Pakkailin reppuun eväitä, joihin kuului muun muassa klassikot retkibanaani ja suklaata. Vettä ja vaihtovaatteita mahdollisen kastumisen varalta. Kamppeet pakkasin vielä erikseen muovipusseihin, näistä säistä kun ei koskaan tiedä. Jalkaan monia polkuja nähneet vaelluskengät ja päälle tuulta ja vettäpitävän takin. Edellämainitut ovat aivan oleelliset varusteet, jos suunnittelee vaeltamista Irlannissa. Takin alle puin pari ohutta vaatekerrosta, joita pystyi vähentämään tai lisäämään tarpeen tullen. Lisäksi mukana oli vielä pipo, hanskat, tuubihuivi, aurinkolasit, sadehousut, täyteen ladattu kännykkä ja varuilta vielä otsalamppu, jos matkanteko jostakin syystä viivästyy. Kamppeet pakkasin rinkkamaiseen reppuun, jonka sai kiinnitettyä sekä vyötäröltä, että rinnalta sopivasti päälle. Homma alkaa muutaman kilometrin jälkeen kummasti ketuttamaan, jos reppu poukkoilee selässä miten sattuu. Monilla vaeltajilla olen nähnyt kävelysauvoja, mutta minulla ei sellaista ole. Miestä infosin etukäteen minne olen menossa, että tietää lähettää apuja, jos emäntää ei ala reissultaan kuulumaan. Tarina ei tosin kerro kuunteliko hän koskaan näitä ohjeistuksia.
Reitin alku kulki alkuun asfalttiteitä pitkin. Asfalttiosuuden loppupuolella tie alkoi nousta vuorenrinnettä ylöspäin. Reitti kulki pitkin Slieve Mish vuoristojonon rinnettä, jonka korkein huippu kohoaa yli 800 metriin. Asfalttiosuuden loputtua tiesi vaellusreitin olevan maisemien puolesta oivallinen. Oikealla puolella kimmelsi Atlantti, vuorijono kumpuili edessä ja vasemmalla puolella nousivat Slieve Mish vuorten nummimaiset rinteet
Nummilla tepasteli lampaita, jotka kylläkin keskeyttivät ruohon näykkimisen ja kyräilivät lähestyvää reippailijaa. Kovin lähelle karvapallerot eivät itseään päästäneet vaan luikkivat pakoon, mikäli yritin päästä lähemmäs lampaita. Jäi emäntä <3 lammas selfiet ottamatta.
Vaelluspäivänäni oli kovin erikoinen sää, ei tuullut juuri ollenkaan. Mikä on harvinaista ylipäätään täällä rannikolla, mutta etenkin kun nousi ylemmäs rinteelle, jossa ei ollut mitään tuulensuojaa.
Suurinosa vaellusreitistä kulki pitkin nummilla kiemurtelevaa polkua pitkin. Polulla oli aika paljon isompia irtokiviä, joten jalkoihinkin katsominen oli ajoittain hyvin suotavaa. Paikoin taas maasto oli niin märkää, että sai edetä harppomalla kiveltä toiselle. Nummien pinnoilla kasvaa pääosin ruohomättäitä, sammalta ja kanervaa. Varsinkin sammaleet ovat kuin pesusieniä, joten vedenpitävät kengät ovat aivan ehdottomat tällaisella reippailulla. Reitin loppupuoli kulki lehtomaisessa metsässä, jonka varrelta löytyi muun muassa vanhan kivikirkon rauniot.
Reitti oli merkattu hyvin puisilla tolpilla. Kerran harhauduin tosin reitiltä ja päädyin kahlaamaan hyvän matkaa reisien korkuisessa märässä heinikossa, jonka pohjalla kylläkin meni kapea polku. Yritin joka tapauksessa olla ajattelematta hämähäkkejä ja punkkeja. En tiedä puuttuiko ennen tätä kahluuretkeä kyltti vai olinko lähtenyt kiertämään vetistä kohtaa ja harhautunut reitiltä. Kaikkein märimmissä kohdissa oli pitkospuita, suurempia kiviä sekä vuolaampien vuoristopurojen yli oli rakennettu siltoja.
Minulla meni 18 km vaelluksen kuusi tuntia aikaa. Pidin matkalla kaksi evästaukoa, ottelin valokuvia ja ihailin maisemia sekä kävin tutkailemassa kirkonraunioita, joten mitään tukkaputkella suhaamista oma matkantekoni ei ollut. Koin tuon matkan sopivaksi päivävaellusta ajatellen. Ei tarvinnut olla aamulla kärppänä liikenteessä, että ehtii ajoissa liikenteeseen ja ennen pimeän tuloa perille. Näin loppusyksystä reitti ei ollut missään määrin ruuhkainen. Vastaan käveli yksi kahden hengen seurue. Suomalaisittain voisin sanoa, että sain kulkea rauhassa, sillä selvisin reitistä yhdellä tervehdyksellä.
Matkanteon päätin pieneen Campin kylään. Otin reittiohjeista vaarin it is simply resting over a pint ja menin perillepääsyoluelle viehättävään pikkupubiin. Mielestäni olin Guinnessini ansainnut. Sla'inte!
Mikäli vaeltaminen Irlannissa kiinnostaa, niin tässä muutamia linkkejä, joista voit etsiä reittejä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kiva kun kommentoit!