Muutto

Jos meillä on menneiden kuukausien aikana leikitty jotakin leikkiä aktiivisesti, niin se on ollu leikki nimeltä muutetaan. Tässä leikissä otetaan joku kapsäkki tai kapsäkiksi kelpaava käteen. Istutaan tuoliin tai pahvilaatikkoon ja lennetään uuteen kotiin.

Leikin ohella tätä muuttoa on harrastettu myös tosielämässä. Taas on nimittäin muutettu. Olihan toki tiedossakin, että majailemme ensimmäiset kuukauden paluumuuton jälkeen tilapäisessä asunnossa, kunnes löydämme jotakin muuta.

Ja muutama viikko takaperin se taas aloitettiin. Tavaroiden raijaaminen paikasta toiseen. Uuteen kotiin roudattiin Irlannissa mukana olleet että Suomessa komennuksen aikana varastoidut tavarat. Varmaan kymmenen kukkapurkkia, urheiluvälineitä ja muuta ei niin sääherkkää tavaraa odottelee vielä vanhempieni kesäpaikan varastossa.

Saavat vielä odottaa, sillä tässäkin on sitä laatikkoleikkiä riittänyt kerrakseen.

Ihmeellisesti kolmessa vuodessa pääsee unohtamaan mitä kaikkea tärkeää ja mukatärkeää sitä on laatikoihin säilönyt. Mielestäni kävimme aika tiukalla seulalla läpi säästettävät tavarat, mutta nyt näin muutaman vuoden viisaampana saattaisin kuitenkin todeta, että onhan se seula jostakin kohtaan vuotanut. Toisesta kohtaan vähän isomminkin.

Olen suoraansanoen ollut järkyttynyt siitä kuinka paljon vaatteita nähtävästi omistan. Aivan liikaa, jos minulta kysytään. Olen huutanut epätoivoisesti sisäistä, mutta toisinaan nukkuvaa Konmaria apuun selvittämään vaatevuorta kanssani. Sentään muutama iso kassillinen odottaa kiertoon pääsemistä, mutta valehtelisin jos väittäisin, että kokoamamme uusi vaatekaappi huutaisi tyhjyyttään. Ei huuda. Hulluintahan tässä tilanteessa on se, että mielestäni olen kulkenut Suomessa asutut kuukaudet suunnilleen samoissa vermeissä, joten visainen kysymys kuuluu; kuka niitä kaikkia vaatteita oikein käyttää?

Toivon muistavani tämän tilityksen, kun seuraavan kerran mietin ettei ole mitään päällepantavaa.

Vaatteiden lisäksi näyttää siltä, että pystyisin hautautumaan muovirasioiden, kenkien ja laukkujen alle. Että, jos Konmari luet tämän, niin tälläkin saralla kaivataan apua.

Vajaassa parissa viikossa uuden kotimme muutamasta osasta on muototutunut jokseenkin valmis ja järkevä sopukka. Suurimmassa osassa vallitsee vielä pieni pyörremyrsky mihinköhän nämä ovat menossa -kasojen ja epämääräisen roinan jäljiltä.

Epämääräisten kasojen lisäksi moni muukin asia on vielä vaillinaista. Ennen Irlantiin muuttamista myin paljon huonekalujamme. Nyt tuntuu, että huonekalupuolella ylitarjontaa on ainoastaan tuoleista ja yksi jos toinen tarpeellinen, muttei heti-nyt-välttämättä saatava kapistus odottaa hankkijaansa. Mitä nyt sänky olisi kiva. Sekin on kyllä tilattu ja saapuu aikanaan. Nyt olemme miehen kanssa nukkuneet 50-luvulta peräisin olevalta mummoni perintösohvalla. Ei leveydessä eikä pehmeydessä vastaa ihan nykystandardeja. Mutta ajaa asiansa, etenkin jos tykkää retkeilystä.

Nyt edetään laatikko ja nurkka kerrallaan, kai ne tavarat joskus paikkansa löytävät. Ja sopii tietysti toivoa, ettei ihan heti tulisi tarvetta muuttaa. Jos näin käy, niin lupaan kautta kiven ja kannon, ettei kaikki maallinen omaisuuteni tule näkemään enää seuraavaa osoitetta.

Kun polut taas kohtaavat

Olen viime viikkoina kävellessäni paikasta toiseen antanut ajatukseni laukata ystävyys- ja kaveruussuhteissa. Ollut kiitollinen siitä, mitä kolme Irlannin Kerryn vuotta ovat tuoneet tullessaan kuin yhtälailla harmitellut isosti tulevaa ja näistä suhteista irrottautumista.

Kolmen vuoden aikana ympärille on punoutunut tiivis vyyhti ystävyys- ja kaverisuhteita, tuttuja ja naapureita. Niitä keitä on nähnyt monta kertaa viikossa, niitä joita sen kerran viikossa, niitä joita ehkä kerran kuussa ja niitä joita harvemmin. Kaikeille on kuitenkin kasvanut oma tärkeä roolinsa minun ja perheeni elämässä. On ihmisiä, joilta tiedän voivani kysyä neuvoa siihen tai tuohon, ihmisiä, joilta tarpeen tullen lainata jotakin, ihmisiä jotka ovat käytännössä aina valmiita lähtemään kahvikupin ääreen turinoimaan.

Vietimme viikonloppuna läksiäisiä paikalliseen tyyliin pubissa. Ajankohta oli hivenen hankala, koska tiesin monien, jotka ovat kotoisin muulta Irlannista viettävänsä joulun ja uuden vuoden välisen ajan vanhempiensa luona. Noin puolet kutsutuista ei tästä ja sairastelusyistä päässyt paikalle, mutta hyvä reilu parikymmenpäinen joukko pääsi kuitenkin tulemaan. Pelkäsin etukäteen, että ilta menisi surkutteluksi, mutta näin ei onneksi käynyt. Siitä pitivät huolen sekopäisesti temmeltäneet ja tilanteen haltuun ottanut lapsikatras sekä muutenkin rattoisa tunnelma. Sekä tieto siitä, että suurinta osaa paikalle päässeistä ehtisin vielä näkemään ennen lähtöämme. Sen sijaan aiemmin sanotut hei-heit näiden paikalle pääsemättömien kanssa pääsivät nostamaan palan kurkkuun. Kuten myös Nappulan eskarikaverilleen tekemä piirustus, jonka tekstitin. Nelivuotiaan lapsen mielestä kaveruussuhteet eivät tule jäämään tähän, sillä sitähän vain lennetään Irlannista Suomeen ja ehkä kaikki hänen läheisimmät kaverit ovat myös muuttamassa Suomeen. Zap, ongelma ratkaistu lapsen näkökulmasta.

