Pienellä takapihallamme on harvoin
sellaisia hetkiä, että siellä tarkenisi oikeasti istuskella.
Ainakaan iltaisin. Vaikkei meri ihan vieressä olekaan, viilentävät
Atlantilta tulevat tuulahdukset kummasti pieniä tiluksia.
Toisinsanoen takapihalla tuulee käytännössä aina ja yleensä
viileästi.
Tässä eräänä iltana sääntöön
tuli kuitenkin pieni poikkeus. Istuin takapihan haaveilutuolissa
pitkä kesämekko päälläni. No, okei olin kääriytynyt vilttiin,
mutta jo se, että kykenin illalla istumaan takapihalla paleltumatta
tai kastumatta oli iso juttu.
Harvinaisen illan tunnelman
maksimoidakseni kävin kaatamassa lasillisen punaviiniä ja kutsuin
miehen seurakseni.
Siinä sitä sitten istuimme
höpöttelemässä pienevässä illassa kynttilän liekin lepattaessa
iloisesti viereisellä pöydällä. Kauempaa kantautui musiikkia
meneillään olevilta festivaaleilta.
Kesken jutustelun jostakin hyvin
läheltä kuului kolahduksia ja epämääräistä ääntä. Ihan
varmasti joku liikkui talon kulman takana! Jos olisin istunut pihalla
yksin olisin varmasti tarrautunut kiinni nurkaan nojailevaan lasten
pihaharjaan ja luikkinut mitä nopeammin sisälle. Kun meitä oli
kerran paikalla kaksi, tulin varmistaneeksi kuuleeko toinenkin nuo
äänet? Epäselvyyksien välttämiseksi viinilasillisesta oli tässä
vaiheessa nautittu noin kolme siemausta. Ihan kuin joku liikkuisi
pihallamme, totesi
mieskin.
Pian epämääräisen kuljeskeluäänen
päätti syvä ja matala hönkäys. Syvää hönkäystä seurasi noin
viisitoistalitraisen virtsarakon rivakka tyhjentäminen ja
tyytyväinen nahkahännän huiskaus kohti pimenevää iltataivasta.
Sehän on lehmä! Tajusimme molemmat.
On taas se loppukesän aika, kun lehmät
saapuvat takapihaamme rajaavalle pellolle. Lehmiä ei korkeiden
pensaiden ja puiden vuoksi pihalta näy, paitsi silloin kun kipuaa
pihan korkeimmalle kohdalle, pienen mäentöppäreen päälle
kuikuilemaan. Mutta parhaimmillaan muutaman metrin päässä
töpsyttelevät lehmät välillä kuulee ja se jaksaa edelleen
ihmetyttää entistä kaupunkiasukkia.
Pian puolitoista vuotias Paddy on
oppinut myös tunnistamaan lehmän ja sen nähdessään hän toteaa
aina iloisesti ammuu. Useamman kerran päivässä istummekin
sylikkäin vierashuoneen sängyn laidalla ja kurkimme ikkunasta
läikikkäitä ruohonsyöjiä. Niiden seuraaminen tuntuu rauhoittavan
meidän molempien mieltä.
Pidän lehmistä. Niillä on niin kauniit isot silmät, ja ovat rauhallisuuden perikuvia. Syövät, makaavat, märehtivät ja tekevät maitoa - ja tietenkin takapäästä lannoitetta.
VastaaPoistaIrlanti on lehmien paratiisi. Lämpötilat ovat kesät talvet sopivat, ja lehmät syövät koko vuoden ruohoa, eivät maissia, soijaa, kuivaheinää tai säilörehua.Irlantilaisessa Kerrygold- voissa on 3 kertaa enemmän terveellisiä omega 3 happoja.
Nuokin kuvan lehmät tuottavat maitoa Kerrygold-voihin, mikä on Saksassa suosituinta. Saksalaiset eivät voita kaihda, mutta margariini on halvempaa.
No, tiedän että suomalaisten mielestä voi on epäterveellistä. Lieneeköhän tiedemiesten suurin erehdys, mutta sopii Raision markkinointistrategiaan.
Minäkin pidän lehmistä ja varmaan niiden rauhallisuus vaikuttaa myös pikkumieheen ja minuun :)
PoistaSe on totta, että tällä saarella lehmät saavat syödä tuoretta ruohoa ympäri vuoden. Kiinnostava tuo seikka saksalaisten suosikkivoista sekä omegahapoista! Monesti sitä kuvittelee, että "omassa maassa tuotettu elintarvike (tässä tapauksessa voi) on suosituinta.