Erilaiset sisarukset

Nappula ja Paddy ovat varsinainen parivaljakko. Molempien ilme kirkastuu kun he näkevät aamulla toisensa. Ikäerosta huolimatta he viihtyvät hämmästyttävän hyvin keskenään. Noin muuten tuntuu, että samoista geeneistä huolimatta heillä on huomattavasti enemmän eroja kuin samankaltaisuuksia. Ja ulkonäöllisen eroavaisuudenhan te jo tiesittekin (klik).

Nappula ei ole aamuihminen. Ei sitten yhtään. Kun hänet saa silleen semisti hereille, että hän kuulee ja tajuaa puhetta, yrittää hän kaikin voimin piiloutua takaisin sänkyyn. Valittaa ettei halua herätä ja muuttuu nostettaessa spaghetiksi. Aamupala tai ylipäätään mikään ele liikkeelle lähtemiseksi ei voisi vähempää kiinnostaa. Nukkuvan Paddyn voi sen sijaan nostaa pinnasängystään ja hän on täysin hereillä ja valmiina päivän touhuihin noin viiden sekunnin päästä heräämisen jälkeen. Ja mitä aamupuuroon tulee, se maistuu aina.

Noin muuten Nappula on syvä nukkuja, hänen vieressä voisi räjäyttää vaikka pommin ja hän ei heräisi. Nukkuva Paddy sen sijaan yleensä havahtuu vaikka kuinka yrittäisi hiljaa hiippailla samaan huoneeseen.

Nappula on kaikkiruokainen, mutta syöminen noin ylipäätään kestää ja kestää. Ja ruokamäärät eivät ole kovin kummoisia, ellei sitten satu olemaan kyse herkuista. Paddyn suu taas aukeaa kuin annosteluautomaatti kun on kyse ruoka-ajasta. Ja ruokaa pienen ihmisen kuvun pohjalle hupenee ihan käsittämättömiä määriä. Niissä ruokakarkeloissa siskonsa painii aivan eri sarjassa.

Kärsivällisyys, se ei ole Paddyn leipälaji millään lailla. Hänen sytytyslankansa on maksimissaan millimetrin mittainen. Jolleivat asiat tapahdu silloin kuin herra haluaa, niin tulet kyllä kuulemaan sen. Jostakin kummasta pikkuherra on perinyt erittäin kovan äänen. Kun perheessämme oli ainoastaan Nappula nautin kahviloissakäynnistä hänen kanssa. Neiti istui syöttötuolissa ja seuraili ympärillä hyöriviä ihmisiä ja söi kaikessa rauhassa hänelle tarjottuja antimia. Paddyn kanssa homma on kääntynyt päälaelleen. Hän voi viihtyä tuolissa jonkun tovin, jos palvelu pelaa, mutta muuten halu huutaa (kovaa), sekoilla ja päästä liikkeelle vie voiton kaikesta mitä kutsutaan normaaleiksi käytöstavoiksi ihmisten ilmoilla.

Se mitä Nappula oli ja on edelleen sopivan varovainen liikkumisen suhteen, on Paddy kaikkea muuta. Kovaa mennään eteenpäin riitti taidot tai ei. Toisesta etuhampaasta on lähtenyt pala ja hän on kerännyt kehuttavan kokoelman mustelmia kehoonsa ihan vain kokeilemalla kannattaako sohvalta tulla pää edeltä alas tai kannattaako ulkokivetykselle syöksyä naama edellä. Törttöilyistä huolimatta Paddy ei juuri valita vaikka tulisi vähän otettua osumaa, mutta sen kuulee, jos Nappulan sormeen on tullut jotakin, joka mikroskoopilla katsottaessa saattaisi paljastaa jotakin minimaalisen haavan alusta.

Meuhkaamisesta huolimatta Paddy on hymyileväinen veijari. Häntä näkee harvoin vakavalla naamalla, yleensä hymy on korvissa tai sitten maailma riepoo ja kaikki on yhtä huutoa. Nappula on vakavampi lapsi, hänen saaminen hymyilemään vaatii toisinaan sirkustemppuja, mutta niin oli kuulemma hänen isänsäkin lapsena ja niin vain on hänkin oppinut hymyilemään.

Vaeltamista ja Fazerin sinistä

Huomasinpa, että olen tullut viime aikoina kirjoittaneeksi yhden jos toisenkin vaellus- tai ulkoiluaiheisenjutun. No hei, taas tulee yksi sitä lajia. Muuten saattaisi jättää kirjoittamatta, mutta nyt on se aika vuodesta, kun tehdään kesälomasuunnitelmia - ellei niitä sitten ole jo lyöty lukkoon. Tästäpä saattaa olla hyötyä jollekulle, joka havittelee vaellusvinkkejä Irlantiin.

Ulkoilureittien suhteen olen aiemminkin suositellut naapurikaupunkiamme Killarneyta. Ja niin teen taas. Sen vehreästä luonnonpuistosta sekä vuorilta löytyy reittejä varmasti jokaiselle vaatimustasolle. 

