Postikortti Lappeenrannasta

Jokakesäisiin perinteisiini kuuluu vierailu Saimaanrannan helmessä, Lappeenrannassa.

Tämän kesäisen visiitin suhteen myönnän olevani melkolailla tapoihini pinttynyt karjalainen mummo. Visiitit nimittäin koostuvat aina tietyistä - hyväksi havaituista vakioelementeistä.

Vietän aikaa sisarukseni kanssa ja tapaan hyvää kaveriani.

Käyn kävelyllä satamassa ja kiipeilen linnoituksen valleilla. Erinomaisiin visiitteihin - kuten tähän, kuuluu hellepäivän pulahdus Myllysaaren uimarannalla. Olen näet havainnut, että näihin kesävisiitteihin kuuluu lähes poikkeuksetta helteinen sää.

Visiittihän ei olisi mitään ilman karjalaisia herkkuja. Siispä suuntaan aina jossakin välissä satamatorille vedylle - näitä herkkuja myydään myös kauppatorin kojuissa, mutta kesäisin tykkään enemmän satamasta. Niin, vetyhän pitää sisällää lihapiirakan, jonka sisälle laitetaan kananmuna, kinkku ja toivotut mausteet. Atomi taasen on lihapiirakka joko kananmunalla tai kinkulla. Omani nautin tietysti kaikilla mausteilla ja pannukahvia päälle. Avot.

Kuten tarkkasilmäisimmät ehkä huomaavat, kuvan kinkku ei näytä kovin kinkulta - eipä niin. Tänä päivänä näitä karjalan herkkuja saa onneksi myös lihattomina versioina.

Ja eiväthän nämä herkuttelut jää pelkille kojuille, vaan kunnon emännän on ostettava karjalaisia herkkuja myös kotiin vietäväksi. Siispä piirakka- ja lepuskaostokset kuuluvat joka kesäisen visiittini vakiokaavaan. Ja jos minulta kysytään, niin parhaat piirakat saa Kesämäen leipomosta.

Postikortti mökiltä

Vajaa viikko mökillä. Ei aikatauluja. Mahtavaa.

Päivät täyttyivät verkkaisesti kuin itsestään pienestä puuhastelusta. Puiden kantamisesta, padan sytyttämisestä, grillaamisesta ja pienestä ulkopuuhastelusta. Mahanmukaan elämisestä - syödään silloin kun on nälkä. Jokailtaisesta saunomisesta ja pulahtamisesta auringonlämmittämään järviveteen.

Aurinkoa, sadetta ja hyttysten ininää. Laineiden pientä liplatusta soutuveneen reunaa vasten.

Iltaisin lasten mentyä nukkumaan kaivoimme mökin kaapista ne legendaariset lautapelit ja pelasimme miehen kanssa lukemattomia otteluita. Välillä tuli onnistumisia, toisinaan tappioita.

Kirjan ahmimista vielä silloin kun muut jo tuhisevat raskaasti ja yö on taittunut pitkälle aamuun. 

Onneksi mökki on paikka, jossa nukkuu hyvin ja päivän touhut alkavat täysin omalla painollaan - tunteja myöhemmin kuin kaupungissa.

Postikortti Vaasasta

Havahduin kesän alkaessa siihen, minkälaisia aukkoja minulla on Suomessa. Vertasin siihen kuinka paljon kiersimme paikkoja vaikkapa Irlannissa tai lukuisissa muissa maissa, joissa on tullut reissattua. Suomessa matkailu on jäänyt lähes poikkeuksetta niihin tuttuihin paikkoihin, jonne tulee mentyä jonkin paikan tai siellä asuvan ihmisen vuoksi. 

Tänä kesänä päätin, että lähdemme tutustumaan johonkin uuteen paikkaan. Ja sellaiseksi kohteeksi valokoitui Vaasaan ja ihan vain siitä syystä, etten ollut siellä koskaan käynyt siellä. Reittimme mutkitteli pitkin rannikkoa, joka oli Porista pohjoisen päin itselleni myöskin ennestään tuntematonta seutua. Pohjanmaan rannikko osoittautui selkeästi vanhojen jenkkiautofanien mekaksi.

Itse Vaasa oli tosi positiivinen yllätys. Kuin pieni keskieurooppalainen kaupunki litteällä rannikolla. Ison kaupungin tuntua toivat puiden ympäröimät alléet, lukuisat kaupunkipuistot ja vanhat rakennukset.

Maksulliset nähtävyydet jätimme väliin. Nautimme sen sijaan kävelystä paikasta toiseen. Vienosta merituulesta, puistoista, suihkulähteistä ja kivien heittelystä veteen. Lounaspaikaksi bongasimme herkullisen Fiskdiskenin ja myöhemmin herkuttelimme rannan tuntumassa kilpaa valuvien jäätelöiden kanssa. Majoitukseksi löysimme herttaisen vanhaan puutalopihapiiriin kunnostetun huoneiston.

