Pieni synnytyskertomus

Meille syntyi lauantaiaamuyönä pikkuinen poika, Paddy. Ennakkoepäilykset lempinimen suhteen pitivät siis paikkansa, vaikkemme olleet selvittäneet lapsen sukupuolta etukäteen.

Perjantai-iltapäivänä olin vielä Nappulan kanssa tyytyväisenä ihmettelemässä poikkeuksellista Irlannin säätä ja tekemässä ulkona lumiukkoja. Tai no tarkemmin ottaen minä tein ja Nappula seisoi vieressä tumput suorana kun kaupungin työmies konsanaan. 

Illallisen aikaan alkoi vatsan seudulla tuntua vähän ilkeältä ja supistukset sen kun jatkuivat ja tihenivät. Irlantilaisen talon onni on kylpyamme, jonne pakenin jomottavaa oloani. Meidän talon tapauksessa tämä onni ei vaan ole täydellinen, sillä vesiboileri on sen verran pieni, ettei sen suoman lämpimän veden varassa vielä paljon kylvetä. Mies lämmitti vedenkeittimellä lisää kuumaa vettä ja kantoi yläkertaan. Nappula kävi varmistamassa, että äiti saa leikkiä hänen kylpyankoillaan. No, ne leikit jäivät tällä haavaa väliin.

Muutaman tunnin - ei niin nautinnollisen ja rentouttavan - kylvyn jälkeen, kun supistukset tulivat jo todella tiheään pistin miehen soittamaan sairaalaan. Ja sitten mentiin. Onneksi asumme lähellä sairaalaa, joten matkantekoon ei tarvinnut juuri aikaa varata.

Vaikka aiemmat kokemukset irlantilaisesta sairaalasta ovat lähinnä olleet odottamista ja aikatauluttomuutta, tällä kertaa siitä ei ollut onneksi pelkoa. Homma alkoi hoitua rivakasti samoin tein kun pääsimme sairaalan synnytysosastolle.

Vaatteet pois, sairaalakaapu päälle ja ilokaasuruutta käteen. Ja minähän vedin. Sen jälkeen paikalle saapui Seriffi (jannun nimi oli ihan oikeasti Seriff) antamaan epiduraalipuudutuksen. Lääkäri ilmoitti jo heti alkuunsa, että jollei vauva synny luonnollisesti kahden tunnin kuluessa, minut viedään historiani takia leikkaukseen. Vauvan sydänäänien laskiessa supistusten aikana lääkäri teki alle kahden tunnin sisällä sen päätöksen, että tätä emäntää lähdetään kiidättämään leikkaussaliin.

Niin synnytyssalissa kun leikkaussalissakin minulle annettiin allekirjoitettavaksi kaksipuoleinen A4 -lomake, jolla annoin hyväksyntäni ja ymmärsin mahdolliset epiduraalipuudutuksen ja leikkauksen riskit. Niissä tiloissa olin todella järjissäni lukemaan ja tajuamaan moisia ehtoja. Hyvä kun kynä pysyi sen verran kädessä, että sain suherrettua jotakin jälkeä paperille. Toivottavasti en tullut allekirjoittaneeksi mitään velkakirjaa. 

Toisen epiduraalipuudutuksen sijaan minulle iskettiin leikkaussalissa maski naamalle ja vintti pimeni samoin tein.

Nappulan syntyi myös aikoinaan kiireellisellä sektiolla, mutta silloin minua ei nukutettu ja tajusin mitä ympärillä tapahtui sekä kuulin lapsen ensi parkaisun.

Olo oli vähintäänkin absurdi kun havahduin jossakin vaiheessa siihen, että joku nainen oli hyvin lähellä kasvojani ja kertoi minun saaneen pojan ja vauvan voivan hyvin. Kääntelin päätäni. Ympärillä ei naisen lisäksi näkynyt muita. Ihmettelin mitä se oikein horisee. Kysyin ainakin kolme kertaa uudelleen mitä on tapahtunut? Missä mieheni on? Mikä vauva? Voiko se vauva hyvin? 

Kaikki oli onneksi hyvin, vain emäntä oli pihalla kuin lumiukko.

Nyt vierellä köllöttelee tyytyväinen, mutta kovaääninen pikkuvesseli. Mahani muistuttaa puolityhjää ilmapalloa ja kipeän leikkaushaavan kanssa elo on vielä vähän niin ja näin. Pikkuhiljaa kuitenkin parempaan suuntaan ja eiköhän pian jalkakin jo nousee laahustamisen sijaan. Nyt olen vielä sairaalassa. Kun sopivasti tainnuttavat dropit, ruokahuolto ja siivouspalvelu sujuvat, niin kai tätä sitten kutsutaan jonkinasteiseksi lomaksi.