Ylisanoja

Vaikkei tällä saarella kaikki olekaan niin amazing kuin Atlantin toisella rannalla, omaavat irlantilaisetkin hyvin vahvan kehumiskulttuurin. Sitä ilmenee siellä sun täällä, mutta erityisen voimakkaasti se kohdistuu mielestäni lapsiin.

Noin vuosi sitten olin lähinnä hyvin hämilläni kun tuntemattomat, vastaantulevat ihmiset kommentoivat Nappulaa milloin missäkin yhteydessä. Lovely blue eyes! She is the best girl! Isn't she independent! (kun hän käveli yksin tiellä minun vanavedessäni. Niin, kai sitä voi sitten kutsua itsenäiseksi, kun en kuskaa lasta autolla paikasta toiseen, vaan työnnän häntä rattaissa ja pistän aika ajoin kävelemään). Suomalaisena ei ollut tottunut tällaisiin kommentointeihin ja kehuihin. Varsinkaan tuntemattomilta tai edes puolitutuilta. Ihmeissäni hymistelin kommentteihin jonkinlaista kiitosta ja mietin samalla että ihan tavallinen lapsihan tämä nyt vain on. Sellainen perushyvä. Kunnes siihen alkoi jotenkin tottua, että lapset otetaan tällä aivan eri tavalla huomioon ja heitä kommentoidaan tuntemattomienkin toimesta. Ja oikein mukava niin.

Nykyään osaan sentään jo kiittää kommenteista, enkä vain sopertaa hämmentyneenä jotakin epämääräistä.

Itseeni kohdistuvat kehut aiheuttavat edelleenkin suurta hämmennystä. Käydessäni raskauden loppupuolella aina yhtä huolitellusti ja tyylikkäästi pukeutuvan Family Doctorimme pakeilla – sivuhuomautuksena, että tämä tennaritallaaja emäntä painii täysin eri sarjassa tyyliniekka lääkärin kanssa. Lääkäri kommentoi minulle ”You look like a filmstar! You just have that little baby bumb and that's it.” Siihen olisi varmaankin pitänyt vastata jollakin hienolla vastakorulausella tai vähintään kiittää vuolaasti. Vaan ei. Emäntä totesi härmäläiseen tyyliinsä: ”Well. I don't feel like a filmstar”.

Vajaa kuukausi synnytyksen jälkeen ihmiset ovat alkaneet jo viljelemään ”ihan kun et olisi ikinä ollutkaan raskaana” -kommenttejaan. Ette varmaan ylläty, että olen ollut kuitenkin vähän eri mieltä. Näytän kuulemma freessiltä. Se on toki vain plussaa, jos sillä muka freessillä olemuksella voi huijata kanssaihmisiä. Itsestä kun lähinnä tuntuu, että käyn koko ajan todella hitaalla. Pään sisäinen isoratas ei vielä pyöri ihan normitahtiin ja välillä tuntuu, että kaikki sanat ovat hukassa ja muistikin pätkii.

Tekemistä siis riittää itseen kohdistuvien kohteliaisuuksien vastaanottamisessa.

Paddyn syntymän myötä kehujen kanssa on siirrytty taas uudelle levelille. Isn't he gorgeous! -kommentteja tulee tuon tuosta. Ylimääräinen huomio on aina taattua, kun on vauvan kanssa liikenteessä.

Paddyn ensimmäisellä Family Doctorin visiitillä sairaanhoitaja tuli odotushuoneeseen kaappaamaan pojun syliinsä ja kuljetti häntä vastaanottotiskille, johon vauvaa ryntäsi ihastelemaan ihmisiä tiskin molemmin puolin. Ylisanojen määrä oli taas taattu!

Meidän asuinalueella meinasi tulla muutama viikko sitten ketjukolari, kun naapuruston keski-ikäinen rouva oli tulossa autollaan kotiin ja näki minut työntämässä vaunuja kadulla. Siihen jäi auto keskelle katua ja rouva hyppäsi kaarastaan ihmettelemään vauvaa. Pian hänen peräänsä ajoi meidän naapurinrouva, joka teki saman tempun. Siinä sitä alkoi olemaan autoa poikineen keskellä tietä ja kuhinaa vaunujen ympärillä. Ja voi sitä päivittelyjen määrää! Voi nääs nääs, niin kuin eräässä 90 -luvun alun sketsisarjassa olisi todettu.

Omalta osalta harjoiteltavaa riittää niin kehujen vastaanottamisessa kuin niiden antamisessa. Jospa tätä iskostuisi omille lapsille tai vähintäänkin Nappulalle, joka jo asioiden päälle jotakin ymmärtää, mieluinen tapa, että myös lapset otetaan reilusti huomioon. Vaikka jäyhäsuomalaisesta näkökulmasta katsottuna se meinaakin välillä mennä vähän överiksi.