Esitteestä luin, että Vaasa on Suomen aurinkoisin kaupunki. Ainakin meitä se helli.

Toisin kävi seuraavana päivänä kun vierailimme tunnetussa ruotsinkielisen tv-ohjelman kuvauspaikassa. Vettä tuli kuin aisaa. Ei mennyt kaikki niinkuin Strömsöössä. Sen vuoksi ette näe kuviakaan. Suomen pisimmälle sillalle - Raippaluodolle päästessämme sadekin hellitti hetkeksi.

Vaasa oli mielenkiintoinen ja monipuolinen kesäkohde. Kaupunki johon ja jonka ympäristöön tutustuisin mieluusti toistekin. Ehkäpä ensi kesänä?

Mitä kaipaan Irlannista

Paluumuuttajan solahtaminen uuteen arkeen on vähän nikotellut. Tajuntaan on toki jo iskeytynyt, että täällä ollaan – muutenkin kuin lomalla, mutta ihan noin vain näpsäkästi en ole tänne asettunut. Huomaan lähes päivittäin miettiväni tai kaipaavani asioita, joita tapasin tehdä irlantilaisessa pikkukaupungissa.

Kaipaan ikkunoistamme avautuvaa maisemaa. Pihan takana kivimuurein reunustettua peltoa, mutta erityisesti molemmin puolin taloa näkyviä vuoria – tai jos nyt ei ihan vuoria, niin vihreitä kukkuloita ainakin. Mikäli talvisaikaan ilma painui kylmemmäksi, laskeutui takapihan vuorien puolelle valkoinen lumihuntu. Avatessani aamuisin talon etupuolella olevaa Nappulan huoneen verhoja, seurasin kukkuloiden lomassa kiemurtelevaa valolinjaa. Valolinjassa kulki töihin, kouluun, arkiaskareisiin autoillaan körötteleviä ihmisiä.

Kaipaan ihmisiä. Kavereita. Naapureita. Kadun tallaajia. Kaipaan sitä että, ohikulkevia ihmisiä huomioitiin, tervehdittiin, heitettiin muutama kohteliaisuus. Kaipaan small talk jutustelua naapureiden kanssa, sekä sitä, että heiltä saattoi aina kysyä apua tai neuvoa eteentulevissa kysymyksissä. Erityisesti kaipaan tietysti niitä ihmissuhteita, joita kolmen vuoden aikana tuli luotua. Kavereita, joiden kanssa treffata ja viettää aikaa. Ihmeekseni hämmästyttävän moni näistä tuttavuuksista oli lasten kanssa kotona tai työskenteli muutamana päivänä viikossa, jolloin päivätreffit sopivat kuvioon. Se antoi eväitä sosiaaliseen elämään.

Kaipaan monia arkirutiineitani. Tarkemmin mietittyäni huomaan kaipaavani nimenomaan niitä rutiineja, joihin liittyi muiden ihmisten kohtaaminen. Lasten vieminen hoitoon ja sen jälkeen treenaamaan, jossa tapasin hyvänpäivän treenituttuja, mutta joiden kanssa tuli edes höpetettyä niitä näitä. Suomalaisella salilla jokainen on omat kuulokkeet korvillaan, eikä kukaan puhu mitään. Kaipaan aamukahvikokoontumisia tuttujen äitien kera. Ja yhtälailla viikottaisia kerhoja, jossa kävin ensin Nappulan, sitten molempien ja lopulta Paddyn kanssa. Kerhot, jonne tutut äidit tulivat lastensa kanssa muutamaksi tunniksi turisemaan ja leikkimään.

Kaipaan vihreää yleisilmettä. Nyt katson ikkunasta tien vastapuolella olevaa harmaata taloa. Märkä räntä lyö vasten mustaa kivetystä. Kaipaan ympäri vuoden vihreitä olevia puita ja pensaita, vihreää nurmikkoa ja niittyjä. Harmainkaan taivas ei näyttänyt niin harmaalta, kun ympärillä oli sopivasti vihreää.

Kaipaan mahdollisuutta siitä, että lyhyen ajomatkan päässä oli lukuisia kilometrien mittaisia hiekkarantoja, joille pääsi rentoutumaan ja tuulettamaan päätään. Keräämään simpukoita ja tuijottamaan vellovaa merta.

Ja olisihan se kiva, jos täällä pohjolassakin viinipullon voisi nakata koriin ruokaostostenteon yhteydessä. Mutta ehkei se mene kuitenkaan kaipauslistalle, vaan jää asiaksi, jota ilmankin pärjätään.

