Hoitokuvioita

Kun saimme viime syksynä kuulla mahdollisuudesta muuttaa Irlantiin tuli jo silloin puheeksi, että laitamme lapsen jossakin vaiheessa hoitoon. Muutamastakin eri syystä;

1) kun meille on kerran tällainen ulkomaankomennus mahdollistettu, niin olisi hienoa, että lapsi saisi mahdollisuuden oppia englantia täällä ollessa. Itselleni kieltenopiskelu on aina ollut takkuista, joten ei haittaisi yhtään, jos lapsi voisi päästä sen suhteen hivenen helpommalla.

2) lapsi pääsisi leikkimään ikäistensä kanssa ja oppimaan lasten pelisääntöjä. Toisinaan joku voi ottaa lelun kädestä ja niin päin pois – vanhemmat sitä harvemmin kuitenkaan tekevät.

3) Ihan itsekäs syy. Saisin omaa aikaa.

Niin kauan kun minä pyörin pääsääntöisesi kotiakselilla ajatuksissa olisi laittaa hänet hoitoon muutamaksi tunniksi päivässä, muutamana päivänä viikossa. Meillä kun ei täällä ole sosiaalista tukiverkkoa ja mies tekee aika pitkää päivää, niin olisin kovin iloinen, jos saisin tehtyä muutakin kuin huushollinpyöritystä ja ylipäätään asioita ilman lasta.

Irlannissa äitiysloma kestää puoli vuotta, sen jälkeen on mahdollista jäädä omalla kustannuksella kotiin hoitamaan lasta. Tämän vuoksi lapset laitetaan pieninä hoitoon. Mikäli äidin työ niin sallii, niin hyvin monet tuntuvat palaavan töihin osa-aikaisesti, tehden töitä parina-kolmena päivänä viikossa. Useimmat tuntuvat valitsevan alle vuoden ikäisisille perhepäivähoitajan tai mahdollisesti isovanhemmat hoitavat lasta. Vähän vanhemmille lapsille etsitään päiväkotipaikkoja. En ole kuullut vielä kenenkään mainitsevan, että isä jäisi hoitamaan lasta kotiin, se ei liene lainkaan yleistä täällä. Jos tätä lukee joku täällä asuva ja tietää asiat paremmin, niin sopii korjata :)

Irlannissa lapset pääsevät kolmevuotiaasta kouluikään saakka ilmaiseen leikkikouluun, joka kestää kolme tuntia päivässä. Nappula saa odottaa Play Schooliin pääsyä vielä yli vuoden. Alle kolmevuotiaille päivähoito on luonnollisesti maksullista ja hinnat pyörivät aikalailla erisfääreissä kuin Suomen päiväkotihinnat.

Kävin Google mapsin kanssa läpi listausta, josta löytyvät kaikki lähialueiden päivähoitopaikat. Viime ja tällä viikolla kävin selvitysteni pohjalta tekemässä ekskursion kolmeen meitä lähinnä olevaan hoitopaikkaan. Kaikki käymäni paikat olivat pieniä, omakotitalon jatkeeksi rakennettuja päiväkoteja. Sanoisin, että nämä hoitopaikat ovat enemmänkin verrattavissa Suomen ryhmäperhepäiväkoteihin. Eli lapsia on kaikkiaan reilut kymmenen ja hoitajia kahdesta kolmeen.

En ilmoittanut mihinkään hoitopaikkaan etukäteen, kunhan pistäydyin Nappulan kanssa paikanpäälle. Kaikissa hoitopaikoissa kanssani ehdittiin onneksi juttelemaan tovi, vaikka keskeytinkin heidät kesken työpäivän. Yhdessä hoitopaikassa pyydettiin reilusti sisälle saakka tutustumaan ja selitettiin kaikki paikan päälle vietävistä lääkärilapuista lähtien. Siellä minulle näytettiin myös lasten päiväohjelma, johon oli merkattu kaikki vessa- ja vaipanvaihtotauoista lähtien. Hoitaja tarkensi näiden kohdalla, että aiemmin he eivät olleet merkanneet näitä lainkaan päiväohjelmaan, mutta sitten vanhemmilta oli tullut kysymyksiä, eikö lapsilta vaihdeta lainkaan vaippoja koko hoitopäivän aikana? Onneksi emäntä osasi tällä kertaa pitää sanaisen arkkunsa kiinni ja tyytyi vain nyökyttelemään.

Kyselin myös kuinka hoidossa suhtaudutaan englanninkielen taidottomaan lapseen, mutta se ei tuntunut olevan mikään ongelma. "Kyllä se täällä oppii! Suomalaisia meillä ei ole aiemmin ollutkaan, mutta tälläkin hetkellä löytyy venäläinen, puolalaisia, liettualainen ja portugalilainen". Eli sekaan vain!

