Töiden aloittaminen koronan keskellä

Kotiäitivuosien jälkeen tein paluun työelämään kaksi kuukautta sitten. Kesken koronapandemian. Ja onhan se ollut vähintäänkin erikoista.

Kävin huhtikuun ensimmäisenä päivänä käytännössä typötyhjällä toimistolla. Kävin esimieheni kanssa muutamia käytännönjärjestelyjä läpi ja IT-heppu väsäsi koneen kuntoon. Käsidesi haisi ja etäisyyksistä pidettiin huolta.

Seuraavana päivänä aloitin käymään suunnitelman mukaan perehdytysohjelmaa läpi. Tutustuin itselleni ennestään vieraaseen alaan, yritykseen ja työtehtäviini.

Alkuun mietin, miten ihmeessä töihin pääsee käsiksi kun ei näe ketään eikä oikein tiedä keneltä kysyä mitäkin. Etäyhteydet ovat kuitenkin olleet yllättävän hyvä kanava opastaa asioita ja käydä tehtäviä läpi homma kerrallaan.

Pikkuhiljaa aloin saamaan selkeämpää kuvaa siitä keiden kanssa työskentelen ja myös kasvot näille työkavereille. Pääsin videokokousten aikana heidän olohuoneisiin, työhuoneisiin ja keittiön pöytien ääreen. Välillä kuvissa on vilahtanut lemmikkikoira tai vanhemmaltaan huomiota kaipaava lapsi. Siitä huolimatta, että olin kurkkinut videon välityksellä heidän koteihinsa, olin kuvitellut muun. Kuka on pitkä ja kuka on lyhyt?

Alkuun koin kotona työskentelemisen haasteelliseksi. Lapset pyörivät nurkissa ja jaoimme miehen kanssa vuoroja kumpi tekee töitä ja kumpi lähtee lasten kanssa ulkoilemaan. Pikkuhiljaa rutiinit alkoivat muodotumaan kotityöskentelynkin ympärille. Erityisesti aloin liputtamaan etähommia sen jälkeen kun lapset palasivat päiväkotiin.

Olen ottanut tavaksi jumpata tai käydä juoksulenkillä useampana aamuna viikossa. Olenpa kuinka väsynyt aamulla hyvänsä, on se ollut oiva tapa saada itsensä virkeämmäksi. Sen jälkeen aamupala ja availen samalla työkoneen. Töitä teen suurimmalti osalta ruokapöydän äärestä. Välillä saatan vaihtaa miehen Lundian kirjahyllystä pykäämän seisomatyöpisteeseen. Lounas tulee nautittua hyvin tarkasti puolen päivän aikaan. Silloin vaihdan aina paikkaa. Hyvin usein kasaan lautaselleni eilisen päivän jämiä ja menen sään salliessa ulos syömään niitä tai siirryn sisällä toiseen paikkaan. Ruoan päälle keitän kahvit ja pahaksi tavaksi on saada sen kanssa jotkain pientä makeaa. Olen monilta kuullut, että työpäivän päättäminen kotona on hankalampaa. Omalla kohdalla se ei ole tuottanut vaikeuksia, siinä auttaa pitkälti se, että lapset tulee hakea päiväkodista ja se on erinomainen syy pistää kotitoimisto kiinni, vetää tennarit jalkaan ja lähteä kävelemään päiväkodille.

Parhaita puolia etätyöskentelyssä on se, että päivässä jää paljon enemmän aikaa muuhun, kun ei ole työmatkoja tai tarvitse laittaa itseään kuntoon. Työasuna kun tuntuu toimivan päivästä toiseen legginssit tai pyjamahousut ja paita, jonka puhtaus riippuu siitä tuleeko videopalaverissa pitää video päällä vai ei. Etätyöskentely antaa myös mahdollisuuden siihen, että voi päivän aikana pistää pesukoneen pyörimään tai tehdä jossakin välissä valmisteluja iltaruokaa varten, muuten nämä puuhat jäävät siihen kun on hakenut väsyneet lapset päiväkodista.

Kesäkuun alussa saimme luvan palata vuoroviikoin toimistolle. Ajattelin käyttää tilanteen hyväksi ja vietin pari päivää konttorilla. Pyjamahousut vaihtuivat vähän siistimpiin vetimiin ja tauon jälkeen hyppäsin julkisten vietäväksi. Hiljaista oli. Muutamaa työkaveria sentään näin, muuten käytävät kumisivat tyhjyyttään ja printterin ääni melkein säikäytti.

Luomieni hyvien rutiinien myötä, luulen että jatkan kesän yli pitkälti etätyöskentelyä ja käyn toimistolla jos tarve vaatii.

Kohti normaalimpaa

Edeltävät kaksi kuukautta ovat olleet merkillisiä. On kökitty kotona. Ulkoiltu lähikulmilla. Käyty vuorotellen ruokakaupassa. Tehty töitä kotoa käsin. Vältelty sitä sun tätä. Ei ole nähty juuri ketään, muutamia ulkotreffejä lukuunottamatta. Vedottu koronapöpöihin, kun lapsi on esittänyt kysymyksiä milloin tehdään sitä tai tätä ja milloin mennään sinne ja tänne.

Mutta tämän viikon loppupuolella, kahden kuukauden jälkeen tehtiin paluu johonkin vähän normaalimpaan. Lapset palasivat päiväkotiin. Ja se tuntui ainakin allekirjoittaneesta erinomaiselta. Ihan siitäkin huolimatta, että tätä palettia oli oppinut jo aika hyvin pyörittelemään. Tehty töitä osittain vuoroissa, tiedostaen että paras työskentelyaika on silloin kun Paddy on päikkäreillä. Yritetty välttää päällekkäisiä videopalavereita, ihan aina siinä onnistumatta. Joskus puhelun lomasta on joutunut näyttämään urheilusta tuttua aikalisä -käsimerkkiä – ei siis kollegoille, vaan lapsille. Ja toisinaan taas on täytynyt poistua hetkeksi meneillään olevasta palaverista ja mennä rauhoittamaan samasta lelusta liittyvää taistelua. Yleinen tilannearvosana menneiden kahden kuukauden kokonaistilanteesta jää kuitenkin kiitettävän puolelle.

Allekirjoittaneen lisäksi lapset tuntuivat olevan hyvillä mielin päiväkotiin palaamisesta. Vaikkeivat sen myötä tulleet aamuherätykset olekaan niitä ykkösjuttuja. Ympärille on päiväkodin myötä tullut muutama muukin kaveri kuin oma sisarus.


Yksi paalu kohti vanhaa normaalia on siis saavutettu, mutta myönnän toivovani, että muutama muukin paalu kumahtaisi kohdalleen.

Olen tuskin ainoa, joka on tiedostanut sen, että toukokuun toinen puolikas on meneillään. Kesä on ovella, mutta kesäsuunnitelmista on ainakaan omalta osalta turha puhua. Niitä ei ole. Sinänsä tässä on jopa onnekkaassa asemassa, ettei kesälle ollut etukäteen tehty suunnitelmia. Ei ollut varattuja reissuja tai ostettuja festarilippuja, joita joutuisi nyt harmittelemaan. Mutta toisaalta tämä tilanne ei anna vielä myöskään mahdollistuutta tehdä niitä pieniä suunnitelmia. Ei voi vielä tietää mitä voi tehdä kuukauden tai kahden päästä. Onko kaveriporukalla järkevää lähteä mökkeilemään? Saako kesäteatterit unohtaa? Voivatko lapset mennä isovanhempien luokse hoitoon? Onnistuuko jonkin pienen kesäreissun tekeminen?

Jollei muuta, niin jatketaan pientä lähiretkeilyä ja vedetään muita kesäpuuhia spontaanimmalla otteella. Luotetaan siihen, että se kesä tulee kuitenkin, olipa muu tilanne mikä hyvänsä.