Ehkä kaipaus alkaa taittumaan, kun saa luotua uusia rutiineita uudessa ympäristössä ja valo ottaa enemmän valtaa pimeiltä päiviltä.

* Kuvissa nautitaan aurinkoista ja lämmintä syyskuun lopun sunnuntaita Inch Beachilla.

Melkein matkalaukkuelämää

Onhan tämä meidän elo tällä hetkellä jonkinlaista sillisalaattia. Mutta kaikkeen tottuu. Niin tähänkin. Enemmän olen huomannut tämän meidän tilanteen herättäneen hämmennystä tuttujen ja puolituttujen toimesta. Mutta väliäkö tuolla, saahan tätä ihmetellä.

Nyt elellään monilta osin varsin simppelillä linjalla ja tässä on oikeasti paljon hyviä puolia.

Asumme tällä hetkellä valmiiksi kalustetussa asunnossa, jossa edes kahvikupit tai lakanat eivät ole omiamme. Kaappeihin on pakattu laukuissa mukana tuodut vaatteet ja muu tarpeisto. Lapset leikkivät hyvin minimaalisella lelureservillä; katselevat samoja kirjoja ja taistelevat niistä muutamista leluista. Mukaan puuhailuihin on otettu pahvilaatikoita ja purnukoita. Tämä on taas hyvä muistutus siitä, että leikkeihin tarvitaan loppuviimein vähän leluja, mutta roimasti mielikuvitusta, jotka kantavat leikkiä.

Muuttokuormamme on vielä matkalla Suomeen, mutta kun pääsemme siihen käsiksi, on sieltä tarkoitus napata muutamat laatikot ja syöttötuoli käyttöön. Muut roippeet varastoidaan, koska ne eivät mahdu tänne väliaikaiseen lainakotiin.

Muut tavarat, entisen Suomikodin jäämistö ovat sen sijaan varastoituna toisessa varastossa Turussa.

Että mitäpä tästä sanomaan; varastoja, varastoja ja sen verran tavaraa millä selvitään. Oikeastaan aika kivaa ja yksinkertaista. Menee kuulkaa esimerkiksi siivoamiseen huomattavasti vähemmän aikaa, kun ensin ei tarvitse kärrätä leluvuoria ja erinäistä sälää paikasta toiseen.

Mutta onhan tässä melkein matkalaukkuelämässä pienet kääntöpuolensakin. Asioiden tietää olevan väliaikaisia ja harvaan asiaan viitsii tällä hetkellä sitoutua. Näillä asioilla tarkoitan esimerkiksi harrastuksia, koska en osaa vielä sanoa minne ja minkälaisten välimatkojen päähän ankkuroimme itsemme seuraavaksi. Sen verran kuitenkin aktivoiduin, että hankin itselleni kuntosalikortin, vaikken mikään suuri salifani olekaan, mutta tuntui siltä, että tähänkin väliaikaiselämään halusi luoda jonkinlaista mukanaan vieviä rutiineja.

Aliasta ja bussimöykkää

Tämän havainnon tehdäkseen ei tarvitse olla mikään Einstein, mutta paluumuuton tiimellyksessä ollaan päästy myös siihen faktaan, että ympärillä olevat ihmiset ymmärtävät mitä me puhumme. Enää ei ole salakieli Suomea. Ventovieraiden korviin ovat kantautuneet ne herkullisimmat pissa-kakkajutut. Ja muut tärkeät ja vähemmän tärkeät lausahdukset. Välillä mietin pitäisikö lapsia pyytää puhumaan hiljempaa vai onko se vain hyvä, että nämäkin faktat kaikuvat kaikkien korville?

Käytämme nykyään ahkerasti julkista liikennettä. Olen tietysti havainnut, että kaikki matkaavat siellä hiljaa; kuulokkeet korvillaan tai puhelimeensa uppoutuneena. Paitsi me.

Olen käyttänyt nykyisestä asunnostamme sanaa lainakoti, jonka Nappula päätti erään bussimatkan aikana jalostaa uusiksi. Riikka, pitäisiköhän Nappulalle ja Paddylle saada uusi lainaäiti? Tämä ja sitä seuranneet herkulliset jatkokysymykset kajautettiin tietysti ilmoille varsin kuuluvaan ääneen, niin että jokusen kanssamatkustajan katse saattoi irrota puhelimen näytöltä.

Lapset ovat olleet ihan fiiliksissä näistä uusista kulkumuodoista. On muutakin kuin jaloin eteneminen. Bussi kyytii! Huutaa Paddy. Eiku mennään raketilla, komppaa isosisko. Käsitteet vielä vähän hakusessa, mutta niin ne ovat itse kullakin. 

