Kotiäitiydestä

Minulta pyydettiin jokin aika sitten postausta kotiäitiydestä. Hetken jo ihmettelin, että miksi? Minulta?

Toki kun faktoja pistetään tiskiin, niin tosiasia on, että olen ollut kotona jo hieman yli neljä vuotta. Siis oikeasti neljä vuotta! En tahdo uskoa tätä itsekään.

Tosiasiassa en kuitenkaan tunnista itseäni kotiäidiksi ja sen vuoksi asian myöntäminen on hieman hankalaa. En mielestäni ole kotiäitityyppiä – mitä se sitten lieneekään. En ole pullantuoksuinen kotihengetär, joka hyysää lapsiensa perään ja rakastaa leipomista ja ruoanlaittoa yli kaiken. En ole intohimoinen askartelija tai Marttakerhon kasvatti. En läheskään aina jaksa osallistua leikkeihin tai koe suurta ahaa-elämystä maistellessani minulle tarjottua leikkiruokaa tai kuunnellessani päättymätöntä tarinaa, jonka olen kuullut jo ties kuinka monet kerrat. En ole sellainen, jonka unelmana olisi viettää mahdollisimman pitkään lasten kanssa kotona.

Omalla kohdalla olen enemmänkin olosuhteiden vuoksi ajautunut kotiäitiyteen. Olin palaamassa takaisin työelämään kun Nappula oli puolitoistavuotias. Halusin olla mukana lapsen ensimmäisissä vuosissa ja seurata pienen kehitystä ja kasvamista. En olisi ollut valmis laittamaan lasta päiväkotiin ennen puolentoista vuoden rajapyykkiä. Siinä vaiheessa lapsi osasi jo kävellä ja puhua jonkin verran, joka tuntui omalta kohdalta helpottavan hoidon aloittamista.

Minkään sortin pidemmän linjan kotiäitiyssuunnitelma eivät olleet kuuna päivänä edes käyneet mielessäni. Päinvastoin.

Mutta niinpä vain hoitosuunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi Irlantiin muuton myötä ja elo kotona on jatkunut. Jatkuneet pidempään kun olisin ikinä osannut aavistaakaan. Toki lukuvuoden startatessa Nappula on arkipäivisin muutamat tunnit esikoulussa, jolloin toimin lähinnä kävelyseurana hoitopaikalle ja takaisin.

Rehellisesti sanoen ajatukset omasta kotiäitiydestä ovat edelleenkin hyvin ristiriitaiset.

Olen iloinen siitä, etteivät päivämme ole aamusta iltaan sekuntikellon kanssa siirtymistä sängystä – hoitoon ja töihin – ruokakauppaan ja ruoanlaittoon – iltatoimiin ja nukkumaanmenoon. Vaan päivissä on joustovaraa ja tarpeentullen sitä pööpöilyaikaa. Sitä ainakin meillä tarvitaan. Säiden salliessa voimme tehdä äidin ja lasten yhteistä kivaa ja käydä retkeilemässä. Tai lukea vielä yhden kirjan lisää. Tai tehdä vielä yhden rakennelman dublolegoista. Varsinkin tällä hetkellä kun mies tekee pitkiä työpäiviä ja matkustaa töidensä vuoksi ajoittain paljonkin, ei meidän arki toimisi ilman toista enemmän kotona olevaa aikuista. Sitä saattaa kuvastaa jonkin verran nelivuotiaan Nappulan toissailtainen kommentti Tuleeko isä joku päivä käymään kotona?

Tosiasiassa en jaksaisi tai olisi jaksanut näin kauaa kotonaoloa, jollei minulla olisi täällä samassa tilanteessa olevia kavereita ja tuttuja. Niitä, jotka ovat osittain tai kokonaan kotona, mikä on (osa-aikatyö) oman kokemukseni mukaan Irlannissa huomattavasti tyypillisempää kuin Suomessa. Sellaisia, joiden kanssa voi treffata keskellä normi-ihmisen työpäivän kahvikupposen ääressä tai leikkipuistossa tai ihan vain jutella lämpimikseen vanhempi-lapsikerhoissa. Ilman näitä tuttavuuksia olisin varmasti hyppinyt seinille jo aikapäiviä sitten.

Se, että saan tarvittaessa muutakin seuraa kuin lapset ja elomme toisinaan velloo eteenpäin ilman sen suurempia velvoitteita, myönnän kuitenkin kaipaavani jotakin muuta tämän puhtaan kotonaolon rinnalle. Ihan niinkin yksinkertaisia asioita, kuin niin sanottuja aikuisten juttuja. Enkä tarkoita tällä pelkästään sitä, että saisin puhua jonkun kanssa ilman, että homma keskeytyy johonkin epämääräiseen huutoon tai tapahtumasarjaan. Vaan, tekemistä ja miettimistä, jotka pyörivät muunkin kuin mitä tänään syötäisiin, lasten tai minkä värisiä pyykkejä pestään -ajatusten ympärillä. Toisinsanoen kaipaan päälleni vähän muutakin tekemistä, ennenkuin aivoni nollautuvat täysin. Sillä välillä tuntuu siltä, että pitkä elo kotona on saanut minut todelliseen tyhmiötilaan.

Siitä huolimatta, etteivät mietteet kotiäitiydestä ole pelkästään maailmaa syleileviä, olen kuitenkin tyytyväinen, että tällainenkin jakso – ennalta käsikirjoittamaton jakso – on tullut nähtyä ja koettua. Tuskin tässä enää kovin montaa vuotta menee, kun saan olla se pienten ihmisten maailman halutuin tyyppi.