Melkein seikkailijan jalanjäljillä

Tykkään tutkailla karttoja. Lähes joka viikonloppu ehdotan miehelle, että lähtisimme jonnekin retkelle. Nämä retket eivät useinkaan ole kovin ihmeellisiä. Kävely rannalla, leikkimään vähän pidemmän matkan päässä olevaan leikkipuistoon, tutustumaan johonkin luontokohteeseen. Pääasiassa nämä retket ovat lähellä tehtävää ulkoilua, joihin voi mennä ilman sen suurempia ennakkovalmisteluita. Ja sitten on tietysti vielä toinen retkikategoria, joka vaatii yöpymistä tai muuten enemmän ennakkovalmisteluja.

Tähän retki-intooni on useampiakin syitä. Ensinnäkin retkeily on kivaa. Toiseksi koska asumme Irlannissa mieheni työkomennuksen mittaisen ajan, haluan tietysti ottaa saarta tai vähintäänkin näitä lähikulmia mahdollisimman hyvin haltuun ja nähtäväähän täällä riittää. Kolmanneksi arkisin taitan matkani apostolinkyydillä, joten reviirini on loppujen lopuksi aika pieni. Sen vuoksi viikonloppuisin on mukava päästä käymään paikoissa, joihin en jalkaisin pääse.

Myönnän, että näistä retkeilyistä on tullut kotona keskustelua. Mies haluaisi rentoutua ja ottaa viikonloppuisin iisisti pitkien työviikkojen jälkeen ja emäntä taas haluaisi tykittää menemään. Paddyn syntymä on hillinnyt hieman omia menohalujakin, koska vireystila ei huitele ihan niissä huippulukemissa ja lähteminen ylipäätään minne tahansa vaatii aina omat säätönsä. Vaikka retkiajatuksissa on aina kullanväriset reunat, niin totuushan on yleensä aika kaukana siitä. Yleensä mitä tahansa retkeä siivittää jotkut itkupotkuraivarit, kakkacase, aaseilu tai mitä noita nyt on. Ja vaikka näiltä vastoinkäymisiltä jotenkin selvittäisiin, niin minne tahansa lähteminen vaatii yhtä paljon tavaraa mukaan, kun millä aikuinen selviäisi viikon reissun. Siitä huolimatta olen yleensä unohtanut nämä häslingit ja pakkaamisruljanssit kun uumoilen seuraavaa retkikohdetta.

Silloin kun sää suosii tässä maassa ja saaren tällä kolkalla viikonloppuisin, se patistaa kummasti liikkeelle. Niinpä sovimme menneenä viikonloppuna, että toisena päivänä retkeillään ja toisena voi keskittyä enemmän kotiheiluntaan.

Kävimme ulkoilemassa vuoristojärvellä nimeltään Annascaul Lake. Tuulesta huolimatta vuoristojärven rantaa oli mukava tallustella ja ihastella kauniita, karuja maisemia. Reitti vei lammashaan läpi. Nappula ajoi takaa lampaita yrittäen syöttää niille ruohoa. Villaturkkirukat juoksivat karkuun liian innokasta ihmislasta.

Tähän väliin voi kysyä mitä tekemistä tämän postauksen otsikolla on tämän lätinän kanssa? No, minäpä kerron.
Kyseisestä Annascaulin kylästä on kotoisin seikkailija nimeltään Tom Crean. Kyseinen miekkonen syntyi 1800 -luvun lopussa. Elo yksitoistalapsisessa maanviljelijäperheessä ei ollut varsinaista herkkua ja poika karkasi kotoaan viisitoistavuotiaana ja liittyi laivastoon. Muutaman mutkan kautta hän päätyi retkikuntaan, joka matkasi etelänavalle. Näitä tutkimusmatkoja hän teki kaikkiaan kolme. En voi muuta kuin ihmetellä, kuinka retkikunnat ovat selvinneet niissä olosuhteissa ja sen aikaisilla (1900 -luvun alkupuolella) purjeveneillä kolme kertaa etelänavalle ja takaisin.

Myöhäisinä vuosinaan Crean palasi Irlantiin ja asettui takaisin Annascaulin kylään, jonne hän perusti pubin. Tämä South Pole Inn -pubi on edelleen olemassa, joten kävimme ulkoilun ja Creanin hautapaikalla piipahtamisen päätteeksi pubissa syömässä. Sää kun salli tämän kevään ensimmäiseen terassiruokailuun. Etelänavan viiman sijaan toivon kevään jatkuvan ja sallivan meille lisää mukavia ulkoiluretkiä.