Päivähoitopaikka, jonka ehdimme Suomesta Nappulalle hakea olisi kustantanut meille kokopäiväisenä 290€/kk. Noiden läpikäymäni kolmen hoitopaikan keskihinta on 170€/viikko eli 680€/kk. Nämä hinnat siis kokopäiväisinä. Kahteen paikkaan lounas kuuluu hintaan, ensimmäisestä paikasta en ole varma, koska hoitaja ehti juttelemaan kovin lyhyen ajan kanssani, enkä tajunnut kysyä tuota lounasasiaa. Osapäiväisinä hinnat toki laskevat.

Missään käymistäni paikoista ei enää tälle keväälle löytynyt vapaita paikkoja. Kesällä kahdesta paikasta pitäisi vapautua tilaa. Täytyy laittaa niihin hakemukset vetämään. Josko saisimme Nappulalle syksyllä, kesän Suomioleilun jälkeen paikan päivähoidosta. Mies kyllä yritti usuttaa minua jo tammikuussa selvittämään hoitopaikkoja – taitaa tietää emäntänsä luonteen – mutta halusin itse saada ensin arjen pyörimään ja löytää meille jotakin päiväpuuhaa ja lähteä vasta sitten selvittämään hoitopaikkoja.

Jos tätä lukee joku pikkulapsiperheellinen jostakin toisesta maasta Suomen ja Irlannin lisäksi, niin olisi kiinnostavaa kuulla kuinka hoitokuviot on siellä hoidettu.

Kuvat ovat viime sunnuntaiselta rantaretkeltä Ballybunionista.

Ulkohoususankari

Muutama viikko sitten pääsin vihdoin aloittamaan liikunnanharrastamisen, siis muutakin kuin hyötyliikunnan ja hyvin satunnaiset juoksulenkit. Olen aina harrastanut paljon liikuntaa, tosin Nappulan synnyttyä huomasi, että jotenkin jännästi sitä ei enää niin vain päässytkään lähtemään monta kertaa viikossa hikoilemaan milloin millekin salille, kentälle, altaalle tai lenkkipolulle.

Täällä tuota liikunnan aloittamista vastaan soti miehen pitkät työpäivät sekä alkuaikojen flunssailu. Nyt miehen työajat ovat alun älyttömyyksien jälkeen tasaantuneet. Selvittelin erilaisia jumppa-/salivaihtoehtoja, joihin olisi helppo mennä mukaan. Kriteerinä oli myös sijainti sekä se että tunteja on tarjolla iltaisin ja viikonloppuisin. Tosin sunnuntaisin mikään paikka ei tunnu tarjoavan ohjattuja tunteja. Kuntosalille olisi helppo mennä omien aikataulujen mukaan, mutta en ole koskaan oikein ollut mikään salillakävijätyyppi. Siispä etsin jotakin ryhmäliikuntatunteja. Kyselin myös salia, jossa olisi järjestetty lastenhoito. Se olisi ollut minulle ratkaisu tähän lastenhoito-ongelmaan, mutta sellaista vaihtoehtoa ei tässä pikkukaupungissa tunnettu. Käytännössä kaikille saleille, uimahallin kuntosalia lukuun ottamatta tarvitaan jäsenyys, eikä esimerkiksi kymmenen kerran kortteja ole olemassa.

Lopulta löysin potentiaalisenoloisen salin noin kymmenen minuutin kävelymatkan päästä kotoa. Salin pääpaino on kuntopiiri -tyyppisissätunneissa. Päätin ottaa sinne kuukauden kokeilujakson.

Kävin eräänä iltapäivänä Nappulan kanssa viemässä ilmoittautumiskaavakkeeni salille sekä maksoin kuukauden kokeilun. Ilmoittautumisen vastaanottanut ohjaaja esitteli samalla hieman salin toimintaa ja näytti mistä mitäkin löytyy. Pukuhuoneita oli vain kaksi kaupan sovituskopin kokoista lukittavaa koppia. Ajattelin, että täytyy tulla ajoissa, että ehtiä vaatteet ennen treenin alkamista.

Ilmoittautumisen yhteydessä katsoin illan ohjelmaa ja ilmoittauduin illan viimeiselle tunnille. Ohjaaja vilkaisi minua vaivihkaa päästä varpaisiin ja kysyi: "Oletko liikkunut aiemmin, tuo on aika rankka tunti?". Mietin mielessäni viime kuukausina herkuttelemiani suklaa- ja omenapiirakoita ja totesin: "Onhan tuota tullut liikuttua, mutta nyt on ollut hieman taukoa. Tulen kuitenkin viimeiselle tunnille, koska saan silloin lapsen hoitoon".

Illalla suuntasin reppu selässä salille heti kun mies oli tullut töistä kotiin. Ei ollut jonoa pukukoppiin. Emäntä asettui tyytyväisenä kuorimaan itseään ulkokengistä, ulkohousuista, paidasta ja takista ja solmimaan sisälenkkareita jalkaansa. Eikä ollut syntynyt jonoa kopin taakse. Syy selvisi pian. Kukaan muu ei vaihda vaatteita, ei edes sisäliikuntakenkiä, vaan tulevat täysissä treenivermeissään kengät mukaan lukien suoraan salille. Ehkä joku huppari on heitetty treenipaidan päälle. Niin, taidan olla ainoa, joka kulkee salille jalan, muut tulevat autoilla.