Irlannissa asuessa selitin monesti sanoja, kun en niiden oikeaa merkitystä tiennyt. Sanaa jolle en
tiennyt vastaparia sanakirjasta tai asiaa, jota nyt en noin yleisestikään tiennyt onko sellaista käytössä koko vihreällä saarella. Tällä selittelyllä ja oman elämäni pikku Aliaksella selvittiin monesti eteenpäin.

Nyt huomaan saman jatkuneen Suomessa. Menin topakasti pyörimään Akateemiseen kirjakauppaan. Tiedän mitä etsin, mutten muistanut mikä sen nimi on. Eikun tiskille esittämään Aliasvisailuani. Myyjä pääsi jyvälle ja sain mitä halusin. Eikä ollut ensimmäinen muille esitetty visailupähkinä sille päivälle. Luulen, että oman elämäni Aliaspeli tulee vielä jatkumaan.

Ensihavaintoja Helsingistä

On aika lyödä ensimmäiset paluumuuttajan havainnot tiskiin. Ostikointi on ehkä sinänsä harhaanjohtavasti, että monet havainnoista osuvat yleisesti Suomeen, mutta sellaisen otsikon olen tainnut jo kerran kirjoittaa. Ja vielä pienenä taustatietona se, etten ole kahteen vuoteen ollut Suomessa talvella, enkä ole aiemmin asunut pk-seudulla. Tai no, syntynyt Vantaalla, mutta muuttanut muualle ennenkuin tiedostin mitään purulelua kummempaa.

Sitten niihin havaintoihin

Kuiva, todella kuiva ilma. Niin sisällä kuin ulkonakin. Ja vielä ei olla päästy kunnolla pakkaslukemiin. Kolme vuotta tottui siihen, että ilmankosteus on ympäri vuoden korkea, monesti siinä 80% tietämillä tai reippaasti yli, niin tämä kuivuus kyllä tuntuu. Huomaan, että ihoa kiristää koko ajan, etenkin kasvojen ihoa. Yön jäljiltä nenä menee tukkoon, samanlainen efekti kun minkä olen huomannut tapahtuvan joka kerta kun on laivassa yötä tai pitkän matkan lennolla.

Kuivuuteen liittyy myös sähköiset hiukset, jonka olemassaolon olin autuaasti unohtanut. Katsoin eilen nelivuotiaan Nappulan pitkiä hiuksia, jotka nousivat takaanta sähköisyytensä vuoksi pystyyn. Se toi heti flash backin jonnekin 90 -luvun alkupuolelle, kun teimme talvisin perheen kanssa matkaa autolla Suomen toiselle laidalle. Keskipenkillä pörhelsi silloin noin Nappulan ikäinen pikkusiskoni, jonka sähköiset hiukset liimautuivat hämähäkinseitin lailla naamaani. Ai että inhosin sitä.

Sisätilojen kuumuus. Kääks, miksi sisällä täytyy olla niin lämmintä, että talvella tarkenee mainiosti hihattomassa paidassa ja paljain jaloin? Nukkuminen on ollut ihan tuskaa – siis toisinsanoen en ole juuri nukkunut. Käänsin kaikki lämpöpatterit pois päältä, jonka jälkeen tilanne on sentään helpottanut.

Ruokakauppojen valikoima on ihan mieletön, siis ihan niiden pientenkin kauppojen. Siistiä, kun niistäkin saa jotakin muuta kuin valkoista paahtoleipää ja sipsejä! Vielä en ole edes käynyt sekoamassa ja eksymässä missään isoissa marketeissa. Jospa se hedelmien ja vihannesten punnitseminen onnistuisi kolmannella yrittämällä.

Majailemme ensimmäiset kuukaudet valmiiksi kalustetussa lainakodissa kantakaupungissa. Ilokseni olen huomannut, että leikkipuistoja löytyy tuon tuosta, pienistä puistoista lyhyiden kävelymatkojen välein. Puistopäivinä sää on ollut kuiva, joten en ole vielä kironnut puistojen kuraista hiekkapohjaa. Kaikissa irlantilaisissa puistoissa, joissa kolmen vuoden aikana kävin, oli joko tenniskenttäpohja tai sellainen purupohja.

Turistien määrä näin talvisaikaan on yllättänyt. Kulkiessa Helsingin keskustan katuja, on korva bongannut useita ja taas useita eri kieliä.

Myös se on yllättänyt, että monet - tässä tapauksessa eri ruokapaikkojen – myyjät eivät osaa lainkaan suomea, vaan lounasostokset on suoritettu englanniksi. Enkä sano tätä sillä, että se haittaisi, vaan on nimenomaan yllättänyt.