Vaikka suren jäähyväisiä, uskon, että osan näiden tällä hetkellä läheisten ihmisten kanssa tapaamme vielä joskus tulevaisuudessa. Onhan sen kokenut aiemminkin, toisten ihmisten kanssa kuljetaan samaa polkua pätkä elämää, kunnes ne erkanevat ja kenties joskus myöhemmin taas kohtaavat. Tai jäävät kohtaamatta. On koulukavereita, opiskelukavereita, harrastuskavereita, entisiä työkavereita, reissuissa tutustuttuja kavereita, äitikavereita. Joidenkin näiden kanssa on yhdistänyt elämäntilanne tai yhteiset kiinnostuksenkohteet, tilanteiden muuttuessa jotkut ovat jääneet rinnalle kulkemaan, jotkut suhteet sen sijaan taas haihtuneet ja haurastuneet. Toisten kanssa yhteinen polku onkin löytynyt yllättäen uudelleen. Toisten kanssa on taas kautta vuosien nähnyt harvoin, mutta yhteinen sävel on löytynyt ensimmäisten huonolla huumorilla höystettyjen lauseiden jälkeen.

Sen tiedän, että nämä täällä luodut suhteet jäävät tietyllä tavalla heikommalle tolalle välimatkan vuoksi. Enkä enää pian ole osa näiden ihmisten arkea. Näiden ihmisten elämä jatkuu täällä tuulisella saaren syrjällä, omani taas kylmässä pohjolassa. Itse uskon vakaasti, että tulen jonakin tuulisena ja sateisena päivänä käymään ja istahtamaan kenties tuttuun kahvilan pöytään tutun vastaparin kanssa. Pyrinkin pitämään mielessä ystäväni kirjoittamaa tekstinpätkää jäähyväiskortissa I don't want to say goodbye. I only want to say bye bye.

Paluumuuttajan muistilista

Viime kuukausina mieltä on painanut muutto ja siihen liittyvät järjestelyt. Kirjasin tehtyjä ja vielä työn alla olevia asioita listaksi, tiedä vaikka siitä olisi hyötyä jollekulle muullekin. Ja hei, kirjoitahan komentteihin, jos tulee mieleen muuta lisättävää!

Irtisano asunto / laita asunto myyntiin. Tarkista hyvissä ajoin mikä on asuntosi irtisanomisaika. Esimerkiksi Irlannissa irtisanomisaika riippuu siitä kuinka pitkään asunnossa on asunut, mitä kauemmin on asunut, sitä pidempi on irtisanomiaika. Entä liittyykö asunnon irtisanomiseen joitakin muita ehtoja siivoamisen lisäksi?

Mikäli tavaraa on menossa enemmän paluumaahan, kilpailuta kansainvälisiä muuttoja tekevät muuttofirmat. Onko sinulla muuttoa tehdessä pysyvämpi osoite tiedossa vai pitääkö tavaroita varten vuokrata määränpäässä varastotila?

Mikäli tavaroita on menossa vähemmän, ettei muuttofirmalle ole tarvetta, mutta enemmän kuin mitä matkalaukkuihin mahtuu, selvitä kuriiripalveluita.

Irtisano sähkösopimus

nettiliittymä

puhelinliittymä

jätehuoltosopimus

vakuutukset

ja muut mahdolliset sopimukset

Lopeta pankkitili

Käy läpi tavarasi - mitkä lähtevät mukanasi paluumaahan.

Mitä teet lopuille tavaroille? Myy, anna kaverille, vie kirpputorille, vie kaatopaikalle, kierrätykseen? Tämä homma kannattaa aloittaa hyvissä ajoin. Aina tulee kiire ja tekemistä on enemmän kuin uskotkaan. Kaappien kätköistä löytyy aina joitakin epämääräisiä yllätyksiä.

Peruuta mahdolliset lasten päiväkotipaikat / koulupaikat.

Peruuta harrastukset.

Osta lento/laiva/junaliput paluumatkalle.

Järjestä läksiäiset.

Mahdolliset läksiäislahjat työkavereille ja hoitajille.

Jätä yhteystiedot varmuuden vuoksi naapureille.

Paluumaassa

Etsi asunto

Hae mahdollisille lapsille päiväkoti/koulupaikat

Järjestele työkuviot/aloita työnhaku.

Tee muuttoilmoitus maistraattiin ja halutessasi Postiin. Tee ilmoitus Kelaan Suomeen paluusta. Hakemus Suomen sosiaaliturvaan piiriin tehdään Kelan lomakkeella Y77.

Järjestele vakuutus, puhelinliittymät ja nettiliittymät, sähkösopimukset.

Lähdön valmistelua

Lähtö, siihen valmistautuminen ja muuttaminen. Nyt niistä alkaa olemaan jo näkyviä todisteita.

Olen käynyt läpi paparipinoja, selaillut vanhoja syntymäpäiväkortteja, käynyt pinotolkulla lasten vaatteita läpi ja blokannut sieltä eri osoitteisiin menevää tavaraa. Kotiin on ilmestynyt erinäisiä kasoja ja nyssäköitä. Tavaroita, jotka menevät kirpparille, tavaroita, jotka vien kaverille tai naapurille. Osa tätä emme enää tarvitse tavarasta on kulkeutunut seuraavaan määränpäähänsä ja osa nötköttää vielä omassa nyssäkässään, nojaten reppanana yläaulan seinää vasten. Kävimme eilen naapureilla kahvilla ja kyselemässä heidän tarpeistaan yhdelle sun toiselle tavaralle grillihiilistä ja viherkasveista lähtien. Tosin vitsaillen perään, että ihan sama mitä sanotte, tulette löytämään rojukasan takapihaltanne varustettuna terveisin parhaat naapurit -postikortilla. Ovat onneksi huumori-ihmisiä.

Kolme vuotta sitten olimme saman äärellä. Mukaan lähtevät tavarat oli pakattu ja lähdössä kohti uutta määränpäätä. Ellen nyt ihan väärin muista, saatoin tuolloin muistutella itselleni jotakin tavaran hamsteroinnista. Ei tainnut mennä viesti sillä kertaa ihan jakeluun. Kolmen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna elintilamme on kasvanut ekspotentiaalisesti, näin tuntuu käyneen myös tavaran kanssa. Irlantiin muuttaessa leluja oli mukana jokin pieni säälittävä laatikollinen – nyt en edes tiedä kuinka monta laatikkoa ne tulevat muuttokuormasta viemään.

Tavara on tietysti vain yksi osa tätä säätöä. Samalla tunteen muutosta jylläävät voimakkaina taustalla. Kävin kirjastosta lainaamassa Nappulalle muutamia muuttoon liittyviä kirjoja, joiden kautta olemme yrittäneet selittää tulevaa. Lapsille tämä on kuitenkin ainoa koti ja asuinpaikka, jonka he muistavat tai tietävät.

Irlantilaisten ei se oo niin justiinsa -asenteen tietäen, olemme tarkoituksella jättäneet klappia siihen kuin muuttokuormamme lähtee siihen kuin koti tulee luovuttaa ja jälleen siihen kuin lähdemme itse maasta. En jaksa uskoa, että kaikki tulee menemään ihan sukkana sisään, ainakaan jos näiden tapahtumien välillä ei olisi välipäiviä. Viime viikolla muuttofirman edustaja kävi tekemässä katsauksen siitä kuinka paljon tavaraa meiltä on lähdössä. Reilu viisikymppinen mies rupatteli tietysti mukavia ja luritteli lapsille tarinoita, mutta kun pääsimme varsinaiseen aiheeseen aloin haistamaan pientä palaneen käryä. Esimerkiksi kysymykset siitä milloin olemme muutamassa ja kuka pakkaa tavarat olivat selkeästi aivan uutta tietoa muuttomiehelle. Näistä ja muista oli sovittu jo hyvän aikaa takaperin suomalaisen muuttofirman kanssa, joka käyttää yhteistyökumppaniaan Irlannin päässä. Tavarakatsauksen päätteeksi merkkasin sovitun muuttopäivän ja kellonajan seinäkalenteriin – ihan siitäkin huolimatta, että olen hieman skeptinen hoituuko homma oikeasti silloin.