Päätin ottaa ensimmäisen tunnin aika rauhallisesti, koska muistin ohjaajan sanat päässäni "aika rankka tunti". Ohjaaja tuli kuntopiirityyppisen kierroksen jälkeen kysymään kuinka meni ja miltä tuntui. "Hyvinhän se. Ja nyt tulee varmaan toinen kierros?", varmistin. Ohjaaja pyöritteli silmiä päässään: "Ei kyllä tämä harjoitus oli tänään tässä". Seuraaviin treeneihin lähdin sitten sillä asenteella, että tehdään kovempaa, jos treenit kestävät tälläkin kertaa sitä ilmoitettua tuntia vähemmän aikaa. Se tunti olikin sitten sellaista haipakkaa, että lopputunnista sain nieleskellä oksennuksen makua kurkusta alas.

Muutamien käyntikertojen jälkeen balanssi on löytynyt ja on päässyt paremmin jyvälle miten kovaa milläkin tunnilla kannattaa vääntää menemään. Olen huomannut, että pystyn kävelemään käsillä vaakatasossa olevia puolapuita pitkin, jota en ole muistaakseni ala-asteen välituntien jälkeen edes kokeillut.

Sali on remontoitu parakkirakennuksennäköiseen tilaan, eikä siellä tunnu olevan mitään lämmitystä. Viileillä ilmoilla siellä on ollut todella viileää ja on saanut ihan huolella pistää tossua toisen eteen, että tulee lämmin. Noin yleisesti kun olen aika hikoilevaa sorttia – asia joka taatusti kiinnostaa suunnattomasti kaikkia tämän blogin lukijoita :) Kun ulkona lämpötila on noussut muutamalla asteella yli kymmenen, on treenien jälkeen menty monesti ulos venyttelemään. Olen taas kerran todennut, että irlantilaiset ovat selkeästi viileämmän ilman ystäviä kuin minä.

Nyt olen käynyt kahtena – kolmena iltana viikossa liikkumassa. Ihan sen mukaan miten mies on ehtinyt töistä kotiin. Viimeinen tunti tuolla salilla alkaa klo 19. Tunneilla on ajoittaisesta rääkistä huolimatta mukava tunnelma, ohjaajat tuntevat tunnilla käyvät nimeltä ja tulevat kannustamaan ja heittämään läppää. Jos tätä nyt lueskelee joku joka on joskus käynyt minun ohjaamissani treeneissä Suomessa ja ihmettelee, "ei suinkka se meit koskaa nimel kutsun?". En kutsunut en, vaan turvauduin ennemminkin, "hei sinä punapaitainen siellä" -huuteluihin. Syynä on ihan yksinkertaisesti huono nimimuistini.

Omat tiedot ja taidot riittäisivät kotona vastaavanlaisten treenin tekemiseen, siis sellaisten liikkeiden osalta jossa ei erityisiä välineitä tarvita, mutta täytyy myöntää, että minussa virtaa sen verran laiskiaisen verta, etten saa oikein tehtyä mitään liikuntajuttuja kotona. Maksan mieluummin muualla käymisestä ja saan samalla omaa aikaa, mahdollisuuden tavata muita ihmisiä muussakin kuin siinä äitiroolissa sekä kohentaa tietysti kuntoa. Ja joo, ei tässä mikään kesäsikspäkki ole tavoitteena, vaan enemmänkin saada lisää tekosyitä herkutella irlantilaisilla leivonnaisilla.

Kävelevä nainen

Kevät ja aurinko ovat yltäneet Irlantiin. Kauniit kevätpäivät ovat siirtäneet ihmiset puistoihin ja rannoille. Aurinko on myös herättänyt tämän meidän kulmakunnan pikkuhiljaa talviuniltaan. Se on tarkoittanut sitä, että ulkona on nähnyt lähiviikkoina ihmisiä, muutakin kuin vain huristavan ohi autoillaan. Naapurin rouvaan on toki törmännyt pitkin talvea. Se johtuu siitä, että hänellä on muutama koira, joita hän käy ulkoiluttamassa. Rouvan jälkeen ulos ilmestyivät myös naapuruston pojat pelaamaan jalkapalloa ja skeittaamaan. Mukavaa kun on tullut hieman vipinää, emmekä ole ne ainoat ulkoilijat.

Täällä ei asuinalueilla ruutukaavaa tunneta, vaan ne rakentuvat käytännössä isommasta tiestä haarautuvina umpikujina. Tämä meidän asuinalueemme haarautuu yhtälailla isommasta tiestä ja päätyy kolmeen umpikujaan. Lapsen kanssa tällainen alue on siinä mielessä turvallinen, ettei läpikulkuliikennettä ole, mutta toisaalta aina liikkeelle lähtiessä on kuljettava samaa reittiä, mikä on hitusen tylsää.

