa. Teimme matkaa pääosin Wild Atlantic Way :a pitkin, joka on Irlannin Länsirannikkoa kiemurteleva, Atlantin rantoja pitkälti myötäilevä tieosuus. Tien varrella on monia julmetun kauniita luontokohteita. Matkaa koko pohjoisesta etelään menevälle tieosuudelle kertyy yhteensä 2500 km, mutta meidän osuus tästä kauniista kokonaisuudesta oli tällä haavaa vain rapiat sata kilometriä.

Sumusta huolimatta pysähdyimme muutamaan otteeseen matkanvarrella katsastamaan maisemia. Rikkonaista rantakalliokkoa katsellessa muistin taas sen tosiasian, että pelkään korkeita paikkoja. Mies meni kurkistelemaan Nappula sylissään eräällä pysähdyspaikallamme näkymää korkeiden rantakallioiden yli. Pysyttelin suosiolla taaempana, mutta oli tietysti pakko aloittaa vouhottaminen ja ohjeistaminen siitä että, "yhtään lähemmäs reunaa et sitten mene...tai...tai..." Ja nähtävästi ohjeistus alkoi olemaan jo sen sorttista, että kauempana kävellyt saksalaisturisti naureskeli minulle. Tuli siinä sitten elävästi mieleen vuosia sitten Skotlantiin tekemämme vaellusreissu, jossa vuorenharjanteella huusin samaisia neuvoja niin kovaan ääneen, että jopa heinää kaikessa rauhassa mussuttavat lampaat juoksivat karkuun.

Niin. Tämän kokemuksen siivittämänä aloin miettimään, onkohan tässä mitään järkeä lähteä katsomaan korkeita kallioita, jos puntit tutisevat jo pienemmästäkin pudotuksesta.

Pelko osoittautui onneksi aiheettomaksi, sillä Cliffs of Moherilla oli varauduttu turisteihin ja muihinkin korkeanpaikankammoisiin. Turisteja paikassa oli paljon, mutta ei kuitenkaan liiaksi saakka. Ja turismiin oli selkeästi panostettu. Paikalta löytyi asiallinen vierailukeskus palveluineen ja näyttelyineen, hyvät opasteet sekä leveä päällystetty kävelytie, jossa pääsi mainiosti etenemään rattaidenkin kanssa. Ja omaksi onnekseni rantatörmää suojasi sopivan korkea kiviaita, jonka suojista oli turvallista kurkkia maisemia ja räpsiä kuvia. Päällystetyn kävelytien varrella oli kolme tasannetta, joilta pääsi ihailemaan maisemia. Kävelytien ulkopuolellakin sai liikkua omalla vastuulla ja poluista päätellen yksi jos toinenkin jatkoi matkaansa opastetun alueen ulkopuolelle. Alueen ulkopuolella oleva polku oli suhteellisen viettävä ja kapea, joten sinne suunnatessa kannattaa varata hyvät jalkineet. Itsekin kävin siellä tallustelemassa muutaman paremman valokuvauspaikan toivossa, mutta totesin pian sen kivimuurin takana kävelemisen mielekkäämmäksi.

Cliffs of Moher on avoinna ympäri vuoden. Pääsymaksu alueelle oli aikuisilta 6 euroa ja alle 16 -vuotiailta ilmainen. Sisäänpääsy sisälsi auton parkkimaksun. Cliffs of Moherille näytetään tekevän useiden eri matkanjärjestäjien toimesta bussiretkiä ainakin Galwaysta käsin.

Kallioleikkaukset ovat ainakin monien puffinien ja muiden merilintujen koti. Näitä söpöläislintuja voi nähdä erityisesti kesäkuukausina kalastusreissuillaan, mutta vahva veikkaus on, että niitä joutuu ylhäältä käsin tutkailemaan kiikareiden linssien läpi.

Monesti olen näitä Irlannin säitä parjannut, mutta tällä kertaa meitä lykästi. Sumu nimittäin hälveni, taivas oli sininen ja aurinko pilkahteli lämpimästi kun pääsimme Cliffs of Moherille. Ja kieltämättä, vaikka turistipaikassa olikin, niin näky oli vaikuttava. Kalliot nousevat suoraan merestä korkeimmillaan 214m merenpinnasta ja jatkuvat yhteensä 8 kilometriä. Ympärillä on sinisenä aaltoilevaa merta, harmaita kallioita ja takana kukkuloina nousevia vihreitä niittyjä. Atlantin tyrskyjen hakatessa korkeita pitkälle jatkuvia kallioleikkauksia vasten tuli kieltämättä sellainen olo kun seisoisi maailman reunalla. Vaikka tässä tapauksessa se tapahtuikin sieltä kiviaidan luoman turvan takaa.

Ympäripuhumisen helppous

Keskustelu kotona illallispöydässä soppakattilan ääressä.

