Uusi lelu

Hyvin palvellut järjestelmäkamerani sanoi sopimuksensa irti syksyllä. Kamera ei kokonaisuudessaan mennyt hajalle, vaan takana oleva lcd –näyttö meni mustaksi. Kuvia sillä pystyi siis vielä ottamaan, mutta niitä ei pystynyt näytön kautta katsomaan, eikä säätöjä saanut tehtyä. Tai sai, mutta täysin sokkona.

Kävin syksyn aikana läpi kaikki pikkukaupunkimme liikkeet, jotka myyvät kameroita. Kyselin korjaavatko myös niitä. Vastauksen varmaan arvaattekin. Sen jälkeen kiertelin läpi kännyköiden ja tietokoneiden korjaamista mainostavat yritykset. Ei apuja sieltäkään. Totesin vain itsekseni sen alan olevan ainakin tässä kaupungissa lähes täysin intialaisten käsissä.

Lopulta otin yhteyttä Suomeen Olympuksen maahantuojaan/huoltoon. Selvisi, ettei minun kamerani mallia enää korjata. Antoivat yhteystiedot erääseen englantilaiseen yritykseen, josko sieltä tärppäisi. Otin sinne yhteyttä ja selvisi, että he korjaavat kyseisen mallin kamerannäyttöjä. Hintapyyntö työlle ja lähetyskuluille alkoi arveluttaa enemmän. Mitä kahdeksan vuotta vanhan kameran korjauttamisesta kannattaa maksaa? Etenkin kun teknologia menee koko ajan huimaa vauhtia eteenpäin. Lähtökohtaisesti olen sillä kannalla, että korjautan ja käytän ennemmin vanhaa, kun hommaan aina uutta tilalle. Mutta välillä kannattaa kuitenkin miettiä, mitä oikeasti kannattaa tehdä.

Silmäilimme netistä uusien kameroiden hintoja. Toiveena oli löytää vanhan Olympuksen tilalle uusi, niin että voisimme hyödyntää vanhan kameran putket sekä salaman.

Niiden kanssa marssimme sitten kauppaan tutkailemaan tilannetta. Yllätys-yllätys vanhat putket eivät tietenkään käyneet enää mihinkään uusimpiin malleihin, mutta salaman kenkä ei ollut vuosien saatossa sentään muuttunut mihinkään. Siinä kun sitten aikansa testaili uusia kameroita ja ihasteli niiden kevyttä rakennetta, niin arvaattekin varmaan lopputuloksen. Kyllä, ajatus vanhan korjaamisesta jäi kaupan hyllylle ja tulimme tilanneeksi meille uudenkarhean räpsimislaatikon.

Kameran saatuamme meni vielä tovi, ennen kuin sain hommattua laitteeseen oikeanlaisen muistikortin. Siihenkään eivät enää vanhat mallit sopineet.

Täällä oli useamman viikon ajan niin rähmäisiä säitä, että ehdin jo melkein unohtaa koko kameran olemassaolon. Sisällä hämärässä tulin ottaneeksi joitakin testikuvia eli siis todella oikeissa olosuhteissa!

Menneenä viikonloppuna kävimme ulkoilemassa yhdellä lähirannalla ja kamera pääsi mukaan retkelle. Vähän sitä sumutinpullosadetta silloinkin tuli, mutta ei kuitenkaan koko aikaa, joten kamera pääsi ensimmäistä kertaa oikeaan testiin. Ja hyvähän tuolla Olympus OM-D:lla oli kuvata. Lyhyellä kokemuksella tuntuu passelilta valinnalta tällaiselle sunnuntaikuvaajalle. Olen sen verran old school –henkinen, että tykkäisin enemmän täysin manuaalisesta objektiivista. Tässä mallissa se on elektroninen. Mutta muuten kameran koko on miellyttävä ja muutenkin valikko tuntuu loogiselta. Aikaa ja harjoittelua se tulee ottamaan, että kamerasta saa enemmän irti, mutta nyt on sentään saatu homma aluilleen.

Pallot rannalla

Omia kokemuksia, miten raskaana olevan liikkumiseen suhtaudutaan Irlannissa

Liikunnan harrastaminen on aina ollut tärkeässä roolissa elämässäni. Vaikken ole koskaan mikään kilpaurheilija ollut, on lajeja tullut kokeilua laidasta toiseen ja monet hyväksi havaitut ovat roikkuneet matkassa vuosista ja vuosikymmenistä toiseen.