Suunnitelmissamme oli alun alkaen kipuamista vuorille, mutta koska sinne ei sääolosuhteiden vuoksi suositeltu lähtemään ilman opasta, päädyimme suunnitelmaan B. Ja oikein hyvä vaihtoehto oli sekin. 

Kulkemamme reitti lähti Killarneyn länsipuolelta, Gap of Dunloelta, Kate Kearney's Cottagelta. Kyseessä oli reilun 12 km käpöttely karuissa vuoristomaisemissa lampaiden, joidenkin hevoskärryjen ja muutamien muiden ulkoilijoiden kanssa. Ja värikkäiden lampaiden ihmettelijöille tiedoksi, spreiaaminen on farmareiden tapa tunnistaa omat vapaana jolkottelevat villaturkkinsa. 

Karujen vuorten ja pienten lampien ympäröimältä Gap of Dunloelta reitti mutkitteli ylemmäs vuorille. Alueen nimi muuttui matkalla Black Valleyksi, mutta matka jatkui samaa tietä pitkin. Reitti itsessään oli helppokulkuista. Nousuja, laskuja ja mutkia löytyy kyllä, mutta reitti kulki kapeaa laakso/-vuoristotietä pitkin. Tähän aikaa vuodesta reitti oli erityisen kaunis, sillä alppiruusut olivat täydessä kukassa ja niin myös monet kukkivat puut. 

Tämä vaellusreissu oli omalle kohdalle erityinen siitä, että täällä reissulla jälkkärieväinä olleet Fazerin sininen ja salmiakki tekivät kauppansa. Olin nimittäin reissussa kuuden Suominaisen voimin. Kahden ja puolen vuoden Irlannissa asumisen jälkeen tämä sattui olemaan ensimmäinen isompi tutustuminen Suomiporukoihin. Ja hauskaahan meillä oli! Yhden tunsin ennestään, muut olivat uusia tuttavuuksia.

Reilun kahdentoista kilometrin kulkemisen jälkeen maisema muuttui kuin veitsellä leikaten karusta vehreäksi. Kitukasvuisten puiden sijaan ympärillä olevat puut levittivät isolehtisiä oksistojaan kohti taivasta ja kulkemiemme polkujen katoksi. Olimme saapuneet Killarneyn kansallispuistoon. 

Vaellusosuuden päätepisteenä oli Lord Brandons Lodge, jonka terassilla oli hyvää aikaa kitata kahvia koneeseen ja syödä vähän lisää sitä Fazerin sinistä. Lord Brandons Lodge sijaitsee Upper Laken rannalla, joka on yksi kolmesta Killarneyn kansallispuiston järvestä. Sieltä matkamme jatkui pienellä avomoottoriveneellä kohti Killarneyta. Reitti kulki kolmen järven halki ja matkanteko vesiteitse kesti reilusti yli tunnin. Vesi oli paikka paikoin todella alhaalla ja terävistä vedenalaisista kivistä kuului välillä ilkeää kirskuntaa veneen pohjaa vasten. Yhdessä kohtaan hyppäsimme koko sakki pois veneestä, jotta kuljettaja saisi ohjattua veneen turvallisemmin eli kevyemmällä lastilla matalikon yli.

Vene kuljetti meidät Killarneyn keskustan tuntumassa olevalle Ross Castleille. Vaikka reittisuunnitelmamme muuttuivat alkuperäisistä oli tämä kokonaisuus tosi monipuolinen. Reippaillessa pääsi vuoristomaisemiin ja veneellä lipumaan keskelle vihreää luonnonpuistoa. Lämpimästi voin suositella tällaista keikkaa yhden päivän ulkoiluaktiviteetiksi.

Killarney vinkkejä:
Killarney

Aiempia vaelluspostauksia:

Päivävaellus: Kerry Camino

Pieni vaellus lasten kanssa
Melkein seikkailijan jalanjäljillä

____________________________________
Muistathan, että Vihreän saaren emännän löytää blogin lisäksi myös Facebookista ja Instagramista @vihreansaaren

Vaalimietteitä

Täällä vihreällä saarella on tulossa vaalit. Taas. Minusta tuntuu, että viimeiseen vuoteen on mahtunut yhdet jos toisetkin vaalit. On äänestetty abortin sallimisesta ja on ollut presidentin vaalit. Ehkä unohdin jotkut. Nyt kyseessä on paikallisvaalit. Samalla järjestetään Europarlamenttivaalit. Europarlamenttivaalit eivät kuitenkaan ole näkyneet katukuvassa millään lailla, ainakaan täällä saaren syrjän pikkukaupungissa. Jonkun äänestämään kannustavan televisiomainokset olen nähnyt, siinä se. Katuvaloja ja liikenteenjakajia ovat sen sijaan koristaneet paikallisvaaliehdokkaiden kuvat. Varsinaisia vaalitilaisuuksia en ole nähnyt tai edes sitä, että pidettäisiin Suomityyliin jotakin telttaa keskustan aukiolla, jossa jaettaisiin flyereita, teetä ja juteltaisiin niitä näitä.

