Postikortti Lappeenrannasta

Jokakesäisiin perinteisiini kuuluu vierailu Saimaanrannan helmessä, Lappeenrannassa.

Tämän kesäisen visiitin suhteen myönnän olevani melkolailla tapoihini pinttynyt karjalainen mummo. Visiitit nimittäin koostuvat aina tietyistä - hyväksi havaituista vakioelementeistä.

Vietän aikaa sisarukseni kanssa ja tapaan hyvää kaveriani.

Käyn kävelyllä satamassa ja kiipeilen linnoituksen valleilla. Erinomaisiin visiitteihin - kuten tähän, kuuluu hellepäivän pulahdus Myllysaaren uimarannalla. Olen näet havainnut, että näihin kesävisiitteihin kuuluu lähes poikkeuksetta helteinen sää.

Visiittihän ei olisi mitään ilman karjalaisia herkkuja. Siispä suuntaan aina jossakin välissä satamatorille vedylle - näitä herkkuja myydään myös kauppatorin kojuissa, mutta kesäisin tykkään enemmän satamasta. Niin, vetyhän pitää sisällää lihapiirakan, jonka sisälle laitetaan kananmuna, kinkku ja toivotut mausteet. Atomi taasen on lihapiirakka joko kananmunalla tai kinkulla. Omani nautin tietysti kaikilla mausteilla ja pannukahvia päälle. Avot.

Kuten tarkkasilmäisimmät ehkä huomaavat, kuvan kinkku ei näytä kovin kinkulta - eipä niin. Tänä päivänä näitä karjalan herkkuja saa onneksi myös lihattomina versioina.

Ja eiväthän nämä herkuttelut jää pelkille kojuille, vaan kunnon emännän on ostettava karjalaisia herkkuja myös kotiin vietäväksi. Siispä piirakka- ja lepuskaostokset kuuluvat joka kesäisen visiittini vakiokaavaan. Ja jos minulta kysytään, niin parhaat piirakat saa Kesämäen leipomosta.

Postikortti mökiltä

Vajaa viikko mökillä. Ei aikatauluja. Mahtavaa.

Päivät täyttyivät verkkaisesti kuin itsestään pienestä puuhastelusta. Puiden kantamisesta, padan sytyttämisestä, grillaamisesta ja pienestä ulkopuuhastelusta. Mahanmukaan elämisestä - syödään silloin kun on nälkä. Jokailtaisesta saunomisesta ja pulahtamisesta auringonlämmittämään järviveteen.

Aurinkoa, sadetta ja hyttysten ininää. Laineiden pientä liplatusta soutuveneen reunaa vasten.

Iltaisin lasten mentyä nukkumaan kaivoimme mökin kaapista ne legendaariset lautapelit ja pelasimme miehen kanssa lukemattomia otteluita. Välillä tuli onnistumisia, toisinaan tappioita.

Kirjan ahmimista vielä silloin kun muut jo tuhisevat raskaasti ja yö on taittunut pitkälle aamuun. 

Onneksi mökki on paikka, jossa nukkuu hyvin ja päivän touhut alkavat täysin omalla painollaan - tunteja myöhemmin kuin kaupungissa.

Postikortti Vaasasta

Havahduin kesän alkaessa siihen, minkälaisia aukkoja minulla on Suomessa. Vertasin siihen kuinka paljon kiersimme paikkoja vaikkapa Irlannissa tai lukuisissa muissa maissa, joissa on tullut reissattua. Suomessa matkailu on jäänyt lähes poikkeuksetta niihin tuttuihin paikkoihin, jonne tulee mentyä jonkin paikan tai siellä asuvan ihmisen vuoksi. 

Tänä kesänä päätin, että lähdemme tutustumaan johonkin uuteen paikkaan. Ja sellaiseksi kohteeksi valokoitui Vaasaan ja ihan vain siitä syystä, etten ollut siellä koskaan käynyt siellä. Reittimme mutkitteli pitkin rannikkoa, joka oli Porista pohjoisen päin itselleni myöskin ennestään tuntematonta seutua. Pohjanmaan rannikko osoittautui selkeästi vanhojen jenkkiautofanien mekaksi.

Itse Vaasa oli tosi positiivinen yllätys. Kuin pieni keskieurooppalainen kaupunki litteällä rannikolla. Ison kaupungin tuntua toivat puiden ympäröimät alléet, lukuisat kaupunkipuistot ja vanhat rakennukset.