Pieniä toiveita

Huomaan, että viimeisen viikon aikana olen alkanut kaipaamaan pieniä – joskin tässä tilassa hieman merkityksettömiä asioita. Asioita, jotka aiemmin olivat helpostikin toteutettavissa, mutta joiden tekeminen nyt vaatii joko huomattavasti suurempaa säätöä tai sitten vain puhdasta odottelua tilanteen jonkinlaisesta normalisoitumisesta.

Niin.

Koska tässä on nyt viikko toisensa perään vietetty eloa hieman liiankin tiiviisti yhdessä huomaan kaipaavani yksinoloa oikein sillä lailla isosti. Lenkkipolulle lähteminen itsekseen tekee toki eetvarttia, mutta eräänä sunnuntaina kun mies lähti lasten kanssa aamupäivällä ulkoilemaan jäin yksin tyhjään asuntoon. Tai se suinkaan tyhjä ollut, istuin pöydän ääressä sunnuntain Hesari ja kahvikuppi seuranani. Ja voi kuulkaa, sehän tuntui melkein lomalta! Näitä pieniä omalomahetkiä tarvitsisin lisää tässä tiiviissä elossa.

Toisaalta omaoleilun kääntöpuolena kaipaan normaalia kanssakäymistä ja ihmisten tapaamista ihan silleen kasvotusten, vaikkeivat nuo virtuaalitreffitkään missään nimessä huono juttu ole.

Irlannissa asuessa kahvilassa käyminen kuului tavanomaisiin viikkorutiineihini. Ja voi kuinka huomaan kaipaavani noita pieniä kahvilapiipahduksia seuralla tai ilman.

Olemme asuneet hieman yli kuukauden uudessa kodissamme ja nyt olen hahmottunut selkeämmin muutamia hankintoja, joita haluaisin tehdä. Siihen kuuluu ainakin verhot, pöytä ja matto. Mutta, mutta koska olen rajoittanut kauppa-askareet pitkälti lähikauppaan pitää näidenkin hankkeiden antaa odottaa, mikä sinäsä on harmi, koska nyt olisi mukava saada kotia kuntoon kun sitä aikaa näiden seinien sisällä vietetään oikein urakalla.

Sisätilojen lisäksi katseeni siintää ulos, jossa näkisin itseni työntämässä sormia multaan ja istuttamassa purkkeihin kukan ja hyötykasvin jos toisenkin. Tähän pätee sama kuin edelliseen. Kukka- ja kasviostoksille on hankalampi lähteä ja ne purkit majailevat Uudenmaan rajojen ulkopuolella.

Haaveilen myös kampaajalla käymisestä. Itseni lisäksi toivoisin sitä myös kaksivuotiaalle Paddylle. Napsaisin tässä päivänä eräänä pidempiä hiustupsuja pikkumiehen otsalta, mutta järkytys oli suuri, sillä kaveri näytti operaation jälkeen lähinnä Matti Nykäseltä. Kun hieman luonnonkiharainen kutri laskeutui oikeisiin uomiinsa muistutti Paddyn hiuskuontalo epäilyttävän paljon Dannyä. Tämän jälkeen totesin, että takatukan leikkuu kannattaa suosiolla jättää asiat paremmin hanskaaville ja eletään Dannyna tämä poikkeusarki päätökseensä.

Havaintoja poikkeusarjesta

Tässä koronaviikkojen edetessä olen tehnyt yhden jos toisenkin pienen havainnon siitä miten tämä poikkeustila on vaikuttanut meidän arkeen.

Neljän hengen taloudessa ruokaa kuluu viikossa ihan kiitettävä määrä. Tämä nyt ei tietenkään ole mikään uutinen, mutta ihan eri tavalla siihen on havahtunut nyt kun koko porukka syö kaksi lämmintä ateriaa, aamupalat ja välipalat kotona. Yritän tehdä aina iltaisin isomman satsin illallista – välillä paremmalla, toisinaan huonommalla menestyksellä, niin että siitä riittäisi aina seuraavan päivän lounaaksi. Helpottaa kummasti kun toinen päivän ruoka on lämmitystä vaille valmiina, etenkin nyt kun huushollissa pyörii kaksi vuorovedoin töitä tekevää aikuista ja kaksi lasta, joiden hoitovuoroja vaihdellaan toisen työvapaan aikana.

Koska kaupassa ei kannata juosta joka toinen päivä, on syömisestämme tullut huomattavasti suunnitelmallisempaa. Aiemmin mietin ruoat valmiiksi muutamille seuraaville päiville, nyt pyrin miettimään ainakin neljän seuraavan päivän ruoat kerralla ja tekemään kauppaostokset sen mukaan. Enemmänkin tietysti voisi suunnitella kerralla, mutta ongelma on, että autottomana käymme kävellen kaupassa, niin jossakin menee raja kuinka paljon sitä tavaraa sieltä pystyy kerralla kantamaan.


Kahvin kulutus on kasvanut. Ja makeat kylkiäiset ovat alkanet näyttäytyä entistä useammin kyytipoikana.

Pyykkiä pestään harvemmin kuin ennen. Kotona vedellään pitkälti samoissa lökäreissä päivästä toiseen. Niissä ei pienet tahrat haittaa.

Jos pyykinpesuainetta kuluu vähemmän, niin niin kuluu shampootakin, meikeistä nyt puhumattakaan. Tekee hyvää hiuspohjalle ja iholle, vai miten se nyt meni? Olen tullut siihen tulokseen, että ulkona kuljen pipo päässä ja sisällä ketään ei kiinnosta onko hiukset puhtaat tai edes jotakin sinnepäin.

Jostakin luin aiemmin, että koti tulisi pitää siistinä tällaisissa poikkeusoloissa, jotta siellä olisi mukavampi olla. Omalla kohdalla on käynyt ihan päinvastoin. Kun koko porukka on enemmän ja vähemmän koko päivän kotona, on asunto, joka on muuton jälkeenkin vielä hieman välitilassa muuttunut yleiseksi leikkihuoneeksi. Kutsutaanko tätä sitten tuplakaaokseksi?

Olen aina liikkunut mielelläni, mutten kotiliikkunut. Olen voinut käydä lenkillä ja venytellä sen päätteeksi kotona, mutta siihen se on sitten jäänytkin. Olen ennemmin mennyt ohjatuille tunneille tai salille hikoilemaan. Koronan myötä tähänkin on tullut muutos. Lenkillä on voinut onneksi edelleenkin käydä, mutta muuten kuntoilu on siirtynyt neljän seinän sisälle. Onneksi netti on kotijumppineen tarjonnut lääkettä tähänkin pulmaan. Olen levittänyt jumppamattoni milloin aamiaispöydän, milloin raivannut tilan rakenteilla olleen junaradan viereen ja hikoillut lasten syödessä tai leikkiessä vieressä. Kotioloissa jumppaamisessa on saanut tietysti vastailla visaisiin kysymyksiin, kuten äiti, mitä sä yrität tehdä?

Kuulostaako jokin näistä havainnoista tutulta?

Kaksi viikkoa korona-arkea

Menneet kaksi viikkoa, ovathan nämä olleet aikamoisia viikkoja. Ihan siitäkin huolimatta, ettei tilanne ole muuttanut meidän arkea niin dramaattisesti kuin monen muun lapsiperheen.

Miksei?

Meillä ei ole kouluikäisiä lapsia, joten kotikouluvirityksiin ei ole tarvinnut vielä tutustua.