Toppahaalarit katukuvassa. Huomaa, että olemme saapuneet pohjolaan, sillä toppahaalareita olen bongannut tuon tuosta. Pienet lapset lyllertävät niissä ja niissä viihtyvät myös suuremmat lapset. Lasten lisäksi myös aikuiset - pääasiassa niiden pienten lasten kanssa liikkuvat vanhemmat näyttävät suosivan toppahousuja. Ja järkeväähän se on, ettei pääse vilu yllättämään. Muutamat talvet leudommassa ympäristössä ovat saaneet toppakerrokset pistämään eri lailla silmään.

*Kuva iltakävelyltä LUX Helsingistä

Suomessa

Ensimmäinen päivä takana Suomessa. Täällä on hämärää ja harmaata. On outoa katsoa ikkunasta ulos kun näkee viereiset kerrostalot ja katua pitkin ohikiitävät autot. Missä ovat vuoret ja pelto ja tuttu kadunpätkä?

Eilinen aamupäivä meni asunnon loppusiivouksen viimeistelyssä. Viimeisten tavaroiden sullomisessa laukkuihin, roskien viemisessä ja ei jehna – jääkaappinkin viimeiset rippeet tuli tyhjentää ja kaappi siivota. Kahdet lähinaapurit kävivät aamupäivällä hyvästelemässä. Hieman puolen päivän jälkeen, juuri ennen lähtöämme kaveriperhe tuli vielä hyvästelemään. Suljimme oven – viimeisen kerran ja lähdimme. Sulkiessani auton oven ja heiluttaessani ikkunasta kaveriperheelle alkoivat kyyneleet valumaan vuolaina ja ääni värisemään toden teolla. Äiti, etkö sä halua muuttaa? Kysyi tytär katsoessani punaisia silmiäni ja märkiä poskiani.

Mieli tasautui ajomatkan aikana läheiselle pikkukentälle, josta lensimme Dubliniin. En tosin silti vielä tajunnut ihan täysin mitä oli tapahtumassa. Lähikentälle ilmestyi vielä yksi kaveri hyvästelemään. Nikotteluksihan se meni.

Puolen yön tietämillä saavuimme Helsinkiin. Nappula ihmetteli kentän vessan pideetä ja kysyi Kuka tuossa pikkusuihkussa käy kylvyssä?

Ajoimme taksilla läpi öisen ja hiljaisen Helsingin. Halki minulle täysin vieraiden seutujen ja katujen. Oli todella outoa ajatella, että olisimme asettumassa tänne. Ensimmäisen yön vietimme hotellissa.

Hotellin aamupalalla ihmettelin vegaanista juustoa – tällaista olisi turha odottaa irlantilaisessa hotellissa. Ja totesin, ettei tämä pimeys nyt niin paha olekaan, kun kello kahdeksalta on vain hämärää hämärää. Kunnes tajusin, että rannekelloni oli vielä Irlannin ajassa ja kello oli oikeasti kymmenen. Se siitä.

Käyskentelimme tuulisilla kaduilla ja kulutimme aikaa. Tuntui viileältä, vaikka ei oltu lähelläkään miinusasteita ja tuulen kanssahan tässä on viime vuodet tehty läheistä tuttavuutta. Kauppahallin Fafa'sin pitaleipä falafelpyöryköillä paransi tunnelmaa.

Ostin pienestä kivijalkakaupasta banaaneita ja karjalanpiirakoita välipalaksi. Se alkoi tietysti normisäädöllä. Tervehdin kassaneitiä englanniksi ja unohdin punnita hedelmät.

Myöhemmin iltapäivällä saimme avaimet väliaikaiseen valmiiksi kalustettuun asuntoon. Raahasimme laukkuröykkiötä hotellilta lainakotiin. Täällä on viihtyisää ja lämmintä.

Viikonlopun haluan levätä ja tasoitella tätä mieltä painavaa kisaväsymystä.

P.S. Kuvat eivät ole kovin mieltäylentäviä. Tänään ei pystynyt parempaan.

P.P.S. Muutamia Irlantijuttuja tulossa lähiaikoina.

Paluumuuttajan muistilista

Viime kuukausina mieltä on painanut muutto ja siihen liittyvät järjestelyt. Kirjasin tehtyjä ja vielä työn alla olevia asioita listaksi, tiedä vaikka siitä olisi hyötyä jollekulle muullekin. Ja hei, kirjoitahan komentteihin, jos tulee mieleen muuta lisättävää!

Irtisano asunto / laita asunto myyntiin. Tarkista hyvissä ajoin mikä on asuntosi irtisanomisaika. Esimerkiksi Irlannissa irtisanomisaika riippuu siitä kuinka pitkään asunnossa on asunut, mitä kauemmin on asunut, sitä pidempi on irtisanomiaika. Entä liittyykö asunnon irtisanomiseen joitakin muita ehtoja siivoamisen lisäksi?