Otin tänne muuttaessamme antisuomalaisen roolin. Aloin moikkailemaan ja juttelemaan naapureille – siis silloin harvoin kun satuin jonkun ulkona näkemään. Täytyy tarkentaa, etten ole Suomessakaan ollut se henkilö, joka odottaa oven takana kunnes rappukäytävä on hipihiljainen ja hipsii vasta sitten katse tiukasti kengänkärjissä käytävään. Olen kyllä sielläkin naapureita tervehtinyt, mutta täällä aloin ottamaan tämän naapuritsättäilyn ja sellaisen hyvänmielen naapurikyyläilyn oikein asiakseni.

Toissapäivänä näin ensimmäistä kertaa muutaman talon päässä asuvan naisen. Tiesin perheessä olevan kaksi noin kymmenen vuotiasta poikaa. Perheen isän kanssa olen jutellut muutamaan otteeseen. Toissapäivänä näin hänen vaimonsa työntävän rattaita. Menin juttusille. Rattaissa istui tutti suussa ja tiukasti viltteihin käärittynä muutaman kuukauden Nappulaa nuorempi tyttö. Hyvin ovat talvikuukaudet viettäneet sisällä, kun en ole pikkutyttöä kertaakaan aiemmin nähnyt. Silla välin kun juttelin naisen kanssa Nappula tutki ominaiseen tapaansa tienposkesta löytyviä keppejä ja kiviä. Nainen kyllä tunnisti minut, vaikkemme olleet koskaan tavanneet. "Sinä olet se, joka kävelee paljon", hän tokaisi. Ja "lapsesikin kävelee todella hyvin".

Aloin tämän keskustelun jälkeen miettimään, että totta tosiaan, en ole täällä juuri nähnyt tuollaisten taaperoikäisten kävelevän muualla kuin puistossa tai rannalla. Siitä en ole yhtään yllättynyt, että minua varmasti pidetään tämän kulmakunnan omituisuutena "kävelevänä ja pyöräilevänä naisena". Oman outouteni lisäksi kävelytän myös lastani. Jos meillä ei ole mihinkään kiire, annan nappulan aina kävellä "ison tien risteykseen". Se muutaman sadan metrin matka etenee aina aika hitaasti, koska matkalla tutkitaan kaikki kiinnostava ja pysähdytään jokaisen talon oven eteen ja tokaistaan "avataan ovi". Välillä seotaan juoksuaskeleissa ja kaadutaan rähmälleen asfalttiin ja todetaan "Sattuipas!". Sitten noustaan ylös ja jatketaan menoa.

Siitä lienee parempi olla ihan vain hissun kissun, että jos Nappula on nukahtanut kotimatkalla rattaisiin, niin olen jättänyt hänet ulos nukkumaan. Täällä kun olen huomannut vanhempien seuraavan nettikameran välityksellä eri kerroksessa olevan lapsen päiväuniakin. Meillä kun tuo on tupannut ihan ääneen ilmoittamaan kun herää uniltaan, ilman että olen tarvinnut sen havaitsemiseen mitään ylimääräisiä aparaatteja.

Ja hei peeäss. Tuonne sivun oikeaan reunaan on ilmestynyt Facebookin tykkää -nappula. Jos olet Facebookissa, niin käy tykkäämässä. Käyn laittamassa sinne linkin aina kun olen päivittänyt blogia.

Aurinkoista alkavaa viikkoa!

Lahjoja ja yllätyslahjoja

Meitä muistettiin. Pari viikkoa sitten ystäväni lähetti meille yllätyspaketin, joka sisälsi salmiakkia, suklaata, Lappeenrannassa paahdettua sumppia sekä xylitolpastilleja nappulalle. Olipa vain herkullinen yllätys! Kiitos vielä kerran. Ja yllätys oli itse sen paketin toimittaminenkin. Ovikello soi aamulla ennen kahdeksaa. Kömysin hiukset pystyssä alakertaan ja vetäisin parhaat päivänsä nähneen kylpytakin yöpuvun peitteeksi. Että jos minä säikähdin siihen aikaan aamusta soinutta ovikelloa, niin säikähti kyllä se paketin tuonut postimieskin minua.

Tällä viikolla pakettionni sai jatkoa. Äitini lähetti meille ruisleipää ja salmiakkia, sekä muutamia toivomiani pikkujuttuja, joita ei täältä saa. Olemmekin iltaisin viettäneet miehen kanssa ruisleipäbileitä nappulan mentyä nukkumaan. Bileiden runko rakentuu juustolla päällystetystä ruisleivästä ja maitolasillisesta sekä tietysti huonoista jutuista.

Irlannissa vietetään tulevana sunnuntaina äitienpäivää. St. Patrick's Dayn jälkeinen vihreä rekvisiitta muuttui nopeasti imelän hempeisiin onnittelukortteihin ja pehmoleluihin. Kysyin muutamalta täkäläiseltä äitienpäivän viettotapoja ja selvisi, että ainakin ravintolat ovat tupaten täynnä tuolloin. Eilisen pikapalaverin jälkeen tulimme siihen tulokseen, että vietämme äitienpäivää kahdessa osassa. Syödään puuroa parempi aamiainen Irlannin äitienpäivän mukaan ja mennään ulos syömään kun Suomessa juhlitaan äitienpäivää. Mutta yhdelläkään imelällä vaaleanvioletilla tai -punaisella valmiskortilla minua ei tarvitse muistaa.