Lapset ovat kyllä olleet kaksi viikkoa kotona, mutta siirto päiväkodista kotihoitoon ei ehkä ollut niin tuntuva, sillä Suomeen muuton myötä lapsemme ovat olleet vain kolmena päivänä viikossa päivähoidossa. Syy tähän on ollut se, etten ole ollut töissä. Näillä palikoilla lasten kotouttamista oli varmasti helpompi lähteä rakentamaan kuin monissa muissa perheissä. Mies siirtyi kotikonttorihommiin ensimmäisen koronaviikon lopulla. Hän rakensi muuttotyömaan varastoon banaanilaatikoista ja kirjahyllyn levystä itselleen työpisteen. Ergonomiasta ja viihtyisyydestä voinemme keskustella erikseen. Sittemmin kotikonttoria viriteltiin vähän paremmalle tasolle; kirjahyllyn levystä rakennettiin seisomatyöpiste ja banaanilaatikot siirtyivät sisustuselementeiksi.

Luulen, että paluumuuttajina ja etenkin muuttajina uudelle paikkakunnalle, ei tämä kotoilu ole ollut meille niin paha nakki muutenkaan. Tällä tiiviillä kokoonpanollahan me olemme Irlannissakin pitkälti viikonloppumme viettäneet. Paikalliset ystävämme käyttivät monesti viikonlopun kyläilemällä perheensä ja isovanhempiensa luona. Meillä ei ollut mummoloita tai sukulaisia, sentään toisinaan treffailimme kaveriperheiden kanssa. Pääosin viihdytimme toinen toisiamme ja retkeilimme yhdessä. Samalla viihdytysmetodilla olemme pyrkineet elämään tässä uudessakin tilanteessa. Välillä paremmalla, välillä huonommalla menestykellä.

Tuskin on ketään, kenen hermoja tämä koronan kanssa tasapainoilu ei kiristäisi. On joka tuutista tulevia jatkuvia negatiivisia uutisia. Pelkoa. Epävarmuutta. Vaikeuksia. Sairautta. Kieltoja ja rajoituksia. Pelkoa, että yskähtää väärään aikaan väärässä paikassa. Toiveita olla hetki yksin tai vastaavasti toiveita puhua jonkun kanssa kasvotusten. Ja se arki, jota yritetään muokata uudelleen ja jonka keskellä on nyt vain yritettävä selviytyä.

Jos nyt yritän omalta kohdalta nähdä jotakin positiivistakin tässä tilanteessa, niin olen äärimmäisen kiitollinen, että säät ovat ainakin pääkaupunkiseudulla olleet hyvät näiden viikkojen aikana. Kaksi kertaa päivässä olemme lasten kanssa vetäneet ulkotamineet päälle ja kiipeilleet kallioilla, taapertaneet pienissä metsiköissä ja heitelleet kiviä veteen. Sellaista pientä ja simppeliä, mutta mistä on tullut kaikille hyvä mieli.

Toiseksi, lapset ovat menneinä viikkoina nähneet isäänsä enemmän kuin ehkä ikinä. Hän on pitänyt videopalavereita varastosta ja viettänyt pitkiä tunteja tietokoneensa ruutuun liimautuen. Siitä huolimatta olemme syöneet kaikki ateriat yhdessä ja pitäneet välillä pieniä turinatuokioita. Meille se on ollut jonkinlaista arjen luksusta. Vai pitäisikö sanoa korona-arjen erikoisuuksia.

Irlannin tuliaiset

Emäntä on jättänyt Irlannin, mutta Irlanti ei ole jättänyt kokonaan emäntää. Olen huomannut, että aika vihreällä saarella on jättänyt toimintatapoja – ikään kuin tuliaisia, josta saan maistiaisia arkipäivinämme.

Asuessamme Irlannin kodissa iso osa päivistä kului keittiössä – ruoan laittamisessa, pyykkipuuhissa, lasten leikeissä. Tila oli iso. Keittiöpuuhastelua tahditti taustalla soiva radio. Radiosta oli aina valittu paikallisradiomme Radio Kerry. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että radio oli rikki, eikä siitä saanut säädettyä muita kanavia. Tutuksi tulivat siis paikallisuutiset, kuolinilmoitukset ja radiomainokset. Kuinka ollakaan tätä nykyä helsinkiläisen lainakotimme iltapäivissä on samaa tunnelmaa. Riikka, laita Radio Kerry, pyytää nelivuotias. Tuleekohan sieltä taas se mainos, hän hykertelee. Avaan läppärin, etsin tutun kanavan ja pistän nettiradion soimaan. Iloiset hitit ja ilmoitukset karanneista lampaista hiljentävät taustalta kantautuvaa ratikoiden kolinaa. Tosin aikaeron vuoksi suosikkimusiikkiohjelmani ei enää tule illallisaikaamme.

Puhelimen näytöllä välkähävät viestit. Whatsapp ja Messenger -ryhmiä. En ole hennonnut erota niistä, vaikka on sanomattakin selvää, etten pääse ottamaan osaa aamukahvitreffeille tai etteivät vinkit keskustan kaupan alennusmyynneistä kosketa minua juuri nyt. On silti kiva pitää jotakin otetta, seurata sivusta mitä tutuissa ympyröissä tapahtuu ja mitä siellä puuhataan. Ja sivusta seuraamisen lisäksi olla suoraan yhteydessä niihin, ketkä olivat edelliset vuodet kiinteä osa arkeani.

Monesti iltaisin, juuri ennen nukkumaanmenoa avaan kirjan ja kuljen sen sivuilla Dublinin kaduilla ja astun sisään värikkäistä ovista. Hymähtelen sivuilla vastaan tuleville niin irlantilaisille jutuille kuten tavalle kaataa etikkaa ranskalaisten päälle tai sunnuntaiselle paistilounaalle.

Ehkä eniten näistä tuliaisista minua on kuitenkin ilahduttanut uusi harrastukseni, joka kulkee tutun poljennon tahdissa. Tämän emännän piti nimittäin muuttaa Irlannista Suomeen aloittaakseen harrastamaan irlantilaista tanssia. Tosiasiassa asumassamme pikkukaupungissa tuskin olisi ollutkaan alkeisryhmää aikuisille, sillä sen askeleet kulkevat enemmän tai vähemmän äidin maidossa.

Lähtökohtaisesti taidan olla aika kaukana tanssijasta. Olen enemmänkin venymätön pökkelö, joka on harrastanut enemmänkin äijämäisiä ryskemislajeja minkään rytmitajun tai askelsarjojen hallitsemisen sijaan. Irlannissa tapasin istua salin laidalla Nappulan tanssiharjoitusten aikana, sivusta katsottuna askelkuviot näyttivät helpoilta. Vaan itsetehtynä eivät näytä enää. Mutta hauskaahan se on silti ollut. Siispä jatkan haparoivista askeleista ja muista tuliaisista nauttimista.

Aliasta ja bussimöykkää

Tämän havainnon tehdäkseen ei tarvitse olla mikään Einstein, mutta paluumuuton tiimellyksessä ollaan päästy myös siihen faktaan, että ympärillä olevat ihmiset ymmärtävät mitä me puhumme. Enää ei ole salakieli Suomea. Ventovieraiden korviin ovat kantautuneet ne herkullisimmat pissa-kakkajutut. Ja muut tärkeät ja vähemmän tärkeät lausahdukset. Välillä mietin pitäisikö lapsia pyytää puhumaan hiljempaa vai onko se vain hyvä, että nämäkin faktat kaikuvat kaikkien korville?

Käytämme nykyään ahkerasti julkista liikennettä. Olen tietysti havainnut, että kaikki matkaavat siellä hiljaa; kuulokkeet korvillaan tai puhelimeensa uppoutuneena. Paitsi me.

Olen käyttänyt nykyisestä asunnostamme sanaa lainakoti, jonka Nappula päätti erään bussimatkan aikana jalostaa uusiksi. Riikka, pitäisiköhän Nappulalle ja Paddylle saada uusi lainaäiti? Tämä ja sitä seuranneet herkulliset jatkokysymykset kajautettiin tietysti ilmoille varsin kuuluvaan ääneen, niin että jokusen kanssamatkustajan katse saattoi irrota puhelimen näytöltä.