Mikäli tavaraa on menossa enemmän paluumaahan, kilpailuta kansainvälisiä muuttoja tekevät muuttofirmat. Onko sinulla muuttoa tehdessä pysyvämpi osoite tiedossa vai pitääkö tavaroita varten vuokrata määränpäässä varastotila?

Mikäli tavaroita on menossa vähemmän, ettei muuttofirmalle ole tarvetta, mutta enemmän kuin mitä matkalaukkuihin mahtuu, selvitä kuriiripalveluita.

Irtisano sähkösopimus

nettiliittymä

puhelinliittymä

jätehuoltosopimus

vakuutukset

ja muut mahdolliset sopimukset

Lopeta pankkitili

Käy läpi tavarasi - mitkä lähtevät mukanasi paluumaahan.

Mitä teet lopuille tavaroille? Myy, anna kaverille, vie kirpputorille, vie kaatopaikalle, kierrätykseen? Tämä homma kannattaa aloittaa hyvissä ajoin. Aina tulee kiire ja tekemistä on enemmän kuin uskotkaan. Kaappien kätköistä löytyy aina joitakin epämääräisiä yllätyksiä.

Peruuta mahdolliset lasten päiväkotipaikat / koulupaikat.

Peruuta harrastukset.

Osta lento/laiva/junaliput paluumatkalle.

Järjestä läksiäiset.

Mahdolliset läksiäislahjat työkavereille ja hoitajille.

Jätä yhteystiedot varmuuden vuoksi naapureille.

Paluumaassa

Etsi asunto

Hae mahdollisille lapsille päiväkoti/koulupaikat

Järjestele työkuviot/aloita työnhaku.

Tee muuttoilmoitus maistraattiin ja halutessasi Postiin. Tee ilmoitus Kelaan Suomeen paluusta. Hakemus Suomen sosiaaliturvaan piiriin tehdään Kelan lomakkeella Y77.

Järjestele vakuutus, puhelinliittymät ja nettiliittymät, sähkösopimukset.

Ajatuksia tulevasta

Kuten aiemmin kerroin, olemme puuhaamassa paluumuuttoa (klik). Ja sehän on herättänyt ajatuksen, jos toisenkin. Ihan siitäkin huolimatta, että olen yrittänyt pitää itseni kiinni tässä hetkessä – ja arki kaikkine puuhineen on kyllä osannut pitää siitä huolen. Mutta, onhan tässä nyt kuitenkin tulevaakin tullut mietittyä. Ja huomaan, etteivät ne pohdinnat ole kaikineen olleet ihan siitä positiivisimmasta päästä vaan sinkoilevat välillä melkein jonnekin kauhun rajamaille.

Niin.

Olen miettinyt kuraa, loskaa ja kurahanskoja – asioita, joita olen onnistunut kolme vuotta välttämään. Olen miettinyt pimeyttä – tottahan täälläkin pimeää on, mutta ympäri vuoden vihreät puut ja pensaat pitävät kiinni siitä, ettei talvinen yleisilme ole pelkästään ankean harmaa. Toisinsanoen toivon lumista talvea.

Olen miettinyt sopeutumista omalta ja lasten osalta. Tuleeko sellainen olo kun ei olisi koskaan missään ollutkaan vai yskivätkö koneet pitkäänkin? Ikävöikö Nappula kavereitaan ja löydänkö minä jonkun pienen paikkani jostakin?

Olen miettinyt tetristä. Sellaista kamalaa täyteen tungettua vuokravarastotetristä, joka odottaa ratkaisijaansa.

Olen miettinyt tämän pienen, mutta viihtyisän pikkukaupungin jättämistä taakse ja sen vaihtumista moninkertaisesti suurempiin kulmakuntiin.

Olen miettinyt kotiäitiyden päättymistä sekä hyvällä, että myös haikeudella tietäen sen olevan samalla yhden elämänvaiheen loppu.

Olen miettinyt sitä, että paluumuutto on jo yksistään iso muutos, mutta sen lisäksi me tulemme tekemään samalla hitusen suuremman muutoksen. Edessä tulee olemaan yksi jos toinenkin muuttuja.

Me muutimme kolme vuotta sitten Irlantiin Turusta, mutta myimme asuntomme jokunen vuosi takaperin ja siellä meidän kiintopisteenämme on se peijakkaan vuokravarastollinen tavaraa. Mielelläni olisin laskenut ankkurin takaisin tutuille kulmille Turkuun, mutta miehen työkuvioden myötä emme kuitenkaan palaa sinne vaan asettaudumme ainakin alkuun pääkaupunkiseudulle. Täällä kivimuurein ympäröidyn pellon laidalla asumisen jälkeen olen miettinyt lähes kauhulla busseja, ratikoita ja maan alla myllääviä metrojakin. Kiireisiä ihmisiä, ruuhkia ja aikataulutettua elämää. Olen miettinyt sitä, että minun pitää hakea töitä ja ihmetellyt kuka tällaisen kotimörssärin palkkaisi? Aloitamme tutuksi tulleella kuviolla, eli valmiiksi kalustetulla vuokra-asunnolla, josta käsin pitäisi etsiä jotakin hippusen pysyvämpää ratkaisua.

