Aborttiäänestys

Kadunvarret ovat täyttyneet julisteista, joissa on sikiönkuvia ja lauseita puolesta ja vastaan. Meidänkin ovella kävi eilen illalla kaksi naista koputtelemassa "vote no" -liiveihin pukeutuneena ja jakamassa infolehtisiä. Irlannissa järjestetään toukokuun lopulla kansanäänestys abortista.

Tässä katolisessa maassa abortti on kielletty. Sillä ei ole merkitystä miten raskaus on saanut alkunsa. Ei vaikka kyseessä olisi naisen terveyttä vaarantava raskaus esimerkiksi jostakin sairaudesta johtuen tai raskaus olisi saanut alkunsa raiskauksesta. 

Katolisella kirkolla on ollut vahva asema menneinä vuosikymmeninä, mutta sen arvostus koki kolauksen kun ikäviä lasten hyväksikäyttötapauksia pappispiireissä alkoi putkahtelemaan päivänvaloon 2000-luvun taittessa.

Pian järjestettävässä äänestyksessä äänestetään siitä myönnetäänkö abortin tekeminen ennen 12. raskausviikkoa millä syyllä tahansa sekä sallitaanko abortti vielä kuudennella kuulla terveydellisiin syihin vedoten.

Olen nähnyt Irlannissa poikkeuksellisen paljon kehitysvammaisia. Etenkin lapsia. Pitkään ajattelin sen johtuvan ainoastaan siitä, että täällä suhtaudutaan mielestäni paljon myönteisemmin lapsiin ja esimerkiksi heidän kanssa ulkona syömiseen kuin Suomessa. Ajattelin sen olevan syyn siihen, että kehitysvammaisten kanssa ollaan enemmän liikenteessä. Lapsimyönteisen asenteen sijaan isompi syy tähän taitaa kuitenkin olla se, ettei abortti ole sallittua. 

Koska abortti on Irlannissa kiellettyä, on vahinkoraskauksia käyty hoitamassa jo vuosikymmeniä rajan takana, Iso-Britannian puolella. Eräskin brittiläinen klinikka mainitsi nettisivuillaan, että heidän palvelunsa on sijoitettu lähelle lentokenttiä ja satamia, jolloin hoitoonpääsy naapurisaaren puolelta on tehty mahdollisimman helpoksi.

Miehen keski-ikäinen työkaveri kertoi käyneensä edellisenä viikonloppuna kirkossa, jossa nuori pappi oli saarnannut "jos äänestätte abortin puolesta, ette pääse taivaaseen".
Suorastaan hämmästyttävää tällaiset puheet, nyt eletään kuitenkin vuotta 2018!
Mielenkiinnolla jään seuraamaan kuinka äänestyksessä tulee käymään.

Melkein seikkailijan jalanjäljillä

Tykkään tutkailla karttoja. Lähes joka viikonloppu ehdotan miehelle, että lähtisimme jonnekin retkelle. Nämä retket eivät useinkaan ole kovin ihmeellisiä. Kävely rannalla, leikkimään vähän pidemmän matkan päässä olevaan leikkipuistoon, tutustumaan johonkin luontokohteeseen. Pääasiassa nämä retket ovat lähellä tehtävää ulkoilua, joihin voi mennä ilman sen suurempia ennakkovalmisteluita. Ja sitten on tietysti vielä toinen retkikategoria, joka vaatii yöpymistä tai muuten enemmän ennakkovalmisteluja.

Tähän retki-intooni on useampiakin syitä. Ensinnäkin retkeily on kivaa. Toiseksi koska asumme Irlannissa mieheni työkomennuksen mittaisen ajan, haluan tietysti ottaa saarta tai vähintäänkin näitä lähikulmia mahdollisimman hyvin haltuun ja nähtäväähän täällä riittää. Kolmanneksi arkisin taitan matkani apostolinkyydillä, joten reviirini on loppujen lopuksi aika pieni. Sen vuoksi viikonloppuisin on mukava päästä käymään paikoissa, joihin en jalkaisin pääse.

Myönnän, että näistä retkeilyistä on tullut kotona keskustelua. Mies haluaisi rentoutua ja ottaa viikonloppuisin iisisti pitkien työviikkojen jälkeen ja emäntä taas haluaisi tykittää menemään. Paddyn syntymä on hillinnyt hieman omia menohalujakin, koska vireystila ei huitele ihan niissä huippulukemissa ja lähteminen ylipäätään minne tahansa vaatii aina omat säätönsä. Vaikka retkiajatuksissa on aina kullanväriset reunat, niin totuushan on yleensä aika kaukana siitä. Yleensä mitä tahansa retkeä siivittää jotkut itkupotkuraivarit, kakkacase, aaseilu tai mitä noita nyt on. Ja vaikka näiltä vastoinkäymisiltä jotenkin selvittäisiin, niin minne tahansa lähteminen vaatii yhtä paljon tavaraa mukaan, kun millä aikuinen selviäisi viikon reissun. Siitä huolimatta olen yleensä unohtanut nämä häslingit ja pakkaamisruljanssit kun uumoilen seuraavaa retkikohdetta.