Ennen Nappulan syntymistä aikaa liikkumiseen riitti melkeinpä mielin määrin, noh iltaisin ja viikonloppuisin. Odottaessani Nappulaa kävin yhtälailla liikkumassa aktiivisesti. Toki jossakin vaiheessa niitä lajeja, joissa hypittiin paljon, piti alkaa karsimaan ja siirtymään mahan kasvaessa vähän rauhallisempaan suuntaan. Suomessa raskaana olevan naisen liikkumiseen ei mielestäni kiinnitetty millään lailla huomiota, ainoa poikkeus oli, että tuntemattomat ihmiset saattoivat aloittaa helpommin keskustelun vaikkapa uimahallissa. Noudatin neuvolankin antamaa maalaisjärki –ohjenuoraa, niin sanotut vaaralliset lajit olivat pannassa, mutta muuten käytännössä kaikki liikkuminen oli hyvästä niin kauan kun ne tuntuivat itsestä hyviltä.

Viime kevättalvena aloin käymään täällä Irlannissa salilla, jonka tunnit ovat pääasiassa raskaampia kuntopiirityyppisiä tunteja, sisältäen muun muassa cross trainingin kaltaista harjoittelua. Sen lisäksi olen käynyt juoksemassa.

Syksyn edetessä treenipaita alkoi pullottaa sen verran, että kanssatreenaajille alkoi käymään selväksi, ettei kyse ole totaalisesta herkuttelun lähtemisestä käsistä tai jännästi muodostuneista vatsalihaksista. Aloin saamaan muilta treenaajilta kommentteja ”saatko vielä käydä täällä?”, ”Kun olin itse raskaana makasin vain peiton alla ja join teetä”, ”En pysty tekemään tuota liikettä, vaikken edes ole raskaana”. Hyppiessäni korkeille laatikoille sain ohjaajalta ”ole varovainen” –kommentteja.

Kuunneltuani näitä kommentointeja aikani, tulin siihen tulokseen, että lienee aiheellista jutella asiasta jonkun ohjaajan kanssa, koska tarkoituksenani ei kuitenkaan ollut aiheuttaa pahennusta treenaamisellani. Täällä kun tunnutaan moneen asiaan suhtautuvan ”kenen vastuu ja kuka korvaa, jos käy jotakin” –mentaliteetilla. Kysyin ohjaajalta, onko heille ok, että käyn vielä treeneissä ja tein selväksi, että tarkoituksenani ei ole hajottaa itseäni vaan helpotan tai teen jotakin muuta liikettä sen sijasta, mikäli joku tuntuu hankalalta. Tämä järjestely sopi onneksi ohjaajalle hyvin, vaikkei se tietenkään vähentänyt kanssatreenaajien ihmetystä mahakasta treenaria kohtaan.

Loppuvuodesta haravoin pihaamme. Eräs naapurustomme nainen tuli juttelemaan kanssani. Hän kiinnitti huomiota pullottavaan takkiini ja heti onniteltuaan kysyi, onko haravoiminen tuossa tilassa sallittua?

Olen tottunut kävelemään paikasta toiseen. Raskauden loppuvaiheessa kävely ei ole enää tuntunut kovin miellyttävältä kaikkine kolotuksineen. Olen maininnut tästä muutamaan otteeseen lääkärilleni. Hänen neuvonsa on tietysti ollut välttää kävelemistä. En silti ole jaksanut alkaa selittämään, että autottomana ihmisenä käytännössä ainoa vaihtoehtoni on kävellä paikasta toiseen – sitä kun paikalliset eivät tee. Myönnän kyllä, että kävelyn vaikeutuessa viime viikkoina, olen ihan eritavalla alkanut priorisoimaan mihin viitsin lähteä ja kun lähden, otanko jonkun kävelyetapin sijaan taksin.

Jouluviikolla kävin vielä tutulla salilla heiluttelemassa kahvakuulia ja tekemässä muita liikkeitä ohjaajan pillin mukaan, mutta palattuani tammikuussa Irlantiin alkoi tuntumaan siltä, että on aika siirtyä rauhallisempien lajien pariin. Äitiysjoogaa ei pikkukaupungistamme löytynyt, siellä tykkäsin käydä odottaessani Nappulaa. Aloitin sen sijaan äitiyspilateksen. Vähän sellaista hengittelyähän se mielestäni on, mutta jos ei muuta niin saanpahan siitä ainakin viikoittaisen rentoutumishetken.

Joogan lisäksi olen käynyt toisinaan uimassa Nappulan ollessa hoidossa. Koska lasten vieminen julkiseen saunaan on kiellettyä Irlannissa, niin fiilistelin jo etukäteen mahdollisuudella mennä itsekseni uinnin jälkeen istumaan lämpimiin löylyihin. Vaan kuinka ollakaan, luonnollisesti saunaosaston kieltokyltissä luki ensimmäisenä, ettei saunaan ole menemistä raskaana ollessa. Koska hallissa ei aamupäivän tunteina ollut juuri muita uimareita, päätin mennä höyryhuoneeseen lämmittelemään ”huomaamatta” kieltokylttiä. Muutaman minuutin ehdinkin nauttia olostani, kunnes samaan tilaan astui keski-ikäinen nainen, joka tervehdittyään kysyi ”onko tämä terveellistä vauvalle?”. Sain sentään vastattua kohteliaasti, ettei höyryhuoneesta ole haittaa, jos siellä ei vietä liian pitkää aikaa.