Maksulliset nähtävyydet jätimme väliin. Nautimme sen sijaan kävelystä paikasta toiseen. Vienosta merituulesta, puistoista, suihkulähteistä ja kivien heittelystä veteen. Lounaspaikaksi bongasimme herkullisen Fiskdiskenin ja myöhemmin herkuttelimme rannan tuntumassa kilpaa valuvien jäätelöiden kanssa. Majoitukseksi löysimme herttaisen vanhaan puutalopihapiiriin kunnostetun huoneiston.

Esitteestä luin, että Vaasa on Suomen aurinkoisin kaupunki. Ainakin meitä se helli.

Toisin kävi seuraavana päivänä kun vierailimme tunnetussa ruotsinkielisen tv-ohjelman kuvauspaikassa. Vettä tuli kuin aisaa. Ei mennyt kaikki niinkuin Strömsöössä. Sen vuoksi ette näe kuviakaan. Suomen pisimmälle sillalle - Raippaluodolle päästessämme sadekin hellitti hetkeksi.

Vaasa oli mielenkiintoinen ja monipuolinen kesäkohde. Kaupunki johon ja jonka ympäristöön tutustuisin mieluusti toistekin. Ehkäpä ensi kesänä?

Postikortti Suomenlinnasta

Lasten päiväkoti meni kiinni heinäkuun ajaksi. Aloitin lyhyen lomani samaan aikaan lasten kanssa. Yhdeksi ensi päivien retkikohteeksi valikoitui Suomenlinna.

Muistelin, että olen käynyt tuolla Helsingin edustan saarella viimeeksi kaksikymmentä vuotta sitten - osana partiotapahtumaa. Jo olikin aika tehdä paluu saarelle.



Mukava retkipäivä siitä tulikin. Pieni laivamatka HSL:n lautalla. Laivojen bongailua. Auringon säteitä. Juoksentelua mukulakivikaduilla. Lounasta mukavassa ravintolassa. Lasten saamien karttojen tutkailua. Remuamista leikkipuistossa. Kivimuurien ikkunoista kurkistelua. Valuvaa pehmistä.

Nappulaa ihmetytti ainoastaan missä se linna ja linnan prinsessa ovat? Ei tainnut tytölle pelkkä linnoitus toimittaa linnan virkaa.



Onnistuneelta retkeltä kertyy aina muistoja ja tarinoita kerrottavaksi. Suomenlinnassa sattunut episodi lokkien kanssa taitaa kirvoittaa lasten suusta tarinoita vähintäänkin koko kesän ajaksi.

Puoli vuotta paluumuutosta

Näin se on yllättäen hupsahtanut puoli vuotta siitä kun tammikuun alun päivänä palasimme kassiröykkiömme kanssa Suomeen ja aloitimme kotiutumisen tuttuun maahan, mutta uuteen kaupunkiin.

Tuntuu, että tuosta pimeästä päivästä on yhtäaikaa pitkä ja lyhyt aika.

Menneeseen puoleen vuoteen on mahtunut lukuisia säätöjä ja selvittelyitä. Purettua pahvilaatikkoa ja kadonneiden tavaroiden etsintää. Itkua ja iloa. Uusien asioiden opettelua ja vanhojen muisteluita.

Jos mietin itseäni ensimmäisellä kesälomallamme Suomessa, puolen vuoden Irlannissa olon jälkeen. Oli minulle syntynyt liuta ystävyyssuhteita. Oli jo tutuksi muodotuneita kuvioita ja olin tottunut alati vaihtelevaan, oikukkaaseen säähän.

Puoli vuotta paluumuuton jälkeen tilanne on osittain sama. Olen ollut hämmästynyt siihen, että aurinkoisena alkanut päivä voi jatkua iltaan saakka samanlaisena. Aina ei tarvitse kantaa mukana koko arsenaalia vaatetusta varautuen kaikenlaisiin sääilmiöihin. Ja tuttuja kuvioita ja rutiineita olen tietysti muodostanut täälläkin.

Ystävyyssuhteiden kohdalla sen sijaan ammottaa iso lovi. Niitä ei ole syntynyt. Onneksi on perheenjäsenet, pienet keskustelut lasten päiväkodin hoitajien kesken ja turinoinnin muutamien naapureiden kanssa. Ja on joitakin vanhoja kavereita, joiden kanssa on onnistuttu tapaamaan muutamia kertoja.