Silloin kun sää suosii tässä maassa ja saaren tällä kolkalla viikonloppuisin, se patistaa kummasti liikkeelle. Niinpä sovimme menneenä viikonloppuna, että toisena päivänä retkeillään ja toisena voi keskittyä enemmän kotiheiluntaan.

Kävimme ulkoilemassa vuoristojärvellä nimeltään Annascaul Lake. Tuulesta huolimatta vuoristojärven rantaa oli mukava tallustella ja ihastella kauniita, karuja maisemia. Reitti vei lammashaan läpi. Nappula ajoi takaa lampaita yrittäen syöttää niille ruohoa. Villaturkkirukat juoksivat karkuun liian innokasta ihmislasta.

Tähän väliin voi kysyä mitä tekemistä tämän postauksen otsikolla on tämän lätinän kanssa? No, minäpä kerron.
Kyseisestä Annascaulin kylästä on kotoisin seikkailija nimeltään Tom Crean. Kyseinen miekkonen syntyi 1800 -luvun lopussa. Elo yksitoistalapsisessa maanviljelijäperheessä ei ollut varsinaista herkkua ja poika karkasi kotoaan viisitoistavuotiaana ja liittyi laivastoon. Muutaman mutkan kautta hän päätyi retkikuntaan, joka matkasi etelänavalle. Näitä tutkimusmatkoja hän teki kaikkiaan kolme. En voi muuta kuin ihmetellä, kuinka retkikunnat ovat selvinneet niissä olosuhteissa ja sen aikaisilla (1900 -luvun alkupuolella) purjeveneillä kolme kertaa etelänavalle ja takaisin.

Myöhäisinä vuosinaan Crean palasi Irlantiin ja asettui takaisin Annascaulin kylään, jonne hän perusti pubin. Tämä South Pole Inn -pubi on edelleen olemassa, joten kävimme ulkoilun ja Creanin hautapaikalla piipahtamisen päätteeksi pubissa syömässä. Sää kun salli tämän kevään ensimmäiseen terassiruokailuun. Etelänavan viiman sijaan toivon kevään jatkuvan ja sallivan meille lisää mukavia ulkoiluretkiä.

Apuvoimia

Kiinnitin huomiota jo runsas vuosi sitten siihen, että täällä on ulkoistettu monia talon ja pihan ylläpitoon ja kunnostukseen liittyviä tehtäviä. Monen asuinalueemme talon pihalle saapuu aika ajoin ruohonleikkaaja. Pihan pensaita käy parturoimassa toinen yritys. Ikkunan pesuja varten pihaan pärähtää kolmas pakettiauto, josta mies singahtaa tikkaille ja alkaa pöristelemään ikkunoita ja räystäitä painepesurilla. Ja välillä näkyy maalausfirman autoja. Sanottakoon vielä tähän väliin, että asumme täysin tavanomaisella omakotitaloalueella.

Hoidin pitkään kaikki ulko- ja sisätiloihin liittyvät toimet itse. Siivoukset. Ikkunanpesut, vaikkakaan yläkerran ikkunoita en pysty ulkopuolelta pesemään. Ruohonleikkuu on hoitunut joko omasta tai miehen toimesta. Puskia ja pensaita olen saksinut puutarhasaksilla a-tikkaiden päällä keikkuen. Ja mikäs niitä hommia oli tehdessä kunnes tuli pieniä mutkia matkaan.

Ensimmäinen mutka oli raskauden loppuvaiheessa kun kupu alkoi kasvamaan siihen kokoon, että kodin siivoaminen alkoi vaatimaan useamman huilitauon. Ähistellessäni imuria kerroksesta toiseen muistin taannoin käymäni keskustelun erään naapurustomme naisen kanssa, joka sanoi tekevänsä kotisiivouksia. Pian sovinkin hänen kanssa viikoittaisesta siivouksesta.

Raskauden jälkeen ja sektioleikkauksesta toipumisen ollessa voiton puolella olen silti pyytänyt naapuria silloin tällöin meille siivouskeikalle. Totesin, että jos saan mielestäni hyvin edulliseen hintaan siistin kodin edes hetkeksi ja joku hoitaa inhokkihomman eli lattioiden pesun puolestani, niin miksipä en käyttäisi tilaisuutta hyväkseni?
Lapsiperheessä sitä sotkua tulee tasaiseen tahtiin eli kyllä sitä siivottavaa jää avuista huolimatta ihan riittävästi omalle kontollekin.

Toinen mutka kasautui hiljalleen. Siinä oli kyse meidän pihasta. Olin useampaan otteeseen saksinut pihan pensaikkoa ja aidan yli tulvivaa piikkipuskikkoa. Nämä ylijäämärisut olin kasannut pihan perälle. Viime syksyn myräkässä pihalta kaatuneen puun oksisto lisäsi epämääräisten risujen määrää entisestään ja piha näytti yleisesti ottaen hieman epäsiistiltä. Ongelma oli, millä saisi kärrättyä oksakasat pois. Haaveissani oli samalla saada harvennettua pihan rajoittavaa pusikkoa, mutta siihen ei oma varsi ja olemassaolevat työvälineet enää riittäneet.