Lapset ovat olleet ihan fiiliksissä näistä uusista kulkumuodoista. On muutakin kuin jaloin eteneminen. Bussi kyytii! Huutaa Paddy. Eiku mennään raketilla, komppaa isosisko. Käsitteet vielä vähän hakusessa, mutta niin ne ovat itse kullakin. 

Irlannissa asuessa selitin monesti sanoja, kun en niiden oikeaa merkitystä tiennyt. Sanaa jolle en
tiennyt vastaparia sanakirjasta tai asiaa, jota nyt en noin yleisestikään tiennyt onko sellaista käytössä koko vihreällä saarella. Tällä selittelyllä ja oman elämäni pikku Aliaksella selvittiin monesti eteenpäin.

Nyt huomaan saman jatkuneen Suomessa. Menin topakasti pyörimään Akateemiseen kirjakauppaan. Tiedän mitä etsin, mutten muistanut mikä sen nimi on. Eikun tiskille esittämään Aliasvisailuani. Myyjä pääsi jyvälle ja sain mitä halusin. Eikä ollut ensimmäinen muille esitetty visailupähkinä sille päivälle. Luulen, että oman elämäni Aliaspeli tulee vielä jatkumaan.

Uhma tuli taloon

Meille on muuttanut sellainen pieni melskaava poika. Tai no tarkemmin ottaen se sama pieni poika, Paddy on asunut täällä jo yli puolitoista vuotta, mutta hiljattain hän on alkanut tekemään vielä selvempää meteliä olemassaolostaan. Tätä melskausta kutsutaan myös nimellä uhmaikä tai tahtoikä.

Ja myönnän, että tämä vaihe pääsi yllättämään allekirjoittaneen melkein housut kintuissa.

Nappulan kohdalla tällaista uhmaikää ei juuri ollut tai ei ainakaan näin vahvasti. Tai sitten aika on vain totta tosiaankin kullannut muistot.

Paddyn sanavarasto on vielä aika rajoittunutta. Erinäinen repertuaari yksittäisiä sanoja putkahtelee suusta. Kuten esimerkiksi kookee (korkea), jota hän käyttää erityisesti silloin kun on kiivennyt paikkoihin, jotka tietää olevan liian korkeita hänelle. Kaakuu (juosta karkuun), jota käytetään sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja joitakin kahden sanan huomautuksia. Lisää eipää! (lisää leipää) tai tippu maaha, jota käytetään erityisesti silloin kun jotakin on täysin vahingossa lentänyt lattialle.

Rajoitetusta kielitaidosta huolimatta pojalla on taito saada viestinsä perille, ainakin siitä vinkkelistä mikä asia nappaa ja mikä ei. Kommunikoinniksi riittää yleensä yltiöpäinen mölinä, pään pyörittäminen tai tavaroiden heittely – näillä keinoin yksinkertaisempikin vastapuoli tajuaa miellyttääkö homma pikkumiestä. Palaute asiaan kuin asiaan tulee aika nopeasti. Paddy taitaa suomeksi ja englanniksi sanan ei. Ja tämä sana osataan lausua hyvin jämäkästi. Tuskin ketään yllättää, että ei -sanan vastakohdasta ei ole kummallakaan kielellä vielä mitään hajua. Paddyn suosikkitapa käyttää ei :tä on pyörittää päätään ja hokea eieieieie kun hän tekee jotakin, mikä ei ole sallittua, kuten juoksee autotielle.

Olin melkein luullut, että itkupotkuraivarit ovat markkinamiesten kepposia, mutta nyt kun niitä on päässyt itsekin todistamaan, niin eipä voi muuta kuin pyöritellä silmiään niistä mielenosoituksista. Toisin sanoen se sellainen maataan pitkin pituuttaan lattialla, lyödään nyrkeillä maata ja huudetaan on tullut valitettavan tutuksi. Ja kuten ehkä arvata saattaa näitä uhmarituaaleja tehdään erityisesti äidin ollessa läsnä. Isä pääsee vähemmällä, puhumattakaan muista tahoista. Mitä nyt joskun kirjastontäti tai kirjakaupan myyjä on päässyt todistamaan uhmakohtausta, mikä on seurannut siitä, että poikaa on kielletty repimästä kirjoja hyllyiltä. Päivähoidossa hän on tietysti kiillottanut sädekehänsä viimeisen päälle ja käyttäytyy siellä kuin mikälie pikku enkeli. Ihan yhtä enkelimäisiä otteita ei aina kotona tavata.

Pikkumiehen elämässä tilanteet heittelevät helposti nollasta sataan. Ilosta ja riemusta uhmakiukkuun. Kiekuttelusta huolimatta paras keino rauhoittua on istua mamman sylissä. Onneksi Paddy yleensä leppyy nopeasti ja uhmakohtauksen mentyä ohi on hyvä viipottaa kohti uusia kikkailuita. Vielä kun itse muistaisi aina niinä uhmanhetkinä tämänkin olevan vain yksi niistä monista vaiheista.

Me muutamme

On uutinen, jota en olisi toivonut vielä kuulevani. Mutta aika aikansa kutakin, niinhän sitä sanotaan.

Alunperin mieheni työkomennus oli kahdeksi vuodeksi, mutta salakavalasti se on venähtänyt kolmeksi. Enkä ole siitä valittanut, vaan toivonut salaa, että matkaan tulisi lisää mutkia ja saisimme vielä jatkaa eloamme täällä vihreällä saarella. Olen viihtynyt Irlannissa erinomaisesti ja sen vuoksi muutto Suomeen tuntuu jokseenkin raskaalta. Ihan siitäkin huolimatta, että olen koko ajan tiennyt meidän olevan täällä vain vähän pidemmällä visiitillä, eikä loppuelämän sijoituspaikka mielessämme.

Kolme vuotta on monestakin vinkkelistä lyhyt aika, mutta toisesta näkökulmasta katsottuna pitkä aika. Eikö vai kolme vuotta yläasteella – tai mikälie yläkoulu se nykyään onkaan – tuntunut pitkältä ajalta? Tai kolme vuotta lukiossa? Kolmessa vuodessa olemme asettaneet kotimme tänne tuuliselle saarelle. Luoneet oman arjen ja sen rutiinit. Mies tehnyt hulluna töitä ja minä olen luonut meille tyhjästä laajan tuttava- ja kaveripiirin. Lapset, no he eivät muuta kotia tiedäkään/muistakaan kuin tämän etupuolelta tiiliverhoillun talon, jossa on talvisin jäätävän kylmät lattiat, jonka leveille ikkunalaudoille on mukava kiipeillä ja jonka sängyillä on hyvä pomppia. Nuorempi lapsista syntyi täällä ja vanhempikin oli vain puolitoistavuotias muuttaessamme Irlantiin.

Myönnän, etten ottanut aiemmin syksyllä tullutta muuttouutista kovin aikuismaisesti vastaan. Vaan välttelin siitä puhumista mieheni kanssa varmaan viikkoon. Kuvittelin sen olevan vain pahaa unta tai asian jotenkin häviävän, jos siitä ei puhuta. No eipä hävinnyt. Asian noustua esille alkoi kaikkeen muuttamiseen liittyvien asioiden suunnittelu, säätäminen ja järjestäminen. Riidoiltakaan ei ole vältytty. Käsikädessä näiden järjestelyiden kanssa kulki suru siitä kaikesta, joka jää jälkeen ja joka tulee tallentumaan muistoihin. Tuntuu, että olen viime aikoina ollut enemmän ajatuksissani kuin läsnä. Olen saanut lukemattomia kertoja itseni kiinni niistä viimeistä kertaa -ajatuksista.

Olin kavereiden kanssa katsomassa hyväntekeväisyysmuotinäytöstä, kaverit pölisivät katsomossa samalla viinilaseistaan hörppien. Seurasin keskustelua hymyilemällä ja välillä önähtelemällä. Huomasin miettiväni, onko tämä viimeinen kerta kun olemme jossakin tällä porukalla?