Heti muuttomme jälkeen, lasten ollessa vain osan viikkoa hoidossa otimme osaa perhekerhoon. Tätä tapaa olin hyödyntänyt niin Irlannissa kuin aiemmin Suomessa asussamme, kun Nappula oli pieni. En tiedä, ehkä olin itse liian väsynyt, ehkä kerho oli väärä tai jotakin siltä väliltä, mutta se ei sillä kertaa ollut meidän paikkamme. Päädyin ainoastaan juttelemaan kerhon ohjaajan kanssa ja lapset puuhasivat keskenään muiden ennestään tuttujen äitien ja lasten puuhaillessa omassa porukassaan. Hommasin salikortin ja ilmoittauduin tanssikurssille – ajatuksena, josko kunnon ylläpitämisen lisäksi saisin uusia tuttavuuksia. Sitten tuli korona ja nämä harrasteet jäivät. Alkuun tietysti harmitti, että kaikki ne yritykset muodostaa uutta elinpiiriä tyssähtivät epidemiaan.

Myöhemmin keväällä huomasin kuitenkin olevani salaa tyytyväinen koko tilanteeseen. Sillä tajusin siinä vaiheessa kuinka väsynyt olin ja tunsin jonkinlaista iloa siitä, ettei tarvinnut yrittää pistää suurempia paukkuja sosiaaliseten ympyröiden luomiseen.

Maastamuutto, mietteen asunnon löytymisestä, tavaroiden läpikäyminen ja työnhaku olivat vieneet voimia. Taustalla painoi myös varmasti edelliseltä vuodelta tuttu epävarmuus. Koko edellinen vuosihan oli niin sanottu extravuosi ulkomailla asumisen suhteen. Päätöstä jäämisestä muutettiin työnantajan osalta useamman kerran vuoden aikana, joka tietysti teki meidän olomme epävarmaksi sen suhteen saammeko jatkaa Irlannissa vai onko edessä muutto ja milloin muutto tulee olemaan.

Kevään aikana tajusin myös sen kuinka yksin olin edelliset kolme vuotta ollut lasten kanssa. Mies teki Irlannin vuodet järjettömän pitkiä päiviä, lähtien aamulla meidän muiden ollessa vielä nukkumassa ja palatessa juuri ennen kuin lapset olivat menossa sänkyyn. Nyt onkin ollut iso ilo huomata, että meitähän on oikeasti kaksi aikuista pyörittämässä perhettä.

Joku minulle viisaasti sanoikin ennen Irlantiin muuttoamme, että paluukin voi olla shokki. Oikeassapa oli. Oman aikansa se on ottanut, mutta nyt ollaan jo voiton puolella. Tuntuu, että nyt puolen vuoden jälkeen Irlannin elo alkaa tuntumaan jo kaukaiselta ja välillä olen jopa epäillyt olemmeko missään olleetkaan. Ihan siitäkin huolimatta, että lähtisin tältä istumalta mihin vain monista sikäläisistä suosikkipaikoistani tai tapaamaan sinne jääneitä ihania ihmisiä. Sen sijaan tänä kesänä tehdään pientä Suomiturneeta ja nähdään muutamaa kaveria, joiden edellisestä tapaamisesta onkin jo kulunut aikaa.

Perhepyörä

Mies teki päivätolkulla selvittelyjä. Googlaili, tuijottotti mallivideoita, soiteli ja meilaili. Mistä löytäisi kivan kesäpelin – tai no mikäli menneeseen talveen on peilaaminen niin huomattavasti pidemmän aikaa vuodesta toimivan pelin. Monen ulkomaanmutkan, ensin epäonnistuneen, sitten sattuman kautta hän sai erään pienen helsinkiläisen pyöräliikkeen Fillarifiilarin yhteystiedot ja päätyi tekemään kaupat.

Jokunen viikko myöhemmin kulkupeli saapui ja mies kurvasi avomallillaan tyytyväisenä pihaan.

Ei, meille ei tullut avoautoa. Vaan pyörä, jonka kyytiin mahtuu vaikka koko perhe. Ja mahtumisesta se ei ehkä niinkään ole kiinni vaan siitä riittääkö polkijan reisissä jerkku.