Puhelias naapurinrouva mainitsi minulle kaverista, joka on käynyt kaatamassa hänen puitaan. Tai tarkemmin ottaen hän kutsui kyseistä kaveria nimellä british hippie. Kun tämä hippi tuli seuraavan kerran leikkaamaan rouvan puita, kävin hänen juttusillaan ja kyselin josko hän voisi hieman parturoida meidänkin pihaa. Ulkoiselta habitukseltaan kovin boheeminoloinen hippi lupasi hoitaa homman parin viikon päästä. Jee! päästään risuista eroon, tuulettelin.

Kului useampi kaksi viikkoinen, mutta hippiä ei kuulunut. Harmituksen sijaan, kun mitään ei tapahdu silloin kuin luvataan piti taas muistutella mielessään karjalaista sanontaa Älä hättäile, istu mättäälle. Kyllä se pipo löytyy.

Ja odottaa.

Jossakin vaiheessa kyselin naapurinrouvalta onko hänellä mitään tietoa hipin liikkeistä? Sain tiedon, että hän oli yllättäen unohtanut koko projektin, mutta tulisi hoitamaan homman seuraavalla viikolla. Arvatkaapa tuliko? Ei. 

Luvattua viikkoa seuraavalla viikolla pihaamme peruutteli erittäin katu-uskottavasti kolhiintunut lava-auto peräkärryineen. Lava-autossa räksytteli koira. Ja niin hippi vihdoin viimein saapui. Kannatti siis taas kerran vain istua sinne mättäälle, vaikka se kärsivällisyyttä vaatiikin, että mitään ei tapahdu silloin kun on luvattu. 

Koin lähes lapsenomaista riemua, kun näin mitä jälkeä hippi pihallamme loihti. Pensaat saivat uuden, matalamman muodon. Aidan yli tulevat piikkipuskat olivat pian muisto vain. Samaten pihan rajalla olevat pikkupuut. Ja kaikki ne oksakasat hippi pakkasi peräkärryynsä. Oikeasti pieni pihamme näyttää nyt monta kertaa suuremmalta, valoisammalta ja ylipäätään siistimmältä. Ja nyt sitä luonnonvaloa tulee jopa aina niin pimeään keittiöömmekin. Kyllä kannatti pyytää apuvoimia, sanon minä!


Vihreän saaren emännän löydät myös Blogit.fi:stä, Facebookista ja Instagramista.

Pihahommia

Kevättä, sitä lämmintä kevättä odottelen edelleen. Välillä on ollut jo lupaavampia päiviä ja sitten on taas tullut takapakkia. Sellaista hiljalleen etenemistä se on tainnut tänä vuonna olla ympäri Eurooppaa. Katselin hiljattain kuvia viime vuodelta todetakseni, että kyllä vain silloin oli jo isommat lehdet puissa, omena- ja kirsikkapuut kukassa ja Nappulakin näytti niin paljon pienemmältä. Itsehän näytin samalta, niinkuin omasta mielestäni aina..., mutta ei mennä nyt siihen.

Kuluneelle viikolle mahtui sentään useampi kuiva tai hyvin vähäsateinen päivä. Jee! Se mahdollisti pihahommien aloittamisen. Ruoho saatiin leikattua toistamiseen tänä keväänä ja pieniä istutuksia tehtyä. Mihinkään hc hommiin en ole tuon puutarhan suhteen lähtenyt, mutta sellaista pientä puuhastelua kuitenkin. Tällaiselle pitkänlinjan kerrostaloasujalle pieni piha ja sopivasti pihatöitä on oikein tervetullut muutos. Täällä kun nämä pihatyöt rajautuvat kevään ja myöhäisen syksyn väliselle aikajanalle. Ja suurimmalta osin se on nimenomaan ruohonleikkuuta.

Ruohonleikkuun lisäksi olen kitkenyt kukkapenkkiä ja istuttanut vähän uusia kukkia. Nappulan kanssa kylvimme myös kukansiemeniä maahan. Ne olisi tietysti tarvinnut kylvää jo aiemmin sisätiloissa, mutta koska en tietenkään muistanut sellaista tehdä, heittelimme vain siemeniä kukkapenkkiin. Tai toisinsanoen Nappula heitteli niitä minne sattuu. Nähtäväksi jää mitä kasvaa ja minne vai kasvaako mitään minnekään.