Huvittavaahan tässä on se, että liikkumista pitäisi varoa ja saunominen on kiellettyä, niin sen sijaan useampi on suositellut minulle Guinnessia ja tuonut sitä tuliaisiksi. Sitä kun pitäisi juoda (kohtuudella toki) hyvän rautapitoisuutensa vuoksi. Että täällä sitä Emäntä tasapainottelee lenkkareissaan Guinnessin ja kiellettyjen asioiden ristiaallokossa.

Epävirallinen sadetaulukko osa kaksi

Mummoilin viime vuoden ja seurasin tiiviisti sadepäiviä, vähän niin kuin selvittääkseni itselleni sataako täällä oikeasti niin paljon, kuin väitetään. Tein kesäkuussa sääkatsauksen vuoden ensimmäisestä puoliskolta. Nyt seuraa se toinen osa, eli loppuvuoden katsaus Emännän epävirallisesta sadepäiväraportista. 

Kuten arvata saattaa sadetta ja sitä sään äkillistä vaihtelevuutta mahtui ihan riittämiin toiselle vuosipuoliskollekin. 

Tämä epävirallinen sadetilastohan on toteutettu niin, että olen sadepäivien kohdalle merkannut aina pisaran kuvan seinäkalenteriin. Ja sateeksi olen laskenut sellaisen, jolta on tarvinnut suojautua eli sitä sellaista lyhytkestoista sumutinpullosadetta ei ole näissä laskuissa noteerattu. Eikä yön aikaisia ropinoitakaan ole huomioitu eli kaiken kaikkiaan todella luotettavaa tilastointia :)

Taulukko ei toisen vuosipuoliskon osalta pääse valitettavasti täysiin oikeuksiinsa, koska olin kesäkuukausina pidemmän ajan Suomessa ja tältä ajalta tarkkailutilastot uupuvat. 

	Sadepäiviä	Päiviä/kk
Kesäkuu	10	olin 20pv Irlannissa kesäkuussa
Heinäkuu	ei tilastointia
Elokuu	10	olin 17 päivää Irlannissa Elokuussa
Syyskuu	18	30
Lokakuu	11	31
Marraskuu	14	30
Joulukuu	12	31

Vertailun vuoksi ohessa vielä Helsingin ja Traleen sademäärät, tilastot ovat vuodelta 2016, mutta antavat osviittaa mistä ropinamääristä puhutaan.

	Helsinki	Tralee
Kesäkuu	45	80
Heinäkuu	75	75
Elokuu	80	110
Syyskuu	75	120
Lokakuu	75	150
Marraskuu	75	140
Joulukuu	58	150

Faktana vielä, että täällä Atlantin rannalla sataa noin kaksi kertaa enemmän kuin vaikkapa saaren toisella laidalla sijaitsevassa Dublinissa. Dublinissa sataa tilastollisesti 150 päivänä vuodessa ja täällä saaren toisella rannalla 225 päivänä vuodessa. Joten sadetta piisaa varmasti tällekin vuodelle. Silloin vedetään tiiviisti huppua päähän kun sen sijaan niistä aurinkoisista ja kuivista päivistä nautitaan kuin pienet eläimet konsanaan.

Huono kansalainen

Maistraatti oli lähestynyt meitäkin kirjeellä äänestysoikeudesta presidentinvaaleissa. Mahdollisuus ensimmäisen kierroksen äänestykseen oli menneenä viikonloppuna. Meidän lähin äänestyspaikka on Suomen suurlähetystössä Dublinissa. Eli sellaisen reilun neljän tunnin ajomatkan päässä. Ja siihen kun laittaa vielä päälle ajelun Dublinin ruuhkaisella keskusta-alueella, niin aikaa saa heittää vielä roiman kourallisen tuon neljän tunnin päälle. Olen aina pyrkinyt äänestämään vaaleissa, mutta tällä kertaa ääni jäi valitettavasti tuon pitkän matkan välimatkan vuoksi antamatta. Se on sitten asia erikseen, jos toinen kierros on vielä tulossa.

Ensi vuodelle kaavailtu ulkomailta käsin tehtävä kirjeäänestys tulee toteutuessaan helpottamaan suuresti tällaisia vaaliuurnien pitkämatkalaisia.

Jos nyt ei päästy Dubliniin, niin mennyt viikonloppu kului muutenkin pitkälti kotiympyröissä. Mies makasi flunssan kourissa sohvalla kun halvaantunut lahna konsanaan. Oma olokaan ei ole ollut ihan siitä parhaimmasta päästä, syy ei ole flunssan vaan kasvavan kuvun, joten kotona oleilu oli ihan passeli vaihtoehto. 