Olen käynyt Paddyn kanssa vanhempi-lapsikerhossa, jonka lopussa istumme aina lattialla laulamassa noita jo niin kovin tutuksi tulleita lastenlauluja. Paddy istuu sylissäni ja seurailee ujon innokkaasti laululeikkejä ja tömäyttelee popojaan lattiaa vasten. Laulan mukana, mutta mielessäni mietin kuinka monta kertaa olemme enää osa tätä ryhmää?

Tiedän loppuvuoden valuvan tiimalasista liian nopealla vauhdilla alas.

Irlantiin muuttaessa kaikki tuntui jokseenkin seikkailulta, joltakin ihan uudelta. Ihan siitäkin huolimatta, että tammikuinen sade löi kovaa kasvoihin ja sisätiloissa sai kääriytyä moneen kerrokseen tarjetakseen ja kaikkialla oli kosteaa. Suomeen muutto tuntuu sen sijaan kaukana seikkailusta, vaan enemmänkin aika tasapaksulta ajatukselta. En tietenkään kiellä sitä, etteikö ole mukava nähdä paljon paljon useammin ystäviä, kavereita ja perhettä kun mitä se on ollut mahdollista näiden menneiden kolmen vuoden aikana. Niin ja onhan minusta tullut tämän syksyn aikana ensimmäistä kertaa tätikin.

Tutkimustulosten mukaan ulkomaankomennus päättyy helposti ennen aikojaan, jos ei mukana tuleva perhe ei viihdy kohteessa. Meidän tapauksessa se perhe on tainnut viihtyä melkoinpä liian hyvin. Ja olen vakuuttunut siitä, että lähtö vihreän saaren asukkaiksi on ollut paras päätös, jonka olemme ikinä perheenä tehneet.

Kuinka usein käyt ruokakaupassa?

Nyt ollaan superarkisten asioiden äärellä, nimittäin ruokakauppa-asialla liikenteessä. Havahduin tässä syksyn kuluessa siihen, että olen melkeinpä huomaamattani luonut järkevän ja toimivan rytmin kauppa-asioiden hoitamiseen. Nimittäin kahden iskun taktiikan, joka on toiminut melkoisen hyvin. Mitä nyt välillä tarvitsee käväistä erikoiskaupoissa täydennyskeikoilla.

Meillä on lähikauppa lyhyen kävelymatkan päässä, jonka ohi kuljen päivittäin kun vien lapsia hoitoon. Aiemmin kyseisessä kaupassa tuli asioitua useampia kertoja viikossa.Välillä hakemassa jotakin täydennystä, toisinaan jotakin pientä kahvin kaveria saadessani kyläilijöitä ja toisinaan taas tekemässä isompia ostoksia. Syksyn aikana huomaan tällaisten käydääs hakemassa -keikkojen vähentyneen merkittävästi. Ja syy siihen on niinkin yksinkertainen, että olen alkanut olemaan hivenen suunnitelmallisempi. Mihinkään suunnittele koko viikon ruokalista kerralla - hommaan en pysty, koska elämässä pitää olla pientä extemporevaraa, mutta nyt edes osaviikon kauppalistan hahmotteluun yhdeltä istumalta.

Meille on muodotunut tavaksi käydä isommassa marketissa lauantaisin tai perjantaisin – toisinsanoen silloin kuin mies on kotona ja auto saatavissa. Monesti ruokakauppaan lähtee mies molempien tai toisen lapsen kanssa ja toisinaan minä yhden tai kahden lapsen kanssa antaen samalla toiselle osapuolelle hieman vapaa-aikaa. Tällä viikonlopun kauppakeikalla hoidetaan ostokset viikonlopulle ja yleensä ruokatarpeille keskiviikkoon saakka.

Tätä nykyä lähikaupassa tulee kotimatkalla koukattua pääsääntöisesti kerran viikossa tekemässä niiden muutamien puuttuvien päivien ostokset ja yleensä hakemassa täydennystä hedelmäkoriin ja maitohyllyn. Meillä syödään kotona pitkälti kasvis- ja kalaruokia. Kanaa tai kalkkunaa yleensä noin kerran viikossa.

Ruokaostokset meillä siis tehdään hyvin pitkälti hivenen erityylisissä marketeissa. Irlannissa asuessa se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että niistä saisi aina niitä tuotteita kuin tarvitsisi tai haluaisi vaan silloin tällöin käännytään erikoisliikkeiden puoleen.

Leivän syöminen meidän perheessä on vähentynyt huimasti Irlantiin muuttamisen myötä. Vaaleaa leipää on juurikaan osta, mutta jos mieli tekee hivenen tummempaa leipää edellyttää se käyntiä jossakin pikkukaupungin monista terveyskaupoista, joiden hyllyiltä saa Realin tyyppistä ruisleipää. Terveyskaupoista tulee haettua myös esimerkiksi soijarouhetta, joita ei tavallisten markettien hyllyllä ole tarjolla. Monessa terveyskaupassa myydään muuten myös Pandan lakua.

Pienessä ekokaupassa käyn asioimassa aina silloin kun käsitiskiaine on loppumassa. Olemme eläneet monta vuotta kahden tiskiainepullon taktiikalla. Ekokaupassa voi nimittäin käydä täyttämässä oman tiskiainepönikän. Samalla ekokauppareissulla tulee yleensä ostettua lähialueilla kasvatettuja luomuvihanneksia ja monesti koriin sujahtaa jotakin muutakin ruokatarvetta.

Kalakaupoissa tulee asioitua useamman kerran kuussa. Markettien kalavalikoima on melko suppeaa, mutta kalakaupoissa on sitäki paremmat tarjonnat. Isona bonarina on, että näissä kaupoissa merenelävät ovat lähellä pyydettyjä. Grillauskaudella tuli asioitua usein läheisessä lihakaupassa, jonka lammasvartaat hävisivät hetkessä perheen muiden jäsenten suuhun.

Sitten on yksi tuote, jota ei tarvita kovin usein, mutta kun tarvitaan on aika suunnata johonkin pikkukaupunkimme Puolakaupoista. Nimittäin korppujauhot. Puolalainen korppujauho on koostumukseltaan samanlaista, jota Suomessa myydään Muissakin kaupoissa on tarjolla korppujauhoja, ne eivät vastaa omaa käsitystäni korppujauhoista, sillä ovat sellaisia pieniä pehmeitä vaaleanleivän paloja, joita myydään kauppojen kylmähyllyissä.

Kuinka sinä hoidat ruokaostokset – kerralla koko viikon setin vai käyt hakemassa jotakin silloin kun tarvitaan? Entä onko kauppapaikkasi pääasiassa jokin marketti, erikoiskaupat, torit vai kenties nettikauppa?

Syksyn uudet tuulet

Meneillään oleva syksy on tuonut minun arkeen hieman uusia juttuja. Niin harrastuspuolelle kuin enemmän ammatillisellekin puolelle. Ja sehän on saanut aikaiseksi sellaista hyvää pöhinää.

Tein pienimuotoisen paluun tai pitäisikö sanoa piipahduksen koulun penkille. Aloitin nimittäin syyskuun loppupuolella kolme kuukautta kestävän kurssin paikallisessa aikuiskoulutuskeskuksessa. Käyn siellä kahtena iltana viikossa, kolme tuntia kerralla digitaalisen markkinoinnin kurssilla. Ajankohta on aika rapsakka, iltaisin seitsemästä kymmeneen. Mutta siinä mielessä ajankohta on hyvä, että ehdimme juuri tehdä miehen kanssa läpystä vaihdon hänen tullessa töistä ja minun lähtiessä kurssille.