Vaikka vuosikausia asuinkin kerrostalossa, harrastin siellä pientä parvekepuutarhurointia. Pieni parveke oli täynnä purnukoita, joissa kasvoi vähintäänkin yrttejä ja pensastomaatteja. Muutamana kesänä vuokrasin puutarhapalstan, johon varsinkin ensimmäisenä kesänä lähdin suurin odotuksin ja henkseleitä paukutellen kasvatusprojektiin. Palstamaana ollut vanha merenpohja oli kivikovaa. Lapion kanssa maapohjaa myllätessä ei todellakaan tarvinnut enää miettiä illalle mitään kuntosalikäyntiä. Kun olin saanut vaot kuntoon ja aloin kylvämään siemeniä ja esi-istuttamiani taimia tulivat paikalle linnut syömään siemenet ja monen päivän porottava auringonpaiste tekivät tuhoa taimilleni. Alku ei vastannut ihan sitä puutarhaunelmaa, mutta tahmeasta alusta huolimatta satojakin tuli. 

Ajattelin antaa niille puutarha-ajatuksille uuden mahdollisuuden. Kauppareissulla lähi-Lidlistä lähti mukaan taimia. Kurkkua, kesäkurpitsaa, tomaattia ja raparperia. Niitä varten pitäisi vielä sopivan sään yllättäessä kuopsutella kasvupaikka. Kastelemisesta ei tässä maassa tarvitse olla huolissaan, toinen juttu sitten onkin onko täällä ihan liian märkää siihen, että saisi mitään kasvamaan - sammalta ja ruohoa lukuun ottamatta.

*Nuo ihanat magnolia -kuvat eivät valitettavasti ole meidän pihalta, vaan räpsitty ohikulkumatkalla puistosta.

Kuka näitä sanontoja keksii?

Olet varmaan kuullut sanonnan "kaksi menee siinä missä yksikin"? Niin minäkin. En ole sanontaa uskonut, mutta kai kuitenkin jollakin positiivisella ajatuksella kuvitellut sen sisältävän jonkunlaisen totuudensiemenen. 

En tiedä mikä taho näitä sanontoja suoltaa? Villinä veikkauksena heittäisin Verohallinnon uusien veronmaksajien toivossa tai Tilastokeskuksen, joka saa uusien tulokkaiden myötä piirrettyä kivemmat käyrät exceleihinsä. Niin tai näin, harjoitusten tässä vaiheessa voin todeta tämän "kaksi menee siinä missä yksikin" -sanonnan olevan täyttä puppua!

Näitä harjoituksia on itsellä takana vasta reilun kuukauden verran, mutta muuttuviin tilanteisiin on saanut totutella sitäkin enemmän. Ja siihen, että mitään aikatauluja ei kannata sopia. Ainakaan liian tarkkoja. Onneksi olemme Irlannissa, missä harva on muutenkaan ajoissa. Peruskuvio on nimittäin se, että kun kuvittelee, että nyt päästään vihdoin lähtemään, niin ei yleensä ihan vielä päästäkään. 

Otetaan tähän väliin kuvaus nykyisestä arkiaamusta, kun kuvittelen, että olen valmis viemään Nappulan päiväkotiin. Tätä valmiustilakuvitelmaa on edeltänyt kutakuinkin seuraava tapahtumaketju:
On saatu konkkaronkka ylös sängystä. Paddy herää useimmiten itsekseen, mutta aamu-unista Nappulaa saa yleensä aina päiväkotiaamuina herätellä. Ja tiedoksi, hoitopaikka aukeaa vasta 8.30 eli kukonlaulun aikaan emme ole liikenteessä muutenkaan ja toiseksi, emme koskaan selviydy sinne avaamisaikaan. Vaan mennään kun mennään.

Herättelyn jälkeen saa kuunnella aikansa huutoa ja odotella tovin, että aamumörön saa ylös sängystä. Kun hän on noussut ylös alkaa taivaanrannanmaalarin hitaat touhut. Nappula raahaa pehmolelunsa keittiöön ja asettelee niille leikkiastiat kuonon eteen. Ei auta vaikka kuinka yrittää hoputtaa pöydän ääreen syömään puuroa. Nappulalla ei ole kiire. Ei ainakaan aamuisin. Jossakin vaiheessa tätä "tulisit nyt syömään" -maanittelua Paddy repii pelihousut. Yleensä syynä on nälkä. Selvä, imettämään. Samalla saa hoputtaa ja tsempata Nappulaa etanantahtisissa toimissaan ja lappaa omaa aamupuuroa suuhun. Nappulan siirtyessä vihdoin viimein ruokapöydästä potalle kiiruhdan vaihtamaan Paddylle vaipan ja pukemaan hänelle päälle. Hyvällä tuurilla tässä välissä saa vedettyä itselleenkin loput vaatteet päälle. Sitten taas tsempataan Nappulaa aamupesulle ja pukeutumaan. Se menee yleensä pikkumiehen melkein sulosointuja kuunnellessa. Häntä ei paljon naposta maata itsekseen. Sylissä on mukavampaa.