Olemme miehen kanssa antaneet jo useita vuosia toisillemme enemmän aineettomia lahjoja, kun jotakin tavaraa. Tuntuu, että sitä tavaraa tursuaa muutenkin jo joka nurkasta. Eri asia tietysti on, jos tietää toisen tarvitsevan jotakin. Tai sitten olemme yhdistäneet voimamme ja ostaneet yhdessä yhteisen kalliimman jutun, kuten tehneet jonkin design -hankinnan. Mutta monesti yhdessä vietetty aika tai vaikkapa hierontalahjakortti on ollut tavaraa mieleisempi lahja.

Vanhenin muutama viikko takaperin. Mieleni tekisi sanoa, että täytin taas kerran 25, mutta se alkaa kuulostamaan hieman vanhalta jutulta, kun sitä on toistellut jo yli kymmenen vuotta. Sovitaan siis, että täytin 30. Sitä paitsi emännälle sopii paremmin kolmosella kuin kakkosella alkava luku.

Kun nyt noista lahjaperinteistämme menin kertomaan, niin en odottanut saavani lahjaksi mitään konkreettista. En tiedä miksi, mutta jostakin syystä mieheni oli kertonut tuolloin työpaikan kahvitauolla vaimolla olevan syntymäpäivät. Työkaverit kyselivät mitä mies oli hankkinut lahjaksi. Tällä kertaa luvassa oli konkreettinen tavara. Nimittäin sateenvarjo. Kahvipöytään laskeutui syvä hiljaisuus, jonka rikkoi se ujo keski-ikäinen nainen, joka tulee esimiehensä (mieheni) huoneeseen aina anteeksipyydellen. "Sateenvarjo! Ei se ole mikään lahja. Ei sellaista voi antaa". Muut naiset komppasivat ujoa naista mieheni kömpelöstä lahjavalinnasta.

Luulen, että näillä työpaikan naisilla ei ole kovin kummoinen kuva minun elämästäni. Emännästä, joka saa syntymäpäivälahjasi sateenvarjon ja joka kulkee polkupyörällä paikasta toiseen (muistanette ehkä tarinan punaisesta mammapyörästä).

Ja jos siellä ruutujen toisella puolella joku jäi komppaamaan toimiston rouvia ja ihmettelemään "surkeaa" lahjaani, niin tiedoksi, että sain minä lisäksi kukkia ja kävimme syömässä herkullisen illallisen sympaattisessa kalaravintolassa.

Niin ja se varjo. Se ei ole mikä tahansa sateenvarjo. Vaan jykevä 2/3 emännän mittainen "stormproof" -varjo, mistä löytyy kädensijasta gripit ja kaikki muut herkut. Että tulkaa vaan myrskytuulet, minä olen valmiina!

Lähiretkiä

Olin suunnitellut vaelluskengät syyhyten, että käymme vapaapäivinä tutustumassa muutamiin lähialueiden luontokohteisiin. Kun taivaan väriskaala muistutti lauantaina lähinnä lonkeroa ja päälle vielä kestotihutus, niin totesimme taas kerran, että ulkoilutouhut kannattaa jättää toiseen ajankohtaan. Niinpä lähdimme etsimään valoa tunnelin päästä. Parinkymmenen minuutin ajomatkan päästä meiltä löytyy nimittäin Grag Cave -niminen luolasto.

Tippukiviluolaan laskeuduttiin portaita pitkin. Turisteille oli kunnostettu noin puolen kilometrin mittainen pätkä, mutta kaiken kaikkiaan luolasto jatkui muutaman kilometrin verran. Luolassa vesi tiputteli ja maanalainen joki virtasi. Välillä luola kasvoi isoksi ja välillä kuljettiin kapeampaa käytävää pitkin. Vuosisatojen aikana veden muokkaamat kalkkikivet olivat saaneet uusia muotoja; puikkoja, tikkuja, suippoja kökkäreitä – lienee katsojan silmissä minä nuo muodostelmat haluaa nähdä :)

Grag Cave osoittautui varsin passeliksi sadepäivän paikaksi ja ylitti omat odotukset. Tunnelissa riitti luonnonihmeiden ihastelua ja maan päällä oli viihtyisä lounaskahvila ja sen jatkona HopLop -tyyppinen remuamo. Oli melkoinen ero rauhallisen tippukiviluolan, lounaspaikan ja sisäleikkipuiston välillä, missä vilinää ja vilskettä riitti hivenen liikaakin. Nappula pääsi kaltaistensa pariin ja pallomeri ja muut härpäkkeet imivät mehut kiitettävää tahtia.