Toinen huvittava seikka, mikä nyt ei liity millään lailla muuttamiseen vaan kurssiin, jota kävin kahtena iltana viikossa menneen syksyn ajan. Kurssi laajoine tehtävineen ja lopputesteineen tuli määränpäähänsä viime viikolla. Koska omaa CV:tä pitäisi hioa kuntoon kysyin kurssia ohjanneelta opettajalta milloin saamme kurssitodistukset. En uskonut korviani ensimmäisellä kerralla, vaan esitin saman kysymyksen kolmeen kertaan. Vastaus oli nimittäin lokakuussa 2020! Lähes vuosi kurssin suorittamisen jälkeen. Näin ne hommat hoituvat taas omalla painollaan. Tämän kuultuani päätin, että palaan viimeistään silloin Irlantiin, kurssin päätösseremoniaan ja hakemaan paperini.

Paluu vihreälle saarelle

Täällä sitä taas ollaan. Irlannissa.

Viimeiset pari päivää ovat  menneet ollessa, ihan kotikulmilla. Juuri ruokakauppaa kauempana en ole edes vielä käynyt.

Olen yrittänyt nukkua univelkoja pois. Purkanut laukkuja ja täyttänyt ruokakaappeja. Mitään isompia ponnisteluja en ole tähän väliin jaksanut ottaa, kun tuntuu että iso osa energiasta paloi Suomen päässä muuttohommien loputtomalta tuntuneessa viimeistelyssä.

Viidakoitunutta pihaa olen sentään sadekuurojen välillä siistinyt. Rikkaruohot saivat kyytiä ja pensaita tuli parturoitua. Mies oli onneksi leikannut nurmikon kertaalleen ennen meidän paluuta. Keväällä tein ison siistimisen pihan ja pensaiden suhteen. Silloin minua blogikommentissa varoiteltiinkin, että piikkipensaat kyllä kasvavat takaisin. Ja niinhän ne tekevät. Ujuttavat piikkisiä lonkeroitaan aidan toiselta puolelta. Tuskin pääsevät kuitenkaan enää täysin villiintymään, kun niille näyttää epäsäännöllisen säännöllisesti oksasaksia. Leikkuuintoa se tietysti vaatii!

Kuten edellisessä päivityksessä ounastelin hämähäkit olivat kesän aikana seitittäneet ahkerasti taloamme ja niitä seittejä on löytynyt mitä merkillisimmistä paikoista. Pölyhuiskalle on riittänyt työnsarkaa.

Suomen ihana kuiva ja lämmin huoneilma on täällä vain muisto. Asunnossa oli tullessamme jämähtäneen kostea ilma, jota olen epätoivoisesti yrittänyt taltuttaa tuulettamalla. Tosin sekään ei täysin auta, koska ulkoilman kosteusprosentti pyörii 90% :ssa. Sentään muutaman päivän ahkera läpiveto alkaa pikkuhiljaa tuottamaan tulosta.

Kesän aikana suola ja muut mausteet olivat jämähtäneet kosteuden seurauksena kiinni maustepurkkeihin. Ja Suomesta kuskaamani Läkerolin xylitolpastillit muistuttavat lähinnä liimaa.

Samaten on pitänyt muistutella itseä vedenkäytöstä. Jos haluaa lämmintä vettä, pitää muista laittaa se ajoissa lämpenemään ja sitten vasta pääsee kikkailemaan erillisen kuuma- ja kylmävesihanan kanssa.

Naapurinrouva oli yhtä puhelias kuin aina ennenkin. Kävin rimputtamassa hänen ovikelloaan tässä eräänä päivänä ja vein kiitokseksi Geisha -suklaarasian, kun hän on poissaollessamme toiminut talovahtina. Rouvalla oli ruoanlaitto kesken, mutta hän kutsui silti minut ja Nappulan katsomaan  puutarhaansa. Ja siinähän sitä vilahti pitkä tovi jos toinenkin, kun rouva esitteli istutuksiaan. Kotiin palasin molemmat kädet täynnä rouvan viljelemiä yrttejä.

Nappula on ollut taas pyörällä päästään. Tällä kertaa hän sentään tuntui muistavan jotakin tästä paikasta, eikä saavuttu ihan "uppo outoon paikkaan" kuten kesällä Suomeen mennessä, kun hän ei muistanut koko kotia. Mutta eiköhän tuo pikkuihminenkin tähän taas totu, niin kuin tämä emäntäkin. Pientä ponnistelua se vaatii molemmilta.

Tuska ja ahdistus

Tiedätte varmaan sen fiiliksen, kun muuton aika häämöttää horisontissa? Ensin on aikaa vaikka sun mihin "eihän tässä vielä mikään kiire ole" -asenteella. Sitten alkaa pukkaamaan tuskanhikeä ja ahdistusta koko homman kanssa. Useiden rutistusten jälkeen on se olo, että melkeinhän tuo on homma pulkassa. Ja niinkuin aina. Se ei ikinä kuitenkaan ole.

Eilen kävin muun muassa hakemassa vielä muutamat asiat kahdesta asuntoomme kuuluvasta varastosta, jotka mieheni sanojen mukaan olivat "tyhjiä". Tosiasiassa varastojen kanssa hulahti kaksi tuntia. Löytyi yllätyksiä ja lisää yllätyksiä. Oletetut tyhjät laatikot eivät olleetkaan tyhjiä vaan sisältä paljastui kaikenmoisia kätkettyjä aarteita. Olen muistanut omistavani yhtä sun toista, mitä en ole nähtävästi vuosiin muistanut, saati tarvinnut.

Kävin loppuvuodesta ison osan tavaroitamme läpi. Myin niitä kirpparilla, vein kierrätykseen ja heitin paljon pois. Kuvittelin siis kesällä asuntoon tullessa, että nyt siellä on enää vain se tarpeellinen. Puoli vuotta muualla oli nähtävästi tehnyt tehtävänsä ja todella monelle tavaralle ja asialle oli tässä vaiheessa helppo sanoa heipat. Sekä tehdä ihmeellisiä löytöjä muka jo läpikäytyjen tavaroiden joukosta. Vai keneltä muulta löytyy Hippo-pankkikirja 80-luvun taitteesta tai lähes uudenkarhea Silvermatic -kortti?

Sain käydä pinoittain vaatteita läpi ja ihmetellä miksi näitä kaikkia on oikein säästänyt? Varsinkaan niitä monia hameita ja shortseja, jotka eivät edes mahtuneet päälle. Niiden suhteen päätin olla realisti, enkä optimisti. Vaikka todella toivonkin, että tulee taas se aika, jolloin pääsen harrastamaan liikuntaa aktiivisemmin.