Ennen kuin Nappula on saatu melkein lähtövalmiiksi, olen komentanut häntä sen seitsemän kertaa menemään alakertaan ottamaan lenkkarit kenkätelineestä ja takin naulakosta. Kun alan pukemaan Paddylle ulkovaatteita päästään siihen mistä tämä pitkä sepostus sai alkunsa eli kuvittelen olevamme melkein valmiita lähtemään.

Kuinkas ollakaan silloin vielä yleensä sattuu ja tapahtuu. Paddy vääntelehtii sylissäni ja vaipassa rusahtaa siihen malliin, että on kiiruhdettava vielä yläkertaan siivoamaan dijonit pois vaipasta. Toiveissani on, että Nappula olisi sillä välin saanut itselleen kengät jalkaan. Juoksen portaat takaisin alas, todetakseni että kengät odottavat edelleen Nappulan vieressä portailla ja ainoa asia mikä on tehty, on että tarralenkkareiden tarrat on vedetty irti lenkeistään. Ei millään lailla nopeuttava tekijä. Tällä välin Paddy ehtii puklaamaan, jonka seurauksena on pyhittävä isoimmat rippeet pois lattialta ja juostava vielä kertaalleen yläkertaan, koska tietysti se eltaantuneelle maidolle haiseva ohjus on myös pitkin minun paitaani. Tämän jälkeen saattaa olla toiveita saada molemmille ulkovaatteet päälle. Paddy vaunuihin, Nappula seisomalaudan päälle ja matkaan. Sormet ristiin, että mukana on kaikki tarvikkeet sateenvarjosta alkaen. Tosin tässä vaiheessa myös kiitän, ettemme ole tällä hetkellä Suomessa, jossa ulkovaatetta saisi tähän aikaa vuodesta topata vielä enemmän päälle.

Aiemmassa tilanteessa näissä aamusäädöissä olisi ollut se yksi muuttuja vähemmän. Tämä uusi muuttuja kun sanelee pitkälti sitä kuinka nopeasti tehdään muutos suunnitelmiin. Paddy -vauvan huutaessa on toimittava nopeammin. Nappula vetelee uhmakilareitaan tasaiseen tahtiin pitkin päivää. Silloin mennään nanosekunnissa nollasta sataan. Ja vaikka niitä kilareita tulee, niin ne ovat ohimenevä ilmiö. Uhmaikäisen kanssa monista asioista voi kuitenkin jutella ja neuvotella. Vauvan kanssa ei paljon neuvottelut auta. 

Jostakin kumman syystä tuo "kaksi menee siinä missä yksikin" -kaksikko vetää noita huutojaan vuorovedoin, joten silloin kun tölliimme laskeutuu hetkeksi hiljaisuus, niin todella nautin siitä.

Kahden pienen kanssa elo on opettanut harjoitusten tässä vaiheessa sen, että elämä on koko ajan jonkinasteista kaaosta. Asioita pitää yrittää ennakoida sen mitä ennakoitavissa on. Päivään ei ensinnäkään kannata yrittää kasata liikaa suunniteltu tekemistä. Kosahtaa kuitenkin. Sitten kun on sitä aikataulutettua menoa, kannattaa siihen alkaa orientoitumaan jo paria tuntia etukäteen. Laittaa edes itsensä ja mukaan lähtevän tarpeiston valmiiksi. Niitä muuttuvia tilanteita kun tulee kuitenkin eteen. Nappulan muutamana hoitopäivänä kannattaa esivalmistella iltaruoka valmiiksi jo päivällä ja tehdä kerralla isompi satsi. Homma sujuu silloin sutjakkaammin, kun silloin kun oma tekeminen keskeytyy koko ajan huutoon tai muuhun sähellykseen. Sitten kun joskun koittaa se kauan odotettu rauhallisempi hetki, pitää siitä yrittää myös nauttia. Sen sijaan, että alkaisi käydä läpi sitä alati kasvavaa pyykkivuorta, niin kannattaa keittää vaikka kahvit ja kirjoitella hetken blogia. Ennen kuin alkaa selvittämään niitä pyykkejä.

Niin, että mille taholle näistä hyvistä sanonnoista saa antaa korjausehdotuksen?

Muovittomien valintojen hankaluus

Suomessa haastettiin maaliskuussa ihmisiä muovittomaan elämään. Tarkemmin ottaen välttämään turhan muovin käyttämistä. 

Muoviroskan määrä maailmassa on hälyttävä ongelma: muovia päätyy valtavia määriä kaatopaikoille ja vesistöihin. Kierrätyksellä on tärkeä rooli, mutta ensisijaista olisi vähentää turhan kertakäyttöisen muovin kulutusta. 

Kampanja ja aihe onkin erittäin ajankohtainen ja tärkeä, ottaen huomioon muun muassa järjettömän kokoisen Tyynellä Valtamerellä seilaavan muovilautan, jonka koko on jopa kolme kertaa Ranskan kokoinen! On arvioitu, että puolen tämän määrän läpikäymiseen menee viisi vuotta aikaa. Viisi vuotta! Ja valitettavaa kyllä muovi ei siihen lopu. Pahin ongelma tässä muovijätteessä on niin sanottu mikromuovi, joka hajoaa pieneksi vesistöihin, jonka vuoksi sen putsaaminen on erityisen vaikeaa. Mikromuovia päätyy vesieläinten ruoaksi ja ennen pitkään myös ihmisten ravintoketjuun.