Onneksi tässä maassa, missä sääolosuhteet ovat ennemmin epävakaat kuin vakaat on ymmärretty erilaisten sisäleikkipaikkojen olemassaolo. Ovat nimittäin pelastaneet jo tähänkin mennessä aika monta päivää. Enkä tarkoita nyt vain noita HopLop -tyyppisiä sisäleikkipuistoja vaan myös monia kahviloita ja ravintoloita, joista löytyy lasten leikkialue.

Sunnuntaina päätimme lähteä pienelle ajelulle. Arkisin kun oma reviiri kulkee muutaman kilometrin päässä kodista, niin viikonloppuisin on mukava käydä auton kanssa katsastamassa hieman etäämmällä olevia paikkoja. En voi edelleenkään muuta kun hehkuttaa erinomaista sijaintiamme. Jo alle puolen tunnin matkan päästä löytyy niin paljon hienoja paikkoja ja niistäkin vasta murto-osa nähty.

Vajaan parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä odotti hieno kilometrien mittainen Banna Strandin hiekkaranta. Tuuli tuiversi voimakkaasti ja Atlantti esitteli vaahtopäitä. Vaan onpa niillä aalloilla tuhansia kilometrejä matkaa tänne tultavana toiselta mantereelta. Tuuli piti huolen siitä, että ilma tuli ainakin vaihdettua keuhkoissa. Ulkoilijoita näkyi muutamia muitakin ja muutama surffarikin puikkelehti aaltojen välissä. Mulla olisi varmaan saanut olla viisinkertainen märkäpuku, että mut olisi saanut siihen veteen. Lähinnä jäin haaveilemaan hivenen laimeammasta tuulesta ja lenkkareista. Ranta olisi nimittäin ollut täydellinen juoksualusta.

Paluumatkalla löydettiin lähikylästä ihanan kodikas pubi, jonne jäätiin myöhäiselle lounaalle. Herkulliset ja täyttävät annokset kruunasi vielä meidän jälkkärit: Baileys- ja Guinnesskakut. Ruoan jälkeen haaveilin lähinnä kotona odottavista kiristämättömistä collegehousuista ja tuskailin kotimatkan puristavan turvavyön kanssa. Ettei vaan olisi tullut taas syötyä hivenen liikaa? Useampi tunti myöhemmin kotisohvalla istuessa voi edelleen todeta, että tehtiin oikein hyvä lähiretki, vaikkakin kupu on vieläkin täysi ja hiukset täynnä merituulen tuivertamaa hiekkaa.

Vihreä vapaapäivä

Tänään vietettiin kansallista vapaapäivää "perusjuhannussäässä". Mietimme ensin, että olisimme tehneet pidennettynä viikonloppuna reissun jonnekin toisaalle, mutta päätimme kuitenkin katsastaa ensimmäisen St. Patrick's Dayn tällä saarella omilla kulmilla.

Syntyjään walesilaisen suojelupyhimys St. Patrickin päivää vietetään aina hänen kuolinpäivänään 17. maaliskuuta. Se on suuri juhlapäivä Irlannissa. Alun perin kristillinen pyhäpäivä näkyy nykyään enemmänkin maallisena juhlimisena. Jokaisessa kylässä ja kaupungissa tuntuu olevan erilaiset paraatinsa ja juhlallisuutensa tämän päivän varalle. Maan pääparaati on tietysti Dublinissa.

Olin hankkinut meille päivään sopivaa rekvisiittaa ja omasta kaapista löytyi onneksi jo ennestään vihreää päälle puettavaa. Kaupungin keskustassa alkoi puolilta päivin paraati, jota menimme seuraamaan. Kävelymatkalla keskustaan ei juuri muita näkynyt ja ne joita näkyi, eivät olleet pukeutuneet vihreään. Meinasi iskä jo pelko persiiseen, että olemme ne ainoat karnevaalihenkeen sonnustautuneet. Onneksi pelko osoittautui turhaksi, kun pääsimme paraatikadulle.

Paraatilaiset oli koottu vapaaehtoista. Eri urheiluseuroista, partiolaisista, orkestereista, pelastuskoiraharrastajista ja niin edelleen. Täytyy iloksi todeta, että valtava määrä löytyi vapaaehtoisia näin pienestä kaupungista. Sateesta huolimatta tunnelma oli hilpeä ja irkkumusiikki soi.

Paraatin jälkeen menimme kaveriperheen kanssa syömään ja pitihän sitä vielä käydä pubissa Guinnessilla. Pubissa seurattiin aktiivisesti Englannin puolella käytäviä ratsastuskisoja. Ratsastuskisojen jälkeen pubin televisiosta alkoi hurling -ottelu. Sen seurauksena kannustus pienessä pubissa alkoi yltyä ja totesimme, että lapsiperheiden lienee aika lähteä kotiin valmistelemaan illallista.

May you be touched by a bit of Irish luck today

Kyllä kelpaa!

Olen melkein unohtanut sateen, puhurin ja huonon tuulen. Meillä on nimittäin säiden puolesta ollut aivan mahtava viikko. Lämpöä noin plus viisitoista ja aurinkokin on näyttäytynyt tuon tuosta. Kyllä vain on kelvannut! Takki on vaihtunut ohuempaan ja valkoiset Converset kaivettu esille, vaikka epäilin niiden vielä kuukausi sitten olevan melkoinen läppä tällä saarella. Tähän mennessä kun olen pääsääntöisesti vuorannut jalkani coretexilla.

