Ristiäiset irlantilaisittain

Saimme kunnian osallistua irlantilaisiin ristiäisiin. Reilun kolmen kuukauden ikään ehtinyt kaverini toinen poika kastettiin perinteisesti kirkossa.

Ristiäiset alkoivat alkuillasta. Me vieraat pakkaannuimme samaan kasaan, muutamille ensimmäisille penkkiriville. Kirkossa oli sillä hetkellä vain nämä yhdet ristiäiset. On kuulemma ihan tavallista, että samaan aikaan kirkossa voi olla vaikka kuudetkin ristiäiset. Pari minuuttia ennen tilaisuuden alkamista pappi kävi vielä rennosti fleece päällä heittämässä juttua vauvan vanhempien kanssa, mutta kävi nopeasti kietaisemassa alban päälleen ennen seremonian alkua.

Luterilaiseen menoon verrattuna katolinen tapa kastaa lapsi erosi jonkin verran. Täällä ei tarvinnut odottaa jännityksellä mikä lapselle annetaan nimeksi, sillä se oli tiedossa jo synnytyssairaalasta lähtiessä. Tilaisuudessa ei laulettu ollenkaan, eikä muutenkaan ollut mitään musiikkia. Pappi siunasi kastevettä pitkään ja hartaasti. Omaan korvaan omituisin osio oli kuitenkin se, kun pappi esitti kummeille ja vanhemmille kysymyksiä: Kiellätkö saatanan? Uskotko jumalaan? Uskotko pyhään katoliseen kirkkoon? Näihin ja muihin vastaaviin kysymyksiin vanhempien ja kummien tuli vastata kuorossa kyllä. Tai en tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisi toiminut toisin.

Tilaisuus kirkossa kesti puolisen tuntia. Ja Irlannissa kun ollaan niin sen jälkeen ristiäiset jatkuivat missäpä muualla kuin pubissa.

Pubissa oli tarjolla ruokaa ja kakkua. Ja pubin hanatuotteita sai ostaa oman mielen mukaan. Lapset olivat tietysti mukana. Irlantilaisen tavan mukaan ristiäiset ovat kuulemma ensimmäinen kerta, kun vanhemmat pääsevät kunnolla viihteelle vauvan syntymän jälkeen. Juhlakalu ja muut lapsivieraat lähtivät koteihinsa yhdeksän hujakoissa - luulenkin, että juhlat taisivat varsinaisesti käynnistyä silloin. Tilaisuus oli arvatenkin hyvin rento. Pukeutumiskoodi kulki haitarilla puvusta farkkuihin. Nämä ristiäiset olivat irlantilaisittain pienet, paikalla oli kolmisenkymmentä vierasta. Irlantilaisissa ristiäisissä voi kuulemma hyvinkin olla sata vierasta.

Irlantilaisia hautajaisperinteitä

Katolisessa Irlannissa hautajaisperinteet eroavat suuresti siitä mihin suomalaisessa kulttuurissa on tottunut. Olen itse aika pienestä suvusta, mikä on tarkoittanut sitä, että hautajaisissa on ollut koolla se pieni valittu, koolle kutsuttu joukko. Niihin verrattuna irlantilaisissa hautajaisissa tuntuu olevan enemmän kansainvaelluksen meininkiä.

Viittasin jossakin aiemmassa postauksessa siihen, että minulla on monesti keittiössä puuhastellessa radio auki. Kanavana on lähes poikkeuksetta paikallisradio. Tältä paikallisradiota tulee useamman kerran päivässä niin sanotut kuolinuutiset. Irlannissa hautajaiset järjestetään hyvin pian henkilön kuoleman jälkeen, yleensä muutaman päivän päästä. Kutsujen lähettämiseen tai muuhun ei siis ole yleensä aikaa. Vainajan lähipiiri saa tiedon kuolemasta lähiomaisilta, muut radion hautajaistiedotteista tai netin R.I.P. -palstalta. Ja näin pienellä paikkakunnalla puskaradiokin toimii varmasti tuulta nopeammin.