Lähtökohtaisesti ajattelin, että käyn koululla pyörähtämässä parina iltana viikossa. Vaan ihanpa vaan niin se ei ole mennyt. Huomaan, että omat aivoni ovat olleet hyvin vähällä käytöllä tällaisten asioiden suhteen viime vuodet. Yhtälailla englannin kielentaitoni on viime vuosina kehittynyt erinomaisesti lastenlaulujen sun muun konttaamissanaston suhteen, mutta tällaisen enemmänkin ammatillisen sanaston kohdalle on ilmestynyt suuri musta, pohjaton aukko. Ensimmäisten kurssikertojen jälkeen tulin kotiin melkeinpä pyörryksissä ja totesin vain olevani todella tyhmä. Tuijotin annettuja tehtäviä – tajuamatta kunnolla edes tehtävänantoa. Ja mietin kauhulla edessä häämöttäviä deadlineja portfolion ja muiden tehtävien projektien suhteen. Toisinsanoen kurssi on pitänyt huolen siitä, että minulla ei ole vapaa-ajanongelmia. Varsinkin kun tällaisiin hommiin pystyn oikeasti keskittymään silloin kun lapset eivät ole kotona – tai nukkuvat.

Kurssin opettaja ei myöskään ole sellainen lupsakan mukava irlantilainen vaan enemmänkin tylymmänpuoleinen muija. Enkä ole selkeästi ainoa, joka on tätä mieltä, sillä olen oppinut monta varteenotettavaa termiä, kuinka tällaisia ihmisiä kutsutaan. Tylystä muijasta huolimatta olen uskaltanut änkyttää niitä tyhmiäkin kysymyksiä. Alun kauhistelun jälkeen olen onneksi päässyt paremmin sinuiksi kurssin ja sen sisällön kanssa ja meille on muodostunut teetauoille oma kanttiiniporukka.

Kurssin alkamisen myötä minun ei ole tarvinnut hirveästi miettiä kuinka käytän ne huimat muutamien aamupäivien vapaatunnit, kun lapset ovat hoidossa. Siitä olen kuitenkin pitänyt huolen, että vähintään parina aamuna viikossa pääsen salille treenaamaan (klik).

Alkaneen syksyn myötä olen yrittänyt myös herätellä pitkään yskinyttä lukemisharrastusta. Tätä on tukenut mukavasti se, että liityin lukupiiriin. Yksi vanhempi-lapsikerhosta tuttu äiti nimittäin perusti tällaisen äiti-ihmisille suunnatun rennon lukupiirin. Kerran kuussa tapaamme pubissa ja juttelemme edellisen kuukauden aikana luetusta, yhteisesti valitusta kirjasta. Ja saattaapa nuo aiheet toisinaan luskahtaa hieman kirjan lukujen ulkopuolellekin. Mieheni ei jostakin syystä ottanut tätä lukupiiriharrastusta kovin vakavasti vaan totesi sen olevan sopivankuuloinen veruke viininjuonnille. Teille voinen kuitenkin kertoa, että syksyn hämärtyvinä iltoina ne pystyy pikkunäppärästi yhdistämään.

Kotiäitiydestä

Minulta pyydettiin jokin aika sitten postausta kotiäitiydestä. Hetken jo ihmettelin, että miksi? Minulta?

Toki kun faktoja pistetään tiskiin, niin tosiasia on, että olen ollut kotona jo hieman yli neljä vuotta. Siis oikeasti neljä vuotta! En tahdo uskoa tätä itsekään.

Tosiasiassa en kuitenkaan tunnista itseäni kotiäidiksi ja sen vuoksi asian myöntäminen on hieman hankalaa. En mielestäni ole kotiäitityyppiä – mitä se sitten lieneekään. En ole pullantuoksuinen kotihengetär, joka hyysää lapsiensa perään ja rakastaa leipomista ja ruoanlaittoa yli kaiken. En ole intohimoinen askartelija tai Marttakerhon kasvatti. En läheskään aina jaksa osallistua leikkeihin tai koe suurta ahaa-elämystä maistellessani minulle tarjottua leikkiruokaa tai kuunnellessani päättymätöntä tarinaa, jonka olen kuullut jo ties kuinka monet kerrat. En ole sellainen, jonka unelmana olisi viettää mahdollisimman pitkään lasten kanssa kotona.

Omalla kohdalla olen enemmänkin olosuhteiden vuoksi ajautunut kotiäitiyteen. Olin palaamassa takaisin työelämään kun Nappula oli puolitoistavuotias. Halusin olla mukana lapsen ensimmäisissä vuosissa ja seurata pienen kehitystä ja kasvamista. En olisi ollut valmis laittamaan lasta päiväkotiin ennen puolentoista vuoden rajapyykkiä. Siinä vaiheessa lapsi osasi jo kävellä ja puhua jonkin verran, joka tuntui omalta kohdalta helpottavan hoidon aloittamista.

Minkään sortin pidemmän linjan kotiäitiyssuunnitelma eivät olleet kuuna päivänä edes käyneet mielessäni. Päinvastoin.

Mutta niinpä vain hoitosuunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi Irlantiin muuton myötä ja elo kotona on jatkunut. Jatkuneet pidempään kun olisin ikinä osannut aavistaakaan. Toki lukuvuoden startatessa Nappula on arkipäivisin muutamat tunnit esikoulussa, jolloin toimin lähinnä kävelyseurana hoitopaikalle ja takaisin.

Rehellisesti sanoen ajatukset omasta kotiäitiydestä ovat edelleenkin hyvin ristiriitaiset.

Olen iloinen siitä, etteivät päivämme ole aamusta iltaan sekuntikellon kanssa siirtymistä sängystä – hoitoon ja töihin – ruokakauppaan ja ruoanlaittoon – iltatoimiin ja nukkumaanmenoon. Vaan päivissä on joustovaraa ja tarpeentullen sitä pööpöilyaikaa. Sitä ainakin meillä tarvitaan. Säiden salliessa voimme tehdä äidin ja lasten yhteistä kivaa ja käydä retkeilemässä. Tai lukea vielä yhden kirjan lisää. Tai tehdä vielä yhden rakennelman dublolegoista. Varsinkin tällä hetkellä kun mies tekee pitkiä työpäiviä ja matkustaa töidensä vuoksi ajoittain paljonkin, ei meidän arki toimisi ilman toista enemmän kotona olevaa aikuista. Sitä saattaa kuvastaa jonkin verran nelivuotiaan Nappulan toissailtainen kommentti Tuleeko isä joku päivä käymään kotona?

Tosiasiassa en jaksaisi tai olisi jaksanut näin kauaa kotonaoloa, jollei minulla olisi täällä samassa tilanteessa olevia kavereita ja tuttuja. Niitä, jotka ovat osittain tai kokonaan kotona, mikä on (osa-aikatyö) oman kokemukseni mukaan Irlannissa huomattavasti tyypillisempää kuin Suomessa. Sellaisia, joiden kanssa voi treffata keskellä normi-ihmisen työpäivän kahvikupposen ääressä tai leikkipuistossa tai ihan vain jutella lämpimikseen vanhempi-lapsikerhoissa. Ilman näitä tuttavuuksia olisin varmasti hyppinyt seinille jo aikapäiviä sitten.

Se, että saan tarvittaessa muutakin seuraa kuin lapset ja elomme toisinaan velloo eteenpäin ilman sen suurempia velvoitteita, myönnän kuitenkin kaipaavani jotakin muuta tämän puhtaan kotonaolon rinnalle. Ihan niinkin yksinkertaisia asioita, kuin niin sanottuja aikuisten juttuja. Enkä tarkoita tällä pelkästään sitä, että saisin puhua jonkun kanssa ilman, että homma keskeytyy johonkin epämääräiseen huutoon tai tapahtumasarjaan. Vaan, tekemistä ja miettimistä, jotka pyörivät muunkin kuin mitä tänään syötäisiin, lasten tai minkä värisiä pyykkejä pestään -ajatusten ympärillä. Toisinsanoen kaipaan päälleni vähän muutakin tekemistä, ennenkuin aivoni nollautuvat täysin. Sillä välillä tuntuu siltä, että pitkä elo kotona on saanut minut todelliseen tyhmiötilaan.