Täällä ehdokkaat tuntuvat jalkautuvan kotioville. En tiedä kuinka monta flyeria meidänkin postiluukusta on pujahtanut sisään. Kymmeniä. Ja se ei tarkoita sitä, että ehdokkaan omat ja sukulaislapset olisi laitettu jakohommiin. Vaan ehdokas käy itse jakamassa niitä. He soittavan ovikelloa, antavat flyerin, heittävät muutaman sanasen ja pyytävät äänestämään. Yleensä olen vain ottanut lapun tyynenä vastaan ja kiittänyt. En ole jaksanut alkaa selittämään, ettei minulla ole äänestysoikeutta. Ja joskus olen vain ollut se antisosiaalinen suomalainen, enkä ole avannut ovea, koska olen arvannut mistä on kyse. Lapset ovat sen sijaan olleet riemuissaan, kun saamme nykyään niin usein postia. Näitä leikkien kuluttamia vaalilappusia onkin löytynyt pitkin viikkoja sieltä sun täältä.

Täytyy myöntää, etten ole perehtynyt sen paremmin kuinka monta puoluetta paikallisvaalieissa on edustettuna. Mutta huvittavaa on, että jokaisessa näkemässäni tienvarsimainoksessa lukee Vote 1, oli sitten kyse mistä tahansa puolueesta tai saman puolueen edustajasta. Mitään muuta äänestysnumeroa en ole nähnyt. Tuskin kaikilla ehdokkailla on käytössään sama numero? Vai onko äänestysnumerot nähtävissä vasta äänestyspaikalla? En osaa sanoa.

Jokatapauksessa vaalit järjestetään huomenna perjantaina. Vaalit ovat aina perjantaisin ja koulut toimivat äänestyspaikkoina. Sehän tarkoittaa sitä, että koulut ovat silloin kiinni ja työssäkäyvät vanhemmat tuskailevat miten järjestävät lasten hoitokuviot vaalipäivänä. Espanjalainen lastenhoitoapumme totesi minulle eilen varovasti kyllä meilläkin järjestetään vaalit kouluissa, mutta ne ovat aina sunnuntaisin. Nyökkäilin samaa ja kollektiivisesti ihmettelimme taas kerran tämän saaren tapoja.

En aina mene sanomaan, että kaikki asiat hoidettaisiin tällä saarella aina sen parhaimman maalaisjärjen mukaan, mutta onpa nämä kaksi äänestystä sentään läntätty samalle päivälle. Eipä sinänsä, olisi niitä arkiperjantaita jäljellä vielä tälle keväälle, sillä koulut ja eskarit pyörivät täysillä kesäkuun loppuun saakka.
 ________________________________________________
Muistathan, että Vihreän saaren emännän löytää blogin lisäksi myös Facebookista ja Instagramista @vihreansaaren

Ristiäiset irlantilaisittain

Saimme kunnian osallistua irlantilaisiin ristiäisiin. Reilun kolmen kuukauden ikään ehtinyt kaverini toinen poika kastettiin perinteisesti kirkossa.

Ristiäiset alkoivat alkuillasta. Me vieraat pakkaannuimme samaan kasaan, muutamille ensimmäisille penkkiriville. Kirkossa oli sillä hetkellä vain nämä yhdet ristiäiset. On kuulemma ihan tavallista, että samaan aikaan kirkossa voi olla vaikka kuudetkin ristiäiset. Pari minuuttia ennen tilaisuuden alkamista pappi kävi vielä rennosti fleece päällä heittämässä juttua vauvan vanhempien kanssa, mutta kävi nopeasti kietaisemassa alban päälleen ennen seremonian alkua.

Luterilaiseen menoon verrattuna katolinen tapa kastaa lapsi erosi jonkin verran. Täällä ei tarvinnut odottaa jännityksellä mikä lapselle annetaan nimeksi, sillä se oli tiedossa jo synnytyssairaalasta lähtiessä. Tilaisuudessa ei laulettu ollenkaan, eikä muutenkaan ollut mitään musiikkia. Pappi siunasi kastevettä pitkään ja hartaasti. Omaan korvaan omituisin osio oli kuitenkin se, kun pappi esitti kummeille ja vanhemmille kysymyksiä: Kiellätkö saatanan? Uskotko jumalaan? Uskotko pyhään katoliseen kirkkoon? Näihin ja muihin vastaaviin kysymyksiin vanhempien ja kummien tuli vastata kuorossa kyllä. Tai en tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisi toiminut toisin.

Tilaisuus kirkossa kesti puolisen tuntia. Ja Irlannissa kun ollaan niin sen jälkeen ristiäiset jatkuivat missäpä muualla kuin pubissa.