Olen miettinyt sitä, että asioita aloitetaan ja opetellaan lähitulevaisuudessa taas monella tapaa uudestaan.


P.S. Kuvat ovat tämän viikkoiselta iltapäiväulkoilulta, yhdeltä monista lähirannoistamme. Sitä minun ei tarvitse edes miettiä, että näitä pitkiä hiekkarantoja tulen taatusti kaipaamaan.

Me muutamme

On uutinen, jota en olisi toivonut vielä kuulevani. Mutta aika aikansa kutakin, niinhän sitä sanotaan.

Alunperin mieheni työkomennus oli kahdeksi vuodeksi, mutta salakavalasti se on venähtänyt kolmeksi. Enkä ole siitä valittanut, vaan toivonut salaa, että matkaan tulisi lisää mutkia ja saisimme vielä jatkaa eloamme täällä vihreällä saarella. Olen viihtynyt Irlannissa erinomaisesti ja sen vuoksi muutto Suomeen tuntuu jokseenkin raskaalta. Ihan siitäkin huolimatta, että olen koko ajan tiennyt meidän olevan täällä vain vähän pidemmällä visiitillä, eikä loppuelämän sijoituspaikka mielessämme.

Kolme vuotta on monestakin vinkkelistä lyhyt aika, mutta toisesta näkökulmasta katsottuna pitkä aika. Eikö vai kolme vuotta yläasteella – tai mikälie yläkoulu se nykyään onkaan – tuntunut pitkältä ajalta? Tai kolme vuotta lukiossa? Kolmessa vuodessa olemme asettaneet kotimme tänne tuuliselle saarelle. Luoneet oman arjen ja sen rutiinit. Mies tehnyt hulluna töitä ja minä olen luonut meille tyhjästä laajan tuttava- ja kaveripiirin. Lapset, no he eivät muuta kotia tiedäkään/muistakaan kuin tämän etupuolelta tiiliverhoillun talon, jossa on talvisin jäätävän kylmät lattiat, jonka leveille ikkunalaudoille on mukava kiipeillä ja jonka sängyillä on hyvä pomppia. Nuorempi lapsista syntyi täällä ja vanhempikin oli vain puolitoistavuotias muuttaessamme Irlantiin.

Myönnän, etten ottanut aiemmin syksyllä tullutta muuttouutista kovin aikuismaisesti vastaan. Vaan välttelin siitä puhumista mieheni kanssa varmaan viikkoon. Kuvittelin sen olevan vain pahaa unta tai asian jotenkin häviävän, jos siitä ei puhuta. No eipä hävinnyt. Asian noustua esille alkoi kaikkeen muuttamiseen liittyvien asioiden suunnittelu, säätäminen ja järjestäminen. Riidoiltakaan ei ole vältytty. Käsikädessä näiden järjestelyiden kanssa kulki suru siitä kaikesta, joka jää jälkeen ja joka tulee tallentumaan muistoihin. Tuntuu, että olen viime aikoina ollut enemmän ajatuksissani kuin läsnä. Olen saanut lukemattomia kertoja itseni kiinni niistä viimeistä kertaa -ajatuksista.

Olin kavereiden kanssa katsomassa hyväntekeväisyysmuotinäytöstä, kaverit pölisivät katsomossa samalla viinilaseistaan hörppien. Seurasin keskustelua hymyilemällä ja välillä önähtelemällä. Huomasin miettiväni, onko tämä viimeinen kerta kun olemme jossakin tällä porukalla?

Olen käynyt Paddyn kanssa vanhempi-lapsikerhossa, jonka lopussa istumme aina lattialla laulamassa noita jo niin kovin tutuksi tulleita lastenlauluja. Paddy istuu sylissäni ja seurailee ujon innokkaasti laululeikkejä ja tömäyttelee popojaan lattiaa vasten. Laulan mukana, mutta mielessäni mietin kuinka monta kertaa olemme enää osa tätä ryhmää?

Tiedän loppuvuoden valuvan tiimalasista liian nopealla vauhdilla alas.

Irlantiin muuttaessa kaikki tuntui jokseenkin seikkailulta, joltakin ihan uudelta. Ihan siitäkin huolimatta, että tammikuinen sade löi kovaa kasvoihin ja sisätiloissa sai kääriytyä moneen kerrokseen tarjetakseen ja kaikkialla oli kosteaa. Suomeen muutto tuntuu sen sijaan kaukana seikkailusta, vaan enemmänkin aika tasapaksulta ajatukselta. En tietenkään kiellä sitä, etteikö ole mukava nähdä paljon paljon useammin ystäviä, kavereita ja perhettä kun mitä se on ollut mahdollista näiden menneiden kolmen vuoden aikana. Niin ja onhan minusta tullut tämän syksyn aikana ensimmäistä kertaa tätikin.