Homman edistymisestä ja lopun häämöttämisestä kertonee seuraava kuva.

Sisustus on ylittänyt skandinaavisen minimalistisuuden ja olen siirtynyt uudelle tasolle; askeettisuuteen. On muuten kätevää, että jäljellä on vielä tuollainen pöytävalaisin, jota voi iltojen hämärtyessä kuljettaa huoneesta toiseen, kun on näppäränä emäntänä ottanut kattolamput pois.

Hei hoi ja tohinalla kohti kalkkiviivoja!

Ne mukavat irlantilaiset

Kun viime syksynä aloin kertomaan kavereille ja tutuille, että tässä sitä nyt sitten ollaan muuttamassa Irlantiin. Mainitsi yksi jos toinenkin lomailleensa Dublinissa, olleensa vaihdossa Irlannissa tai vähintään sisko oli ollut siellä leirikoulussa. Joka tapauksessa Irlanti oli monelle tuttu. Itsehän kävin täällä ensi visiitillä vasta viime lokakuussa, kun kävimme skauttailemassa paikkoja jonne muuttaa. Useampien kavereiden ja tuttujen Irlantitarinoiden joukosta nousi esille "mukavat irlantilaiset ihmiset".

Ja kyllä, voin samaistua asiaan. Irlantilaiset ovat supermukavia. Ystävällisiä ja puheliaita. Kadulla ihmiset tervehtivät ja kyselevät kuulumisia. Ja ainakin täällä pikkukaupungissa ottavat helposti kontaktia myös tällaisiin muualta muuttaneisiin. Kaupan kassan höpöttelevät, jos siis ovat oikeasti irlantilaisia. Ja naapurinrouvalla riittää aina tarinaa iskettäväksi. Hän onkin varsinainen pulinatäti! Mutta varsin sympaattinen sellainen; heittää vinkkejä lähiseudun tapahtumista, tuo odottamatta oven taakse mansikantaimia ja lainaa lapiota. Samainen naapurinrouva antoi minulle pian muutettuamme erään ruotsalaisen naisen yhteystiedot "koska se oli lähin kontakti Suomeen, jonka hän voi minulle tarjota". Osui ja upposi, olen tavannut useamman kerran ruotsalaista ja hänen lapsiaan.

Yritin jokin aika sitten pyöräillä oikoreittiä puistoon, mutta täräytinkin vähän niin kuin vahingossa koulun sivu-uloskäynnin eteen. Portista levittäytyi juuri samaan aikaan yläkouluikäisten poikien joukkio. Mietin jo mielessäni, että tästä ei synny mitään muuta kuin sadattelua, kun emäntä sotkee mammapyörällään ja lapsi kyydissään keskelle teinipoikien joukkiota. Yksi finninaamainen avasikin minulle suunsa: "It's lovely day for bicycling. Isn't it?" Ja lirkutteli vielä sen perään tarakalla istuvalle Nappulalle. Finninaamaisen pojan kommentti oli jotakin täysin muuta kuin olin kuvitellut ja veti emännälle totaaliesti jauhot suuhun. Sain koristeltua suustani vastaukseksi vain jotakin alkukantaisia ääniä.

Oma, uusi kaveripiirini täällä koostuu paljolti muista kaltaisistani. Muista maista muuttaneista. Suurinta osaa heistä yhdistää irlantilainen mies. On toki luonnollista, että sitä tutustuu helpommin muualta muuttaneisiin, he ovat kokeneet samat asiat kuin minä. Ovat muuttaneet uuteen paikkaan, eivätkä ole alkuun tunteneet ketään, paitsi ehkä sen miehensä.

Muualta muuttaneiden lisäsi olen saanut tutustua myös kantaväestöön. Monen kotona olen käynyt aamukahvilla, äitien ja lasten kokoontumisajoissa. Oppinut pikkuhiljaa ymmärtämään paremmin aksenttia ja päässyt sisään ajattelutapaan. Olen tuntenut itseni tervetulleeksi. Monta kertaa autotonta emäntää on autettu ja tarjottu kyytiä. Annettu vinkkejä missä kannattaa käydä viikonloppureissuilla ja kuinka mikäkin käytännön asia hoituu.

Viime viikonloppuna saimme kutsun grillaamaan erään irlantilaisperheen luokse. Perheen äitiin olin tutustunut taaperokerhossa. Jokusen kerran olemme siellä jutellut kaiken sen melun ja melskeen keskellä. Pari kertaa olemme kerhon ulkopuolella tehneet leikkipuistotreffit. Ja siinähän se, kului mukavasti monta tuntia ruokaillen ja viiniä hörppien, lasten temmeltäessä keskellä. Mieskin on saanut uusia tuttavuuksia näistä kavereideni irlantilaismiehistä. Päässyt penkkiurheilemaan, kalastamaan ja maistelemaan Guinnessta pikkupubeihin.

Kyllä vain tällaisella suomalaisella jörö-emännällä olisi paljon opittavaa irlantilaisista. Ei ole tarvinnut tuntea toista puoli vuosi kymmentä, ennen kuin kutsuu kotiinsa kylään. Ei sen kyläilyn tarvitse olla hyperdyper -hienostelua. Kahvi ja scone riittää mainiosti. Eikä sen asunnonkaan tarvitse välttämättä kiiltää. Muistakin lapsiperheistä saattaa löytyä sotkua ja elettyä elämää.

Tämä pubin seinästä huomaamani iskulause osuu tämän jutun loppukaneetiksi kuin nenä päähän.

Osavuosikatsaus

Yksi neljäsosa vuotta eli kolme kuukautta pulkassa emäntänä, tällä vihreällä saarella. Jonkunlaisen kaavan mukaan se suurin hekuma ja alkuhuuma alkaa olla ohitse. Miltä nyt tuntuu, noin niin kuin omasta mielestä?

Olen edelleen tyytyväinen, että mies otti pestin vastaan ja tultiin katsomaan millaista se elämä on muualla kuin kotimaassa. Meillä molemmilla oli ennestään kokemusta ulkomailla asumisesta. Itselläni lyhempiä pätkiä useissa eri maissa ja miehellä useampi vuosi kahdessa eri maassa. Perheenä kokemus on kaikille täysin uusi.

Helppoa ei ole koko ajan ollut, välillä on ketuttanut oikein urakalla, mutta onneksi on myös parempia päiviä. Plussan puolella ollaan kuitenkin kirkkaasti!

Hyviä ja huonoja päiviä tietysti on, oli sitä sitten täällä, tutummissa ympyröissä tai siellä jossakin missä paistaa aina aurinko. Huonoistakin päivistä huolimatta olen silti positiivisesti yllättynyt kuinka helposti elo täällä kaiken kaikkiaan lähtenyt sujumaa. Tarkoitan miten täällä on löytänyt tekemistä, saanut uusia tuttavuuksia ja ylipäänsä löytänyt täytettä päiviin. Ehkä eniten on harmittanut se ylimääräinen säätö ja vääntö, mikä on tullut vastaan kaikkien käytännön asioiden hoitamisten kanssa. Siis oikeasti kaikkien, mikään ei ole mennyt kerrasta putkeen.