Pubissa oli tarjolla ruokaa ja kakkua. Ja pubin hanatuotteita sai ostaa oman mielen mukaan. Lapset olivat tietysti mukana. Irlantilaisen tavan mukaan ristiäiset ovat kuulemma ensimmäinen kerta, kun vanhemmat pääsevät kunnolla viihteelle vauvan syntymän jälkeen. Juhlakalu ja muut lapsivieraat lähtivät koteihinsa yhdeksän hujakoissa - luulenkin, että juhlat taisivat varsinaisesti käynnistyä silloin. Tilaisuus oli arvatenkin hyvin rento. Pukeutumiskoodi kulki haitarilla puvusta farkkuihin. Nämä ristiäiset olivat irlantilaisittain pienet, paikalla oli kolmisenkymmentä vierasta. Irlantilaisissa ristiäisissä voi kuulemma hyvinkin olla sata vierasta.

Lapsi kantoreppuun ja reippailemaan

Ostin joitakin kuukausia sitten kantorepun, josta on sittemmin tullut paljon käytössäollut ja varsin oiva vempele. Meillä oli aiemmin käytössä sekä trikoinen kantoliina ihan pikkuvauva vaiheessa että hieman myöhemmin käyttöön päässyt kantoreppu, jota saattoi käyttää pelkästään rintapuolella. Kun Paddyn kilot alkoivat lisääntymään, kävi kantaminen rintapuolella kaikkea muuta kuin kevyeksi ja samoin näkyvyys eteenpäin alkoi lihasmassan takaa heikentymään.

Perusarjessa yksivuotias Paddy kulkee paikasta toiseen rattaissa, mutta lähtiessäni retkelle vaikkapa luontopolulle tai rannalle on kantoreppu se juttu. Toisinsanoen ehdoton vempele paikoissa, joihin pyörillä ei pääse. Ja meidän perheessä kun tykätään retkeillä luonnossa.

Tein aikani vertailua, kannattaisiko hommata niin sanottu rinkkatyylinen kantoreppu vai kevyempi kankainen malli. Päädyin tuohon jälkimmäiseen. Muutamastakin eri syystä. Kankainen versio on kevyt kantaa, se muokkautuu hyvin kantajansa ja kannettavan mukaan, sekä menee pieneen tilaan silloin kun sitä ei tarvita. Esimerkiksi nakata varuilta rattaiden alakoriin tai lentokentällä käsimatkatavaroiden joukkoon. Meidän kantorepussa ei ole lainkaan kovia osia, kiinnikkeitä lukuunottamatta, olkaimet ja vyötärövyö ovat pehmustettuja.

Erimerkkisiä kantoreppuja löytyy useita. Enkä lähde yhtä ja oikeaa suosittelemaan. Suosittelen ainoastaan kokeilemaan, mikä itselle sopii parhaiten. Omani ostin hyvin vähän käytettynä paikalliselta Facebook-kirpparilta. Myyjä sattui olemaan hyvänpäivän tuttuni. Hän opasti minua repun käyttämisessä ja antoi viikoksi testiin, jonka aikana mietin palautanko repun vai maksanko ostoksen. Päädyin jälkimmäiseen.

Reppua testatessa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että kiristää kaikki olkaimet ja vyöt riittävän tiukalle, omaa selkää, hartioita ja lantiota tukemaan.

Itse olen kokenut repun laittamisen selkään hivenen haasteelliseksi, jos olen kahdestaan lapsen kanssa liikenteessä. Kotoa tai autolta lähtiessä katson aina peilistä tai peilaan auton ikkunasta, että kaikki on niin kuin pitääkin. Muussa tapauksessa homma menee enemmän mutun puolelle. Toki enemmän lasta repussa kantaneena tunnen, jos lapsi ei ole selässä oikeassa asennossa ja käytännössä aina syy on siinä, että hän on onnistunut luiruttamaan kätensä väärään paikkaan - toisinsanoen painamaan selkääni. Omat käteni kun eivät ole kumiset ja nivelettömät, en ylety korjaamaan lapsen kättä oikeaan paikkaan. Tässä tapauksessa olen avannut suuni ja pyytänyt kanssaulkoilijalta apua ja kertonut mistä kohtaan lapsen käsi pitäisi vetää ulos. Tähän mennessä tämä kikka on toiminut.

Laitettaessa lapsi kantorepussa selän puolelle, tulee repun vyötärövyö kiinnittää ensin kantajan ympärille. Tässä vaiheessa vielä sopivan löysälle. Käännä repun kangaspuoli etupuolelle ja ota lapsi syliin rinta rintaa vasten ja istuta repun kangasosan päälle. Ota repun olkaimista kiinni ja lähde pyörittämään lasta kankaan päällä selkäpuolellesi. Tässä tarvitaan pikkuisen tanssiliikkeitä ja käsien joustavuutta. Sujauta se käsi repun olkaimesta sisään kummalta puolelta lähdit lasta pyörittämään ja sen jälkeen toinen käsi toisesta olkaimesta. Tämä vaatii hieman harjoittelua! Sen jälkeen kiristä vyötärövyö tiukalle, säädä tarvittaessa olkaimia ja kiinnitä rintakiinnike. 