Lisääntyneen muovittomuus -uutisoinnin myötä olemme pohtineet asiaa kotona useaan otteeseen kuluneiden viikkojen aikana. Sekä siltä kannalta, että tuntuu pahalta kuinka paljon jätettä meidän nelihenkiseltä perheeltä tulee, että siltä kuinka hankalaa muovin välttäminen ylipäätään on. Se on Irlannissa osaltaan hankalampaa kuin Suomessa. Ainakin meidän arkisten valintojen kohdalla.

Olen vuosikausia ottanut kauppareissuille omat kassit mukaan, joten muovikassinostoon syyllistyn ihan aniharvoin. Irlannissa muovikassin maksavat ruokakaupoissa, ihan niinkuin Suomessakin. Sen sijaan asioidessa täällä jossakin muussa kaupassa, ostokset pakataan muovikassin sijaan aina paperikassiin. Siitä pisteet Irlannille. Myönnän kyllä, ettei se paperikassi ole käytännönsyistä se ykköstykki tässä sateen maassa. Joten monesti ne muutkin ostokset tulee kaupan paperikassiin sijaan pakattua omaan kangaskassiin.

Perheessämme syödään paljon vihanneksia ja hedelmiä. Se on muovittomuuden suhteen aiheuttanut harmaita hiuksia. Kaupoissa, jossa pääsääntöisesti asioimme lähes kaikki hedelmät ja vihannekset ovat valmiiksipakattuja. Ne ovat yleensä kääritty pussiin tai kelmuun ja kaikenhuipuksi köllöttelevät useasti lisäksi muovirasiassa. Ärsyttävää tuon ylimääräisen muovin kannalta sekä myös siltä, ettei esimerkiksi kahden omenan tai viiden mandariinin ostaminen ole mahdollista vaan pitää ostaa koko pakatti, kuinka monta kappaletta se sitten ikinä pitääkään sisällään. Eikä tietenkään pääse kopeloimaan ja valkkaamaan omia kappaleitaan.

Vihannesten ja hedelmien lisäksi meillä juodaan myös paljon maitoa. Litraisia tölkkejä täältä löytyy kartonkipakkauksina, mutta kaikki sitä suuremmat erät on pakattu muovisiin töniköihin. Myönnän, että se kolmen litran pönikkä on näppärää heivata vaunujen pohjalle kauppaostoksia tehdessä, mutta tästä lähdin olen päättänyt panostaa enemmän niihin litraisiin kartonkipakkauksiin. 

Kiersin hiljattain useamman ruokakaupan läpi etsimässä jauhemaista konetiskiainetta. Kaikkialla oli vain tarjolla yksittäispakattuja, muoviin käärittyjä pesuainetabletteja tai toisena versiona "nestemäisiä kapseleita", jotka laitetaan sellaisenaan koneeseen. Oletan, että näissä versioissa oleva muovikelmu muuttuu nimenomaan vesistöissä mikromuoviksi. Yhdestä kaupasta onnistuin sentään bongaamaan jauhemaista konetiskiainetta, mutten tietenkään täyttöpakkausta sellaiseen eli sitäkin käyttäessä joutuu joka kerta ostamaan kovasta muovista tehdyn pakkauksen.

Harmittavaa kyllä, kaunis ajatus muovin vähentämiseksi pienissä arkipäiväisessä asioissa ei ole tehty kovin helpoksi. Tuleeko sinulla mieleen hyviä vinkkejä, joilla vähentää kertakäyttöisen muovin kulutusta?

Eläimellinen sunnuntai

Tässä maassa homma menee niin, että silloin kun sää näyttää sopivalta, niin kannattaa tykittää menemään. Vaikka sää voi toki muuttua lähes sormia napauttamalla paisteesta sateeseen, niin siitäkin huolimatta aamupalapöydässä kannattaa suunnitella ulkoilukuvioita kun näkee kappaleen sinistä taivasta. 

Asumme sen verran maaseudun rajamailla, ettei tarvitse kovin montaa sataa metriä kävellä nähdäkseen lehmiä tai lampaita, mutta kävimme siitä huolimatta sunnuntain ratoksi tutustumassa hiljattain avattuun pieneläintilaan.

Ajomatka meiltä pieneläintilalle kesti parikymmentä minuuttia. Matkalla pysähdyimme vielä tienvarsipubiin sunnuntailounaalle. Tiskin toisella puolella ryystettiin Guinnessia, me valitsimme listalta päivän kalan ja katselimme ulkona ruohoa mutustavia lampaita. Pikkukaritsojakin näkyi siellä täällä.