Ulkona olemme olleet niin paljon kuin mahdollista. Nappulankin olen melkein joutunut pitämään retkiruokailussa kun emäntä ei ole näillä säillä suostunut kävelemään suorinta tietä kotiin. Onneksi laukusta löytyy lähes aina jotakin pientä mumellettavaa.
Tässä päivityksessä on luvassa kevätfiilistelyä kuvien muodossa.

Fiiliksiä nostattaa myös tämän viikon perjantaina oleva pyhäpäivä - St. Patrick's Day. Kaupat ovat jo useamman viikon olleet tulvillaan kaikenlaista hassun hauskaa vihreää rekvisiittaa. Ja pitihän minunkin käydä jotakin hankkimassa. Nappulan muskarissakin edellisen kahden viikon teemana on ollut irlantilainen musiikki. Marakassin otteesta ja tiukasta jalkapoljennosta päätellen hänellä saattaisi olla toiveita Riverdancen letkan jatkoksi.

Palataan loppuviikosta tarkemmin karnevaalitunnelmiin!

Roskasakkia

Eräänä päivänä viime viikolla ovikello keskeytti päiväni parhaan hetken – lapsi oli päikkäreillä ja minä nautin rauhassa kahvia ja luin kirjaa. Oven takana oli nuori jannu, joka kysyi: "Sulla on ollut joitakin ongelmia?". Mietin hetken mistä ongelmista alkaisin kertomaan tälle tuntemattomalle soittajalle, kunnes bongasin nettifirman logon hänen takkinsa hihasta. Onneksi näin, ties mitä ruoansulatusongelmia olisin alkanut muuten latelemaan hänelle.

Pari viikkoa sitten uskalsin jo täälläkin tuuletella, että pian se interneetti toimii meidänkin torpassa. Vaan eipä toimi. Vieläkään. Joitakin päiviä ennen tämän jannun ilmestymistä mieheni oli soittanut nettifirman puhelinpalveluun. Hän kertoi asiansa ja kävi ilmi, ettei annettuun numeroon voinut jättää palautetta, koska liittymä oli ostettu alle 30 päivää sitten. Antoivat toisen numeron, jonne vikailmoituksen sai tehdä. Toisesta numerosta vastasi robotti, joka ei ymmärtänyt mistään mitään. Tässä vaiheessa muuten niin rauhalliselta mieheltäni alkoivat galaksit räjähdellä. Ja nettifirman suuntaan lähti äkäinen sähköposti. Kas kummaa, sähköpostiin jopa vastattiin muutaman päivän päästä. Siinä pyydettiin soittamaan tähän numeroon johon mieheni ihan ensiksi soitti ja josta ilmoitettiin, etteivät he voi ottaa puhelua vastaan.

Tämän episodin seurauksena jannukin taisi meille eksyä. Kävin hänen kanssa läpi ajankohdat milloin meillä oli käynyt mikäkin piuhanvetäjä ja milloin joku muu anteenin tarkastaja ja millaiset pistokkeet on asennettu. Nyt sitten edelleen odotellaan, josko toimittaisivat meille sen luvatun modeemin. Niin saisimme kybertaivaanportit auki.

Toinen hiljattain tapahtunut "ei mennyt ihan niin kuin Strömsöössä" -juttu tapahtui roskarintamalla.

Tänne muuttaessamme talon kulmalla oli valmiina useita, edellisten asukkaiden jättämiä roskiksia ja aloimme täyttämään niitä, ennen kuin olimme tehneet sopimusta jätehuollon kanssa.

Vertailin muutamia firmoja ja päädyimme kysymään tarjousta toisesta vertailunkohteena olleesta yrityksestä. Pihasta löytyi jo ennestään kyseisen firman jäteastiat, joten oletimme, että yritys voisi alkaa tyhjäämään roskiksiamme samoin tein. Useamman kirjeenvaihdon jälkeen selvisi, että pihalla olevat pöntöt ovat vanhaa mallia, joita he eivät enää tyhjennä. Lupasivat kuitenkin viedä vanhat jäteastiat pois ja tuoda uudet tilalle, jos teemme sopimuksen heidän kanssaan. Ja tämähän sopi meille vallan mainiosti. Lähtisi jotakin roipetta pois tuolta talon kulmalta.

Kului viikonpäivät. Tulin eräänä iltana kotiin nappulan kanssa päivän riennoista ja huomasin, että pihanurmellemme oli ilmestynyt uudet jäteastiat. Vanhoja ei tietenkään oltu otettu vaihdossa mukaan. Ja nyt pihaamme "koristaa" seitsemän – niin todellakin seitsemän roska-astiaa! Sanoisin, että ihan kohtuullinen määrä roskiksia kolmen hengen taloudelle.