Kävin sentään lauantaina miehen oman ajan tarjouksesta sekä pienimuotoisesta painostuksesta "pitäishän sunkin toi elokuva nähdä" katsomassa uusimman Star Warsin. En ole koskaan ollut mikään Star Wars fani, enkä ole edes nähnyt niitä vanhoja alkuperäisiä Star Warseja. Tai voi olla, että niitä on miehen toimesta joskus aikoinaan minulle koulutusmielessä näytetty, mutta olen vähintäänkin nukkunut onneni ohi. Jostakin kumman syystä ne "leffakoulutukset" ovat vuosien saatossa jääneet :)
Niin suurin syy siihen, että menin katsomaan kyseistä elokuvaa sen oman ajan lisäksi, oli kiinnostus siitä, että elokuvaa on kuvattu muun muassa Skellig Michaelilla, jonka läheisyydessä mekin kävimme viime syksynä seikkailemassa. Eikä elokuvan näkeminen vähentänyt yhtään intoa päästä päästä tutustumaan lähemmin itse saareen!

Kiitos vielä kaikille onnittelijoille ja yksivuotissynttäreiden arvontaan osallistuneille! Päädyin loppuviimein arpomaan kaksi palkintoa. Arvonta on suoritettu onnettaren toimesta ja virallisen valvojan läsnä ollessa. Voittajiin on otettu yhteyttä.

Vihreän saaren emäntä 1 vee ja synttäriarvonta

Tänään tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä kun julkaisin ensimmäisen postaukseni tässä blogissa. Nokkelimmat lukijat saattavat kuitenkin huomata, että muutamia tekstejä löytyy jo vuoden 2016 puolelta. Homma meni nimittäin niin, että syksyllä 2016 teimme nopealla aikataululla päätöksen muuttaa miehen työkomennuksen perässä Irlantiin. Aloin pian sen jälkeen pallottelemaan päässäni ajatusta blogin perustamisesta. Muuten en ole edes ollut mikään kovin aktiivinen blogien lukija. Ne ovat enemmänkin olleet satunnaisia kertoja ja liittyneet pääasiassa ruoanlaittoon tai matkustamiseen. 

Sen syksyn aikana aloin kuitenkin lueskelemaan ja seuraamaan monia ulkosuomalaisia blogeja. Ja hei, sehän oli kiinnostava oma maailmansa se! Lukea tarinoita siitä miten kukakin oli mihinkin päätynyt ja millaiseksi arki uudessa maassa oli muodostunut. 

Selvittelin erilaisia ilmaisia blogialustoja. Loin tunnukset bloggeriin. Ja aloin opettelemaan kuinka se toimii. Kirjoitin ne ihan ensimmäiset tekstit funtsien silti vielä samalla onko minusta bloginpitäjäksi ja jos niin, teenkö blogin salasanan taakse harvalle ja valitulle joukolle luettavaksi vai teenkö siitä kaikille avoimen. Olen pariin otteeseen pitänyt salasanalla suojattua blogia muutamista pidemmistä reissuista. Loppuvuoden aikana tulin siihen päätökseen, että kokeilen blogin kirjoittamista tässä muodossa - kaikille avoimena. Loppuvuosi 2016 ja alkuvuosi 2017 olivat aikamoista haipakkaa muuttoaskareiden myötä, joten vasta päästessämme Irlantiin aloin oikeasti kirjoittamaan.

Istuin tasan vuosi sitten eräässä paikallisessa kahvilassa läppäri mukanani. Tekstin olin kirjoittanut jo etukäteen valmiiksi. Nettiaikaa sai kahvilasta käyttöönsä aina puoli tuntia kerrallaan. Meillä kun ei vielä tuohon aikaan ollut nettiyhteyttä kotona. Nappula veteli päikkäreitä rattaissa ja silloin oli minun paikkani laukoa. Siirsin viimeisimmän tekstin bloggeriin ja julkistin sen myötä blogini. Hätäisesti näpyttelin vielä toimivan verkon varassa muutamat WhatsApp -viestit kavereille. Että mulla on blogi, saa käydä lukemassa.

Alusta alkaen ajattelin, että pyrin pitämään kiinni parin-kolmen postauksen viikkotahtia. En halunnut sitä liian tiiviiksi, mutta kuitenkin niin, että joka viikko tapahtuu jotakin. Kesällä ja jouluaikaan olen pidellyt ihan tarkoituksella vähän taukoa. 

Välillä aiheita on pursunnut päästä ja juttua olisi löytynyt useamminkin kirjoitettavaksi. Sitten on ollut niitä nihkeämpiä jaksoja, kun tuntuu ettei tapahtunut mitään, eikä tehnyt mitään erityistä eikä sen vuoksi keksinyt oikein mitään kirjoitettavaakaan. Välillä kirjoitettavaa olisi kyllä ollut, mutta muu elämä on ollut sen verran kiireistä, että sopivaa kirjoitusaikaa ei ole löytynyt. Se kirjoitusfiilis kun pitää kuitenkin löytyä. Kamera, tai vähintäänkin puhelimen kamera kulkee monesti mukanani ja blogin kuvituskuvia onkin tullut otettua sieltä ja täältä. Pääasiassa kuitenkin näiltä lähikulmilta, niitä matkakohde/retki postauksia lukuun ottamatta.