Maaliskuussa avatulla Sandy Feet Farmilla oli uudenkarheat puitteet, mutta huomasi että osa hommista oli vielä hieman kesken. Se ei kuitenkaan menoa haitannut. Ajaessamme paikanpäälle vanha herra tuli viittelöimään meille. Hän kertoi parkkipaikan olevan täynnä ja ohjeisti meitä parkkeeraamaan hänen pihaansa. Sekin piha oli täynnä autoja. "Ajakaa vain tuohon nurmikolle." Hetken emmimme voiko siihen ajaa, koska se tietäisi loppua herran pihatietä reunustaville narsisseille. Sen verran hanakasti herra lasin toisella puolella meille huitoi, joten ei muuta kuin kukat kumoon ja auto parkkiin.

Kesällä kolme vuotta täyttävälle Nappulalle pieneläintilalta löytyi yllinkyllin ihmeteltävää ja mukavaa puuhaa. Lampaita fanittava tyttö äänteli kuin villaturkki konsanaan, keräsi kiviä ja nyhti maasta ruohonkorsia lampaille syötäväksi. "Kato. Onko se Peppa Pig?" Hän totesi jättimäisestä emakosta. Possujen ja lampaiden lisäksi tilalla oli ainakin kilipukkeja, lehmiä, kaneja, marsuja ja kanoja. Sekä äkäinen kalkkuna ja ihmismäisesti äänteleviä alpakoita. Eläinten ääntelyn lisäksi Sandy Feet Farmille kuuluivat lähellä pauhaavan Atlantin tyrskyt. Halutessaan eläintilavierailuun voi yhdistää rantapäivän pitkällä hiekkarannalla.

Eläinten lisäksi tilalla oli kiva pieni leikkipuisto, joka vierailupäivänä oli kylläkin kovin vetinen. Vähän isommille lapsille oli polkuautoja. Paikassa oli myös pieni sisäleikkitila, joka on poikaa näillä kulmilla. Minun kieleni sai herahtamaan kahvion  herkullisennäköinen kakkutiski. Kakut jäivät kylläkin tällä kertaa maistamatta, koska onnistuimme kuluttamaan eläinten ihmettelyyn niin monta tuntia aikaa, että paikka oli jo menossa kiinni kun olisi ollut kakun ja kahvin mentävä väli.

Kotikutoinen pieneläintila näytti olevan perheyritys parhaimmillaan. Tilaa pääsi kiertämään isännän ohjastaman Mummo Ankka -henkisen traktorijunan kyydissä. Tilan emätä esitteli eläimiä ja näytti välillä puuhailevan kahvion puolella. Perheen lapset ruokkivat eläimiä ja kertoivat niistä.

Vierailupäivänä Nappulan lisäksi Sandy Feet Farmilla tohelsi menemään yksi jos toinenkin innostunut lapsi. Uskon, että tulemme moikkaamaan näitä tiluksia ja sen eläimiä toistekin.

Sisäänpääsymaksu Sandy Feet Farmille oli yhdeksän euroa aikuisilta ja yli kaksivuotiailta lapsilta. Perhelippu kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle kustansi 30 euroa.

Melkein myöhässä

En ole mikään mestari olemaan ajoissa. Olen yleensä paikalla juuri silloin kuin pitää tai ehkä muutaman minuutin myöhässä. Ja noh aina tulee kiire. Tiedän, mieheltäni tulisi tähän kohtaan syvä huokaus.

Blogissa olen useamman kerran manannut irlantilaisten tyyliä hoitaa asioita omalla painollaan. Joskus ja jollakin olemattomalla aikataululla. Sen lisäksi, että asiat hoituvat milloin mitenkin, niin myös aikataulujen kanssa on niin ja näin.

Kuten totesin, en ole suomalaisittain mikään mestari ajoissaolemisen suhteen. Täällä olen huomannut olevani toista maata. Olen aina ajoissa tai monesti etuajassa. Ja pisteitä ei tule siitä, ettäkö olisin muuttanut omaa ajankäyttöäni, vaan siitä että irlantilaiset eivät käytännössä ikinä ole ajoissa.

Ei ole kerta tai kaksi kun olen kelloa seuraten kiirehtinyt jonnekin. Ja todennut paikalle päästyäni kiirehtinyt aivan turhaan. Kun olen pyytänyt äiti-ihmisiä meille aamupäiväkahville ja pienellä kiireellä häsännyt kuppeja ja tarjottavia pöytään. Kellon lyödessä sovittua kyläilyaikaa muistuttelen itselleni kuinka turhaa häsääminen olikaan. Ensimmäiseen pariinkymmeneen minuuttiin ei tule tapahtumaan mitään. Kaikkea ei toki voi laittaa pelkästään irlantilaisten piikkiin. Kaveripiirini kun kuuluu monia eri kansallisuuksia ja monilla muilla on vielä laveampi aikakäsitys kuin irlantilaisilla. Olen oppinut, että erään kaverini ilmaus "olen juuri lähdössä" ei todellakaan tarkoita sitä, että hän heittää takin niskaan, laukun olalle ja kävele ulos vaan vähintään puolen tunnin mitälie -säätöä.