Vaikka sää oli alkuvuodesta tympeä, mielestäni vaan koko ajan satoi. Sitä osasin toki odottaakin, mutta silti se todellisuus paljastui vielä kuviteltua märemmäksi. Olen siitä huolimatta tyytyväinen, että saavuimme tänne niin sanottuun ankeaan vuoden aikaan, eikä vaikkapa nyt kun luonto on herännyt kunnolla eloon ja niitä sateisia päiviä on ollut vähemmän – on ihan oikeasti ollut :)

Sen tietynlaisen oman paikkansa löytäminen on vielä vaiheessa, mutta sitäkin on totta vieköön avittanut se, että ollaan saatu Nappulan kanssa vanhempi-lapsi harrasteidemme kautta kerrytettyä jo melko laaja hengailuverkosta ympärillemme. Monesti tuntuu, että meidän sosiaalinen elämämme on täällä melkeinpä vilkkaampaa kuin Suomessa. Silti olen halunnut pitää viikolla yhden "ei tehdä mitään" -päivän. Se on käytännössä tarkoittanut sitä, että sille päivälle ei ole sovittu mitään aikataulutettuja menoja. Ja välillä näitä "ei tehdä mitään" -päiviä tulee tahtomattakin, kuten tänään kun Nappula on ollut ärtsimyrtsiflunssan kourissa ja mikään ei kelpaa. Varsinainen kotiäidin unelma!

Vaikka meiltä löytyy päivisin mukavasti tekemistä, puuttuu tältä tietysti sekä omat että miehen "omat kaverit ja tekemiset". Kolme kuukauttakin on jo opettanut siihen, että sitä turvaverkkoa ei täältä löydy – vaikka tietysti niitä uusia tuttavuuksia löytyykin, ei ole sellaisia tahoja, joille olisi pistänyt Nappulan tunniksi-pariksi hoitoon. On pakko vetää yhtä köyttä, että saadaan hommat sujumaan. Apukäsiä kun ei Suomen tavoin ole olemassa. Mielestäni ollaan saatu arki kaikesta huolimatta sujumaan hyvin ja ollaan edelleen puheväleissä. Ja joskus jopa kuunnellaan mitä toisella on sanottavana.

Pelkästään kotona oleminen pistää aina aika ajoin kyllästyttämään. Ja kieltämättä sitä on tehnyt ajatustyötä mitä tähän rinnalle voisi keksiä tai mitä voisi ylipäätään tehdä. Tälle asialle ei tule helpotusta ainakaan ennen syksyä. Toivottavasti kuitenkin silloin olisi jotakin muutosta ilmassa.

Tuon syksyn toivotun muutoksen eli osa-aikaisen hoidon/kerhon seurauksena Nappulallakin olisi mahdollisuus laajentaa sanaista englannin arkkuaan. Tällä hetkellä hänen kielirepertuaariinsa kuuluu vasta oheiset. Ja nämä ovat sellaisia sanoja, joita hän aktiivisesti omasta aloitteestaan toistelee.

Hello

Thank You

Bye bye

Monkies

Bubbles, bubbles

Readys go! (= ready, steady, go!)

Let's go!

Are they ill?

I know

En tiedä mistä hän on tämän viimeisen fraasin bongannut, mutta mies selitti joku viikko sitten Nappulalle ulkoa kantautuvaa melua ja kertoi, että "naapurin pojat pelaavat pihalla jalkapalloa." Johon Nappula vastasi topakasti "I know!".

Pyjamaksylofonisti

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Rentouttavaa pääsiäislomaa sinne ruutujen toiselle puolelle!

Edistysaskeleita

Uskokaa tai älkää, mutta virallisuusakselilla on tapahtunut kehitystä. Ihan oikeasti! Muistanette ehkä, että kuukausi sitten kirjoittelin siitä kuinka hankala on saada viralliset asiat hoitumaan? Tämän linkin kautta pääsee lukaisemaan edellisen samaa aihetta käsitelleen jutun.

Nyt on nimittäin käynyt niin, että meillä on kotona melkein toimiva nettiyhteys. Reilut pari viikkoa takaperin sitä anottiin ja tänään asentajasedät tulivat laittamaan piuhat kiinni. Kuviteltiin toki, että homma olisi lähtenyt rullaamaan samoin tein. Ähäkutti! Vielä saannee odottaa noin viikon kun yhteyden pitäisi oikeasti toimia.

Internetyhteyden saaminen vaati paikallisen pankkitilin. Mieheni onnistui saamaan sen toisella yrittämällä. Ensimmäisessä pankissa hänen todisteensa eivät olleet riittävät. Hänellä oli mukanaan passi, vuokrasopimus, kotiin tullut kirje sekä kaksi erillistä todistusta työnantajalta (kyllä, kyseinen henkilö on meillä töissä ja kyllä hänelle maksetaan myös palkkaa tekemästään työstä). Toiseen pankkiin tämä määrä todisteita onneksi riitti tilin avaamiseen.

Kun mieheni oli saanut pankkiasiansa kuntoon lähdimme hoitamaan minulle oikeaa puhelinliittymää prepaidin korvaajaksi. Itse en saanut tätä asiaa hoidettua, koska minulla ei ole paikallista pankkitiliä. Oikean puhelinliittymän avaamisen jälkeen minulla on osoittaa kaksi todistusta nykyisestä asuinosoitteesta.

Puhelinliittymän lisäksi sain itselleni paikallisen kirjastokortin. Siihenkin vaadittiin tämä todistettu osoite. Täytetyn hakukaavakkeen, passin ja postista kolahtaneen TV-luvan turvin minulle sitten myönnettiin kirjastokortti. Hip hei!

Kun nämä asiat oli saatu kuntoon oli aika käydä asioimassa paikallisessa "työkkärissä". Kyseinen virasto myöntää myös niin sanottuja henkilönumeroita. Jonotin nappulan kanssa yli tunnin luukulle. Onneksi hän oli hyvällä tuulella ja keskittyi lähinnä "siivoamaan" mukana kantamansa risun kanssa byron käytäviä. Viimein tuli minun vuoroni. Vastailin minulle esitettyihin "turvakysymyksiin" ja täytin virastosedän antaman kaavakkeen, jossa kysyttiin muun muassa hääpäiväämme ja äitini tyttönimeä. Jo vain pääsi Kuismakin Irlannin kirjoihin ja kansiin. Hakemus meni läpi. Nyt odotellaan, että kortti tipahtaisi postiluukusta. Josko sen ja noiden todistettujen osoitteiden kanssa yrittäisin saada vielä itselleni pankkitilin. Avausaskeleet irlantilaisuuteen on otettu. Saa taputtaa!

Sosiaalisen elämän alkeet

Hippusen yli kuukauden olemme tyttären kanssa asustelleet Irlannissa. Jo alkumetreillä kävi selväksi, että mikäli täällä haluaa viettää aikaansa jonkun muunkin kuin itsensä ja lapsen kanssa, niin asialle tarvitsee tehdä jotakin. Miehestä saa käytännössä seuraa vain viikonloppuisin. Arkipäivisin hän lähtee töihin kun me vielä lapsen kanssa vedämme unta palloon ja palaa myöhään illalla kotiin. Perjantaisin hän pääsee lähtemään hivenen aikaisemmin töistä, mutta usein se on ainoa päivä viikosta, jolloin pystyy hoitamaan virallisia asioita eli käytännössä hän suuntaa suoraan konttorilta johonkin virastoon.

