Kuka näitä sanontoja keksii?

Olet varmaan kuullut sanonnan "kaksi menee siinä missä yksikin"? Niin minäkin. En ole sanontaa uskonut, mutta kai kuitenkin jollakin positiivisella ajatuksella kuvitellut sen sisältävän jonkunlaisen totuudensiemenen. 

En tiedä mikä taho näitä sanontoja suoltaa? Villinä veikkauksena heittäisin Verohallinnon uusien veronmaksajien toivossa tai Tilastokeskuksen, joka saa uusien tulokkaiden myötä piirrettyä kivemmat käyrät exceleihinsä. Niin tai näin, harjoitusten tässä vaiheessa voin todeta tämän "kaksi menee siinä missä yksikin" -sanonnan olevan täyttä puppua!

Näitä harjoituksia on itsellä takana vasta reilun kuukauden verran, mutta muuttuviin tilanteisiin on saanut totutella sitäkin enemmän. Ja siihen, että mitään aikatauluja ei kannata sopia. Ainakaan liian tarkkoja. Onneksi olemme Irlannissa, missä harva on muutenkaan ajoissa. Peruskuvio on nimittäin se, että kun kuvittelee, että nyt päästään vihdoin lähtemään, niin ei yleensä ihan vielä päästäkään. 

Otetaan tähän väliin kuvaus nykyisestä arkiaamusta, kun kuvittelen, että olen valmis viemään Nappulan päiväkotiin. Tätä valmiustilakuvitelmaa on edeltänyt kutakuinkin seuraava tapahtumaketju:
On saatu konkkaronkka ylös sängystä. Paddy herää useimmiten itsekseen, mutta aamu-unista Nappulaa saa yleensä aina päiväkotiaamuina herätellä. Ja tiedoksi, hoitopaikka aukeaa vasta 8.30 eli kukonlaulun aikaan emme ole liikenteessä muutenkaan ja toiseksi, emme koskaan selviydy sinne avaamisaikaan. Vaan mennään kun mennään.

Herättelyn jälkeen saa kuunnella aikansa huutoa ja odotella tovin, että aamumörön saa ylös sängystä. Kun hän on noussut ylös alkaa taivaanrannanmaalarin hitaat touhut. Nappula raahaa pehmolelunsa keittiöön ja asettelee niille leikkiastiat kuonon eteen. Ei auta vaikka kuinka yrittää hoputtaa pöydän ääreen syömään puuroa. Nappulalla ei ole kiire. Ei ainakaan aamuisin. Jossakin vaiheessa tätä "tulisit nyt syömään" -maanittelua Paddy repii pelihousut. Yleensä syynä on nälkä. Selvä, imettämään. Samalla saa hoputtaa ja tsempata Nappulaa etanantahtisissa toimissaan ja lappaa omaa aamupuuroa suuhun. Nappulan siirtyessä vihdoin viimein ruokapöydästä potalle kiiruhdan vaihtamaan Paddylle vaipan ja pukemaan hänelle päälle. Hyvällä tuurilla tässä välissä saa vedettyä itselleenkin loput vaatteet päälle. Sitten taas tsempataan Nappulaa aamupesulle ja pukeutumaan. Se menee yleensä pikkumiehen melkein sulosointuja kuunnellessa. Häntä ei paljon naposta maata itsekseen. Sylissä on mukavampaa.

Ennen kuin Nappula on saatu melkein lähtövalmiiksi, olen komentanut häntä sen seitsemän kertaa menemään alakertaan ottamaan lenkkarit kenkätelineestä ja takin naulakosta. Kun alan pukemaan Paddylle ulkovaatteita päästään siihen mistä tämä pitkä sepostus sai alkunsa eli kuvittelen olevamme melkein valmiita lähtemään.

Kuinkas ollakaan silloin vielä yleensä sattuu ja tapahtuu. Paddy vääntelehtii sylissäni ja vaipassa rusahtaa siihen malliin, että on kiiruhdettava vielä yläkertaan siivoamaan dijonit pois vaipasta. Toiveissani on, että Nappula olisi sillä välin saanut itselleen kengät jalkaan. Juoksen portaat takaisin alas, todetakseni että kengät odottavat edelleen Nappulan vieressä portailla ja ainoa asia mikä on tehty, on että tarralenkkareiden tarrat on vedetty irti lenkeistään. Ei millään lailla nopeuttava tekijä. Tällä välin Paddy ehtii puklaamaan, jonka seurauksena on pyhittävä isoimmat rippeet pois lattialta ja juostava vielä kertaalleen yläkertaan, koska tietysti se eltaantuneelle maidolle haiseva ohjus on myös pitkin minun paitaani. Tämän jälkeen saattaa olla toiveita saada molemmille ulkovaatteet päälle. Paddy vaunuihin, Nappula seisomalaudan päälle ja matkaan. Sormet ristiin, että mukana on kaikki tarvikkeet sateenvarjosta alkaen. Tosin tässä vaiheessa myös kiitän, ettemme ole tällä hetkellä Suomessa, jossa ulkovaatetta saisi tähän aikaa vuodesta topata vielä enemmän päälle.

Aiemmassa tilanteessa näissä aamusäädöissä olisi ollut se yksi muuttuja vähemmän. Tämä uusi muuttuja kun sanelee pitkälti sitä kuinka nopeasti tehdään muutos suunnitelmiin. Paddy -vauvan huutaessa on toimittava nopeammin. Nappula vetelee uhmakilareitaan tasaiseen tahtiin pitkin päivää. Silloin mennään nanosekunnissa nollasta sataan. Ja vaikka niitä kilareita tulee, niin ne ovat ohimenevä ilmiö. Uhmaikäisen kanssa monista asioista voi kuitenkin jutella ja neuvotella. Vauvan kanssa ei paljon neuvottelut auta. 

Jostakin kumman syystä tuo "kaksi menee siinä missä yksikin" -kaksikko vetää noita huutojaan vuorovedoin, joten silloin kun tölliimme laskeutuu hetkeksi hiljaisuus, niin todella nautin siitä.

Kahden pienen kanssa elo on opettanut harjoitusten tässä vaiheessa sen, että elämä on koko ajan jonkinasteista kaaosta. Asioita pitää yrittää ennakoida sen mitä ennakoitavissa on. Päivään ei ensinnäkään kannata yrittää kasata liikaa suunniteltu tekemistä. Kosahtaa kuitenkin. Sitten kun on sitä aikataulutettua menoa, kannattaa siihen alkaa orientoitumaan jo paria tuntia etukäteen. Laittaa edes itsensä ja mukaan lähtevän tarpeiston valmiiksi. Niitä muuttuvia tilanteita kun tulee kuitenkin eteen. Nappulan muutamana hoitopäivänä kannattaa esivalmistella iltaruoka valmiiksi jo päivällä ja tehdä kerralla isompi satsi. Homma sujuu silloin sutjakkaammin, kun silloin kun oma tekeminen keskeytyy koko ajan huutoon tai muuhun sähellykseen. Sitten kun joskun koittaa se kauan odotettu rauhallisempi hetki, pitää siitä yrittää myös nauttia. Sen sijaan, että alkaisi käydä läpi sitä alati kasvavaa pyykkivuorta, niin kannattaa keittää vaikka kahvit ja kirjoitella hetken blogia. Ennen kuin alkaa selvittämään niitä pyykkejä.

Niin, että mille taholle näistä hyvistä sanonnoista saa antaa korjausehdotuksen?