Siitä huolimatta, etteivät mietteet kotiäitiydestä ole pelkästään maailmaa syleileviä, olen kuitenkin tyytyväinen, että tällainenkin jakso – ennalta käsikirjoittamaton jakso – on tullut nähtyä ja koettua. Tuskin tässä enää kovin montaa vuotta menee, kun saan olla se pienten ihmisten maailman halutuin tyyppi.

Äidin ja lasten päivä

Emme viettäneet tänään äitienpäivää, sillä vietimme sitä jo aiemmin maaliskuun lopulla täkäläisen kalenterin mukaan. Onneksi Suomesta ostettu seinäkalenteri muistutti äitienpäivästä ja soitimme lasten kanssa aamupalapöydässä videopuhelun Suomeen.

Sunnuntaista muodostui mitä suuremmissa määrin kuitenkin äidin ja lasten päivä. Veimme aamulla miehen läheiselle lentokentälle. Mies lähti työmatkalle. Määränpäässä häntä tarvitaan maanantai-iltapäivänä eli puolentoista päivän päästä. Kyseessä ei ole mikään toiselle puolelle palloa suuntautuva reissu, vaan matka toiseen Pohjoismaahan. Yhteydet täältä saaren syrjältä ulkomaailmaan eivät vain ole ihan sitä parasta a-luokkaa.

Tiesin jonossa odottavan useamman lasten kanssa keskenään vietetyn päivän. Joten päätin ottaa lauantai-iltana pienen breikin lapsiperheajasta ja suunnata kaverin kanssa pubiin kuuntelemaan live musiikkia, juttelemaan niitä näitä ja nauttimaan siinä samalla muutamat juomat. Tiedostaen toki ne seuraukset, jotka siitä kuuluisasta parista saattaa koitua. 

Saatuamme miehen sunnuntaina kentälle. Syötyämme aamupalan puheluineen. Vietettyämme löysästi etenevää aamupäivää, siinä samalla kun hörpin useamman kupillisen kahvia. Tein pieniä suunnitelmia poutaiselle päivälle.

Yhteen äitikavereiden whatsapp ryhmään alkoi satelemaan kysymyksiä onko kukaan muu menossa maatalousmessuille? Ja kun nyt kerran kysytään, niin tottahan minä ja lapset päätimme lähteä mukaan. Meistä kun on kuoriutunut täällä ihan vakavasti otettavia landepaukkuja.

Lehmäkaupoille emme silti menneet. Eikä maatalouskoneidenkaan tutkailu kiinnostanut. Seurasimme sen sijaan estekisoja, palkintolampaan valintaa, kuuntelimme paikallisen humppaorkesterin sävelmiä ja me tytöt nautimme maatalousmessujen päätteeksi pehmikset. Aurinkoinen sää oli houkutellut väkeä paikalle kuin pipoa ja hyvinhän me sinne joukkoon sulauduimme.

Paluu arkeen

Loma ja löyhät aikataulut ovat tosi jees. Siitä huolimatta Nappulan kahden viikon pääsiäisloman jälkeen arki tuntuu kuitenkin taas hyvältä vaihtoehdolta. Ihan siitäkin huolimatta, että ensimmäiset päivät ovat aina aikamoista nikottelua. Saada lapset ajoissa nukkumaan - tai saahan ne ajoissa sänkyyn, mutta nukahtaminen on ihan toinen juttu, saada heidät aamulla ylös, tehdä eväät ja selvitä ajoissa ovesta ulos.

Monella tapaa loma oli paikallaan meille kaikille. Löyhien aikataulujen ja pidempään nukkumisen lisäksi tuli vietettyä enemmän aikaa perheenä ja tehtyä paljon kivoja juttuja kun miehelläkin oli muutamat ekstrapäivät vapaata. Jälkimmäisen pääsiäislomaviikon hän työskenteli etänä, kotoa käsin. Se toki asetti omat haasteensa. Meillä ei ole työhuonetta, vaan mies teki töitä keittiössä. Voit varmasti kuvitella, että kahden pienen lapsen taloudessa on harvoin hiljaista ja desibelit ovat monesti ihan omaa luokkaansa. Senpä vuoksi tein lasten kanssa katoamistemppuja kirjastoon, leikkipuistoon ja rannoille, jotta mies sai työrauhan. Onneksi säät olivat pääasiassa ihanan keväiset ja kaikkea mahdollista ulkoilua teki enemmän kuin mielellään.

Tokihan toisen lomaviikon lopulle iski yksi voimakas myrsky. Tällä kertaa ei kaatunut pihasta puita, eivätkä tavarat lennelleet ympäriinsä, kun kävin ennen myrskyn iskemistä keräämässä kukkaruukut ja pihalelut pois ja siirtämässä pihapöydän tuoleineen ja grillin seinän viereen. Käytännössä myrskyn jäljiltä piha oli täynnä oksia ja ikkunat muuttuivat ihan tomuisiksi. Ehdin useampaan otteeseen luulemaan, että on todella sumuinen päivä, kunnes tajusin ikkunoiden saaneen uuden kuorrutteen. Alakerran ikkunat sain pestyä, mutta into pesutouhuihin hyytyi ennen yläkertaa. Jään suurella innolla odottamaan seuraavaa ikkunanpesuinnostusta!

Olen aiemminkin huomannut, että loma-aikoina olen jokseenkin laiska sosiaalisten suhteiden kanssa. Ehkä sitä kaipaa jonkinlaista nollausta, enkä myöskään halua sopia liikaa aikataulutettuja menoja. Niinpä havahduin jo ensimmäisenä päivänä loman päättymisen jälkeen, että olen sopinut treffit jos kolmannetkin tuleville päiville. Näillä askelmerkeillä aloitellaan arkea.

Espanjalainen apu

Meillä oli tiedossa viime vuoden loppupuolella, että menneen talven ja tämän kevään aikana miehellä tulee olemaan enemmän työmatkoja. Pariin aikaisempaan vuoteen työmatkoja on ollut ihan minimaalinen määrä. Pitkiä työpäiviä hän on toki tehnyt koko ajan, joten tämä kodinpyörittäminen on ollut hyvin pitkälti minun vastuullani. Kuitenkin ajatukset pitkistä ja toistuvista työmatkoista saivat niskakarvani nousemaan pystyyn - tässä vaiheessahan en tiennyt minkä mittaisista ja kuinka usein toistuvista matkoista olisi kyse, mutta tottahan lähdin ajattelemaan asiaa kaaosteorian kannalta. Tyyliin, että mies on kolme viikkoa kerralla pois ja käy sen jälkeen pikaisesti kääntymässä luonamme. Vaikka lasten kanssa hyvin pärjääkin yksin, alkoi ajatus arveluttamaan, että olisin oikeasti koko ajan yksin yhden tai kahden lapsen kanssa. Toisinsanoen ei mahdollisuutta käydä yksin missään kuten ihan vaikkapa treenaamassa.  

Tuli olo, että joitakin järjestelyjä tarvitsee tehdä. 

Kysyin samasta pienestä päiväkodista, jossa Nappula käy arkisin neljä tuntia päivässä eskarissa, että voisivatko he ottaa Paddyn vaikkapa yhtenä aamuna viikossa muutamaksi tunniksi hoitoon. Tiesin toki, että hoitopaikassa on minimipäivät hoidolle, mutta aina kannattaa yrittää. Ryhmä oli kuitenkin täynnä, joten asiaa ei tarvinnut puntaroida sen enempää.

Muista päiväkodeista en lähtenyt kartoittamaan tilannetta, koska kävellen kulkiessani iso osa aamusta menisi siihen, kun kävelisin viemässä ja hakemassa lapsia paikasta toiseen. Ja hyöty siitä vapaasta jäisi hyvin vähäiseksi.