Jossakin vaiheessa viime alkuvuoden puolella liityin myös Facebookin Ulkosuomalaisten blogit -ryhmään. Sitä kautta olen löytänyt uusia kiinnostavia blogeja luettavaksi sekä jakanut monia omia tekstejäni. Yhteisö on ollut vallan mukava ja monista kirjoitusaiheista on virinnyt mielenkiintoisia keskusteluita.

Näin vuoden jälkeen voin sanoa, että kivahan tämä on ollut. Kun en tällä hetkellä tee niitä oikeita töitä, niin vähintäänkin tämä on pitänyt muutaman ylimääräisen aivosolun liikenteessä. 

Se, että tämä on ollut kivaa puuhaa, niin siitä kuuluu tietysti iso kiitos kaikille teille lukijoille. Kiitos! Alkuun ajattelin, että jos näitä turinoita joskus joku kaveri satunnaisesti lukee anopin ja äidin lisäksi, niin kiva. Mutta voi kyllähän teitä lukijoita on riittänyt paljon paljon enemmän! Niin paljon minulla ei ainakaan ole kavereita :)

Jättämänne viestit ja kommentit ovat parahutta. Niitä on aina mukava saada ja lukea.

Yksi vuotiaan Vihreän saaren emäntä -blogin kunniaksi arvon paketin herkullista (jos haluatte suklaafanin arvion) irlantilaista Baileyssuklaata tai vastaavasti irlantilaista toffeeta, jos et ole suklaan ystävä.

Arvontaan pääset osallistumaan jättämällä viestin tuohon alla olevaan kommenttikenttään tai vastaavasti kommentoimalla Vihreän saaren emännän Facebook -sivuilla. Osallistumisviestejä otan vastaan su 21.1. saakka. Arvonta suoritetaan ma 22.1.

Huomaathan, että anonyymejä kommentoijia en voi ottaa mukaan arvontaan eli jos sinulla ei ole bloggerin tunnuksia, mutta haluat ottaa osaa arvontaan, niin laitathan vähintäänkin nimimerkin vastauksesi perään, niin osaan huhuilla sinua blogissa arpaonnen osuessa kohdallesi.

Lisää kokista!

En ole koskaan ollut mikään suuri virvoitusjuomien ystävä. Kotiin olen ostanut limpparia lähinnä silloin, kun kylään on tullut isompi joukko ihmisiä. Pullo on saatettu vieraiden toimesta avata ja juotu lasi tai pari. Sen jälkeen se on jämähtänyt jääkaappiin, kunnes heitän sen pois siinä vaiheessa kun kukaan ei enää muista milloin se on ostettu, saati avattu. Näistä monista kerroista oppineena olenkin alkanut tuputtaa avattua pulloa limpparinlitkijöiden mukaan.

Mies sai työpaikaltaan joululahjaksi massiivisen - siis oikeasti pienen kylpyammeen kokoisen joulukorin, joka oli täytetty makeilla ja suolaisilla herkuilla. Kori pilaantumattomine herkkuineen oli jäänyt notkumaan sivupöydälle siksi aikaa kun olimme jouluvisiitillä Suomessa. Palattuamme tutkiskelin jäljelle jäänyttä sisältöä ja ihmettelin ääneen mihin nämä monen monituiset keksi- ja suklaarasiat oikein laitetaan - tunnistaen samalla omat heikkouteni avattujen makeuspakkausten suhteen. Ehkä vien näistä jonkun laatikon jonnekin mennessäni, jatkoin yksinpuheluani.
- Sen kokispullon ja jättimäisen sipsipussin voit ainakin viedä, ne eivät meillä kulu. Mies huikkasi.
-Oikeastaan mun tekee ihan hirveästi mieli tuota kokista, tuumasin.
Korin sisältöön kuului myös viini- ja baileyspullo, jotka olisivat lähtökohtaisesti kiinnostaneet minua huomattavasti enemmän, mutta tässä tilassa ne oli parempi kantaa kaapin perukoille odottamaan parempia aikoja.

Kolan viilettyä riittävästi oli sitä pakko päästä maistamaan. Minulla ei ole tämän raskauden myötä ollut mitään erityisempiä mielihaluja, mutta kolan avaamisen myötä sellainen taisi salakavalasti alkaa. On ollut "pakko" saada lasi tai pari illassa ruskeaa sihijuomaa. Pois ne omenat, porkkanat ja überterveelliset teet. Tämä emäntä on nostanut villasukkiin käärityt jalkansa sohvapöydälle ja litkinyt kokista.