Erään kaverini äiti kuoli hiljattain pitkällisen sairauden jälkeen. Kaveri ei ole minulle mitenkään erityisen läheinen, enemmän sellainen "porukkakaveri", en toisinsanoen ole koskaan viettänyt hänen kanssaan aikaa kahdestaan. Tieto hänen äitinsä kuolemasta tuli kuitenkin hyvin pian kaveriporukamme tietoisuuteen. Ja myös tieto siitä missä ja milloin tämä niin sanottu hautajaisvastaanotto on. Kukaanhan ei olisi minua sinne pakottanut, mutta tiesin osallistumisen kuuluvan maan tapoihin. Vaihtoehtona oli käydä antamassa surunvalittelu hautajaisvastaanotossa tai osallistua vastaanottoa seuraavana päivänä järjestettävään messuun kirkossa.

Olin tosi iloinen, että pari kaveriani pääsi lähtemään kanssani läheisessä pikkukylässä olevaan hautajaisvastaanottoon. Minua jotenkin hermostuttavat tällaiset tilanteet, kun en tiedä mitä odottaa, kuinka kuuluu toimia ja kyseessä on kuitenkin lähtökohtaisesti epämieluinen tapahtuma. Kaverini ohjeistivat vain, että teet niin kuin muutkin. Kättelet omaiset ja toivotat suruvalittelut. Hermostuksissani varmistin varmaan viisi kertaa nettisanakirjasta mikä se osanottoni taas olikaan. Sillä hetkellä päässä ei tuntunut pysyvän mikään.

Näihin funeral home eli hautajaisvastaanottokäynteihin pukeudutaan ihan tavallisiin vaatteisiin. Päälle ei siis tarvitse pukea mustaa. Vain lähiomaiset näyttivät pukeutuneen mustaan. Kukkia tai adresseja ei viedä mennessään.

Pikkukylän funeral homeen oli pitkä jono. Jonotimme räntäsateessa ulkona, kunnes mahduimme sisälle. Sisällä oli pieni eteinen, jossa laitoimme nimemme vieraskirjaan. Jonon edetessä pääsimme sermin toiselle puolelle. Katseeni keskittyi huoneen keskellä olevaan avoimeen arkkuu, jossa makasi minulle tuntematon iäkäs nainen kukkakuvioidussa paidassaan ja kädet ristittyinä. Ehdin elää lähemmäs neljäkymmentä vuotiaaksi, ennen kuin näin ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen. 

Huonetta kiersi tuolirivistöt, joissa lähiomaiset istuivat. Kättelimme omaiset ja vaihdoimme muutaman sanan kaverimme kanssa. Tilaisuus oli omalta osaltamme hyvin nopeasti ohi. Lähiomaisille päivä on tietysti pitkä ja raskas, kun he istuvat funeral homeessa useamman tunnin ja kättelevät helposti satoja suruvalittelijoita vain muutama päivä omaisen kuoleman jälkeen.

Funeral homen lisäksi näitä hautajaisvastaanottoja järjestetään myös kotona. Kaverini kertoi isoäidistään, jonka ruumis tuotiin kolmeksi päiväksi hänen vanhempiensa kotiin. Ihmiset saivat noiden kolmen päivän aikana tulla käytännössä mihin aikaan päivästä tahansa tuomaan suruvalittelunsa. 

Ennen hautajaismessua ruumista kuljetetaan ruumisautolla vainajalle tärkeiden paikkojen ohitse, kuten vaikkapa kodin ja työpaikan. Mies osallistui taannoin entisen kollegansa hautajaisiin. Oletus oli, että koko yli satapäinen työpaikanväki osallistuu hautajaismessuun. Mies kertoi, että arkun päälle tuotiin esineitä, jotka olivat olleet vainajalle tärkeitä. Tällaisia saattavat olla vaikkapa harrastuksiin liittyvät välineet tai joku lapsuuden lelu.

Kuoleman jälkeen seuraa yleensä pitkähkö suruaika. Esimerkiksi vainajan lähiomaisia, eivätkä ne aina ole omasta näkövinkkelistä niitä lähimpiä omaisia, ole kohteliasta häiritä esimerkiksi työasioissa muutamaan viikkoon.

Vainajan kuolinpäivästä tulee muistopäivä, mikä tarkoittaa sitä, että lähiomaiset kokoontuvat kuolinpäivänä muistojumalanpalvelukseen ja kenties vielä jatkotilaisuuteen kotiin. Kuoleman vuosipäivää muistellaan usein lehti-ilmoituksella (lue tästä vanha kirjoitukseni aiheesta).