Kyselin muutamilta kavereilta olisiko kenelläkään tiedossa ketään luotettavaa hoitajaa, mutta enpä päässyt puusta pidemmälle. Lapsemme ovat olleet Nappulan eskarin lisäksi hoidossa ainoastaan isovanhemmilla tai minun tai mieheni sisaruksilla. Olin sen vuoksi jokseenkin arka ottamaan ihan ketä tahansa mistä lie nettipalstalta etsittyä hoitajaa. Halusin, että mahdolliseen hoitajaan olisi edes joku linkki, että joku jonka tunnen, tuntisi hänet.

Sitten mieleeni juolahti tyttö, jonka kanssa juttelen aina aika ajoin päiväkodin ovella kun menen hakemaan Nappulaa. Tiesin tytön hoitavan lapsia perheessä, joka asuu kanssamme samalla asuinalueella. Hän käy hakemassa perheen toisen lapsen eskarista ja toisen koulusta ja viettää näiden kanssa iltapäivät, kunnes perheen vanhemmat tulevat illalla töistä kotiin. Kysyin perheen äidiltä tietääkö mitä tyttö puuhailee aamupäivisin ja haluaisikohan hän työskennellä pikkaisen enemmän? Seuraavana päivänä Nappulaa hakiessa tyttö käveli minua vastaan ja kertoi olevansa kiinnostunut. 

Pyysin tyttöä käymään meillä. Juttelimme aikamme niitä näitä. Toiveissa oli siis löytää joku henkilö tarvittaessa hoitamaan Paddya muutamien aamupäivä tuntien ajaksi. Tykästyin tyttöön ja niin teki Paddykin.

Näin espanjalainen P astui elämäämme. Hän on valmistunut yliopistosta ja muutti viime syksynä Irlantiin poikaystävänsä kanssa. Poikaystävällä oli työpaikka tiedossa ja molemmilla halu parantaa englanninkielen taitoaan. Bueno!

P on käynyt muutaman kuukauden ajan hoitamassa Paddya, yhtenä aamupäivänä viikossa. Melkein samalla oven avauksella kun hän on tullut sisään, olen pienen briiffauksen jälkeen lähtenyt viemään Nappulaa eskariin. Nappula tekikin jo hyvin varhaisessa vaiheessa oman analyysinsä veljensä hoitajasta: P on sellainen aikuinen tyttö. 

Ja onhan P:stä ollut paljon apua. On ollut viikkoja, kun olen käynyt sillä välin Nappulan kanssa lääkärissä ja tiedän sen keikan hoituvan helpommin yhden lapsen kanssa, kun eivät villitsee toinen toistaan. Monesti olen kuitenkin ottanut ne muutamat aamupäivän tunnit itselleni; käynyt treenaamassa, käynyt kahvilla ja näpytellyt samalla blogitekstejä tai sitten ihan vain niinkin glamouriapuuhaa kuin yksin ruokakaupassa. Uula la!

Siitä huolimatta, ettei näitä arkiaamuna vapaahetkiä ole kovin usein, olen välillä potenut hieman huonoa omaatuntoa jättää lapsi hoitajalle ja mennä sillä välin vain ottamaan hieman omaa aikaa itselle. Ei siis tekemään mitään tähdellistä, kuten vaikkapa töitä. Jossakin pääkopan syövereissä taitaa kaikua se lause itse ne lapset olet hankkinutkin. Paikallisten näkökulma on tähän asiaan kuitenkin täysin toinen. Kun olen joillekin kertonut Paddyn olevan hoitajan hoivissa, olen saanut enemmänkin taputuksia olalle. Erinomaista! Juuri noin kuuluu toimiakin! En edes ymmärrä miten olet selvinnyt noin pitkään yksin ilman apuja, kun teillä ei ole perhettäkään täällä. Olen todennut mielessäni, ettei kaikkea sittenkään tarvitse tehdä yksin ja huomannut jaksavani tätä kotihurlumheitä paremmin sen pienen tauon jälkeen.

Reilu kuukausi sitten tulin kysyneeksi P:ltä haluaisiko hän joskus vahtia lapsia ilta-aikaan. Tiesin hänen poikaystävänsä työskentelevän ravintolassa ja olevan pääsääntöisesti illat poissa. Tämäkin järjestely sopi. Näin ollen olemme päässeet muutamat kerrat miehen kanssa kahdestaan tai kaveripariskunnan kanssa ulos syömään. Sanoisinko, että hyvin maukasta ja harvinaista herkkua!

Olen tämän jälkeen kysynyt itseltäni, miksemme yrittäneet löytää joitakin apukäsiä ja aiemmin? Toki parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Niin ja mitä niihin miehen työmatkoihin tulee, olivat alkuasetelmaan kuvitelmat hivenen paisuteltuja. Onneksi. On hän toki poissa ollut huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Ja kerran sen kolmen viikon arkipäivät putkeen poissa, mutta palasi kuitenkin aina viikonlopuiksi takaisin tänne lammasrajalle.

Tahmeita päiviä

Viime viikolla hehkutin lämpimistä ilmoista ja ulkoilun täytteisiä päiviä. Tällä viikolla onkin sitten eletty krapulaa tuosta kaikesta. Vimmattu kylmä tuuli on ravistellut talon nurkkia ja raekuurot ovat pommittaneet viatonta kävelijää. Onneksi aurinkokin on näyttäytynyt aina aika ajoin.

Ja ei, ei se ole pelkkään säähän jäänyt. Tuntuu, etten ole oikein käynnistynyt koko viikolla. Kaikki päivät ovat olleet jokseenkin tahmeita. Ja elo on ollut sellaista puolihorroksessa elämistä. Sitä ei ole vähentänyt se, että Nappulan nenä on vuotanut kuin viallinen hana, Paddylla on silmätulehdus - molemmissa silmissä ja itse yskin ja kihisen kuin tuplaviskibasso. 

Toivoisin, että voisin syyttää kellojen siirtämistä siitä, että olen ollut koko viikon ihan väsynyt. Ja ehkä vähän voinkin. Paddy on herännyt äänekkäästi koko viikon kolmen-neljän aikaa aamuyöstä. Yleensä hänet on saanut vielä tuuditettua takaisin uneen. Oman itseni tainnuttaminen onkin sitten ollut vaikeampaa ja olen aamuöisten herätysten jälkeen pyörinyt sängyssä odottamassa Nukkumatin nuijanukutusta. Välillä se on tullut, välillä jäänyt tulematta. Nappula sen sijaan ei halua mennä iltaisin nukkumaan, koska ulkona ei ole vielä ilta. Ja aamut ovat hänen kohdallaan olleet, noh kaukana sellaisista lempeistä aamuista.

On taas ollut sellainen viikko väsymyksineen ja muine temppuiluineen, että olen miettinyt mitä sitä elämällään tekisi ja samalla pakoreittejä tästä 100% kotiäitiydestä. Ainakin tällä viikolla se on ollut hyvin hapokasta. Viisastenkiveä tulevasta en kuitenkaan ole saanut vielä käännettyä. Ja sellaisten asioiden pyörittäminen päässä siinä aamu neljän aikaan ei muuten varsinaisesti lisää mahdollisuutta nukahtaa. Ihan noin niinkuin tiedoksi muillekin oman elämänsä pohtijoille.

Eikä sinänsä, on tähän tahmeilevaan viikkoon mahtunut paljon hyviäkin asioita. Alkuviikosta näimme aamukahvin merkeissä äitiporukalla, johon tutustuin pian tänne muuttamisen jälkeen. Laskeskelimme, ettemme ole varmaan koko porukalla tavanneet ainakaan puoleen vuoteen, kun aina jollakin on ollut jotakin. Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen, että tämä viikko alkaa olemaan pulkassa. Josko viikonloppuna saisi edes nukuttua vähän paremmin ja pääsisi aloittamaan tulevan viikon paremmissa tunnelmissa.