Vuosi Irlannissa

En voi lakata hämmästelemästä ajan kulumista. Juurihan me tänne tulimme ja nyt siitä onkin äkkiä kulunut vuosi. Vuosi!

Sen kunniaksi kaivelin tekstin kuvitukseksi jo aiemmin julkaistuja kuvia vuoden varrelta.

Tralee. Tammikuu 2017. Ainoa lapsi, joka pukeutui toppahaalariin.

Vuosi sitten saavuin toistamiseen vihreälle saarelle, ensimmäinen käyntini Irlannissa oli ollut muutamia kuukausia aiemmin, kun kävimme miehen kanssa katselemassa potentiaalisia paikkoja, joihin muuttaa. Mies oli tullut maahan heti tammikuun alussa ja Nappulan kanssa saavuimme muutaman viikon päästä perässä.

Muistan, että ajelimme illan pimeinä tunteina lentokentältä muutaman tunnin matkan pitkin mutkaisia teitä, kunnes saavuimme perille Traleehen, miehen meille vuokraamaan asuntoon. Sisällä oli kalseaa ja hivenen korutonta. Mies oli täyttänyt ison hedelmäkulhon mandariineilla. Siirsimme parisängyn seinänviereen ja teimme siihen siskonpetin, kunnes Suomesta lähettämämme tavarat, joiden joukkoon muun muassa Nappulan sänky kuului, saapuivat muutaman viikon meidän saapumisen jälkeen.

Banna Beach

Vuoteen on mahtunut yhtä ja toista. Paljon hyviä, myös niitä turhautuneita ja vähän epätoivoisempia hetkiä.

Aloin heti alkuun selvittelemään mitä tässä pikkukaupungissa voisi pienen lapsen kanssa päivisin puuhata ja siitä se sitten hiljalleen lähti liikenteeseen. Tutustuminen muihin kotona oleviin äiteihin, perusasioiden hoitamista ja ylipäätään oman arjen rakentamista. Ja olihan se osaltaan erilaista, ainakin siihen nähden mitä se olisi ollut jos emme olisi lähteneet katsomaan mitä Irlanti meille tarjoaa. Suomessa olisin palannut takaisin töihin ja vuosi sitten puolitoista vuotias Nappula olisi aloittanut päiväkodin. Myönnän, että suunniteltua pidemmäksi venähtänyt kotonaolo on ollut ajoittain aika takkuista ja olen monesti kaivannut niitä vain aikuisten kesken tehtäviä asioita. Toisaalta taas se sellainen kellontarkka hurlumhei hoitoon-töihin-kotiin-ruokaa-joskus harrastuksia-kiire-kiire on pitkälti puuttunut meidän arjestamme ja monella tapaa hyvä niin. Ehtiihän sitä.

Kun ulkona sataa, on hyvä syy mennä Murphysille. Cork kevättalvi 2017.

Vaikka vuosi on suhahtanut ohi melkoisella vauhdilla. Tuntuu, että pääpiirteittäin olemme olleet tyytyväisiä tähän muutokseen ja mahdollisuuteen. Irlannissa asuminen on antanut monella tapaa perspektiiviä asioihin. On alkanut katsoa Suomea ja sitä omaa "entistä elämää" eri vinkkelistä ja tullut uudenlaisia ajatuksia tulevaisuuden näkymistä.

Itseasiassa luulen, että minä ja Nappula olemme viihtyneet näillä kulmilla miestä paremmin. Hänelle kulunut vuosi on kuitenkin ollut enemmälti pitkiä työpäiviä ja kuvainnollisten tulipalojen sammutteluita. Olenkin kuullut sanottavan, että syy johon ulkomaankomennukset yleensä kaatuvat ennen aikojaan on se, että perhe ei viihdy.

Dinglen värikkäät talorivistöt

Perheenä väitän kuluneen vuoden hitsanneen meitä eritavalla yhteen. Suomessa meillä aikuisilla oli omat menot, harrastukset ja kaverit - toki myös paljon yhteisiä kavereita. Täällä kaikkiin niihin itsestäänselvyyksiin on lähtenyt nollapohjalta. Kaikki on täytynyt etsiä ja luoda alusta alkaen. Viikonloppuisin olemme viettäneet enemmän perheaikaa, kun olisimme tuskin tehneet Suomessa. Kolunneet lähiseutuja; kauniita rantoja, lampaiden kansoittamia vihreitä kukkuloita ja värikkäitä pikkukyliä ja toki ihan vain lorvineet kotikulmilla. Kun sitä kotimaankaltaista turvaverkkoa ei ole ympärillä, on Nappula kulkenut kaikkialla mukana tai toisinaan toinen on mennyt aikuisten rientoihin ja toinen jäänyt kotiin. 

Juoksulenkillä ja hiekkakakkupuuhissa lähirannalla. Syksy 2017.