Autoa emme ole paluumuuton jälkeen hankkineet, mutta tämä peli toimittaa mainiosti kesäauton virkaa. Kyytiin mahtuvat molemmat lapset ja mies taittaa tällä pelillä työmatkansa kaikkein näppärimmin. Pyörän kyytiin saa pakattua myös isot ruokakauppaostokset.

Lukuisien lasten päiväkotivientien, muutamien pienien retkien, kauppakeikkojen ja koeajojen jälkeen Xtracycle perhepyörästä, voinee sanoa seuraavaa:

Pyörä on malliltaan tavallista fillaria pidempi. Pituus on hieman yli kaksi metriä. Luonnollisesti painoa on myös enemmän, joten sitä on raskaampi ajaa kuin vaikkapa 90-luvun klassikko Nopsaa. Jos tätä perhepyörää taas vertaisi idealtaan hieman samaan laatikkopyörään, on tätä huomattavasti ketterämpi polkea hieman isommassakin ihmisvilinässä. Pyörän leveys kun ei juurikaan eroa normifillarista. Jyrkinpiinkin ylämäkiin jeesiä antavat pyörän 27 vaihdetta. Xtracyclessa on tavalliseen pyörään verrattuna pienemmät renkaat, joka keventää omalta osaltaan hieman painavammankin lastin polkemista.

Polkijan takana on 80 cm pitkä tarakka. Tähän tilaan on voi varaosilla tehdä monta variaatiota. Siihen mahtuisi vaikkapa kaksi turvaistuinta tai pitkä kuljetustila. Meillä tila toimii tällä hetkellä kaikista parhaiten tällä kaavalla; kaksivuotias nököttää turvaistuimessa ja nelivuotias istuu hänen edessään pitkällä penkillä. Niin penkki kuin turvaistuinkin ovat niin sanottujen monkey barien välissä – melkoisen osuva ilmaus tuolle revohkalle. Nelivuotias ei ole millään tavalla kiinni, mutta pysyy turvallisesti kaltereiden välissä reippaammassakin vauhdissa. Tarpeen vaatiessa takapenkille mahtuisi vielä mukaan yksi lainalapsi. Monkey barien leveys on 60 cm, niiden alla kulkee samanlevyinen ritilä, jolle lapset voivat laittaa jalkana.

Lapset, kuten mieskin ovat olleet ihan intona uudesta kulkupelistä, tosin nyt säät ovat olleet puolellamme. Yhtenä päiväkotiaamuna on ripottanut vettä.

Lasten istuimien lisäksi mies hommasi lisävarusteena l-muotoisen etutelineen ja sivulaukut, jotka saa asennettua takapenkin jalkatilaan. Sivulaukkuihin saa kätkettyä niin ruokakauppaostoksia kuin retkiromppeitakin.

Pieniä miinuksia italialasivalmisteisesta Xtracycle- pyörästä on käynyt meidän testailulla ilmi. Sivulaukut tulee laittaa ruuveilla kiinni pyörään eli niitä ei noin vain pikkunäppärästi oteta pois ja laiteta takaisin. Samaten satulassa pikalukko olisi plussaa, jolloin minäkin voisin helposti lainata pyörää ja laskea satulan sopivalle korkeudelle. Pyörän painavuudesta jo mainitkinkin, mutta tämä malli ei siitä huolimatta yllä painon suhteen yhtä suuriin luokkiin samanhenkisten pyörien kanssa.

Lyhyiden testiajojen ja muutamien retkien jälkeen pyörä on herättänyt kyselyitä ja pitkähköjä katseita. Erityisen pitkiä silloin, kun kipusin itse takapenkille monkey barien väliin ja mies toimi kuskina. Ehdotinkin hänelle kesätyötä riksakuskina. Hänen mahdollisten kesätöiden lisäksi olen varma, että tällä kruisaillaan aika monta pientä ja miksei hieman isompaakin kesäretkeä pääkaupunkiseudulla.

*Kuvissa pyörään on kiinnitetty aika monta rompetta kesäretkeä varten, kuten etuosan muovilaatikko etutelineen päälle ja lasten hiekkalelusäkki pyörän takaosaan – eivät siis kuulu peruskalustoon.