Koska totesin ulkoilun ja leikkipuistossakäynnin hivenen huonoksi tavaksi verkostoitua, niin aloin selvittelemään muita mahdollisuuksia. Netistä löysin kattavan listan lähitienoon "taaperokerhoista". Päätin kokeilla kahta kerhoa, jotka molemmat sijaitsevat kävelymatkan päässä.

Ensimmäisen kerhon kanssa lykästi kolmannella yrittämällä eli kolmen viikon jälkeen. Ensimmäisellä kerralla menin paikalle netissä ilmoitetun aikataulun mukaan, yllättäen nettisivuilta löytynyt tieto oli vanhentunutta. Seuraavalla viikolla olin liikkeellä tämän saamani uuden aikataulun mukaan, mutta tällä kertaa kerholaiset olivat retkellä. Kolmatta kertaa varten soitin varta vasten ja varmistin missä ja mihin aikaan kerho on. Kaikkien näiden yritysten jälkeen kerho ei ehkä ihan osoittautunut meidän jutuksemme. Tämä "international group" paljastui enemmänkin maahanmuuttajien ja heidän perheidensä kotouttamistoiminnaksi. No jonkun sortin maahanmuuttajia tässä toki itsekin ollaan, mutta ei ehkä ihan sanan varsinaisessa merkityksessä.

Sen sijaan toinen kokeilemistamme kerhoista vaikutti paremmalta. Salin lattialle levitetään jäätävä määrä leluja, joiden parissa parikymmenpäinen lauma lapsia temuaa – joo kuvittelitte aivan oikein mekkala on toisinaan aikamoinen. Vanhemmat istuvat salin reunoilla, hörppivät kahvia ja rupattelevat keskenään.

Mieheni työkaveri on lähetellyt miehelleni aktiivisesti kaikenlaista tietoa tämän seudun perhetoiminnasta. Tämän seurauksena päädyin soittelemaan ja kyselemään lisää Mom&baby pilateksesta, koska haluaisin tehdä enemmän jotakin liikunnallista. Kuten arvelinkin ryhmä oli tarkoitettu vähän pienemmille lapsille, eikä tuollaisille oman elämänsä sooloilijoille kuten tuo meidän nappula. Pilatesohjaaja kuitenkin vinkkasi minulle perheuinnista, jonne voisi mennä vähän isommankin lapsen kanssa ja lähetti minulle uintiohjaajan numeron.

Ilmoittauduin uintiryhmään, joka osoittautuikin varsin kivaksi. Ryhmässä on mukava porukka ja meidät kutsuttiin heti toisen uintikerran jälkeen lounaalle filippiiniläisen uintikaverin kotiin. Filippiineillä matkustaneena vesi herahti heti kielelle enkä keksinyt yhtäkään hyvää syytä kieltäytyä lounaskutsusta.

Toiselta uintiryhmäläiseltä sain vinkin muskarista. Ilmoittauduin sinnekin. Päätin, että näin alkuun voidaan vetää hivenen överiksi noiden vanhempi-lapsi harrasteiden kanssa. Tutustua niiden kautta ihmisiin ja katsoa mikä on kivaa.

Mieheni vilkaisikin eilen seinäkalenteria, johon olen merkannut menoja ja totesi sen näyttävän jo melko lailla työviikolta. Kerhoja, kahvi- ja lounastreffejä lähes joka arkipäivälle. Taitaa vain olla huolestunut ehtiikö kukaan tekemään hänelle ruokaa.

Tavaranpaljoutta

Suomesta lähetetyt tavarat saapuivat vihdoin eilen. Jipii! Olin lähtenyt reissuun ihan minimivarustuksen kanssa, koska tavaroiden arvioidun saapumisaikataulun piti olla vajaa viikko saapumisemme jälkeen. Yleensä tuppaan reissuun lähtiessä varautumaan lähes kaikkeen ja tavaraa on aina liikaa. Nyt päätin kerrankin toimia toisin... Mitä opimme tästä? Älä muuta tapojasi vaan ota aina ylimääräistä mukaan :)

Tavaroiden saapumisesta riitti kyllä riemua meille kaikille. Nappula näki pitkästä aikaa lelujaan, minä sain lisää vaatteita ja villasukat! Mies iloitsi ainakin langattoman kaiuttimen saapumisesta. Vaatteiden lisäksi tuli muun muassa kamera, polkupyörät ja urheiluvarusteita. Pääsee vähintäänkin suunnittelemaan liikunnan aloittamista, pyöräilyä ja valokuvausta muullakin kuin kännykällä.

Nappula pääsi viime yöksi nukkumaan omaan sänkyyn kuukauden siskonpeti -elämän jälkeen ja miehen työkaverilta lainaksi saamamme pienen yksiön kokoinen syöttötuolihärpäke saa väistyä oman tuolin tieltä.

Edellä mainittujen lisäksi saapui myös vähän pakkaamiani elintarvikkeita ja herkkuja. Hihii. Ja monta laatikkoa Arabiaa. Mieheni ei ollut asuntoa katsastaessa tullut huomioineeksi, että täällä oli astiat talon puolesta. Nyt niitä on todellakin yllin kyllin. Toki Suomesta tuli pakattua mukaan sellaisia keittiötarpeita, joita ei täällä ollut tai ei kaupasta saa, kuten juustohöylä. Tämän tavarapaljouden keskellä muuttomiehen minulle esittämä kysymys ”Where does all this stuff come from?”, lienee ihan relevantti.

Kivaa viikonloppua! Täällä se kulutetaan laittamalla tavaroita uusille paikoilleen ja syömällä salmiakkia.

Olemassaolon todistelua

Alkuun tarina viime perjantai-illalta, sen avulla pääsen pitkällä aasinsillalla varsinaiseen asiaan.

Olimme saaneet perjantai-iltana ruoan syötyä, lasien pohjalla oli vielä muutama tilkka viiniä jäljellä. Puolitoistavuotiaamme oli kieltäytynyt istumasta potalla ja viskannut sen tuohduksissaan pitkin keittiön lattiaa, tyhjän onneksi. Tovi tämän kieltäytymisrituaalin jälkeen haistoi tietysti vaippaan tippuneen lastin. Kutakuinkin samaan aikaan soi ovikello. Ihmettelimme kuka meidän ovikelloamme soittaa perjantai-iltana kun emme edes tunne juuri ketään – no ehkä jollakin naapurilla on asiaa. Ovella olikin TV-lupatarkastaja, joka tuli toteamaan teeveettömän tilanteemme olohuoneeseen ja keittiöön. Saimme puhtaat paperit tarkastajalta, mutta mietin jo tuleeko seuraavaksi paikalle sosiaalitoimi, kun vanhemmat lipittävät viiniä ja lapsi käryää vaipoissaan.