Välillä oikein ihmettelenkin miten jouhevasti kaikki on oikein sujunut. En edes muista kuluneen vuoden ajalta yhtäkään kunnon riitaa. Siis meidän vanhempien välillä, tuon kaksi ja puolivuotiaan uhmaikäisen kanssa sanomista tulee lähes päivittäin.

Syksyllä aloitettu osittainen päivähoito on tehnyt hyvää Nappulalle. Hän on selkeästi rohkaistunut. Takapakkejakin on tullut, mutta pääsääntöisesti hyvällä sykkeellä mennään eteenpäin. Englannin kieli antaa vielä odotuttaa itseään, mutta loppuvuodesta alkoi näkymään positiivisia merkkejä siitä, että jotakin kieliaskareita se pieni pää työstää. Toivottavasti saan kirjoittaa kielenkehityksestä oman postauksen piakkoin!

Näkymä Dingleen

Toinen vuosi Irlannissa on polkaistu käyntiin. Uusia juttuja tulee varmasti vastaan edellisvuotta vähemmän, mutta luulenpa tämänkin vuoden puksuttavan vauhdilla eteenpäin kuin höyryjuna konsanaan emäntä ja muu kööri kyydissään.

Inch Beach. Kevät 2017.

Miten todistan olevani lapseni äiti?

Olen naimisissa Nappulan isän kanssa, mutta meillä on eri sukunimet. Olen pitänyt oman tyttönimeni ja Nappulalla on isänsä sukunimi.

Erisukunimisinä oleminen ei ole tähän mennessä aiheuttanut mitään ongelmia tai epäilyksiä.

Viime sunnuntaina matkasin Nappulan kanssa takaisin Suomesta Irlantiin. Mies oli saapunut maahan aiemmin töidensä vuoksi. Olen lentänyt kahden Nappulan kanssa Suomi – Irlanti –väliä erilaisilla vaihtoyhteyksillä useamman kerran ja ennen Irlantiin muuttamista olen myös lentänyt hänen kanssaan kahden Euroopan ulkopuolelle, Aasiaan.

Irlanti on EU-maa, mutta ei kuulu Schengen –alueeseen, tämän vuoksi lentokentillä konetta vaihdettaessa, joutuu aina käymään läpi ylimääräisen passin- ja turvatarkastuksen.

Viimeisellä reissulla vaihdoimme konetta Lontoossa. Edellinen kone oli myöhässä ja etenin niin ripeää kävelyä tuloportilta turvatarkastukseen, kun käsipuolessa roikkuvan kaksi ja puolivuotiaan kanssa nyt voi edetä. Turvatarkastukseen on toisinaan aikamoiset jonot ja sen jälkeen piti vielä mennä seuraavan lentoyhtiön tiskille hakemaan boarding passeja, koska niitä ei pystytty tulostamaan meille lähtöpaikasta.

Turvatarkistuksen jälkeen siirryimme passintarkastukseen.

- Onko hän sinun lapsesi? Kysyi tiukkailmeinen tullivirkailija antaessani passimme.

- Miksi teillä on eri sukunimet?

Kerroin lapsella olevan isänsä sukunimi.

Virkailija tuijotti Nappulan pyöreällä vauvanaamalla varustettua passia ja vuoroin minua. - Mikä on lapsen syntymäaika- ja paikka?

Takeltelin vastauksen. Mietin meninkö kuukausissa sekaisin?

- Kuinka pitkäksi aikaa matkustat Irlantiin?

Kerroin meidän asuvan tällä hetkellä siellä. Virkailijan ilme tiukkeni entisestään.

- Onko sinulla lapsen syntymätodistus mukana tai jokin muu, jolla pystyt todistamaan hänen olevan sinun lapsesi?

Kerroin, että lapsi on syntynyt Suomessa, kuten passista näkyy ja Suomessa ei anneta syntymätodistuksia. Virkailija pyöritteli epäuskoisena silmiään. Hän pyysi minua siirtymään sivuun jonosta, jotta saisi tarkistettua takanamme jonottavien ihmisten passit ja samalla miettimään millä todistan olevani lapsen äiti. Aloin ärtymään. Tiedän, ei oikea aika eikä paikka siihen toimintaan, ei todellakaan. Ihmettelin vain mielessäni miten ihmeessä saan todistettua asian, jota en ole koskaan aikaisemmin joutunut todistelemaan.

- Saisitko vaikkapa jonkun lähettämään sinulle sen syntymätodistuksen? Huuteli tullivirkailija. Ei tainnut tajuta, ettei meillä ihan oikeasti ole sellaista todistusta, enkä sellaiseksi pystyisi ainakaan sunnuntai-iltana muuttumaan. Tiedän, että seurakunnilta saa tilattua virkatodistuksia, jonka olin tilannut itselleni aiemmin, mutta se tieto ei sillä hetkellä paljon lämmittänyt.

