Irlantilaisen tanssin alkeet

Edellisessä postauksessa mietiskelin sitä milloin lapsen tulee aloittaa harrastaminen (klik). Tämä ei ole vastaus, mutta kuitenkin ikäänkuin jatko-osa sille.

Sillä meidänkin perheessä on päästy pieneen harrastamisen makuun muidenkin kuin aikuisten osalta.

Elettiin viime kevättä kun eräänä iltapäivänä Nappula hoki keittiössä toe, heel, toe, heel, toe, heel and other leg ja teki sanomansa mukaisia liikkeitä. Kysyin oletteko tanssineet tänään Pre Schoolissa. Vastaus oli kuitenkin tiukka ei. Sama toistui seuraavalla viikolla. Sen jälkeen kysyin opettajalta lasta viedessäni, että oletteko tanssineet täällä, kun meille on tullut kotiin ihan uusia liikesarjoja. Oletukseni osui kuin osuikin ihan oikeaan.

Nappulan toimesta tanssipäivää odotettiin kuin kuuta nousevaa. Joidenkin viikkojen jälkeen tanssia ei kovasta odotuksesta huolimatta enää kuulunut. Kysyin tästä taas opettajalta ja kävi ilmi, että tanssia oli ollut viiden viikon jakso. Opettaja oli samaa mieltä kanssani, että Nappula oli kovin innostunut tanssimisesta. Koska en itse tiennyt tanssikuvioista mitään, saati siitä löytyykö tanssiryhmiä alle kouluikäisille, jatkoin kysymysten esittämistä opettajalle. Seuraavana päivänä hän antoikin minulle paperilapulla tanssinopettajan puhelinnumeron ja koordinaatit missä ja milloin tunteja järjestetään.

Soitin tanssiopettajalle ja päätin viedä Nappulan kokeilemaan.

Kyseessä oli irlantilaisen tanssin tunti, samaa jota he olivat eskarissa tanssineet. Kutakuinkin ikäisilleni ja vanhemmille tutuin linkki irlantilaiseen tanssiin lienee Riverdance -tanssiryhmä, joka teki irlantilaista tanssia tutuksi Suomessakin joskus 90 -luvulla. Tanssille on tyypillistä, että kädet ja vartalo pysyvät paikallaan, mutta jalat tikittävät kuin viimeistä päivää.

Eräänä keväisenä lauantaina se sitten alkoi. Astuimme homeelta haiskahtavaan saliin. Salissa oli lisäksemme iäkäs pariskunta – iäkkäillä tarkoitan tässä yhteydessä yli 70 vuotiaita sekä lauma lapsia noin viidestä ikävuodesta yli kymmeneen sekä muutamien muiden lasten vanhempia. Minä menin istumaan salin perälle ja Nappula meni kehoituksestani salin keskelle muiden lasten kanssa.

Iäkäs pariskunta pyysi lapset riviin seisomaan ja esittämään yksi kerrallaan jonkinlaisen askelsarjan. Tällainen extempore esiintyminen muiden edessä on lähes kauhistus itselle, joten kämmenet melkein hikosivat Nappulan puolesta. Mutta sinne se meni, astui vuorollaan askeleen eteenpäin muusta rivistä ja nosteli jalkojansa. Eihän se nyt tietenkään oikein mennyt, mutta ystävällinen opettaja tuli ottamaan kädestä kiinni ja siinä askelsivat yhdessä.

Näiden liikesarjojen perusteella ryhmä jaettiin kahtia; aloittelijoihin ja kokeneempiin. Kokeneemmat osaavat tanssia pyynnöstä erilaisia tanssin osia kun taas aloittelijoille opetetaan kädestäpitäen alkelsarjoja. Salissa soi ponnekas irlantilainen kansanmusiikki ja tila täyttyy musiikin lisäksi kopahduksista, kun hyppyaskeleet iskeytyvät tahdissa kohti puulattiaa. Lapset tanssivat alkuksi nyöreillä sidottavissa mustissa nahkatossuissa. Myöhemmin kokeneemmat tanssijat laittavat hivenen puukengän ja steppikengän välimuotoa olevat kovapohjaiset jalkineet jalkaan – sen jälkeen rytmikäs tikitys salissa vasta yltyykin.

Tanssitunteja on nyt takana useita sekä keväältä, että alkaneelta syksyltä. Irlantilaisen tanssin askelsarjojen opettelu tuntuu olevan vähän niin ja näin. Aina välillä mietinkin, että noin pienille, kuten nelivuotiaalle Nappulalle saattaisi toimia paremmin jokin muu tapa tutustua irlantilaiseen tanssiin kuin askelten yksityiskohtainen hiominen. Kun lapsia on paikalla paljon ja opettajia se muutama, tulee pienille paljon odotteluaikaa. Ja välillä se tuntuu menevän penkillä venkoiluksi. Sitten taas kun näen lapseni ilosta kiiluvat silmät ja poskipäille nousevan varovaisen hymynkareen, kun he tanssahtelevat vapaasti ympäri salia alku- ja lopputunnista, niin voin taas todeta, että kyllä hän siitä näyttää nauttivan.