**Tämä ei ole maksettu yhteistyöpostaus, vaan ihan puhdasta omien kokemusten kertomista niin sanotusta cargo pyörästä.

Töiden aloittaminen koronan keskellä

Kotiäitivuosien jälkeen tein paluun työelämään kaksi kuukautta sitten. Kesken koronapandemian. Ja onhan se ollut vähintäänkin erikoista.

Kävin huhtikuun ensimmäisenä päivänä käytännössä typötyhjällä toimistolla. Kävin esimieheni kanssa muutamia käytännönjärjestelyjä läpi ja IT-heppu väsäsi koneen kuntoon. Käsidesi haisi ja etäisyyksistä pidettiin huolta.

Seuraavana päivänä aloitin käymään suunnitelman mukaan perehdytysohjelmaa läpi. Tutustuin itselleni ennestään vieraaseen alaan, yritykseen ja työtehtäviini.

Alkuun mietin, miten ihmeessä töihin pääsee käsiksi kun ei näe ketään eikä oikein tiedä keneltä kysyä mitäkin. Etäyhteydet ovat kuitenkin olleet yllättävän hyvä kanava opastaa asioita ja käydä tehtäviä läpi homma kerrallaan.

Pikkuhiljaa aloin saamaan selkeämpää kuvaa siitä keiden kanssa työskentelen ja myös kasvot näille työkavereille. Pääsin videokokousten aikana heidän olohuoneisiin, työhuoneisiin ja keittiön pöytien ääreen. Välillä kuvissa on vilahtanut lemmikkikoira tai vanhemmaltaan huomiota kaipaava lapsi. Siitä huolimatta, että olin kurkkinut videon välityksellä heidän koteihinsa, olin kuvitellut muun. Kuka on pitkä ja kuka on lyhyt?

Alkuun koin kotona työskentelemisen haasteelliseksi. Lapset pyörivät nurkissa ja jaoimme miehen kanssa vuoroja kumpi tekee töitä ja kumpi lähtee lasten kanssa ulkoilemaan. Pikkuhiljaa rutiinit alkoivat muodotumaan kotityöskentelynkin ympärille. Erityisesti aloin liputtamaan etähommia sen jälkeen kun lapset palasivat päiväkotiin.

Olen ottanut tavaksi jumpata tai käydä juoksulenkillä useampana aamuna viikossa. Olenpa kuinka väsynyt aamulla hyvänsä, on se ollut oiva tapa saada itsensä virkeämmäksi. Sen jälkeen aamupala ja availen samalla työkoneen. Töitä teen suurimmalti osalta ruokapöydän äärestä. Välillä saatan vaihtaa miehen Lundian kirjahyllystä pykäämän seisomatyöpisteeseen. Lounas tulee nautittua hyvin tarkasti puolen päivän aikaan. Silloin vaihdan aina paikkaa. Hyvin usein kasaan lautaselleni eilisen päivän jämiä ja menen sään salliessa ulos syömään niitä tai siirryn sisällä toiseen paikkaan. Ruoan päälle keitän kahvit ja pahaksi tavaksi on saada sen kanssa jotkain pientä makeaa. Olen monilta kuullut, että työpäivän päättäminen kotona on hankalampaa. Omalla kohdalla se ei ole tuottanut vaikeuksia, siinä auttaa pitkälti se, että lapset tulee hakea päiväkodista ja se on erinomainen syy pistää kotitoimisto kiinni, vetää tennarit jalkaan ja lähteä kävelemään päiväkodille.

Parhaita puolia etätyöskentelyssä on se, että päivässä jää paljon enemmän aikaa muuhun, kun ei ole työmatkoja tai tarvitse laittaa itseään kuntoon. Työasuna kun tuntuu toimivan päivästä toiseen legginssit tai pyjamahousut ja paita, jonka puhtaus riippuu siitä tuleeko videopalaverissa pitää video päällä vai ei. Etätyöskentely antaa myös mahdollisuuden siihen, että voi päivän aikana pistää pesukoneen pyörimään tai tehdä jossakin välissä valmisteluja iltaruokaa varten, muuten nämä puuhat jäävät siihen kun on hakenut väsyneet lapset päiväkodista.

Kesäkuun alussa saimme luvan palata vuoroviikoin toimistolle. Ajattelin käyttää tilanteen hyväksi ja vietin pari päivää konttorilla. Pyjamahousut vaihtuivat vähän siistimpiin vetimiin ja tauon jälkeen hyppäsin julkisten vietäväksi. Hiljaista oli. Muutamaa työkaveria sentään näin, muuten käytävät kumisivat tyhjyyttään ja printterin ääni melkein säikäytti.