Palasin tiskille ja riivin rahapussistani kaikki kortit, joissa mainitaan Nappulan nimi. Eurooppalainen sairasvakuutuskortti, Suomen Kelakortti ja joku jäsenkortti. Tietysti, kaikki tekstit ainoastaan suomeksi. Näytin ryppyisen printin ostamistamme paluumatkan lentolipuista. Matkustajat: yksi aikuinen ja yksi lapsi. Tulosteessa näkyi sähköpostiosoite, johon liput oli tilattu. Mieheni nimi ja sähköpostiosoite. Hän on lapsen isä, näytin tullivirkailijalle. Sama sukunimi kuin lapsella.

Virkailija vertasi saamiaan dokumentteja. Tuijotti minua ja lattian kuvioita tutkiskelevaa Nappulaa. 

- Ensi kerralla kannattaa ottaa se syntymätodistus mukaan. Virkailija totesi nuivasti ja päästi meidät vihdoin etenemään.

Menin lähimmälle penkille kokoamaan lippulappukasaa ja itseäni. Mietin mitä jos hän ei olisi uskonut minua. Mitä sitten olisi tapahtunut? Tottahan toki ymmärrän, että lapsikaappauksia tapahtuu päivittäin ja on hyvä, että valtioiden rajoilla tehdään tarkkaa seurantaa, mutta en silti arvannut joutuvani itse selvittelemään moista tilannetta.

Ennen seuraavaa kaksin tapahtuvaa matkaa aion varmuuden varalta tilata Nappulalle seurakunnasta seurakuntasihteerin allekirjoittaman virkatodistuksen.

Vai tuleeko teille mieleen muita hyviä tapoja todistaa perhesuhteita?

Muutamia havaintoja talvi Suomesta

Talvi tarkoittaa valitettavasti tässä yhteydessä ainoastaan kalenterimäärettä, eikä sitä miltä sen talven kuuluisi mielestäni näyttää. 

Vaikka harmaa tuntuu olevan taivaan pääväri Irlannissa, olivat harmaat ja lumettomat päivät todella pimeitä Suomivierailumme aikana, valonpilkahdukset jäivät vähiin. Lounaisrannikolla loppu- ja alkuvuoden tienoo oli valitettavan harmaata. Kovasti toivomastani lumesta ei ollut juuri tietoakaan. Sentään uutena vuotena Helsingissä satoi kevyt lumipeite ja pääsimme edes hetkeksi ihastelemaan valkoista maata ja pyörittelemään lumipalloja. Ja viimeisenä Turkuiltana sai vielä nauttia pienestä lumituiskusta. Tuntuikin, että suuri osa kavereista haaveili tai suunnitteli - ellei sitten parhaillaan ollut - ulkomaanreissua jonnekin valoon ja lämpimään. Enkä kyllä ihmettele yhtään niitä haaveita sen jatkuvan pimeyden keskellä, kun välillä tuntui, ettei päivä alkanut pimeyden vuoksi ollenkaan.

Olin autuaasti unohtanut, että Suomessa on talvisin sisätiloissa niin lämmintä, siis oikeasti todella lämmintä. Vaikka olen useaan otteeseen valitellut Irlantilaisten sisätilojen kalseutta ja viileyttä, on siihenkin näemmä jollakin lailla päässyt tottumaan. Vähintäänkin olen tykästynyt nukkumaan viileässä huoneessa, lämpimän peiton alla. Suomessa ollessamme vietin monta unetonta yötä ihan vain sen vuoksi, että sisällä oli liian kuuma nukkua.

Päiväsaikaan kyllä fiilistelin lämpimiä sisätiloja, varsinkin lattialämmityksellä ja patterikuivaimella varustettuja kylpyhuoneita. Ihanaa, kuinka nopeasti sateen kastelemat ulkoiluvaatteet kuivuivatkaan!

Irlantilaisessa pikkukaupungissa asuessa ihmisten, niin jopa niiden tuntemattomien ihmisten tervehtiminen on tullut tavaksi. Käydessäni Nappulan kanssa ulkoilemassa ja leikkipuistoilemassa vanhempieni kodin lähettyvillä, huomasin tämän jo tutuksi tulleen tavan pulpahtavan esille. Pihapiirissä ja leikkipuistossa tervehdykset saivatkin vastakaikua, mutta autappas kun menin avaamaan suuni kävelytiellä. Ne minulle tuntemattomat ulkoilijat toljottivat hiljaisina takaisin tai käänsivät vain päänsä hämmentyneenä pois sanomatta sanaakaan. Toivottavasti en pilannut heidän päiväänsä.

Parin viikon Suomivierailun aikana liike oli tavanomaisempaa kuin paikallaan pysyminen. Reissuun mahtui useita eri yöpaikkoja, valmiin pöydän antimista nauttimista, lukuisia kaveritreffejä, lapsuudenperheen kanssa vietettyä aikaa, mukavan paljon saunomista sekä mahdollisuus jättää Nappula hoitoon omien menojen ajaksi.