Lasta poisotettaessa tee sama toisinpäin. Muista, että vyötärövyö avataan aina viimeisenä!

Paddy viihtyy loistavasti repussa. Kaipa sieltä on hyvät näkymät, vaikkeivat ne tämän antihongankolistelijan toimesta kovin kaksiset ole. En tiedä Paddyn tarkkaa painoa, koska täällä ei noita punnituksia kovin taajaan tehdä, mutta villinä veikkauksena noin 15 kg. Siitä huolimatta jötkälettä on tosi kevyt kantaa repussa hankalassakin maastossa. Selkää tai hartioita en ole saanut kipeiksi, vaikka kilometrejä toisensa perään lastia olenkin repussa kantanut.

Haaste, joka tulee yksin lapsen kanssa retkeillessä on mihin laittaa retkellä tai vaelluksella tarvittavat tavarat. Pienemmällä kävelyllä tavaroita tuskin tarvitseekaan, mutta jos suunnitelmissa on edes vähän pidempi retkeily, tulee aina jotakin rompetta, kuten juomapullo, jotakin pientä syötävää, puhelin ja ehkäpä varavaippa nakata matkaan. Itse en tykkää pidemmällä matkalla kantaa tarvikereppua etupuolella, mahdollisen hankalan maaston vuoksi jo ihan näkyvyydenkin kannalta. Olen sen sijaan pakannut sen kaikkein pakollisimman pienehköön jämäkkään olkalaukkuun. Parhaiten homma toimii kuitenkin niin, että olemme koko perheen kesken kesken liikkeellä, jolloin mies toimii eväsreppuvastaavana tai ollessani keskenäni lasten kanssa, valtuutan Nappulan kantajaksi.

Tämän postauksen kuvissa seikkailemme Paddyn kanssa Killarneyn kansallispuiston kuvankauniissa maisemissa.

Asumisen hinta Dublinissa

RTE eli paikallinen Yle uutisoi tällä viikolla, että asuntojen vuokrahinnat ovat tällä hetkellä Irlannissa historiallisen korkeat. Korkeat ne ovat olleet Dublinin ohella muissa isoissa kaupungeissa jo pidemmän aikaa, mutta nyt edellisen nousukauden rajat ovat paukkuneet paukkumistaan.

Dublin ja Helsinki ovat aikalailla vertailukelpoisia kaupunkeja. Suhteellisen pienten valtioiden pääkaupunkeja. Kutakuinkin samankokoiset pääkaupungit ovat luonnollisesti yliopistokaupunkeja. Suomi on väkiluvultaan hieman suurempi kuin Irlanti, samoin Helsinki päihittää väkiluvussa Dublinin.

Hesarissa julkaistiin kuukausi takaperin artikkeli, jossa kerrottiin Hoasin opiskelija-asunnoista, jotka eivät kelpaa juuri kenellekään. Kyseessä on Helsingin Kivikossa sijaitseva opiskelija-asuntoalue, soluasuntoratkaisu hieman kauempana keskustan sykkeestä. Asunnot on kuitenkin kunnostettu muutama vuosi takaperin, joten niistä löytyy uudenveroiset keittiöt ja saunaosasto. Eikä se siihen jäänyt, opiskelija-asuntoalueella on myös käytössään sähköauto yhden euron maksua vastaan! Kaikkein käsittämättömintä koko jutussa oli, että soluhuoneen vuokraksi jäi opiskelijan asumislisän jälkeen 50 - 60 euroa kuukaudessa. Siis 50 euroa! Jos joku on ilmaista asumista niin tuo! Erittäin edullisista asumiskuluista huolimatta asuntoja uhkaa kuitenkin purkaminen ja niiden muokkaaminen yksiöiksi, koska soluasunnot eivät kelpaa suomalaisille opiskelijoille.

Irlannissa kun on paikallisesta mediasta seurannut tämän saaren asuntotilannetta, ei voi muuta kuin ihmetellä Suomen tilannetta. Erittäin huokeita asuinkustannuksia siisteissä asunnoissa ja siitäkään huolimatta ne eivät kelpaa opiskelijoille. Tällä saarella yksin asuva opiskelija on iso poikkeus ja sama koituu hyvin monen työssäkäyvän kohtaloksi. Siitä pitää huolen hintataso. 