- Tuota, tulin vähän niin kuin kutsuneeksi itseni työmatkalle Italiaan.
- Ahaa. No sehän kuulostaa "kurjalta". Onko pitkäkin reissu tiedossa?
- Pari päivää pitäisi riittää.
- Selvä, no se ei ole meidän kannalta pitkä aika.
- Niin, no mietin vähän josko sen työreissun saisi viikonlopun jatkeeksi...
- ???
- ...Ja te lähtisitte mukaan. Reissu olisi myöhemmin syksyllä. Olisi teilläkin muutamat päivät ilman sateita ja sääkin varmasti lämpimämpi kuin täällä silloin. Siis jos vain keksitte jotakin tekemistä niille päiville kun olen töissä?
- Johan on tarjous! Nuo työpäivät nyt tuskin tuottaa suurta ongelmaa! Ainahan sieltä joku leikkipuisto löytyy, tai sitten istutaan kivoissa kahviloissa. Tai ollaan rannalla! Missä se kohde onkaan?
- Tarkoituksena on vierailla kahdella eri tehtaalla ja konttorilla.
- Jaa, no eihän se haittaa, jos tulee vähän vaihtelua.
- Ensimmäinen olisi Gardan kupeessa, voitaisiin viettää yhdessä viikonloppu siellä ja toinen on vähän pohjoisempana, siellä mistä suunnilleen alkaa Italian Prosecco -alue.
- Jaaah...no sopiihan sekin!

Kolme kopautusta ja idea myyty Vihreän saaren emännälle!

Ihastuin

Vaikka maisemat Irlannin maaseudulla ovat kauniit ja äärettömän vehreät. Elämä täällä pikkukaupungissa on leppoisaa, niin välillä on vain ihanaa tai siis todella ihanaa päästä kaupunkiin. Siis sellaiseen vähän isompaan kaupunkiin ainakin tämän maan tarjonnan mittakaavassa. Viikonlopun kaupunkireissun myötä tulin nimittäin siihen tulokseen, että jos minun olisi mahdollista muuttaa Irlannissa jonnekin muualle, niin muuttaisin Galwayhin.

Länsirannikolla, aika tarkalleen Irlannin puolessa välissä sijaitseva Galway osoittautui vallan vireäksi ja viihtyisäksi kaupungiksi, johon tutustumista voin lämpimästi suositella ihan pelkän viikonloppuvierailun perusteella. Kaupungista olin kuullut pelkkää hyvää ennen omaa visiittiäkin. Myös mies muisteli lämmöllä "ihan pari vuotta sitten" (eli tarkemmin ottaen 19 vuotta sitten!!) poikain kanssa tekemäänsä Irlannin road trippiä, johon myös Galway kuului. Jotenkin vahvasti veikkaan, että intressit ovat olleet hieman erilaiset tuolla edeltäneellä reissulla.

Galwayn vajaasta 80 000 asukkaasta noin neljännes on opiskelijoita ja kieltämättä kaupungista huokui positiivisella tavalla nuoruus ja hyvä pössis. Ydinkeskustan kävelykadut, mitkä eivät todellakaan ole yleisiä tässä autoilua rakastavassa maassa, olivat pullollaan toinen toistaan mukavamman näköisiä ravintoloita ja baareja. Ja kyllä, toivoin itsekin että tämä reissu olisi ollut mahdollista toteuttaa aikuisten voimin, niin olisi päässyt paremmin nauttimaan siitä tarjonnasta. Kulttuuria oli tarjolla runsain mitoin ja katukuvaa elävöittivät lukuisat katusoittajat. Opiskelijoiden ja turistien olemassaolon huomasi myös siitä, että kaupungista löytyi ainakin kaksi kasvisravintolaa, mikä ei myöskään vastaa peri-irlantilaista katukuvaa.

Kaupunkia halkovat lukuisat pienet kanaalit, joiden rantoja oli mukava tepastella. Niitä seuraten päädyimme myös Galwayn yliopistoalueelle. Tykkään vanhoista kivisistä yliopistorakennuksista, joita pitkin ripauksen syksyn sävyä saaneet villiviinit kiipeävät kohti taivasta. Tästäkin vanhasta päärakennuksesta jotenkin huokui viisaus. Sanotaanko, että ainakin ulkoisesti ihan vain hivenen erinäköinen kuin taannoinen suomalainen opinahjoni.

Merenrantaa pitkin kulkevaa promenadia pitkin olisi ollut myös kiva kävellä, mutta valitettavasti tämäkään uusi irlantilainen ihastukseni ei ollut säiden suhteen täysin suotuisa meitä kohtaan. Senpä vuoksi promenadilla tepastelu, niin että siitä olisi nauttinut ilman kenkien ja lahkeiden kastumista jäi suosiolla seuraavaan kertaan. Galway uskon, että tapaamme vielä!