Pääsiäisviikonloppuna olin kutsunut meille paikallisen kaveriperheen syömään. Tästä käytiin toki ensin kädenvääntöä. He olisivat halunneet tulla vain pikaisesti käymään ja katsomaan vauvaa. En olisi heidän mielestä saanut niin sanotusti kutsua "kunnolla kylään", saatikka valmistaa mitään syötävää, koska minun pitäisi kuulemma levätä. Lupasin, ettei tarjolla tule todellakaan olemaan mitään pääsiäisateriaa, vaan jotakin simppeliä ja kaverit tarjoutuivat tuomaan jälkkärin tullessaan. Diili. Mielessä kävi laittaa ruoka jo ennakkoon uuniin, mutta onneksi tulin toisiin ajatuksiin ja napautin hitaasti lämpenevän uunin päälle silloin kun olin kyläkutsun esittänyt. Oli täysin oikea toimintatapa. Vartti uunin päällelaittamisen jälkeen sain viestin "päästään kohta lähtemään, nähdään pian".

Laveat aikataulut eivät ulotu pelkästään kavereiden tapaamiseen vaan pitävät kutinsa muissakin yhteyksissä. Esimerkiksi lääkärikäynneillä. Tähän mennessä en ole päässyt vielä kertaakaan varattuun aikaan Family Doctorin vastaanotolle. Paras sauma päästä lähes oikeaan aikaan vastaanotolle tuntuu olevan lääkäriaseman tunnin mittaisen lounastauon jälkeen.  Tätä tunnin mittaista lounastaukoa noudatetaan muuten myös postissa. Koko konttori on tunnin suljettuna alkuiltapäivästä. Ja arvatkaapa vain onko se ollut yleensä se aika, kun olen ollut postin ovenrivassa kiinni. Tietty.

Odottelu Family Doctorin vastaanotolla on kuitenkin pientä verrattuna sairaalalääkärin vastaanottoon, jossa kävin tasaiseen tahtiin raskaanaollessani. Näitäkin käyntejä varten saatiin erikseen vastaanottoaika. Joka ei pitänyt ikinä kutinsa. Ei sinne päinkään. Lyhyimmillään olen puuduttanut ahteriani odotustilan penkissä reilut puoli tuntia ja pisimmillään yli kaksi tuntia.

Lahjoja lahjoja

Voi mahdoton minkä määrän muistamisia olemme saaneet Paddyn syntymän myötä. Tätäkin kautta vielä erityiskiitos Suomesta lähetetyille paketeille, joita posteljooni on jättänyt ovimaton alle, mikäli emme ole olleet hänen käydessään kotona. Kunnon maalaismeininkiä! Sanottakoon vielä, että ovimatto on sen verran pieni, ettei jätä hirveästi arvailujen varaan onko sen alla jotakin vai ei.

Valko-oranssien postinkuorien lisäksi yksi jos toinenkin täkäläinen kaveri ja tuttu on muistanut meitä. Ovellemme on tuotu useamman kerran valmista ruokaa. Lisäksi on tullut kukkia ja monia pusseja, jotka ovat pitäneet sisällään vauvanvaatteita tai muuta vauva-arjen tarpeistoa. Yksi jos toinenkin on käynyt tekemässä tuttavuutta pikkumiehemme kanssa tai vähintäänkin ilmoittanut, että tulee heti kun pääsemme sulavasti ensimmäisten viikkojen ylitse. 

Miehen alaisiltakin on ilmestynyt lahjoja. Sinänsä ihmettelen, että kaikki ovat tuoneet oman lahjansa. Kannattaisin ennemmin Suomen tapaa antaa kollektiivinen lahja työkavereilta, mikäli sellaisella haluaa muistaa. Näissä työkavereiden lahjoissa ei ole ollut jotakin vain ja ainoastaan Paddylle vaan myös Nappulaa on muistettu.

Paddyn syntyessä otimme käyttöön irlantilaisen tavan, jonka mies oli yllätys yllätys kuullut työpaikkansa naisilta. Kun täällä perheeseen syntyy vauva, "antaa vauva mukanaan tuomansa" lahjan isommalle/-ille sisaruksille, kun hän/he tulevat tapaamaan vauvaa ensi kertaa sairaalaan. Niinpä vain Nappulan ensi visiitti sairaalassa meni siihen, että hän touhusi Paddylta saamansa isosiskolahjan kanssa. 

Kaverini kertoikin tähän liittyen hauskan tarinan. Hänen ystävänsä oli ollut automatkalla perheensä kanssa ja raskauden viime metreillä ollut kaverini ystävä oli yllättäen synnyttänyt kolmannen lapsensa autossa (tarina ei kerro oliko ambulanssi onnistuttu hälyttämään ajoissa paikalle).  Perheen lasten ensireaktio oli ollut uuden pikkusisaruksensa nähdessä "Missä ne vauvan meille tuomat lahjat oikein ovat?".