Laitoin paikalliseen Oikotiehen eli Daft.ie :n haun vuokrattavista asunnoista suunnilleen samalla säteellä ydinkeskustasta kuin mitä Kivikko on Helsingissä. Haun tulokset ovat avoimilla markkinoilla olevia vuokra-asuntoja. Ensin täytyy kuitenkin sanoa, että täällä ei ole samalla lailla yksiöitä tai kaksioita vuokralla, kuin mitä Suomessa, vaan monet ovat esimerkiksi rivitaloja. Mutta koska hinnat ovat, mitä ovat, niin monesti rivitaloista tai myös niistä tarjolla olevista kerrostaloista vuokrataan huone ja keittiö ja muut yhteiset tilat jaetaan muiden talon asukkaiden kesken. Ja ne hinnat. Ovat aika eri sfääreissä. Kolmen makuuhuoneen asunto irtoaa karkeasti alkaen 1800€/kk. Jos sen jakaisi kolmen asukkaan kesken, jäisi yhdelle huoneelle hintaa 600€/kk. Lähemmäs keskustaa tultaessa, niin sanotuilla paremmilla alueilla tai seuduilla, jossa sijaitsee kansainvälisten IT-firmojen Euroopan pääkonttoreita hinnat tuppaavat nousemaan reilusti tuosta, siellä hinnat kolmen makuuhuoneen asunnoista alkavat kakkosella tai kolmosella. Dublin on vuokrakuluissa Euroopan viidenneksi kallein kaupunki. Ja mitä asuntojen kuntoon tulee, uskallan ihan näkemättä väittää, että Hoasin kämpät päihittävät suurimman osan Dublinin tarjonnasta mennen tullen.

Asuntotilanteesta olen kirjoittanut aiemmin:
Irlantilainen asuu mutsinsa luona

Äidin ja lasten päivä

Emme viettäneet tänään äitienpäivää, sillä vietimme sitä jo aiemmin maaliskuun lopulla täkäläisen kalenterin mukaan. Onneksi Suomesta ostettu seinäkalenteri muistutti äitienpäivästä ja soitimme lasten kanssa aamupalapöydässä videopuhelun Suomeen.

Sunnuntaista muodostui mitä suuremmissa määrin kuitenkin äidin ja lasten päivä. Veimme aamulla miehen läheiselle lentokentälle. Mies lähti työmatkalle. Määränpäässä häntä tarvitaan maanantai-iltapäivänä eli puolentoista päivän päästä. Kyseessä ei ole mikään toiselle puolelle palloa suuntautuva reissu, vaan matka toiseen Pohjoismaahan. Yhteydet täältä saaren syrjältä ulkomaailmaan eivät vain ole ihan sitä parasta a-luokkaa.

Tiesin jonossa odottavan useamman lasten kanssa keskenään vietetyn päivän. Joten päätin ottaa lauantai-iltana pienen breikin lapsiperheajasta ja suunnata kaverin kanssa pubiin kuuntelemaan live musiikkia, juttelemaan niitä näitä ja nauttimaan siinä samalla muutamat juomat. Tiedostaen toki ne seuraukset, jotka siitä kuuluisasta parista saattaa koitua. 

Saatuamme miehen sunnuntaina kentälle. Syötyämme aamupalan puheluineen. Vietettyämme löysästi etenevää aamupäivää, siinä samalla kun hörpin useamman kupillisen kahvia. Tein pieniä suunnitelmia poutaiselle päivälle.

Yhteen äitikavereiden whatsapp ryhmään alkoi satelemaan kysymyksiä onko kukaan muu menossa maatalousmessuille? Ja kun nyt kerran kysytään, niin tottahan minä ja lapset päätimme lähteä mukaan. Meistä kun on kuoriutunut täällä ihan vakavasti otettavia landepaukkuja.

Lehmäkaupoille emme silti menneet. Eikä maatalouskoneidenkaan tutkailu kiinnostanut. Seurasimme sen sijaan estekisoja, palkintolampaan valintaa, kuuntelimme paikallisen humppaorkesterin sävelmiä ja me tytöt nautimme maatalousmessujen päätteeksi pehmikset. Aurinkoinen sää oli houkutellut väkeä paikalle kuin pipoa ja hyvinhän me sinne joukkoon sulauduimme.

Vertaistukea bloggaamisesta

Kun tämä bloggaaminen astui kuvioihin reilut pari vuotta sitten, niin enpä olisi osannut arvata minkälaisen koukun saan tällä puuhalla aikaan.

Ensin jahkailtuani koko blogin pitämisen aloittamista ja sen jälkeen sitä, kirjoitanko vain harvoille ja valituille salasanojen takana olevaa blogia vai tällaista kaikille avointa turinointia. 

Onneksi päädyin tällaiseen kaikkien luettavissa olevaan blogiin, vaikka ajattelinkin että tuskin tätä kovin moni muu lukee kuin äiti, anoppi ja jokunen kaveri.

Vaan väärinpä luulin. Ilokseni olen saanut näiden muutaman vuoden aikana huomata, että kyllä tätä joku muukin seurailee. Siellä ruudun toisella puolen on teitä, jotka olette seuranneet meidän Irlantiin asettumista alusta saakka, niitä jotka ovat hypänneet kyytiin myöhemmin ja teitä jotka lukaisette jonkun postauksen silloin tällöin, kun aihepiiri osuu kohdalle.