Sitten siihen varsinaiseen aiheeseen. Jotta saisimme virallisia asioitamme eteenpäin kuten avattua pankkitilin, nettiyhteyden, puhelinliittymän jne, meidän tulisi pystyä esittämään niin sanottu ”todistettu osoite”, eli meidän pitäisi pystyä jonkun virallisen kirjeen avulla todistamaan, että asumme siinä osoitteessa jonka olemme ilmoittaneet. Todisteeksi kelpaa esimerkiksi kotiosoitteeseen lähetetty puhelinlasku tai jonkun virallisen/valtiollisen tahon lähettämä lasku tai muu ilmoitus.

Yritimme viikonloppuna käydä avaamassa minulle puhelinliittymää, mutta ennen kuin voin sen saada pitää hakulomakkeeseen antaa irlantilainen tilinumero – no sitä ei vielä ole, koska pankki hyväksyy tilinavaamista vastaan kirjeen jostakin kotiin tulleesta laskusta kuten puhelinlaskusta. Luuppi on valmis. Sentään saimme ostettua paikallisen prepaid -liittymän joka saa luvan palvella siihen saakka kunnes saan itselleni oikean liittymän.

Miehelleni on tullut paikalliselta vesilaitokselta Irish Waterilta kirje ja hän kerkesikin jo riemuitsemaan, että hän pystyy todentamaan osoitteensa sen kirjeen avulla. Riemu päättyi kuitenkin lyhyeen kun kuulimme, että Irish Waterin kirjeitä ei läheskään aina hyväksytä, koska kyseinen laitos tuppaa nostamaan lähes kaikkien paikallisten niskakarvat ylös. Toki näissäkin asioissa on eroja, yhteen pankkiin voi kelvata sellainen todistus mikä ei taas toisessa pankissa mene läpi.

Pähkäillessämme mistä saisin itselleni tuon todistetun osoitteen meille tuli mieleen tuo perjantai-iltainen yllätysvierailu. Kävimme ostamassa itsellemme television ja maksoimme (sen pystyi maksamaan ulkolaisella luottokortilla!!) TV-lupamaksun. Laitoimme maksun minun nimiini. Kun kyseistä veroa ei enää Suomessa makseta erikseen, niin uskaltanen tunnustaa, että tuo TV-lupa on ensimmäinen jonka olen koskaan maksanut. Nyt odottelen, että kyseisestä verosta kolahtaa kirje postiluukkuun ja katsotaan päästäänkö sen paperin kanssa eteenpäin näissä todisteluasioissa. Pitäkää peukkuja! Lupaan pitää teidät ajan tasalla siitä kuinka hommat etenevät.

Perillä ollaan!

13. päivä perjantaina tehtiin tyttären kanssa 14 tuntia matkaa ja päästiin perille Irlantiin. Tuohon 14 tuntiin on laskettu ajomatka Turusta Helsinkiin, lennonvaihto Lontoossa ja siellä odottelu – mikä oli kyllä poikaa tuon eloisan pikkuviikarin kanssa. Pääsi vähän jaloittelemaan ennen seuraavaa lentoa ja sitä seurannutta puolentoista tunnin automatkaa perille.

Paikanpäällä meitä odotti miehen valitsema talo. Kerrostalokolmiossa asumiseen tottuneena täällä on meille rutkasti tilaa. Voisin jopa sanoa liikaa. Asunto on valmiiksi kalustettu. Muuttokuormassa – jahka se sieltä saapuu – on kylläkin tulossa muutamia omia, lähinnä lapsen huonekaluja. Onneksi asunnon kalusteet ovat suhteellisen neutraaleja.

Silmämääräisesti kävin kylläkin jo läpi ei niin omantyyliset feikkimingvaasit, tekokukka-asetelmat ja elämänviisaustaulut, jotka tulen siirtämään jonnekin komeron perukoille. Kaikesta päätellen asunnon taitaa omistaa joku joka on aikoinaan halunnut itsensä kesäksi kuntoon, koska varastokomerosta löytyi ei ihan viimeistä huutoa oleva kuntopyörä ja yhdestä makuuhuoneesta parhaat päivänsä nähnyt stepperi. Ei tainnut Mr. Motivator innostaa riittävästi!

Päivänvalossa huomasi, että ulkoisesti siistinnäköinen asunto kaipaa kyllä aikalailla puunausta, ennen kuin olon saa mukavaksi. Onneksi sohvanpäälliset sai irroitettua ja asunnosta löytyy rumpukuivaaja, muuten päällisiä ei olisi varmasti ikinä kuivaksi saanutkaan. Olohuoneen kokolattiamatto oli kutakuinkin päällystetty koirankarvoilla. Tosin kurkkuni oli jo kertonut minulle aiemmin mikä lemmikki tässä asunnossa oli aikaisemmin viettänyt aikaansa. Paikallisesta marketista tuli tyhjennettyä osa siivoustarvikehyllyä ja niin koirankarvat, hämähäkinseitin ja muut ällötykset ovat saaneet kyytiä. Hommaa toki riittää vielä, mutta alkuun on päästy ja tölliä saatu vähän raikkaammaksi. Siivousta ei valitettavasti ole hirveästi edistänyt se, että talon imurista oli letku katki ja toinen pyörä irti.

Täytyy kyllä sanoa, että koira ja kokolattiamatto on ehkä yksi huonoimmista yhdistelmistä! Onneksi koko talo ei ole vuorattu kokolattiamatolla – ainoastaan olohuone ja portaat. Muuten alakerta on laattalattiaa ja yläkerrassa on puulattia. Alakerran kylmän laattalattian vuoksi olikin pakko käydä ostamassa sisätossut. Tuntui, että jalka jäätyivät muuten kiinni laatan pintaan. Lattialämmitys on hyvä vinkki tänne taloaan rakentaville. Minusta ei ole siihen sisällä kengät jalassa kulkemiseen, kuten näissä maissa on tapana tehdä. Miten te muut Suomesta ”kenkämaihin” muuttaneet, oletteko oppineet pitämään kenkiä jalassa sisällä?

Päivät vähenevät

Ihannekuva matkavarustuksesta

Nyt on riittänyt ikuiselle vatsajännittjälle töitä. Alkaa lähtö lähestymään. Viime viikot ovat olleet tapahtumarikkaita. Joulunpyhät tuli vietettyä perinteisesti meidän molempien vanhempien luona ja vuosi vaihtui kavereiden keskellä vanhoissa kunnon kotibileissä.

Viikkoa ennen joulua saimme nimittäin vihdoin odotetun tiedon, että meillä on tammikuussa asunto Irlannissa. Hip hip hurraa! Vihdoin konkreettisia askeleita - eikä mennyt kovin viime tinkaan. Mieheni sai edellisellä Irlannin työreissulla sovittua useamman näytön ja se kantoi onneksi hedelmää. Näyttöjen sopiminen ei ollut helpoimmasta päästä - vuokrausfirmat eivät vastanneet sähköpostikyselyihin ja homma lähti aukenemaan vasta kun hän marssi siististi pukeutuneena vuokrafimojen toimistolle ja ilmoitti olevansa kiinnostunut muutamista asunnoista. Itse en ole kyseistä asuntoa vielä nähnyt, muuta kuin valokuvista. Melkoista luottoa siis reilun kymmenen vuoden parisuhteen jälkeen!