Luomieni hyvien rutiinien myötä, luulen että jatkan kesän yli pitkälti etätyöskentelyä ja käyn toimistolla jos tarve vaatii.

Mummottaa

En tiedä onko se ikä vai onko se kevät vai mikä se on, mutta olen viime aikoina huomannut yhden jos toisenkin mummo-oireen itsessäni. Pitäisikö olla huolissaan vai jatkaa vain huivi tiukasti kaulan alle solmittuna eteenpäin?

En ole koskaan ollut mikään aamuvirkku, vaan viihtynyt ennemmin vähän pidempään sängyssä. Okei, lasten myötä olen pakonsanelemana joutunut aikaistamaan omaakin aamurytmiä, mutta nykyisin huomaan herääväni huomattavasti aikaisemmin kuin he. En tiedä onko siinä syynä aamujen kirkas, hämmästyttävän aikaisin alkava valoisuus, jota yritän epätoivoisesti pitää loitolla pimennysverhojen ja silmälappujen avulla. Vai onko sisäinen kelloni siirtynyt aimoharppauksen eteenpäin, sillä nykyään herään harvaseaamu puoli kuuden aikaan. Ihan niinkuin vanhat ihmiset konsanaan! Olenko kenties aiemmassa elämässäni ollut myyrä ja haluaisin vain kaivautua johonkin pimeään tunneliin nukkumaan? Niin tai näin, ottaisin hyvin mielelläni vastaan edes tunnin pidemmät sikeät unet ilman näitä valohäiriöitä tai sisäisiä vekkareita.

Myönnän, että seurasin Irlannissa asuessamme huonosti Suomen tapahtumia ja mediaa. Silloin tällöin luin uutisia, mutta ne olivat nimenomaan niitä asiauutisia Ylen tai Hesarin verkkosivuilta. Toisinsanoen kaikeen Iltalehtikamaan on jäänyt tutustumatta. Nyt huomaan olevani se mummo, joka on autuaan pihalla monestakin asiasta. Katson keskusteluohjelmaa telkkarista ja mietin, keitäköhän nuo oikein ovat, joita ohjelmassa haastatellaan ja kuka on tuo artisti, joka esitti kappaleensa ohjelman lopussa? Sama tapahtuu kaupan kassalla, kun silmäni selailevat lööppejä. Ihmettelen taas keitä nämä tyypit ovat tai miksi ihmeessä varhaisnuoruuteni mäkihyppääjä, kenen juliste korisi tuolloin omaakin oveani on lööpeissä? Tai osaan toki lukea, että hän on rakastunut ja jälleen eronnut, mutta mietin miksi sen pitäisi kiinnostaa ketään?

Jotakin keskusteluohjelmaa katsoessani haastateltiin koomikko Andre Wikströmiä – jonka siis tunnistin. Hän vitsaili, että koronan aikana pidetään samaa kahvikuppia pöydänkulmalla, josta hörpitään sumpit päivästä toiseen, niinkuin mummot ikään. Ihmettelin, että miten niin mummot, minähän olen toiminut noin suunilleen aina!

Olen mieltänyt kukka-amppelit aina jotenkin mummojen jutuksi. Syy siihen löytyy varmasti siitä, että omassa mummolassani oli olohuoneen ikkunan leveydeltä roikkuvia kukka-amppeleita. Oli makrameesolmeiltuja ja sitten simpukkakoristeisia, jotka kilisivät kivasti, kun niitä kävi varovasti heiluttamassa. Itse en ole amppeleita koskaan harrastanut. Kunnes näin alkuvuodesta eräässä sisustusliikkeessä lasisen kukkaruukun, jonka sai amppeliin. Tuolloin annoin ensi kertaa mielessäni amppelille mahdollisuuden ja mietin kun löydämme jonkin kodin, ostan tällaisen sinne. Ja niin tapahtui. Sisäinen mummoni harrastaa tätä nykyä myös amppeleita.

Vaan eihän tämä mummoilu jää vain sisäiseki puuhasteluksi. Kävelyn lisäksi liikun paikasta toiseen pyörällä. Mummopyörällä, mutta senhän te jo tiesittekin (klik).