Uusien roska-astioiden mukana oli aikataulu, milloin roskientyhjennys hoidetaan. Täällä roska-astiat raahataan tyhjennyspäivinä kadun varteen. Vein ne aikataulun mukaisesti kadulle, varmuuden vuoksi jo edellisenä iltana. Jos jaksoitte lukea tänne saakka, niin arvaatte varmasti kuinka tarina jatkuu. Aivan oikein, eipä niitä tyhjennetty luvattuna päivänä, annetun aikataulun mukaisesti. Pitänee yrittää puolentoista viikon päästä uudelleen, jolloin pitäisi taas olla tyhjennyspäivä.

Että ei ole ihan putkeen menneet netti- eikä roska-asiat, eikä kyllä suoraan sanoen mitkään muutkaan "virallisemmat" jutut. Jostakin syystä kaikkeen on tullut sähläystä ja säätöä sen jälkeen kun sopimukset on tehty ja raha vaihtanut omistajaa. Jokseenkin tähän kaikkeen on alkanut suhtautua huumorilla, vaikka olisihan se toki hienoa, jos joku asia tärähtäisi laakista oikeisiin uomiinsa. Sitä hetkeä odotellessa!

Tappuran taltuttaja

Monia irlantilaisia asuntoja ympäröi harmaa kiviaita. Sellainen Emmerdale -tyyppinen ratkaisu. Varsinkin rivitaloissa asuntojen välissä on lähes poikkeuksetta parimetrinen kiviaita. Näiden asuntojen pihat ovat yleensä kapeita ja pitkiä, eikä etupihoja ole. Asunnon edessä on vain parkkipaikka autolle.

Me asumme omakotitalossa. Pihamme ei ole kovin suuri. Talon edessä on autopaikan lisäksi pieni nurmialue. Sivuilta piha on suurimmillaan ja talon takana on vielä kapea suiro nurmialuetta. Entiselle kerrostaloeläjälle tällainen suht kompakti piharatkaisu sopii mainiosti. Pihatöitä on, mutta ei mahdottomasti.

Kaikissa asunnoissa, joissa olen tähän mennessä vieraillut on samanlainen huonejako kuin meillä. Olohuone on kadulle/pääovelle päin ja keittiö sisäpihan puolelle. Meillä keittiö on koko ajan ollut se talon kylmin huone. Se on kooltaan aika suuri ja patteri löytyy vain huoneen toisesta päästä. Aurinko ei keittiöön juurikaan paista. Lisäksi keittiön ulko-oven alta vetää ikävästi, mitään kunnon kynnystä kun ei ole. Kätevä emäntä on kylläkin yrittänyt mummotyylisesti tilkitä ilmavirtaa pienellä räsymatolla.

Takapihamme päättyy muutaman metrin päähän keittiön ikkunasta. Siitä ikkunasta näkyy pelkkää aidan takaa tursuavaa piikkipusikkoa. Ylälaidasta sentään myös kappale taivasta. Pusikko onkin suurin syyllinen siihen, miksei auringonvalo saavuta keittiötämme. Aloin jo useampi viikko sitten puhumaan miehelleni, että tuota pusikkoa voisi hieman leikata. Vastaanotto oli melko nuiva. En tiedä pelkäsikö enemmän joutuvansa töihin, vai sitä että koko puska vedetään suuren innostuksen vallassa matalaksi. Pusikon takana on peltoa, joten varsinaisena näköesteenä tämän piikkimöykyn ei tarvitse olla.

Tässä taloudessa on monesti huomannut, että jos asioille haluaa tapahtuvan jotakin, kannattaa ryhtyä itse tuumasta toimeen. Niinpä kävin asioimassa vakiokauppa lähi-Lidlissä. Sieltä matkaan tarttuivat puutarhahanskat, pensassakset ja harava. Olin valmiina taisteluun piikkejä vastaan!

Tämän viikon lopulla oli useampi sateeton päivä ja päätin perjantaina viheltää pihatyöt aluille ja lähteä testaamaan uusien saksien voimaa. Jo vain lähti takapihan piikkipuska harvenemaan. Kysyinkin mieheltä hänen tulessa perjantaina töistä kotiin, huomaako hän mitään uutta. Vastaus oli: "täällä haisee uimahallille". Juu, olin myös samana päivänä siivonnut talon. Eli pisteet siitä huomioista. Ja kyllähän hän hetken tuumailtuaan huomasi pihalla tapahtuneen muutoksen.

Viikonlopun aikana jatkoin tappuroiden taltuttamista. Ja avot, tehdyn työn jälkeen keittiöön lähes tulvii valoa. Lisäksi piikkiryteikön alta paljastui kaunista murattia. Olen aina tykännyt köynnöskasveista, joten tämä löytö sopi minulle varsin mainiosti.

Nyt kun pihatyöt on saatu aluille alan seuraavaksi selvittelemään mistä saisimme ruohonleikkurin käyttöömme. Jotenkin voisin veikata, että nurmi jos mikä kasvaa tässä maassa aika rivakkaa tahtia.

Takapiha ennen

ja jälkeen