Joulun välipäivinä pakkasimme pikaisella aikataululla mukaan lähtevät tavarat. Laatikot tulivat tiistaina ja muuttomiehet hakivat ne torstaina. Irlannissa meitä odottaa kalustettu asunto, joten huonekalut jäävät muutamia pieniä poikkeuksia lukuunottamatta Suomeen.

...ja osa totuudesta

Toissapäivänä muutolle tuli vielä konkreettisempia sävyjä, kun mieheni lähti rinkka selässä ja pukupussi toisella olalla matkaan. Minä jään vielä muutamaksi viikoksi Suomeen järjestelemään asioita ja viettämään yh-elämää vauhdikkaan tyttäremme kanssa. Tarkoitus olisi täräyttää paikalle kutakuinkin samoihin aikoihin romukuormamme kanssa. Toivottavasti saamme sinä aikana nauttia vielä lumisateesta, pulkamäistä, pullasta ja kavereiden tapaamisista.

Kaappien kätköissä

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt tovi jos toinenkin.
Kotona Turussa ollaan vielä. Aika on kulunut siivillä ja tekemistä on riittänyt.
Varsinaiset järjestelyasiat muuton ja tulevan asunnon suhteen ovat kuitenkin vielä yhtä levällään kuin ne kuuluisat eväät. Meiltä puuttuu vielä yhtä sun toista dokumenttia työnantajan suunnalta ja sen vuoksi kaikki "viralliset asiat" ovat jäissä.

Kotona on sentään tullut tehtyä yhtä ja toista. Melkein kuuden vuoden asuminen samassa asunnossa on tarkoittanut sitä, että on ollut hyvin aikaa leikkiä oravaa ja jemmata yhtä sun toista tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa nurkkiin. Nyt on ollut siis aika käydä näitä jemmoja läpi.

Pyöritin pari viikkoa "kirpparibisnestä". Kierrätyskeskukseen on viety useampi kuorma tavaraa ja tekstiilikeräykseen toinen mokoma vaatetta ja erinäisiä kankaita. Varaston kätköistä löytyi myös useampi banaanilaatikollinen vanhoja opiskelumuistiinpanoja ja -töitä. Voin vain ihmetellä miksi ihmeessä olen säästänyt esimerkiksi kaikki lukioaikojen muistiinpanot. Eihän sen koulun aloittamisesta ole kuin se kaksikymmentävuotta  aikaa. Voisin väittää, etten ole kertaakaan niitä materiaaleja tarvinnut. Jos pitäisi terästää muistia ja tarkistaa miten vaikkapa fotosynteesi tapahtuikaan, niin ennemmin sitä etsisi tiedon Googlesta kuin hakisi vintiltä banaanilaatikollisen mappeja ja alkaisi mappien ruutupapereista pläräämään oikeaa tietoa.

Tätä raivausrupeamaa tehdessä on tullut sellainen olo, että taidetaan olla oikeasti lähdössä jonnekin. 😏

Ensimmäinen matka Irlantiin

Mietiskelen monesti lentokoneen laskeutuessa ja paikkojen piirtyessä tarkemmin näkyviin, että miltä tuntuisi asua alhaalla näkyvässä paikassa. Hassuinta tässä on, että tällä kertaa sitä oli oikeasti menossa katsomaan potentiaalista asuinpaikkaa.

Viime viikonloppuna tein nimittäin ensimäisen matkani vihreälle saarelle. Britanniassa ja Skotlannissa olen vieraillut monesti aiemminkin, mutta Irlannin puolelle tämä matka oli ensimmäinen laatuaan. Pidennetyn viikonlopun tarkoitus oli katsastaa paikkoja ja fiilistellä tulevaa. Lapsi oli jätetty isovanhemmille hoitoon ja mies oli ollut jo koko edeltävän viikon Irlannissa töissä.

Mieheni työpaikka sijaitsee pienessä kylässä Lounais-Irlannissa. Olen itse asunut aina kaupungeissa, joten muuttaminen alle 10 000 asukkaan kylään tuntuu aika hurjalta. Sen vuoksi olimme päättäneet katsastaa myös lähialueita noin tunnin matkan säteiltä työpaikasta.

Ajelimme - väärällä puolella - pitkin maita ja mannuja. Vehreää ja suloista maaseutua riitti lehmineen ja lampaineen. Hauskinta oli, että isotkin tiet menivät aina kylien keskeltä, eivätkä kiertäneet niitä. Satasen nopeusrajoitus muuttui tuosta vain kylänraitiksi.

Heti alkuvaiheessa huomasi sen, että asunnonetsintä ei tule olemaan siitä helpoimmasta päästä. Myytäviä asuntoja tuntuu olevan paljon, mutta vuokra-asuntoja huomattavasti vähemmän. Ja nekin mitä ovat, menevät hetkessä. Sekin selvisi, että asuntoa vastaan täytyy esittää ainakin todistus työnantajalta sekä suosituskirje entiseltä vuokraisännältä. Se meillä on selvittämättä miten suomalainen omistusasunnon omistaja toimii jälkimmäisen pyynnön kohdalla.

Useista yrityksistä huolimatta saimme sovittua reissumme ajalle vain yhden asuntonäytön. Mutta se olikin sitä mielenkiintoisempi. Treffasimme välittäjän kappelin pihassa (kyseisen kylän palveluina olivat pelkästään pubi, kappeli ja päiväkoti). Välittäjä ajelutti meidät laitumien läpi ihan pätevännäköiselle omakotitalolle. Sisälle emme kuitenkaan päässeet, koska edelliset asukkaat asuivat vielä talossa. Välittäjä kertoi vuolassanaisesti mukavista huoneista ja kivoista ikkunanäkymistä. Me sen sijaan yritimme kurkkia verhojen raosta sisälle. Tokkopa tulee kauppoja tuosta talosta - ei ainakaan vielä tuolla näkemällä.

Olin lähtökohtaisesti ajatellut, että mitä isompi paikkakunta niin sitä parempi. Syynä tähän lähinnä se, että tekemistä ja vaihtoehtoja löytyy yleensä enemmän. Tämän reissun perusteella se suurin tulee karsiutumaan listalta. Limerick ei tehnyt meihin lähtemätöntä vaikutusta. Samaa mieltä ovat olleet monet nettikirjoitukset, joita olin etukäteen kaupungista lukenut. Varsinaista suitsutusta se ei ole saanut osakseen. Toki kaupungissa näytti olleen siistejä ja mukavannäköisiä asuinalueita, mutta yleisfiilis ei ollut niin hyvä, kun mitä pienemmistä paikkakunnista jäi.

Irlannin neitsytmatkan perusteella ensi fiilikset ovat hyvät. Ensinnäkin, ei satanut kertaakaan :) Ihmiset vaikuttivat ystävällisiltä ja lapsiperheitä tuntui olevan mukavasti liikenteessä. Pubeissa oli iloinen tunnelma ja viimeistään irkkumusiikin soidessa tunnelma kohosi entisestään. Näissä tunnelmissa jatkamme muuton matustelua.