Ja näin sen kuuluu mennäkin. Iso kiitos siitä, että luet!

Sen lisäksi, että blogia tulee ideoitua ja kirjoitettua. Sitä ilahtuu isosti kommenteista, tykkäyksistä ja teistä, jotka olette ottaneet yhteyttä esimerkiksi Irlannin loman suunnittelun yhteydessä ja kyselleet vinkkejä. Vuorovaikutus on itselle se bloggaamisen suola. Tämä oman blogin parissa puuhastelu on kuitenkin ollut vain puolet siitä koukusta, jonka olen bloggaamisen avulla saanut. Toinen puoli tulee nimittäin muiden blogien seuraamisesta. 

Ennen Vihreän saaren emännän käyntiin polkaisemista en juurikaan lukenut blogeja. Joskus, kun etsin vaikkapa ruokareseptejä, mutten seurannut mitään blogia aktiivisesti. Reilun parin vuoden aikana seurattavien blogien määrä on kasvanut kasvamistaan. Suurin yhdistävä tekijä monien seuraamieni blogien kanssa on ulkosuomalaisuus. Osa näistä bloggaajista on asunut vuosikausia uudessa kotimaassa, osa muuttanut maasta toiseen, osa takaisin Suomeen ja osa muuttamassa takaisin Suomeen.

Kutakuinkin samanlaisten tilanteiden kanssa elävien tarinoita on ollut mielenkiintoista seurata ja elää niissä mukana. Salakavalasti huomaan näistä, itselleni oikeassa elämässä tuntemattomista kanssabloggaajista muodostuneen korvaamaton vertaistukiverkosto.

Vertaistuen merkitys on omalta kohdalta korostunut, koska emme asu multikulttuurikirjon keskellä, paikassa johon ihmiset tulevat viivähämään expatiksi muutamaksi vuodeksi. Vaan lammasrajan takana, jossa maasta toiseen muutto ja arki ulkomaalaisen silmin eivät ole aina se kuumin kahvipöytäkeskustelunaihe.

Mikäli ulkosuomalaisten elämä kiinnostaa, niin helppo tapa hypellä mantereelta toiselle ja ruokapadalta seuraavalle on liittyä Ulkosuomalaisten blogit -Facebook ryhmään. Blogilinkkien lisäksi ryhmässä tarjoaa aktiivista keskustelua.

______________________________________________

Muistathan, että Vihreän saaren emännän löytää blogin lisäksi myös Facebookista ja Instagramista @vihreansaaren.

Lapsiluku Suomi vs Irlanti

Suomen kaksi on Irlannin kolme. Näin tiivistäisin ihan omalla näppituntumalla perheiden lapsilukumäärän Suomen ja Irlannin välillä. Suomessa lapsiluku on monesti se perus kaksi - näin ainakin omassa tuttavapiirissäni. Kavereista ja tuttavistani löytyy lisäksi iso joukko lapsettomia, sekä yksilapsisia perheitä. Kolme tai enemmän menee selkeään vähemmistöön. Tämä pohjautuu siis täysin omaan epätieteelliseen havainnointiini.

Luin hiljattain uutisen, jossa kerrottiin syntyvyyden laskemisesta Suomessa. Euroopan mittakaavassa Suomen syntyvyys sijoittuu lähemmäs maaryppään häntäpäätä. Vuonna 2018 naiset synnyttivät Suomessa keskimäärin 1,41 lasta. Edellisvuonna luku oli 1,49.

Irlannissa lapsia syntyy edelleen Euroopan mittakaavassa suhteellisen paljon. Maa on vastaavassa syntyvyystilastossa kolmantena. Irlannissa syntyi keskimäärin 1,77 lasta. 

Suomea suuremmasta lapsilukumäärästä huolimatta syntyvyys on laskenut Irlannin huippuvuosista. Siihen on vaikuttanut moni asia, kuten nyt ihan yksinkertaisesti katolisen kirkon aseman heikkeneminen ja ehkäisyn salliminen. Ja tänä päivänä parempi kouluttautuminen, asumisen kalleus ja asunnon löytymisen hankaluus hidastavat perheen perustamista. Irlannissa ensisynnyttäjien keski-ikä on Euroopan mittakaavassa aika korkea, 31,1 vuotta. Vastaava ikä Suomessa on 29,2.

Omassa täkäläisessä tuttavapiirissäni en tunne ketään kutakuinkin oman ikäistäni, kenellä olisi vain yksi sisarus. Vaan määrä on ihan vähintään se kolme, mutta yleensä perheeseen tuntuu kuuluvan neljä - kuusi lasta tai vieläkin enemmän.