Tutkimustulosten mukaan ulkomaankomennus päättyy helposti ennen aikojaan, jos ei mukana tuleva perhe ei viihdy kohteessa. Meidän tapauksessa se perhe on tainnut viihtyä melkoinpä liian hyvin. Ja olen vakuuttunut siitä, että lähtö vihreän saaren asukkaiksi on ollut paras päätös, jonka olemme ikinä perheenä tehneet.

Uutisvertailu Suomi - Irlanti

Päätin vetäistä tähän väliin yhden vertailukortin hihasta, koska vertailu on omalla kierolla tavallaan hauskaa puuhaa. Arkisen ja hivenen ehkä tylsänkin vertailun aiheena on tällä kertaa TV-uutiset. Vedetään samalle viivalle Yle:n pääuutislähetys eli ne puoli yhdeksän uutiset ja Irlannin vastaava RTÈ:n yhdeksän uutiset.

Molempien maiden pääuutislähetyksissä säilytetään tietynlainen arvokkuuden linja. Studiossa ei kikkailla tai uutislähetykseen ei kuulu mitään erityisiä hassutteluosuuksia. Pääuutislähetys kestää molemmissa maissa sen puolisen tuntia, sisältäen uutisten loppuun tulevat sääennusteet.

Suomessa käsitellään monipuolisesti uutisista eri aihealueilta; kotimaan uutisia, politiikkaa, taloutta, ulkomaan uutisia ja kulttuuria. Ulkomaan uutisten pääpaino tuntuu olevan enimmälti Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Venäjällä.

Sen sijaan Irlantilaisten uutisten rakenne on huomattavasti kapeampi. Kotimaan uutisia on paljon, sen sijaan ulkomaan uutiset ja toisinaan lähes koko uutislähetys keskittyy melkeinpä täysin viereisen saaren Brexit -näytelmälle, jonka painoarvon kyllä tämän saaren kannalta ymmärrän täysin. Toinen suunta ulkomaan uutisille on Yhdysvallat, jossa Trump sekoiluineen loistaa valokeilassa. Tarjonta näiden kahden ilmansuunnan ulkopuolelta on hyvin rajallista, mitä nyt välillä käväistään Brysselissä ja toki isommat maailmantapahtumat näiden raja-alueiden ulkopuolelta pääsevät esille.

Politiikalla on osansa Irlanninkin uutislähetyksistä, mutta Suomeen verrattuna talousuutiset tuntuvat lähes loistavan poissaolollaan. Se, mitä täällä taas uutisoidaan paljon on monenlaiset maatalouteen liittyvät asiat, milloin on puhetta lihantuottajien mielenilmaisuista ja milloin sadonkorjuuta huolestuttavista säistä.

Sitten on yksi uutisten aihealue, joka on täysin omissa sfääreissään tällä saarella. Nimittäin rikosuutisointi. Niitä katsoessa voisi kuvitella asuvansa jossakin vaarallisemmassakin paikassa. Enkä mene kieltämään, etteikö tällä saarella tapahtuisi, mutta täältä pikkukaupungin pellonreunalta katsottaessa jengiväkivaltaisuudet sun muut tuntuvat erittäin etäisiltä. Melkein voisin väittää, etten ole yhtäkään uutislähetystä nähnyt, missä ei käsiteltäisi jotakin murhaa, rikosta tai vähintäänkin tapahtumaan x liittyvää oikeudenkäyntiä. Rikosuutisointi ei ole koskaan sitä, että reportteri kertoisi tapahtumapaikan lähettyviltä kylmät faktat, vaan sen ympärille rakennetaan aina jonkinlainen taustoitettu tarina. Yleensä haastatellaan naapuruston ihmisiä tai muita uhrin tunteneita henkilöitä. Kun syyllinen saadaan kiinni, kerrotaan nimi ja taustatiedot lähes kaikissa tapauksissa julkisuuteen - yksityisyyden suoja tuntuu näissä asioissa olevan toisenlainen verrattuna Suomeen.

Näin ollen pikaisen vertailun tuloksena Ylen uutiset päihittävät monipuolisuudellaan saarivaltion vastaavat mennen tullen. Irlannissa keskitytään enemmän paikalliseen elämänmenoon.

Aiemmin syksyllä kirjoitin uutisten seuraamisesta noin yleensä (klik).

Millainen uutistarjonta on sinun asuinmaassasi – mikäli se on muu kuin Suomi?