En edes muista onko kukaan koskaan kysynyt minulta Suomessa kuinka monta lasta haluaisin. Täällä olen vastaillut kysymykseen kerta toisensa perään, kysyjät ovat olleet perhelääkäristä kavereihin ja kaikenmaailman kaduntallaajiin. Vaikka täälläkin uutisoidaan vapaaehtoisesti lapsettomista pariskunnista, omien havaintojeni mukaan sanoisin silti, että kyllä tällä saarella niitä lapsia pukataan ja harvemmalla se lapsimäärä jää siihen kahteen vaan kolme tuntuu enemmänkin olevan se Irlannin perus. 

Lisäksi ei voi välttyä näkemästä omasta näkökulmasta todellisia suurperheitä.
Tässä taannoin olimme lähtemässä rannalta kotiin. Olin auton ulkopuolella puistelemassa hienoa hiekkaa tavaroistamme ja seurasin syrjäsilmällä viereiseen autoon pakkautuvaa väkeä. Mietin mielessäni, että siinäpä on otettu kaikki kaverit rannalle mukaan, kunnes katsoin tarkemmin ja huomasin kaikilla kutakuinkin samanikäisillä lapsilla ja nuorilla olevan täysin samanlainen naama. Taisin päästä laskuissani kahdeksaan lapseen. Ihan urbaania legendaa ei siis ole termi irlantilaiset kaksoset. Tällä tarkoitetaan lapsia, jotka eivät ole oikeat kaksoset, mutta joiden ikäero on alle vuoden. Näitä lyhyellä ikäerolla syntyneitä sisaruksia näkee mielestäni todella paljon.

Limerickin linna

Jos olet kiinnostunut linnoista, niin tältä saarelta niitä löytyy yksi jos toinenkin. Iso osa linnoista on enemmän tai vähemmän raunioita, joista on lähinnä jäljellä tornit ja jokunen pala entistä muuria. Mutta paljon löytyy niitäkin linnoja, jotka ovat edelleen hyvässä kunnossa ja joihin pääsee tutustumaan. Yksi näistä linnoista on Limerickin keskustassa sijaitseva King John's Castle. Linna rakennettiin kaupunkia halkovan leveän Shannon joen keskellä olevalle King's Islandille Normannien toimesta 1100-luvulla.

King John's Castle on säilynyt melko hyvin ja seisoo edelleen jykevänä vuolaana virtaavan Shannon joen törmällä. Linnan sisääntulon yhteyteen on tehty museo, joka kertoo varsin kattavasti niin Irlannin historiasta kuin linnan syntyvaiheista. Oma Irlannin historian tuntemukseni on hävettävän huonoa ja huonoksi se jäi tämänkin reissun osalta, vaikka tarjontaa sen tutustumiseen olisi ollut. Huonosta historiaan tutustumisesta pitivät huolen mukana olleet kaksi pientä linnaan tutustujaa. Museo-osassa oli huomioitu varsin kivasti pienempiäkin museovieraita ja heitä varten oli erilaisia pieniä tehtäviä, lokeroita avattavaksi ja tunneli möyrittäväksi. Pientä puuhaa ja tutkailtavaa riitti lapsille ja lapsenmielisille.

Museo-osion jälkeen pääsi kurkkimaan kaivauksia viikinkien ajalta. Viikingit ovat perustaneet Limerickin kaupungin 800-luvulla.

King John's Castlessa oli verrattain iso sisäpiha. Siellä oli juuri päättymässä keskiaikainen miekkailunäytös kun saavuimme paikalle.

Linnan parhaiten säilyneisiin osiin pääsi tutustumaan. Ylös torneihin veivät kapeat kierreportaat. Tornihuoneisiin oli sisustettu muutamia huoneita ja taulu-tvnäyttöjen avulla pääsi tutustumaan tarinoihin linnan muinaisesta elämästä. Torneista avautuivat hienot maisemat yli Limerickin. Sen verran navakka tuuli puhalteli meidän tutustumispäivänä linnan tornien huoneisiin, että aikalailla siellä on saanut aikanaan kääriytyä lampaan villaan ja pistää töppöstä toisen eteen, että on saanut pidettyä itsensä lämpimänä.

Nykyisin linnan torniosiota asuttivat pulut. Jokaisesta syvästä ikkuna-aukosta tuntui löytyvän pulun pesä. Kaupunkiasumista parhaimmillaan! Kolmevuotiaan Nappulan suurimpaan linnaelämykseen taisikin kuulua linnun pesältä toiselle juokseminen ja asukeille annetut tervehdykset Hello bird!

King John's Castle on avoinna ympäri vuoden. Kesäkautena pidennetty aukioloaika.

Lipunhinta aikuisilta 13€.

Esteetön sisäänpääsy museo-osioon ja linnan pihaan. Varsinaiseen linnaan ei pääse pyörätuolilla tai rattailla.

______________________

Lisää linnapostauksia:

Kilkenny

Killarney
Kakulla linnassa

Limerick postauksia:

Limerickin toinen mahdollisuus